Alla ensin suomennos ja sen perässä latinankielinen litteraatio.
VAKUUTTUNEISUUDEN (FÜRWAHRHALTENIN)
KOLMESTA ASTEESTA:
USKOMINEN, LUULEMINEN, TIETÄMINEN
JONKA
Kuninkaallisen Turun Akatemian Maineikkaan Filosofisen Tiedekunnan Luvalla
esittää julkisesti tarkastettavaksi
Kuninkaallisen Turun Akatemian Kirjastonhoitaja
Maisteri GABRIEL ISR. HARTMAN
pohjanmaalaisen
GUSTAF FREDRIK FROSTERUKSEN
TOIMIESSA RESPONDENTTINA
Fysiikan auditoriossa 13. päivänä huhtikuuta 1808
aamupäivällä totuttuun aikaan
Todeksi sanotaan tietoa, joka vastaa tiedettyjä asioita niin, että kaikki mitä tieto esittää asioista, on asioissa itsessään ja asioita itseään. Totuus nimittäin perustuu siihen, että tieto sopii tiedettyihin tai mahdollisesti tiedettyihin olioihin1. Tieto on mielen rajojen sisällä, tiedon mieltämät oliot ovat mielen ulkopuolella tai ainakin olioita koskevan tiedon ulkopuolella: sen tähden tieto oliosta voi olla sovussa tai riidassa olion kanssa. Jos se sopii asiaan, se on totta, jos se riitautuu asian kanssa, se on epätotta. Kukapa ei ymmärtäisi, että tiedon arvo perustuu kokonaan sen totuudellisuuteen? Sillä jos oliot eivät itsessään ole sellaisia, millaisiksi ne esittäytyvät meidän tiedossamme, jäämme harhaan; aivan kuin jos eksyisimme syvälle ja valtavalle merelle ja uskoisimme välillä tähystäneemme isänmaamme näkyviin sumun seasta, mutta sumun jälleen hälvettyä huomaisimme ahdistuneina etsineemme sitä turhaan ja joutuisimme viimein onnettomina tunnustamaan erehdyksemme kaikkein tärkeimmässä.
Huomatkaamme kuitenkin tarkoin, miten totuus ei edellytä, että tiedolla jostain asiasta olisi kaikki, mitä asiassa itsessään on, kun taas asioilla itsellään sen sijaan on kaikki, mitä tieto mieltää niistä. Sillä asioissa voi olla paljonkin, mitä emme tiedä emmekä ehkä voikaan tietää, ja kuitenkin tietomme on tosi, jos asioilla on sitä, mitä asioissa on ja mitä tietomme mieltää niistä. Nimittäin tarkastelemamme totuuden tuottaa tiedon sopeutuminen mahdollisesti tiedettävään olioon, ei olion sopeutuminen tietoon. Tästä seuraa, että ohut ja perin niukka mutta luja tieto voi olla totta, kun sitä vastoin laaja ja sekalainen tieto voi olla lähes kokonaan vailla totuutta.
Mutta koska totuus riippuu tällaisesta sopivuudesta, se voi myös olla tiedossa, vaikka mieli ei sitä tunnistaisikaan. Tietohan ei ole tosi sen tähden, että me pidämme sitä totena, vaan siksi, että se on itsessään tosi. Vastaavasti arvelemme vähän väliä tietoamme todeksi, vaikka se on itsessään epätotta. Kaiken lisäksi tietoa, jota mielellä on totuudesta, kutsutaan vakuuttuneisuudeksi2 (saksaksi Fürwahrhalten), joten ilmiselvästikään totuus ei riipu vakuuttumisesta eikä vakuuttuminen totuudesta, vaikka vakuuttuminen aina pyrkii tiedon totuuteen.
Toden tiedon tavoittaminen ja tiedon totuudesta vakuuttuminen ovat siis eri asioita, sillä kumpikin voi ilman toista löytää paikan mielestämme. Ja koska voimme nauttia totuudesta vain sillä ehdolla, että pidämme totta totena ja epätotta epätotena, meidän toimintaohjeeksemme täytyy tulla toden erottaminen kunnolla epätodesta.
Jotta erottelu onnistuisi, on välttämätöntä, että on jokin keino, jonka avulla totuus tunnistetaan tiedossa tai sen jossain osassa. Niinpä todessa tiedossa tulee olla joitain tunnusmerkkejä tai jokin luonne, jonka läsnäolon ja poissaolon perusteella totuutta haluava voi tunnistaa totuuden ja väärän, tällaisia tunnusmerkkejä tai tällaista luonnetta kutsutaan ’totuuden kriteeriksi’. Koska tiedettyjä ja mahdollisesti tiedettyjä asioita on niin monia ja niin erilaisia, kriteeri ei voi olla vain yksinkertainen ja sama kussakin tapauksessa, vaan se suuntautuu eri tavoin eteen tulevien olioiden ja tietoon johtaneiden reittien erilaisuuden mukaan. Voimme kuitenkin saattaa yleisen säännön muotoon seikat, joista totuuskriteeri on kussakin tapauksessa haettava ja jotka on huomioitava, jos haluamme, että totuus vaaitaan oikein. Sillä sääntö tai yleinen normi, jonka avulla kaikki tosi arvioidaan johtopäätöksissä, on yleensä se, että johtopäätöksessä ei ole enempää eikä muuta kuin mitä premissit määrittävät. Tai mieluumminkin: mikäli kaksi (johtopäätöksen subjekti ja predikaatti) pääsee sopuun kolmannessa (syllogismin välitermissä), ne ovat sovussa keskenäänkin (sikäli kuin predikaatti käy yksiin subjektin kanssa johtopäätöksessä). Tai viimein: sikäli kuin päätermi (johtopäätöksen predikaatti) sisältää välitermin ja sikäli kuin itse välitermi sisältää aputermin (johtopäätöksen subjektin), päätermi sisältää myös aputermin (toisin sanoen predikaatti käy yksiin subjektin kanssa johtopäätöksessä). Näin on täysin oikeutetusti myös yleistettävissä, että voimme nähdä niiden seikkojen, jotka on otettu jostain asiasta tai jotka selvästi näemme voitavan ottaa siitä, käyvän varmasti yksiin tuon asian kanssa.3 Jos jostakin asiasta päätellään jotain, mitä siinä ei esiinny, siihen ei tietenkään pidä luottaa, eikä johtopäätös ole voimassa yhdestä asiasta toiseen, ellei toinen sisälly toiseen tai ole sen määrittämä, niin että mielemme tajuaa niiden välisen kokonaisyhteyden.
