V.A. Koskenniemi
Erik Ahlmanin »aforistiset ajatukset»
Ajatus XVII, 1952, 107–111.
Erik Ahlmanin »aforistiset ajatukset»
Kirjoittanut
V. A. KOSKENNIEMI
Erik Ahlmanin rikkaaseen kirjalliseen tuotantoon, jonka ensimmäisten syntymävaiheiden seuraamista kolmisen vuosikymmentä sitten – »Arvojen ja välineitten maailman» aikoihin – pidän eräänä elämäni suurimpana puhtaasti intellektuaalisena ilona, sisältyy muun ohella pieni sikermä »aforistisia ajatuksia». Se on julkaistu kirjassa »Teoria ja todellisuus» (1925) ja muodostaa teoksen lopussa itsenäisen, 44 ajatelmaa käsittävän ryhmän, joka on jäänyt lajiaan yksinäiseksi tekijänsä tuotannossa. Askarteluni maailmankirjallisuuden aforismiantologian toimittajana on tuonut vuosien jälkeen uudelleen käteeni myös Ahlmanin mietelmät, jotka eivät mielestäni enempää ajatuspitoisuutensa kuin muodollisten ansioittensa puolesta jää varjoon tunnetuimpien aforistikkojen hengentuotteiden rinnalla. Ahlmanin neljäviidettä mietelmää edustaa eräitä hänen filosofiansa keskeisimpiä ajatuksia ja niiden yksilöllinen muoto täyttää hyvin ne vaatimukset, joita La Rochefoucauldin, Chamfortin ja Lichtenbergin jälkeen voidaan asettaa eurooppalaiselle aforismille.
Tosin aforismin käsitteestä – samoin kuin sen morfologiasta – mielipiteet menevät jossain määrin ristiin ja sangen yleistä on, että aforismin leima-merkintää käytetään hyvinkin erilaisista lyhyistä ajatusfragmenteista, toisinaan synonyymisesti »maksiimin» kanssa (kuten esim. La Rochefoucauldin tapauksessa). Kreikkalaisperäisen sanajohtonsa mukaisesti merkitsee aforismi keskitystä, rajoitusta, ja voitaisiin vaihtaa myös sanaan »määritelmän» (definitio), jollei afo-
-107-
rismi luonteeltaan olisi liikkuvampi, leikkivämpi, aktiivisempi kuin tavanomainen määritelmä-käsite. Ebner Eschenbach nimittää aforismia viimeiseksi renkaaksi pitkässä ajatusketjussa, mitä määritelmää voi pitää sattuvana aforismin subjektiiviseen syntyyn, mutta ei objektiiviseen vaikutukseen nähden, koska aforismi voi myös olla alkurenkaana uusille ajatusketjuille. Kansanomaisesta sananlaskusta, jonka läheisenä sukulaisena – etten sanoisi perillisenä – sitä on pidettävä, se eroaa subjektiivisen asunsa puolesta, missä tavallisesti hyvinkin persoonallinen muotoilu on saanut ilmauksen. Sananlasku lausuu yleensä kansanomaisen yleistotuuden, kun taas aforismi pyrkii ilmaisemaan jonkun subjektiivisen havainnon, väitteen, mielijohteen, jonka objektiivisesta pätevyydestä aina voidaan kiistellä. Niinpä aforismi taiteellisessa suhteessa on läheisesti rinnastettavissa epigrammiin, josta se itse asiassa eroaa vain proosamuotonsa puolesta. Epigrammin kanssa sillä on yhteistä paitsi sanonnallinen keskitys avoimesti tai salaisesti poleeminen luonteensa. Usein muistuttaa aforismi vuorosanaa, joka on lausuttu vastaväitteenä jotakin oletettua väitettä tai repliikkiä vastaan. Tästä liikkuvasta, dynaamisesta ominaisuudestaan se saa toisinaan draamallisen vivahteensa. Kirjallisuuden lajina se on luettava ajatusrunouden piiriin, mihin sen oikeuttaa myös sen taipumus käyttää ilmaisuissaan kuvakieltä.
