Theses de stylo philosophico

Teesi I
Tyyli merkitsi antiikin ihmisille kirjoittamisessa käytettävän työkalun lisäksi myös puheen muotoa, tapaa ja ulkoasua². On aivan sama, kirjoitetaanko ensimmäinen tavu y:llä vai i:llä, sillä molemmista kirjoitusasuista on vaikutusvaltaisia esimerkkejä³.

Teesi II
Kirjoituksen ja puheen tyylin päämäärä on sama, nimittäin tietenkin se, että toiset ymmärtäisivät meitä. Sen vuoksi se on laadittava niin, että jokaista yksittäistä sanaa vastaa jokin käsite ja että kuulija kykenee yhdistämään sanat käsitteisiin, joita meillä on kirjoittajina.

Teesi III
Tyyli voidaan kokonaisuudessaan jakaa kätevästi neljään osaan: runolliseen, historialliseen, puhetaidolliseen ja filosofiseen tyyliin. Runollinen pyrkii viehättämään, historiallinen tyyli opettamaan esittämällä ainoastaan toisasioita. Historiallinen tyyli suostuttelemaan, filosofinen tyyli vakuuttamaan näyttämällä toteen.

Teesi IV
Filosofi siis pysyttelee peittelemättömässä totuudessa, minkä vuoksi hän käyttää tähän tarkoitukseen sopivaa tyyliä.

Teesi V
Vaikka ylipäätään tyylin ensisijainen hyve on selkeys, filosofi kuitenkin erityisesti pyrkii siihen juuri sillä tavoin, ettei itse ajattelussa eikä puheen rakenteessa olisi mitään hämärää.

Teesi VI
Siinä määrin kuin on mahdollista filosofilla on käsitteitä selkeinä muotoina eli muotoina, jotka riittävät erottamaan asioita toisistaan. Hämäryydestä saa alkunsa käsitteiden virheellisyys ja sekaannus.

Teesi VII
Sanoja on kahta lajia: toiset ovat arkisia ja esiintyvät yhteisöelämässä, toiset ovat teknisiä ja ominaisia taidoille ja tieteille.

Teesi VIII
Filosofi seuraa kansanomaista puhetapaa siinä, missä se asettaa merkitykset arkisanoille. Mutta jos arjen sanojen sisältö on epätarkka, hän lujittaa ja vakioi sitä.

Teesi IX
On oikein johtaa tekniset termit asioiden ensimmäisille keksijöille. Ja tasapuolisuuden ja välttämättömyyden nimissä muiden filosofien tulee ottaa ne käyttöön. Jos tätä käytäntöä olisi noudatettu kaikkialla, emme hukkuisi turhiin synonyymeihin, joiden runsaasta kuormasta huokailee etenkin luonnonhistoria.

Teesi X
Yleiseen käyttöön tulleita termejä kutsutaan tutuiksi. Niitä filosofi siis käyttää kiinnittäen kuitenkin samalla huomiota käsitteisiin, joita ne merkitsevät, etteivät he – niin kuin on tapana käydä – anna nimiä pettäville ja mitättömille käsitteille.

Teesi XI
Myös filosofialla on omat erityisterminsä. Nimittäin kun filosofi erittelee tarkoin olioiden perusteita, hän tajuaa niihin kätkeytyvän paljon eroavaisuuksia, johon rahvas ei kiinnitä huomiota. Hän tekee nämä helposti tunnettaviksi erilaisilla nimityksillä, joita kutsutaan filosofisiksi termeiksi.

Teesi XII
Koska nämä termit merkitsevät arkikäsitykselle etäisiä asioita, ne näyttävät tietämättömistä vierailta eivätkä ne käy aina etymologisesti yksiin merkitsemiensä olioidensa kanssa. Nämä seikat eivät kuitenkaan haittaa filosofia, joka päättelee päätelmänsä olioiden käsitteistä, ei kieliopista, tietäähän hän, että sanojen, kuten lanttien, arvo on niiden käytössä.⁴

Teesi XIII
Filosofi vihaa ja karttaa kaikkia epätarkkoja, epäsopivia ja epämääräisiä sanoja, sillä ne vahingoittavat selkeyttä, jota hän tavoittelee.

Teesi XIV
Vastaavasti hän pyrkii kaikin ponnistuksin ilmaisemaan ajatuksensa sopivilla, täsmällisillä ja yksimerkityksisillä termeillä ja osoittamaan yhdelle sanalle ainoastaan yhden käsitteen.

Teesi XV
Filosofisella tyylillä laaditussa kirjoituksessa yksittäiset asiat on järjestetty siten, että ensin selitetään sanat ja sitten niiden käyttö. Määritelmissä vältetään kehää, ja aina edetään yksinkertaisesta kokoonpantuun ja helposta vaikeaan.

Teesi XVI
Siten etenemällä filosofi sulkee kaikki sanasotien mahdollisuudet ja asettuu hyödyttämään omalla tyylillään tieteiden edistystä ja elämää.