On siis kovin ihmeellistä, että filosofit ovat jakaneet objektiivisen totuuden tunnusmerkit subjektiivisiin ja objektiivisiin, joista objektiiviset kootaan mahdollisesti tiedetyistä (objektiivisista) olioista, kun taas subjektiiviset juontuvat yksilöllisestä (subjektiivisesta) lähteestä. Erottelu on nähdäkseni harkitsematon ja turha. Sillä jos arvostelukykyni on minkään arvoinen, ei ole lainkaan subjektiivisia syitä, joiden perusteella pidämme tietoa totena, jos muuten olemme tietoisia näistä perusteista. Jokainen, joka pohtii tarkemmin sitä, mitä yritän esittää, myöntää helposti minun olevan oikeassa, ellen sitten kokonaan erehdy.
On kaikkiaan kolme vakuuttuneisuuden (Fürwahrhalten) astetta: uskominen (Glauben), luuleminen4 (Meinen tai Vermuthen), tietäminen (Wissen)5.
Tiedämme jotain silloin, kun olemme havainneet ja oivaltaneet kaiken, mitä jostain asiasta mahdollisesti tiedämme, kun olemme huomanneet ja keksineet tai huomaamme ja keksimme ja olemme tarkoin tietoisia asiasta itsestään. Tiedän nyt kirjoittavani vakuuttuneisuuden asteista. Tiedän kirjoittaneeni ihmistiedon luonteesta. Tiedän, että kolmikulmiossa on kolme kulmaa ja kolme sivua. Tiedän, että tasakylkisessä kolmiossa on pohjalla yhtä suuret kulmat, koska tarkastellessani sellaista kolmikulmiota havaitsen, että kulmat ovat pakostakin yhtä suuret. Tiedän, ettei aurinko ole tänään vielä noussut, koska juuri yön pimeyden ohitettuani katselen koko taivaan kantta enkä näe aurinkoa horisontin yläpuolella. Tiedän kädessä riiputtamani kiven putoavan maahan, jos päästän sen kädestäni, koska ymmärrän sen painon ja näen, ettei mikään estä sitä tippumasta maahan asti. Ja niin edelleen.
Luulen oliota tuoksi tai täksi silloin, kun mieleni ei havaitse tai oivalla kaikkea sen toteennäyttämiseksi välttämätöntä vaan ainoastaan tiettyjä osia tai tunnusmerkkejä, jotka riittävät osoittamaan olion todennäköisesti mutta eivät varmasti. Pohtiessani sielunkyvyilläni sitä, mitä tiedän jostain oliosta ja havaitessani, että ne eivät riitä osoittamaan todeksi sitä, mistä kysymys nousi esiin, koska en edelleenkään tunne joitakin asiayhteyden tai asiain puolia, luulen, en tiedä, olion olevan kuten tietämäni syyt näyttävät osoittavan. Luulen veljeni tulevan luokseni huomenna, koska hän on luvannut minulle niin, ja tunnen hänet luotettavaksi eikä minulla ole tiedossa mitään, mikä estäisi häntä toteuttamasta aikomustaan. Kuitenkaan en tiedä sitä, koska kaikesta huolimatta hän voi huomisen valjettua sairastua tai muuta vastaavaa, eikä hän kykenekään tulemaan luokseni. Luulen, että lapsistani tulee hyviä ja hurskaita, koska tiedän nähneeni suuresti vaivaa kehittääkseni heitä. Tästä en kuitenkaan voi olla varma, koska en oivalla, mitä kaikkea voi tapahtua, siinä missä tiedän, että tässä moninaisessa ja muuttuvaisessa maailmassa on paljon sellaista, mikä voi mitätöidä hyvät aikeeni. Luulen, että maalle palatessani eräs kirja on edelleen kaapissani, koska tiedän jättäneeni sen sinne lähtiessäni ja kantavani mukanani huoneeni ja kaappini avainta. En kuitenkaan tiedä sitä, koska en oivalla kaikkea itse asiasta, kun taas sen tiedän, että esimerkiksi varas on voinut hajottaa väkivalloin ikkunan tai oven ja mennä sisään huoneeseen ja ryöstää kirjan poissa ollessani. Luulen kaikkea, minkä syitä harkitessani tiedostan, ettei oivallukseni siitä ole täyteläistä.
Minun sanotaan uskovan, kun pidän jotakin totena enkä kuitenkaan punnitse enkä tiedosta syitä sille, miksi se olisi totta. Tiedän, kun oivallan kaikki toden perusteet, uskon, kun en tarkastele lainkaan mitään perusteita, ja jos sitä, minkä uskomme olevan yhtä tai toista, kutsutaan uskoksi, uskolta puuttuu kokonaan rationaalinen perusta. Tästä seuraa, että se, joka tietää ja se, joka ainoastaan uskoo, ovat yhtä varmoja todesta ottamansa totuudesta. Nimittäin tietävä siitä syystä, että hän tuntee tarkoin itse asian ja voi siten olla varma sen luonteesta ja perustelusta, uskova puolestaan siitä syystä, että hän ei ymmärrä millään tavoin epäillä ajattelunsa totuutta, koska hän ei ota lainkaan huomioon asian perusteita. Kaikkien tuntema tosiasia on, että kukaan ei voi samanaikaisesti uskoa ja epäillä eikä tietää ja epäillä; pieninkin epäilyn rahtunen on riittävä romuttamaan uskon ja tiedon ja saamaan aikaan sen, että luottamus muuttuu luuloksi. Kun joku suuntaa vaikkapa vain hitusen verran ajatteluaan tietoiseksi siitä, ettei oivalla täysin selvästi syitä ja perusteita, joihin hänen todeksi uskomiensa asioiden totuudellisuus perustuu ja tukeutuu, niin juuri sillä hetkellä koko tuo usko väistämättä ikään kuin yhden kuolettavan iskun lyömänä romahtaa ja hälvenee. Samalla mieli pyrkii epäilyksen ja luulon samanaikaisten mutta erilaisten mielenvoimien välistä korkeammalle kehityksen asteelle ja edistyy hankkimaan varmoihin perusteisiin nojaavaa tietoa eli itsetarkoituksellista tiedettä.