Erik Ahlmanin mietelmät säestävät ajatuksia, joita hän on systemaattisemmassa muodossa esittänyt »Arvojen ja välineitten maailmassa» ja esseekirjassaan »Teoria ja todellisuus». Molemmista voisi poimia lauselmia, jotka myös muodollisessa suhteessa tulevat lähelle hänen »aforistisia ajatuksiaan». Hänen metafyysillinen spekulationsa on näissä mietelmissä kaiken aikaa etualalla, voipa sanoa mietelmien koko tendenssin tähtäävänä juuri metafysiikan puolustukseen. Siinä suhteessa on mm. seuraava aforismi luonteenomainen:
Kun tieteen harjoittaminen menettää metafyysillisen taustansa, lakkaa se olemasta hengen työtä, senjälkeen se on vain »henkistä työtä».
Ahlman on kuitenkin täysin selvillä kaiken metafysiikan subjektiivisesta luonteesta:
Filosofien metafyysilliset rakennelmat ovat vähemmän kuvauksia todellisuudesta kuin uutta todellisuutta.
Niitä vastaan, jotka pitävät Grau teurer Freund jne- periaatteen
-108-
mukaan kaikkea teoretisoimista hyödyttömänä, kohdistuu seuraava aforismi:
Teoreetikko, jolle sanotaan, että elämä aina on enemmän kuin kaikki teoria, voi vastata: »teoria on juuri minun elämääni».
Kaikessa abstraktisuudessaan nerokkaana on mielestäni pidettävä seuraavaa määritelmää tahtomisesta:
Tahtominen – metafyysillisessä mielessä – on kosmoksen suunta sen yksilöllisesti määrätyssä kohdassa.
Erikoisesti ahlmanilaiseksi tekee tämän ajatelman, että siinä tahtoa ei käsitellä psykologisena, vaan – Schopenhauerin tapaan – metafyysillisenä ilmiönä. On mahdollista, ettei tämän aforismin syvällisyys kohta aukene lukijalle, mutta kun se selkenee, uskoisin sen yllättävän evidenssillään. Sen iskevän suppea muoto, joka näennäisestä kuvattomuudestaan huolimatta synnyttää mielikuvan sekä liikkeestä – »kosmoksen suunta» – että jostakin (subjektiivisesti) staattisesta – »yksilöllisesti määrätyssä kohdassa» –, täyttää myös tyylillisesti hyvälle aforismille asetettavat vaatimukset.
Psykologisena ilmiönä määrittelee tahtomisen taas ajatelma:
Kaikki tahtominen (velle) on oikeastaan tahtomista mieluummin (malle).
Jonkun verran samalta linjalta tapaamme myös seuraavan tahto-aforismin:
Rakkautta voi pitää tahtomisen korkeimpana muotona.
Tahtominen ahlmanilaisessa mielessä ei perustu tietoiseen, vaan vaistomaiseen valintaan, joka voidaan suorittaa myös vastoin tietoista tahtoamme. Niinpä ei ole tämän mietelmän kanssa ristiriidassa se psykologinen tosiasia, että voimme myös rakastaa vastoin tietoisesti tekemäämme valintaa.
Moraalista on Ahlmanilla kaksi ajatelmaa, jotka tukevat toisiaan:
Jos moraali voitaisiin perustella, olisi seurauksena – moraalin kuolema.
Usko siveyslain olemassaoloon on taikauskon viimeinen ja ylin muoto.