Teesi XVII
Filosofisesta tyylistä saa turhaan hakea liikasanaisuutta tai hyödyttömästi harhailevia viittauksia. Väitelauseissa ei ole enempää kuin subjekti, predikaatti ja niiden molempien määritelmät, todistuksissa ainoastaan täyden päätelmän tykötarpeet ja ongelmissa yksinomaan tosiasiat, joiden avulla päädytään ratkaisuun.

Teesi XVIII
Tämän johdosta filosofi ei käytä sekavaa vaan puhdasta ja vaivatonta kirjoitustyyliä. Hän välttää allegorioita, figuureja ja pitkiä periodeja, ja Senecan kehotuksesta hän koettaa ”tavoittaa sen, mitä hän kirjoittaa, ei sitä, miten hän sen kirjoittaa”⁵.

Teesi XIX
Hän myös karttaa harvinaisia, joutavia ja vanhentuneita sanakaavoja ja tavoittelee sen sijaan sopivaa puheen rakennetta ja sanojen yhtäläisyyttä itse olioiden kanssa.

Teesi XX
Lopuksi emme voi olla ihailematta ihmisten kekseliäisyyttä. He kykenevät kätevästi ilmaisemaan kaikki ajatuksensa 24 kirjoitusmerkillä ja kaikki luvut kymmenellä numeromerkillä tai, jos seurataan Weigeliä⁶, neljällä, tai Leibnizin dyadisen⁷ aritmetiikan mukaan, kahdella merkillä kerrallaan. Toisaalta ihmettelemme kiinalaisten laveaa kirjoitustapaa, jossa käytetään aakkosten asemasta noin 80 000 kirjoitusmerkkiä, niin että heidän on pakko nähdä valtavasti vaivaa merkkien oppimiseksi⁸.

Suomentanut Raija Sarasti-Wilenius
Toimittanut Jarkko S. Tuusvuori

Viitteet [ja suomentajan & toimittajan huomautukset]
¹ [Anton Martin (1718–1741), gävleläisen raatimiehen poika, opiskeli Uppsalassa ja Turussa. Päätyi papiksi.]
² Vrt. Terentiuksen esipuhe näytelmässä Andria. [Publius Terentius Afer (195/185–159 eaa.), roomalainen näytelmäkirjailija. Yksi hänen säilyneistä näytelmistään on nimeltään Andria (Androslainen tyttö).]
³ [Latinan stilus tai stylus tarkoitti vahataulupiirrintä eli kirjoitusvälinettä sekä tästä johdettuna kirjoittamista tai esitystapaa. Se on lainaa kreikan sanasta στύλος.]
⁴ [Ajatus siitä, että sanojen merkitys ja voima on niiden käyttämisessä, tulee esiin esimerkiksi brittilääkäri Francis Glissonilla. Ks. De rachitide. Driehyusen & Lopez, Lyon 1671, 6.]
⁵ Seneca, Epistolae morales ad Lucilium 113.
⁶ [Erhard Weigel (1625–1699), saksalainen monioppinut, Jenan yliopiston matematiikan professori. Ks. erit. Tetractyn. Meyer, Leipzig 1672 & Philosophia Mathematica. Birckner, Jena 1693.]
⁷ [G. W. Leibniz (1646–1716), saksalainen filosofi ja yleisnero, kehitti 1680–1690-luvulla omaa binaarimatematiikkaansa osin Weigelin herätteestä.]
⁸ [Nykykäsityksen mukaan merkkejä on alle 50 000; muutaman tuhannen merkin tuntemus tarkoittaa luku- ja kirjoitustaitoa. Ks. esim. Jerry Norman, Chinese. Cambridge University Press, Cambridge 1988.]

____________________

-2-

Thes. I.
Stylus antiqvis, non modo instrumentum, qvo utebantur in scribendo, significabat; sed etiam formam, modum & habitum orationis. cfr. Terentii proleg. ad. Andr. Sive per Y sive I scribatur prima syllaba, perinde est; nam exemplis & auctoritate neutra caret scriptio.

Thes. II.
Idem est scopus scriptionis & styli, qvi sermonis, ut nimirum alii nos intelligant; Qvare erit ita comparatus, ut singulis verbis notio aliqva respondeat, & ut audiens easdem cum illis jungere qveat notiones, qvas scribentes habuimus.

-3-

Thes. III.
Haud incommode stylus omnis qvadrifariam potest dividi: In Poëticum, Historicum, Oratorium & philosophicum. Primus id agit, ut delectet, secundus ut doceat, ubi facta duntaxat exponit. Tertius, ut persvadeat; Qvartus ut demonstrando convincat.

Thes. IV.
Philosophi igitur est, nudam sistere veritatem; qvamobrem stylo ad hoc institum idoneo utitur.

Thes. V.
Qvamvis omnis styli præcipua sit virtus perspicuitas, philosophus tamen eidem præcipue studet, & ita qvidem, ut neqve in ipsis cogitationibus, neqve in structura orationis qvidqvã obscuritatis insit.

Thes. VI.
Philosoqvus qvantum fieri potest, notiones sibi format claras h. est. tales, qvæ rei ab aliis discernendæ sufficiciunt; ex obscurita-

-4-

te qvippe notionum error & confusion oritur.