Nykyfilosofit ovat tunnetusti opettaneet jotain aivan muuta tästä asiasta. Lukija tutkikoon esimerkiksi Mellinin6 teoksesta Encyclopädisches Wörterbuch der kritischen Philosophie hakusana-artikkelia ”Fürwahrhalten”, jossa lukee seuraavasti: ”Arvostelman subjektiivinen pätevyys yhdistyneenä samalla objektiivisesti pätevään vakuuttuneisuuteen. ’F’ on ymmärryksessämme annettuna: se varaa objektiivisiin perusteisiin, mutta vaatii myös subjektiivisia syitä arvostelevassa. Sillä on kolme vaihetta: a) luuleminen: ’F’, jonka tiedostan niin subjektiivisesti kuin objektiivisestikin riittämättömäksi; b) uskominen: ’F’, jonka tiedostan subjektiivisesti riittäväksi mutta objektiivisesti riittämättömäksi; c) tietäminen: ’F’, jonka tiedostan sekä subjektiivisesti että objektiivisesti riittäväksi.” Ja niin edelleen. Tai jos lukijalla on helpommin käsillä Joh. Schultzin Uplysningar öfver Herr Professor Kants Critik af rena förnuftet7, missä lukee: ”Kaikessa myöntävässä väittämisessä (Fürwahrhalten) on kolme astetta: luulla, uskoa tai tietää. Luuleminen on myöntävä väite, jossa sekä subjektiiviset että objektiiviset perusteet ovat riittämättömiä. Uskominen on myöntö, jossa objektiiviset perusteet ovat riittämättömät mutta subjektiiviset riittävät. Tietämiseksi kutsutaan myöntöä, jossa sekä subjektiiviset että objektiiviset perusteet ovat riittävät.” Ja hiukan myöhemmin: ”Puhtaasti käytännöllisessä mielessä voidaan teoreettisesti riittämätöntä totena pitämistä kutsua uskomiseksi, nimittäin kun jotain pidetään totena tiettyjen tarkoitusten vuoksi.” Ja edelleen sivulla 183, sen jälkeen kun kirjoittaja on osoittanut kuulun Kantin tapaan, että ylipäätään ei ole olemassa mitään spekulatiivisia tai teoreettisia perusteita, joiden varaan voisimme rakentaa opin Jumalasta, mainitaan hänen olemassaolostaan, luonnostaan ja muusta siihen läheisesti liittyvästä: ”Minun täytyy siis välttämättä uskoa Jumalaan ja iankaikkiseen elämään ja olen varma, että kukaan ei saa horjutettua minua tässä uskossa. Sillä muutoin eivät minun moraaliset perusteeni olisi mitään. En voi tehdä niitä tyhjäksi ilman että tulen omissa silmissäni halveksittavaksi.” Ja niin edelleen. Niinpä (jotta johtopäätös tulisi selvemmin esiin!): koska en tahdo olla itselleni halveksittava, Jumala on olemassa, ja uskon siihen, vaikka tiedän, etten voi koskaan tietää eikä minulle ole mahdollista tietää sitä pysyvästi ja varmasti! Ja jottei asiaa haettaisi liian kaukaa, Kiesewetterin teoksesta Lärobok i Logiken voi lukea muun muassa seuraavaa: ”Usko ilman kaikkia järkiperusteluja on talonpojan uskoa, sokeaa uskoa. Subjektiiviset perusteet, jotka määrittävät totena pitämistä, ovat tarkoitus, päämäärä, pyyde, tunteet, ynnä muut vastaavat.”8
Kaikki esitetty jäsentyykin helposti seuraaviksi teeseiksi:
a) Vakuuttuneisuudessa, jossa pidämme jotain totena, on kolme tasoa. Niistä ensimmäinen ja alin on luuleminen, toinen ja keskimmäinen uskominen ja kolmas ja ylin tietäminen.
b) Niin luulemisessa, uskomisessa kuin tietämisessäkin olemme tietoisia joko objektiivisista tai subjektiivisista syistä, joiden vuoksi pidämme jotakin totena.
c) Uskoon nojautuvia subjektiivisia syitä ovat tarkoitus, päämäärä, hyödyllisyys, tunne ja niin edelleen.
d) Voimme uskoa joko rationaalisista perusteista, kun usko on filosofista, tai ei-rationaalisista syistä, kun uskoa kutsutaan sokeaksi.
e) Voimme uskoa, vaikka olemme tietoisia siitä, että syyt uskomiseen ovat puhtaasti subjektiivisia ja että emme voi lainkaan tietää itse oliosta, onko sitä vai ei. Ja niin edelleen.
Näitä näkemyksiä vastaan asetan seuraavat väitteet, joita lukija tarkastelkoon suopealla silmällä:
a) Uskallan väittää, että vaikka uskomme riippuisikin tämänkaltaisista subjektiivisista syistä, uskoessamme emme ole tietoisia näistä syistä. Kuka ei nimittäin myöntäisi minun olevan oikeassa tässä: kukaan tervejärkinen ei voi uskoa sitä, mitä toivoo tai mikä hänelle on tarpeen, vain siitä syystä, että hän toivoo sitä tai saa hyötyä siitä, kun hän kuitenkin tiedostaa, ettei hänellä ole koko asiasta mitään tietoa? Vai olisiko se järkevä, joka keskellä laajaa erämaametsää nälissään maatessaan ja tajutessaan tarvitsevansa ruokaa uskoisi saavansa sinne toivomansa ruuan, vaikka tietäisikin samalla, ettei hänen uskonsa rakennu millekään muulle perustalle kuin omalle toivomukselleen? Olisiko sitä sanottava järkeväksi, joka purjehtiessaan pienessä ruuhessa valtavan suurella merellä uskoisi myrskyn noustua pääsevänsä turvallisesti satamaan tietäen, ettei hänen uskoonsa ole mitään muuta syytä kuin se, että muutoin hänellä ei olisi toivoa elämästä? Kun kiinnitän huomioni uskon perusteisiin, punnitsen lisäksi niiden vahvuutta. Jos oivallan asian todellisen luonteen ja suhteet tai riittävät syyt, vakaumukseni säilyy lujana ja järkähtämättömänä, koska tiedän asian olevan niin. Jos sitä vastoin tajuan, etten tunne asiaa enkä pysty saavuttamaan sitä koskevaa tiettyä tuntemusta, mieleen hiipii epäilyksiä, ja niiden vaikkapa vain pienen pienikin aavistus kykenee runtelemaan koko uskon, sillä se, joka epäilee, ei varmastikaan usko. Punnitessamme toden perusteita ja kriteerejä joko näemme asian vakaasti, jolloin tiedämme sen, tai katsomme sitä vähemmän vakaasti, jolloin emme usko, mutta melko varmojen seikkojen perusteella luulemme. Pohtiessani, onko tai tapahtuuko jotain toivottua vai ei, tutkin sielussani ja pohdin tarkoin perusteita sille, miksi se on tai ei ole, miksi se tapahtuisi tai ei tapahtuisi. Tästä johtuen luulen, että se, millä on mielestäni vahvemmat perusteet, on tai tapahtuu. Toivonko tai kiroanko sitä, sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
En millään muotoa kiellä, se huomattakoon, että monet ihmiset uskovat pakottavista subjektiivisista perusteista, mutta sen kiellän, että he olisivat tietoisia näistä kuten uskon perusteista. Himon, pelon, ystävyyden ja sen sellaisten tapaiset sielunliikahdukset voivat näet kääntää sielun olioiden ja tosien perusteiden pohdinnasta puhtaasti kuvitteellisten tai vähäpätöisten olioiden puoleen: kuten jo kauan sitten monet ovat huomanneet, että todellisista perusteista tietämätön mieli uskoo toivomansa mukaan tämän tai tuon olevan tai tapahtuvan, mutta tämä on jotain aivan muuta. Sillä siinä tapauksessa, että uskomme kaikkeen ja aina, emme usko subjektiivisten perusteiden takia, jotka pystyvät sielun havaitsemina luomaan uskoa, vaan ainoastaan sen takia, että emme ole tietoisia perusteista emmekä tiedä niiden merkitystä tai vaikutusta.