Edellisen totuusarvo ei ehkä yksinään ole aivan evidentti, koska jää epäselväksi, mitä tässä yhteydessä sanalla »perustella» tarkoitetaan. Kantin kategorisen imperatiivin merkityksessä voitaneen kui-
-109-
tenkin katsoa moraalia perustelemattomaksi. Jälkimmäinen aforismi taas kieltäessään siltä reaalisen eksistenssin, palauttaa moraalin sosiaaliseen ja suhteelliseen olomuotoon. Ahlmanin siveysoppi on siten pikemmin empiirinen kuin metafyysillinen. On syytä kuitenkin kiinnittää huomiota myös siihen, että Ahlman kutsuu uskoa siveyslakiin taikauskon ylimmäksi muodoksi. Joskin siveyslain eksistenssi on illusio, on olettamus sen olemassaolosta kuitenkin ylevin inhimillisistä kuvitelmista.
Vaikkakin metafyysillinen mielenkiinto näyttää hallitsevan Ahlmanin aforistista ajattelua samoinkuin hänen systemaattisemmassa muodossa esitettyä filosofiaansa, on hänen ajatelmissaan myös käytännöllinen moralisti saanut puheenvuoron. Empiiriseen havaintoon perustunevat mm. seuraavat kolme ajatelmaa:
Elää arvokasta elämää triviaalisissa puitteissa on suurta, mutta se on harvinaista sentähden, että se on niin raskasta.
Siveellisten ristiriitojen voittamisessakin voi saavuttaa eräänlaisen taituruuden, joka siveellisesti on hieman arveluttava asia.
Yhdessä asiassa ei ihminen voi saada keneltäkään apua: velvollisuutensa valitsemisessa.
Pilkahdus huumoria sisältyy taas ajatelmaan:
Henkinen rajoittuneisuus on mahtavimpia aseita olemassaolon taistelussa.
Jos Ahlmanin metafyysilliset ajatelmat saattavat tuoda mieleen esisokratelaisten filosofien aforistiset katkelmat, muistuttavat hänen eetilliset mietelmänsä ranskalaisten 1600- ja 1700-lukujen moralistien ajatelmia. Häneltä puuttuu tosin La Rochefoucauldin syvä epäusko ihmisluonteeseen, niin kuin häneltä puuttuu myös Chamfortin aktiivinen ironia. Mutta yhteistä molempien kanssa on hänellä hänen kriitillinen pessimisminsä, yhteistä myös hänen objektiivisen kirkas, suppea, suurin piirtein kuvaton muotonsa. Poleemisen aineksen puutteessa Ahlmanin aforismi itse asiassa on »filosofisempi» kuin ranskalaisten, jotka monessa tapauksessa puhuvat pro domo: Vaikkakin Ahlmanin metafysiikkaan voi sanoa sisältyvän myös romanttisia piirteitä, on hänen aforismiensa viivapuhdasta ja askeettista muotoa pidettävä pikemminkin klassillisena. Lichtenbergilla ja Börenllä voi tavata ajatuksia, jotka ovat sukua Ahlmanin aforis-
-110-
meille, mutta niiden romanttisempi – usein myös esteettisesti vaikuttavampi – muoto ilmaisee niiden lähteneen runoilijan, ei filosofin työpajasta.
Vuosisadan ensimmäisellä neljänneksellä kirjaanvietyinä on Erik Ahlmanin »aforistisilla ajatuksilla» kunniakas sijansa suomalaisen mietelauseen historiassa. Voidaan kyllä sanoa, että ne ovat kasvaneet suhteellisen kapealta elämyspohjalta ja ettei niiden teoreettinenkaan motiivipiiri ole erikoisen laaja. Niistä kenties myös kaipaa sitä mielikuvituksen välähdystä, joka toisinaan antaa loistoa maailmankirjallisuuden suurimpien aforistikkojen paljon subjektiivisemmille ajatelmille, joiden aggressiiviset piirteet myös ovat Ahlmanin mietelauseille vieraat. Mutta sen sijaan ne muodostavat suljetun, autonomisen kokonaisuuden, missä toinen jäsen tukee toistaan. Liikkuivatpa ne metafysiikan, moraalin tai psykologian alalla, näyttävät ne keräävän kuin taidokkaasti hiotut pienet kristallilinssit yhteiseen polttopisteeseen eräät olennaiset piirteet tekijänsä filosofiasta.
-111-