Thes. VII.
Voces sunt duplicis generis; aliæ vulgares in communi vita occurrentes, technicæ aliæ, qvæ artibus & scientiis sunt propriæ.

Thes. VIII.
Usus loqvendi popularis, ut vocibus vulgaribus significationes imposuit, ita eundem seqvitur Philosophus. Si vero fuerit vaga vulgo vocis acceptio, eandem fixam & constantem reddit.

Thes. IX.
Terminos technicos primis rerum inventoribus ius est cudere [ducere]. Et hos reliqvi philosophi debent recipere, æqvissima & necessaria lege; qvod si ubiqve observatum fuisset, tot frustrantes synonymis non obrueremur; sub qvarum copia oppressa præsertim historia naturalis etiamnum gemit.

Thes. X.
Qvi usu comuni invaluere termini, appellantur familiares. Talibus ergo utitur Philosophus, simul tamen ad notiones qvas significant, animum attendit, ne qvod fieri solet, notionibus deceptricibus, & inanibus ei imponant voces.

Thes. XI.
Philosophia etiam suos peculiares terminos habet. Differentiam enim multam rerum intrinsecam, qvam non attendit vulgus, philosophus dum rationes earum scrutatur, & deprehendit, & diversa insignit nominibus, qvæ termini philosophici appellantur.

Thes. XII.
Hi, ut a captu vulgi remotas designant res, ita ignaris videntur barbari, neqve semper vi Etymologiæ rebus suis competunt. Sed hæc omnia non morantur Philosophum, qvi ex notionibus rerum, non vero ex grammatica ratiocinatur, & verba usu valere ut nummos novit.

-6-

Thes. XIII.
Omnes voces vagas, improprias & indeterminatas odit & fugit philosopus; nam hæ perspicuitati, qvam sectatur, officiunt qvam maxime.

Thes. XIV.
Id ex adverso omni nisu agit, ut terminis propriis, fixis & univocis sensa mentis exprimat, neqve unica voce plures uno conceptus exhibeat.

Thes. XV.
Singula porro in scripto, stylo philosophico exarato, ita ordinata reperies, ut voces in antecedentibus explicentur, qvarum usus est in seqventibus, vitato omni in definiendo circulo; & ut a simplicibus ad composita, a facilioribus ad magis difficilia semper fiat progressus.

Thes. XVI.
Ita procedendo logomachiis omnes vias occludit philosophus, & stylo suo ad scientiarum pro-

-7-

gressum & vitam utilia sistit.

Thes. XVII.
Omnem Pleonasmum & inutiles ambages in stylo philosophico frustra qværas. In propositionibus enim nil nisi subjectum prædicatum & utriusqve determinationes, in demonstratione non nisi reqvisita ad ratiocinia complenda, in problemate non nisi qvibus factis ad solutionem ejus perveniamus, simpliciter exponis.

Thes. XVIII.
Hinc non anxio, sed puro & facili utitur scribendi genere. Allegorias scemata, longiores periodos vitat; et ex monito Senecæ: præcipue qvaerit, qvid scribat, non qvemadmodum. Ep. 113.

Thes. XIX.
Æqve ab inusitatis ineptis & antiqvatis dicendi formulis abstinet; aptam vero orationis structuram & vocum cum rebus ipsis æqvabilitatem sectatur.

-8-

Thes. XX.
Demum solertiam hominum non possumus non admirari, qvi 24. notis omnes cogitationes, 10 notis aut si Veigelium seqvi lubet 4, vel si magis placet Leibnitii aritmetica Dyadica, binis, omnes numeros commode exprimere possunt. Ex adverso Sinensium miramur prolixam scribendi rationem, qvi loco Alphabeti 80. millibus circiter figurarum utuntur, adeoqve signis perdiscendis molestam operam impendere coguntur.

Hassel / Martin 1741 – Theses de stylo philosophico.

”Teesejä filosofisesta tyylistä”

Avainsanat: tyyli, totuus, selkeys, termit, käsitteet

Teesit erottavat toisistaan tyylin runoudessa, historiassa, puhetaidossa ja filosofiassa.
Hyvä filosofinen tyyli on selkeää ja käsitteitä tarkasti välittävää, kaikkea hämäryyttä
ja liiallisuutta välttävää. Olipa kysymys teknisistä termeistä tai yleisistä ilmaisuista,
filosofiassa korostuu huomion kiinnittäminen täsmälliseen sanankäyttöön merkityksen
kantajana.

“Theses on Philosophical Style”

Keywords: style, truth, clarity, terms, concepts

Theses discuss philosophical style as distinct from poetic, historical and oratorical
style. In philosophy, style is most of all about conceptual clarity and precision,
whether it is dealt with technical terms or more general words.

”Teser om filosofisk stil”

Nyckelord: stil, sanning, klarhet, termer, begrepp

Teserna betraktar filosofiska stilen som ett fall i sig bredvid poetisk, historisk och oratorisk stil. I filosofin kräver stilen att vara begreppsligt klar och precis både med tekniska termer och mera allmänna ord.