En kiellä sitäkään, etteivätkö ihmiset voi uskoa totuuksia. On nimittäin monia tosia asioita, joita ihmiset käsittävät vain pelkällä uskolla, kuten tapahtuu yleisesti uskonnollisissa asioissa. Tässä ei ole kyse uskon totuudesta vaan niistä tietoisuuden perusteista, joihin usko tukeutuu. Kukaan tervejärkinen ei voi olla myöntämättä, että hän ei ole tietoinen niistä perusteista, miksi hän uskoo tämän tai tuon, vaikka se olisi tosinta totta, eikä sitä, että aloitettuaan etsiä perusteita hän päätyy varmasta uskosta epäilyyn ja luuloon. Tai jos perusteen mukanaolo myönnetään, se ei varmaankaan ole subjektiivinen vaan omaksuttu ulkopäin kuten opettajan arvovallasta. Sen tähden pythagoralaisten autos efa, ”hän itse sanoi”, on siirtynyt sananlaskuihin.9 Sen tähden myös
b) kiellän, että subjektiiviset perusteet tai argumentit voisivat tuottaa uskoa. Sillä kukaan järkevä ei voi olla niin hullu, että pitäisi epävarmaksi tietämäänsä totena ja katsoisi johtopäätöksen voivan päteä yhdestä asiasta toiseen, siitä suuresti poikkeavaan asiaan, jos hän tajuaa niiden olevan erilaiset. Joko tiedän tai luulen tai uskon, että Jumala on, mutta aina objektiivisista syistä. Tiedän Jumalan olevan, kun havaitsen luonnossa asioiden perusteita, jotka saavat minut selvästi ja varmasti oivaltamaan korkeimman Hengen olemassaolon. Luulen Jumalan olevan, kun tarkastellessani niitä argumentteja, joihin usko Jumalasta nojaa, näen useiden niistä osoittavan, että Jumala on, mutta en kuitenkaan tunne asiaa niin selvästi, että ehdottomasti ei olisi mitään pelkoa vastaväitteistä. Uskon Jumalan olevan pitäessäni tätä totena sen vuoksi, että minulle ei herää mitään epäilyksiä perinteisten lausumien perusteiden totuudesta, tai että luonnon tarkastelusta ammentamani argumentit näyttävät minusta riittävän todistamaan asian. Kaikissa vakuuttumisen asteissa on objektiivisesta johdettuja argumentteja ja ainoastaan niitä. Puhtaasti subjektiivisista ei synny mitään uskoa. Tästä seuraa:
c) Kun uskotaan, kaikki vakuuttuneisuus on sokeaa uskoa, mutta kun vakuuttuneisuus riippuu tiedosta ja nojautuu objektiivisiin argumentteihin, se on rationaalista. Sillä kaikki totena pitämisen rationaaliset perusteet ovat objektiivisia, kuten on jo muistutettu, ja rationaalisista perusteista emme usko vaan joko luulemme, jos tajuamme perusteiden olevan riittämättömiä asian todistamiseen, tai tiedämme, jos perusteet ovat riittävät eli täysin oivalletut. Mutta jos ne eivät sattumoisin ole riittävät, vaikka pidämme niitä riittävinä, silloin osittain tiedämme, osittain uskomme; tiedämme tunnetut perusteet ja uskomme asian siltä osin kuin emme ole tietoisia perusteiden riittämättömyydestä. Sen tähden myös
d) uskallan väittää, että uskominen on alin, luuleminen keskimmäinen ja tietäminen ylin luotettavuuden aste.
Näin koko vakuuttuneisuuden asteopilla, joka on niin usein ollut esillä kriittisten filosofien kirjoituksissa, on se merkitys, että tuskin mikään suuremman osa on vailla lujaa ja vankkaa perustaa, ja jos lausumani nojautuvat muuhun kuin riittävän varmoihin perusteisiin, ne on kaikin mokomin hylättävä. Mutta arvioikoon joku tarkkaavaisempi, mitä näistä asioista tulee ajatella. Minusta tämä, mitä halusin esittää, näyttää niin todelta ja taatulta, että katson ilman muuta tietäväni, en uskovani; täysin varmaa on se, että en luule, koska mielessäni ei ole epäilystäkään tästä aiheesta.
Suomentanut Raija Sarasti-Wilenius
Toimittanut Jarkko S. Tuusvuori
Viitteet [& Suomentajan & toimittajan huomautukset]
1 Tällä tavoin meidän aikamme filosofit määrittelevät materiaaliseksi tai objektiiviseksi kutsumansa totuuden erotukseksi formaalista tai loogisesta totuudesta, jonka tulee perustua ajattelun yhtäpitävyyteen logiikan lakien kanssa. Aiemmin totuuden määritelmä oli sama kuin materiaalisen totuuden määritelmä nykyisin, kuten Wolff sanoo: ”Totuudella tarkoitetaan arvostelmamme yhtäpitävyyttä objektin tai esitetyn olion kanssa. [Latinan verbi repræsentare kääntyy tässä ”esittää”; verbit ”mieltää”, ”eduskuvata” ja ”representoida” voisivat tulla myös kyseeseen.] Tätä totuutta sanotaan loogiseksi, koska logiikassa tämä on käsitteen merkitys” (ks. Wolff, Logica § 505). He nimittäin arvelivat harkitsemattomasti, että materiaalinen totuus sisältyy tähän formaaliin totuuteen ja että muodollisesti tosi tieto on aina myös materiaalisesti tosi, ikään kuin moni asia ei olisi tosiasiallisesti väärä, vaikka se olisikin todistettu loogisella metodilla. Objektiivinen totuus on aina yksi ja sama, sen sijaan filosofien keksimiä systeemejä on ollut monia erilaisia. Useat niistä ovat materialtaan vääriä, vaikka lähes kaikki olisi johdettu huolellisesti logiikan normien mukaisesti. Lukija tehköön selkeän eron materiaalisen ja formaalin totuuden välillä; on myös huomioitava, että silloin kun totuuteen ei liitetä mitään määrettä, se tarkoittaa aina meillä, kuten yleisestikin ihmisten keskuudessa, materiaalista totuutta, joka on ainoa tosi totuus. [Christian Wolff/Wolfius (1679–1754), saksalainen filosofi. Lainaus on teoksesta Philosophica rationalis sive logica (1728).]
2 [Latinan persuasion tavallinen merkitys on ”suostuttelu” tai ”taivuttelu”. Tässä ratkaisevaa on Immanuel Kantin (1724–1804) Kritik der reinen Vernunftin (1781/1787) asia- ja tekstiyhteys. Teoksessa erotetaan tiedollis-totuudellinen ja kestävä vakuuttuneisuus (Überzeugung) äkillis-tunteenomaisesta ylipuhuttuudesta (Überredung). Teoksen tunnetuksi tekemä saksankielinen filosofinen termi fürwahrhalten tarkoittaa kirjaimellisesti juuri ”pitää totena”. Muita vakuuttuneisuuden lajeja tai tiedollisia asennoitumisia ovat luuleminen (Meinung), uskominen (Glauben) ja tietäminen (Wissen).]
3 Wolffilla loogisen totuuden kriteeri on predikaatin määritettävyys subjektin käsitteillä. Ks. Log. § 524. Siten myös objektiivisen totuuden kriteerin voidaan sanoa olevan niiden predikaattien määritettävyys, jotka käyvät yksiin jonkin objektin kanssa tarkassa havainnossa samaisesta objektista.
4 [Latinan opinari käännetty verbillä ”luulla”. Kuten saksan meinen, se tarkoittaa myös ”olla mieltä”. Saksan vermuten on tyypillisesti ”olettaa”.]
5 Suotakoon nämä saksankieliset termit, jotka haluisin liittää mukaan havainnollisuuden vuoksi, koska eri filosofit ovat viime aikoina käyttäneet yleensä saksan kieltä tästä aiheesta keskustellessaan.
6 [Georg Samuel Albert Mellin (1755–1825), saksalainen filosofi, merkittävin teos tekstissä mainittu Encyclopädisches Wörterbuch der kritischen Philosophie (1797–1803).]
7 Käännetty Lundissa 1799; ks. 180 [Johann Schultze (1739–1805), saksalainen filosofi, Kantin ystävä. Teoksen Erläuterungen über des Herrn Professor Kant Critik der reinen Vernunft (1784; 2. p. 1791) ruotsinsi Gustaf Lutteman.]
8 [Käännetty Turussa 1809, 102. [Johann Gottfried Karl Christian Kiesewetter (1766–1819), saksalainen filosofi, julkaisi 1791 laajalti käytetyn logiikan oppikirjan, joka ilmestyi filosofian tohtori J. W. Tuderuksen ruotsintamana jo 1806. Teoksesta otettiin Turussa useita uusia painoksia, viimeisin 1835.]
9 Wolffilla on lähes samanlainen lause, ks. Log. § 611. Hän sanoo: ”Meidän sanotaan uskovan sitä propositiota, jonka hyväksymme puhujan arvovallan vuoksi.”
DISSERTATIO ACADEMICA
DE
TRIBUS GRADIBUS PERSVASIONIS
(DES FÜRWAHRHALTENS):
CREDERE: OPINARI: SCIRE.
QUAM
CONS. AMPL. FAC. PHILOS. REG. AC. ABOËNS.
Publico proponit examini
Mag. GABR. ISR. HARTMAN,
Bibliothecarius ad Reg. Acad. Aboëns.
RESPONDENTE
GUSTAVO FREDERICO FROSTERO,
Ostrobothniensi.
In Aud. Physico die XIII Apr. MDCCCVIII.
H. a. m. c.
ABOAE, Typis FRENCKELLIANIS.
-i-
[tyhjä sivu/tom sida/empty page]
-ii-
Vera illa dicitur Cognitio, quae sic rei cognitae respondet, ut omnia, quae cognitio de re exhibeat, in re ipsa sint & contineantur. Veritas enim in hac, Cognitionis cum re cognita sive cognoscenda, convenientia, consistit (*). – Cognitio est intra limites mentis; Res, quas
*) Hac ratione Philosophi nostri temporis definiunt illam Veritatem, quam appellant materialem sive objectivam, ut distinguatur a veritate formalilogica, quae in convenientia cogitatorum cum legibus logicis consistere debet. Olim Definitio Veritatis logicae fuit eadem ac hodie veritatis illius materialis: ut apud WOLFIUM: ”Est itaque veritas, inquit, consensus judicii nostri cum objecto, seu re repraesentata. Dicitur autem haec veritas logica, cum in Logica hic sit vocis significatus”. (Vide Ejusd. Logicae §. 505.) – Temere enim arbitrati sunt, Veritatem materialem in hac formali contineri, & cognitionem formaliter veram, semper quoque esse veram materialiter: quasi non essent multa revera falsa, quamquam methodo logica demonstrata. Veritas illa objectiva non est nisi una semper & eadem; Systemata vero a Philosophis excogitata, multa & diversa fuere: itaque eorum pleraque falsa, quoad de materia agatur, quamquam ad normam artis logicae omnia fere diligenter effecta essent. Quam, inter Veritatem materialem & formalem, differentiam probe teneat Lector: & est observandum, Veritatem, nullo epitheto adjecto, apud nos, ut & inter homines vulgo, semper significare materialem illam, quae sola est veritas vera.
-1-
nobis repraesentet cognitio, extra Mentem, vel saltem extra cognitionem istarum rerum, sunt: quare etiam cognitio rei aut consentire cum re, aut ab re dissentire potest. Si convenit, vera: sin minus, falsa dicitur cognitio. Omne vero omnis cognitionis pretium in veritate ejus positum esse, quis non videt? Nam si res in se non sunt tales, quales in cognitione nostra nobis exhibentur; decipimur specie falsa, & sicut in mari alto & immenso errantes, terram patriam, quam in nebulis obvenientibus conspicere interdum credamus, frustra nos petivisse, nebulis rursus evanescentibus, anxii animadvertimus, sic etiam errorem nostrum, saltem in gravioribus rebus, tandem infelices agnoscemus.
Qua in re tamen probe est observandum, Veritatem non postulare, ut habeat cognitio rei cujusdam omnia ea, quae in re ipsa sint; sed ut res in se habeat ea, quae cognitio de ista re exhibeat. Nam multa in re esse possunt, quae non cognoscimus, nec forte a nobis cognosci possunt, & tamen cognitio nostra vera est, si res ea habet, quae esse in re, rei istius cognitio nobis repraesentat. Consensus enim Cognitionis cum re cognoscenda, non Rei cum cognitione, efficit Veritatem illam, de qua agimus. Hinc sequitur, cognitionem tenuem & paucissimis constantem, veram esse posse, cum e contrario cognitio cujusdam ampla & diffusa omni fere veritate carere possit.
Sed cum Veritas in ejusmodi convenientia versatur, potest etiam inesse in cognitione, quamvis ipsam mens non agnoscat. Cognitio nempe non est vera, quatenus nos illam pro vera habeamus, sed quatenus in se vera sit. E contrario saepissime quoque arbitramur, cognitionem nostram esse veram, quamquam in se sit falsa. Cum autem id, quod de veritate cognitionis habeat mens, Persvasio (das Fürwahrhalten) appelletur; perspicuum
-2-
quoque & manifestum est, veritatem non a persvasione, nec persvasionem nostram a veritate pendere, etsi illa semper veritatem cognitionis spectet.
Aliud igitur omnino est, veram habere cognitionem, & aliud, cognitionem pro vera habere: utrumque enim, sine altero, locum in mente nostra invenire potest. Et cum veritate frui non possumus, nisi sub ea conditione [condicione], ut verum pro vero, et falsum pro falso habeamus; maxime nos operam dare oportet, ut verum a falso recte discernamus.
Quod vero, ut fieri possit, necesse est, sit aliquid, quod efficiat, ut ejus ope veritas, in cognitione aut cognitionis parte quadam, agnoscatur. In vera cognitione igitur, adesse debet nota quaedam seu character, quo praesente & absente, veritatem & falsi<t>atem dignoscere queat veri cupidus: cujusmodi nota sive character, Criterium veritatis appellatur. Quod, cum tot & tam variae sunt res cognitae & cognoscendae, non simplex tantum & unum in quocunque casu esse potest, sed diversum, pro diversitate rerum occur<<r>>entium, & viarum, quibus ad cognitionem rei pervenimus. Attamen in formam regulae generalis redigere possumus ea, ex quibus, in casu quocunque dato, criterium illud petendum sit, & ad quae animadvertendum, si veritatem justa pendere lance velimus. Nam ut Regula sive Norma generalis, qua omne verum in Conclusionibus judicetur, haec fere sit: ut scil. [scilicet] non sit plus aut aliud in conclusione, quam in praemissis sit determinatum; aut si mavis haec: Quatenus duo (Subjectum & Praedicatum conclusionis) in uno tertio [(] Termino medio Syllogismi) consentiunt, eatenus etiam illa inter se consentiunt (eatenus Praedicatum competit Subjecto in conclusione); aut denique hoc modo: Quatenus Terminus major (Praedicatum conclusionis) continet Terminum
-3-
medium, & quatenus hoc ipsum Termini medii continet Terminum minorem (Subjectum conclusionis), eatenus etiam continet Terminus major Terminum minorem (h. e. eatenus Praedicatum competit Subjecto in conclusione): ita etiam summo jure universaliter dici potest, Ea solummodo Rei cuidam certe competere, quae ex ipsa illa re desum<<p>>ta sunt, aut desumi posse distincte videmus (*). Nam si de re quadam id statuitur, quod in re ista non reperitur, certe eidem non est confidendum: nec ab una re ad alteram valet conclusio, nisi haec in illa ita est contenta & determinata, ut totum earum nexum perspiciat mens nostra.
Mirum igitur omnino est, quod Philosophi Notas veritatis objectivae in subjectivas & objectivas diviserunt: quarum notarum hae ex rebus cognoscendis (ex objectis) colligantur; illae vero ex proprio (subjectivo) profluant fonte. Hoc enim, ut mihi quidem videtur, temere & frustra fecere. Nam si quid pretii est in meo judicio, nullae omnino sunt causae subjectivae, quas ob causas cognitionem pro vera habere possimus, si alias earum caussarum conscii simus: quod quisque, attentiori [attentiore] animo ea, quae afferre conabor, considerans, facile mihi concedet, nisi omnia me fallunt.
--
*) Apud Wolfium criterium veritatis logicae est determinabilitas praedicati per notionem subjecti: (vid. Log. §. 524). Sic etiam criterium veritatis objectivae dici potest esse Determinabilitatem praedicatorum, quae Objecto cuidam competant, per ipsam ejusdem Objecti distinctam perceptionem.
-4-
Tres sunt omnino Gradus Persvasionis (des Fürwahrhaltens): credere {(}Glauben), opinari (Meinen s. Vermuthen), scire (Wissen) *)
Scimus rem, cum illam ita perceptam & perspectam habemus, ut omnia, quae de ista re cognoscamus, in ipsa re conspexerimus & rep<<p>>ererimus, aut conspiciamus & reperiamus, atque ejus distincte conscii simus. – Sic scio me nunc scribere de gradibus Persvasionis. Sic scio me scripsisse de natura cognitionis humunae [humanae]{.} Sic scio triangulum habere tres angulos & tria latera. Sic scio Isoscelem habere angulos ad basin aequales, quia attendens animum ad ejusmodi triangulum, in ipso determinatum reperio, hos angulos non posse non esse aequales. Sic scio Solem hodie non adhuc ortum esse, cum, mox e tenebris noctis egressus, & totum caeli spatium contemplans, solem non esse supra Horizontem video{.} Sic scio etiam lapidem, quem manu teneo suspensum, lapsurum esse ad terram, si eum e manu dimittam, quia gravitatem ejus percipio, & video nullum adesse impedimentum, quin ad terram usque ruat; & sic in caeteris [ceteris].
Opinor autem rem <s>ese ita aut aliter habere, cum non cuncta, quae ad illud efficiendum necessaria sint, perspecta, aut mente percepta habeam, sed certas tantum partes, sive notas, quae rem probabilem, non certam, reddere valeant. – Mecum scilicet in animo volvens ea, quae de re quadam scio, & perspiciens ea non sufficere ad efficiendum illud, de quo quaestio orta sit, quia ad-
*) Sit venia his vocibus germanicis, quas adponere volui, illustrationis causa; quia de hoc argumento novissimis temporibus differentes Philosophi, lingua Germaniae maxime sunt usi.
-5-
huc quaedam partes nexus aut rei, incognitae mihi restent, Opinor, non scio, rem illam sese ita habere, ut causae cognitae indicare videantur. – Sic opinor fratrem meum cras ad me venturum, quia id mihi pollicitus sit, & fidem ejus cognitam habeam, nec sit mihi notum aliquid adesse, quod eum a proposito avertat: tamen id non scio, quoniam nihilominus fieri potest, ut ille crastina luce, morbo laborans, ad me adire nequeat; & sic porro. Sic opinor, liberos meos fore bonos & pios, cum sciam me omne studium & laborem in eo collocaturum, ut eos tales efficiam; de hac re tamen certus esse non possum, quia omnia, quae accidere poterint, non perspicio, sed contra scio multa esse, quae, in hac magna rerum varietate & vicissitudine, hoc bonum consilium prorsus in nihilum redigere queant. Sic opinor, reveniens ruri, librum quendam in armario meo adhuc esse, quia scio me abeuntem, istum ibi reliquisse, & clavem conclavis & armarii mecum portare; attamen id non scio, quia rem ipsam cunctam non perspicio, & scio, exempli gratia, furem quendam, per fenestram aut januam vi percussam, potuisse conclave introire, & librum mihi absenti auferre: & sic opinor tantum omnia ea, quarum caussas considerans, eas a me non plane perspectas esse mihi sim conscius.
Credere vero dicor, cum rem pro vera habeo, & tamen causas, cur vera sit illas res, non considero, nec earum conscius sum{.} Ut omnes caussas veri perspiciens, scio; ita nullas utique caussas animadvertens, credo: & si id, quo credimus hoc vel illud esse, Fides appellatur, Fides certe caret omni fundamento rationali. Hinc sequitur; ut et ille, qui sciat, & ille, qui solummodo credat, aeque prorsus certi sint de veritate ejus, quod pro vero habeant: ille nempe, quia rem ipsam distincte cognoscat, atque sic de natura ejus & ratione certus esse
-6-
possit: hic vero, quia caussas haudquaquam spectet, & propterea de veritate Judicii sui nulla ratione dubitare intelligat [intellegat]. Nam, quod inter omnes constat, nemo simul credere & dubitare, nec scire et dubitare potest: & minima quaecunque dubii particula satis est ad eruendam & fidem, & scientiam: & ad efficiendum, ut in opinionem permutetur fiducia. Eo igitur ipso momento, quo aliquis animum vel tantulum ad sese verterit, ut sibi conscius fiat, se non perfecte & distincte perspicere caussas & fundamenta, quibus veritas eorum, quae vera esse crediderit, nitatur & sustineatur, fides illa omnis, uno quasi ictu letifero percussa, corruat & evanescat necesse est: & mens, ad altiorem culturae gradum tendens, inter dubia & opiniones, quae semper simul, quamquam dissimili auctoritate, in mente sunt, ad cognitionem certis fundamentis innixam, sive Scientiam sibi comparandam, progreditur.
--
Philosophos hujus aetatis longe aliud de hac re docuisse, non latet{.} Evolvat e. gr. Lector benevolus in Encyclopädisches Wörterbuch der kritischen Philosophie, von MELLIN, Articulum Fürwahrhalten: ubi legat sequentia: ”Die subjective Gültigkeit des Urtheils, in Beziehung auf die Ueberzeugung, welche zugleich objectiv gilt. Das Fürwahrhalten ist eine Begebenheit in unserm Verstande, die auf objectiven Gründen beruhen mag, aber auch subjective Ursachen im Gemüthe dessen, der da urthei<l>t, erfordert. Es hat drei Stufen: a) das Meinen; ein Fürwahrhalten, von dem ich mir bewusst bin, das es sowohl subjectiv als objectiv unzureichend ist; b) das Glauben; ein Fürwahrhalten, von dem ich wir [mir] bewusst bin, das es subjectiv zureichend, aber für objectiv unzureichend gehalten wird; c) das Wis-
-7-
sen; ein Fürwahrhalten, von dem ich mir bewusst bin, dass es sowohl subjectiv als objectiv zureichend its &c{.} – Aut si propius ei adsunt Uplysningar öfver Herr Professor KANTS Critik af rena Förnuftet, utgifne af JOH. SCHULTZ (Öfvers. Lund 1799); videat pag. 181, ubi legantur haec: Allt Jakande [Fürwahrhalten] har tre grader: mena, tro eller veta. Mena är ett Jakande, hvartill såväl de subjektiva, som de objektiva grunderna äro otillräckliga. Tro är ett Jakande, hvartill väl de objektiva grunderna äro otillräckliga, men likväl de subjectiva tillräckliga. Veta kallas ändteligen ett Jakande, hvartill så väl de objektiva som subjectiva grunderna äro tillräckliga. Et paulo post: Blott i praktiskt afseende kan det theoretiska otillräckliga Jakandet kallas tro, nämligen när man hå<l>ler något för sant, för vissa afsigter skull. Et ulterius infra, pag. 183, postquam Auctor, ad mentem Cel. Kantii, demonstraverat, nulla omnino existere fundamenta speculativa sive theoretica, quibus possimus superstruere Doctrinam de Deo, ejusque Exsistentia & natura, &c. haec adposita inveniuntur: Alltså måste jag nödvändigt tro en Gud och ett tillkommande lif, och jag är säker att ingen kan göra mig vankelmodig i denna tro. Ty eljest vore mina moraliska grundsatser aldeles om intet. Men dessa kan jag icke göra till intet, utan att blifva i mina egna ögon föraktlig. &c. Ergo (ut conclusionis vis clarius eluceat!): quia Ego nolo esse mihi contemnendus, exsistit Deus: idque credo, quamquam scio me id non posse unquam scire, nec ex fixis & certis cognoscere! - - - Et, ne ex longinquo res petatur, in Lärobok i Logiken af KIESEWETTER. (Öfvers. Åbo 1806 pag. 102) occurrunt, praeter caetera [cetera], haec: Tro, utan alla förnuftiga grunder är en bondtro, en blind tro. De subjektiva grunder, hvaraf försanthållandet bestämmes, äro afsigter, syftemål, intresse, känslor, m. m.
-8-
Quae omnia allata, in theses igitur sequentes sese facile resolvunt.
a) Persvasio, qua aliquid pro vero habemus, tres habet gradus: quorum primus & infimus est opinari: alter & medius, credere: tertius & supremus, scire.
b) Et in opinando, & credendo, & sciendo, caussarum, ob quas aliquid pro vero habemus, aut sint objectivae aut subjectivae, nobis conscii sumus.
c) Caussae subjectivae, quibus Fides nitatur, sunt ejusmodi, ut consilium, propositum, utilitas, sensus, &c.
d) Credere possumus aut ex caussis rationalibus, cum fides philosophica est; aut ex caussis non rationalibus, cum caeca fides appellatur.
e) Credere possumus, quamquam nobis conscii sumus, caussas Fidei esse mere subjectivas, & nos de re ipsa, utrum sit, an minus, nihil omnino scire posse: & sic porro.
Contra quas positiones ego sequentia afferam, quae Lector benigno inspiciat oculo.
a) Negare utique audeo, nos in credendo, si etiam ex caussis istiusmodi subjectivis pendeat Fides nostra, harum caussarum nobis conscios esse. Nam quis est, qui non concedat mihi, neminem, cui sana mens sit, credere posse, id, quod optet, & quod ei sit opus, fieri, eam tantum ob caussam, quod id optet aut eo opus habeat, cum tamen sibi conscius sit, se nihil de eadem re cognitum habere? Num ille esset sanus, qui in medio silvae vastae &
-9-
incultae jacens, & esuriens sensit sibi opus esse cibo, crederet se ibi cibum optatum adepturum, cum simul sciat se nullo alio fundamento fidem suam superimponere, quam suo desiderio? Num ille sanus dicendus, qui, in scapha parva navigans per mare ingens, credat se, tempestate exorta, portum securum at<t>ingere, sciens nempe nullam aliam ejus fidei adesse caussam, quam quod alias de vita sua esset desperandum? - - Praeterea, cum ad caussas fidei animum adverto, earumque firmitatem considero, si veram rei naturam & relationes, aut caussas sufficientes perspicio, manet persvasio mea firma & inconcussa, quia scio rem se ita habere; sed si intelligo [intellego] me rem non scire, nec ad certam ejus notitiam posse pervenire, dubia ingrediuntur mentem, quorum vel minima scintilla omnem fidem funditus evertere valet: nam is, qui dubitat, certe non credit. Supputantes enim caussas & criteria veri, aut illa firma videmus, & tunc rem scimus; aut minus firma invenimus, & tunc non credimus, sed ex firmioribus opinamur. Nam cogitans, utrum sit aut fiat aliquid optatum, an non, caussas cur sit & non sit, cur fieret & non fieret apud animum perpendo & attente considero: quo efficitur, ut id, quod mihi videtur firmiores habere caussas, esse aut fieri opiner: utrum id optem an detester, nihil ad rem facit.
Probe est autem observandum, me nequaquam negare, homines multa, caussis subjectivis impellentibus, credere: sed tantum nego, illos harum caussarum, ut caussarum fidei, sibi conscios esse. Nam motus animi, ut cupiditas, ut timor, ut amicitia, &c. animum avertere possunt a rebus atque caussis veris considerandis, ad res & caussas mere imaginarias & levissimas; ubi animus, caussarum verarum non conscius, credit hoc vel illud optato esse aut fieri, ut jam dudum a multis notatum est;
-10-
sed hoc longe aliud. Nam in ejusmodi casu, ut in omnibus & semper, credimus, non scilicet ob caussas subjectivas, quae animo perceptae fidem facere valeant; sed ob id solummodo, quod caussarum conscii non sumus, nec de earum pretio & vi cogitamus.
Nec negem homines posse vera credere. Multa enim sunt vera, quae sola fide amplectuntur homines: ut faciunt vulgo in rebus religionem spectantibus. Hic vero non agitur de veritate fidei, sed de conscientia caussarum, quibus fides innitatur. Nullus nimirum sanus infitias ire potest, vulgus caussarum, cur hoc vel illud, quamquam etiam verissimum, credat, sibi non esse conscium: nec illud cum de caussis quaerere coeperit, in dubia & opiniones a fide firma abire{.} Aut si concedatur caussam adesse, illa certe non est subjectiva, sed foris desum<<p>>ta, ut ex auctoritate docentis. Quare etiam Pythagoreorum ¢utoj ™fa (ipse dixit) in proverbium abivit (*). Quare etiam
b) Caussas sive argumenta subjectiva fidem alicui facere posse, nego{.} Nam nemo sanus tam insanus esse potest, ut id, quod sciat esse incertum, pro certo habeat, nec ab una re ad alteram longe diversam, si illas esse diversas videat, conclusionem valere sinat [finat?]. - - Deum esse aut scio, aut opinot, aut credo: sed semper ex caussis objectivis. Scio Deum esse, cum in natura rerum caussas reperio, quae efficere valent, ut exsistentiam Numinis summi distincte & certe percipiam. Opinor vero Deum esse, cum considerans argumenta, quibus doctrina de Deo nititur, video pleraque eorum quidem indicare Deum esse,
*) Cel. WOLFII eadem fere fuit sententia (vid. Log. §. 611). Credere dicimur, inquit, illam propositionem, cui assensum praebemus, propter auctoritatem dicentis.
-11-
attamen me rem non ita clare perspicere, ut omnis formido oppositi necessario absit. Credo tandem Deum esse, cum id pro vero habeo, quia de caussis, cur dicta paterna vera sint, mihi nullum oboritur dubium; aut quia argumenta, quae, ex contemplatione rerum naturae, hauserim, ad rem probandam sufficientia mihi videntur. - - - Nempe in quolibet persvasionis gradu argumenta ex objectis collecta adsunt, aut omnino nulla. Ex meris Subjectivis nulla Fides gignitur. - - - Unde autem sequitur.
c) Omnem Persvasionem esse eatenus Fidem caecam, quatenus credit, & rationalem tantum quatenus a scientia pendeat & argumentis objectivis suffulciatur. Omnes enim caussae persvasionis rationales sunt objectivae, ut jam est monitum; & ex caussis rationalibus non credimus, sed aut opinamur, si illas esse ad rem probandam insufficientes intelligitur [intellegitur], aut scimus, si sufficientes, i. e. plane perspectae sunt. Si vero contigerit, eas revera non esse sufficientes, quamquam eas pro sufficientibus habeamus, tum partim scimus, partim credimus; scimus enim caussas illas cognitas; & credimus rem, quatenus caussarum insufficientiae non sumus nobis conscii. – Quamobrem etiam
d) Contendere audeo, Credere esse infimum Fidei gradum: Opinari vero medium: & Scire supremum.
Tota igitur de gradibus Persvasionis doctrina, quae in scriptis Philosophorum criticorum, tam frequens occurrit, tantique est momenti, ut vix ulla pars majoris, fundamento stabili & fixo vacat: &, si alias firmioribus nitantur mea dicta, utique est rejicienda. Judicet vero oculatior quid de illis habendum. Mihi quidem id, quod exponere mihi in animo fuit, tam verum & perspectum videtur, ut non possim, quin existimem me id scire, non credere; sed omnino certum est, me id non opinari, quoniam nullam circa hanc materiam dubium mihi adhuc in mente haeret.
-12-
Hartman / Frosterus 1808 – De tribus gradibus persvasionis (des Fürwahrhaltens): credere, opinari, scire.
”Vakuuttuneisuuden (Fürwahrhalten) kolmesta asteesta: uskomisesta, luulemisesta, tietämisestä”
Avainsanat: vakuuttuneisuus, tietäminen, tieto, usko, luulo, korrespondenssiteoria, totuus, logiikka
Väitös tutkii kriittisesti totuuden korrespondenssiteoriaan ja Wolfin ajatuksiin logiikasta perustuvaa käsitystä vakuuttuneisuuden asteista. Vakuuttuneisuus on sitä, että mieli pitää käsitystään totena; tämä ei kuitenkaan vielä takaa käsityksen totuutta, vaan kyseessä voi olla joko usko, luulo (tai mielipide) tai tieto.
”About the three grades of persuasion (Fürwahrhalten): believing, supposing, and knowing”
Keywords: conviction, knowledge, belief, supposition, assumption, correspondence, truth, logic
The dissertation critically examines the notion of degrees of persuasion, which is based on the correspondence theory of truth as well as on Wolf’s thoughts about logic. Persuasion means that a mind regards its judgment as a truth; this, however, doesn’t make the judgment true; instead, it can be a belief, a supposition (or an opinion), or knowledge.
“Om försanthållandets (Fürwahrhalten) tre grader: tro, antagande, vetande”
Nyckelord: övertygelse, vetskap, kunskap, tro, antagande, korrespondensteori, sanning, logik
Dissertationen granskar kritiskt uppfattningen om olika grader av övertygelse, som grundar sig på korrespondensteorin för sanning och Wolfs idéer om logik. Övertygelse är att sinnet håller ett omdöme för sant. Detta garanterar dock inte ännu att omdömet verkligen är riktigt, utan det kan vara frågan om antingen en trosövertygelse, ett antagande (eller en åsikt) eller vetande.