Uskonto yksityisasiaksi!

Siveysoppi ja uskonnonopetus. Katsomus-, koulutus- ja kulttuuripoliittinen kiista 1900-luvun alussa. Toim. Tuukka Tomperi. Filosofia.fi, Eurooppalaisen filosofian seura ry, Tampere 2013. <http://filosofia.fi/siveysoppi>

Litterointi ja verkkoeditointi: Elina Halttunen-Riikonen, Miika Haverinen, Tuukka Tomperi.

***

Väinö Jokinen -artikkeli wikipediassa: http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Jokinen

Väinö Jokinen
USKONTO YKSITYISASIAKSI!
KAKSI ESITELMÄÄ

Kirkko eroon valtiosta!

I. Johdannoksi.

Jokaiselle meistä suomalaisistakin on lapsuudessamme isketty päähän kertomus Juudaasta, joka 30:llä hopiapenningillä petti Mestarinsa fariseuksille ja kirjanoppineille. Vakavalla kauhistuksella on tätä katalaa työtä kerrottu ihmisille opiksi ja ojennukseksi jo lähes parituhatta vuotta. Valittaa vaan täytyy, että sittenkään ei ole päästy sen pitemmälle, kuin että yleisessä elämässämme kaikessa julkisuudessa tapahtuu samallainen Juudaan kauppa herättämättä ollenkaan tarpeeksi suurta kauhistusta. – Tarkoitan sitä seikkaa, että nykyaikainen valtio – sellaisena kuin siinä nyt hallitus ja valtiosäädyt maan asioita määräävät – pettää nykyaikaisen valtio-aatteen kahden valtion terveelle kehitykselle vihamielisen ryhmäkunnan, porvariluokan ja kirkon, raadeltavaksi, saaden palkakseen kirkolta kannatusta kansanjoukkojen „kurissa“-pitämiseksi ja vallitsevilta luokilta hartaan rahaisan hyväksymisen. Valtiolla on meidän, sosialidemokratien, kannalta katsottuna siksi ylevä ja korkea tarkotus, ettei ole todellakaan liikaa verrata sitä, jos se puhtaana saisi esiintyä, hyvään Mestariin, joka vie kansan onneen ja sopusointuiseen elämään. Ferdinand Lassalle antaa sen määrityksen, että valtion tarkotuksena on luoda ihmiselliselle olennolle sellaiset olemisen ehdot, että hän vapaasti voi kehittää itseään siihen edistykseen ja sivistyselämään, joka ihmissuvulle on mahdollinen. Valtion tarkotuksena on ihmisen kasvattaminen ja kehittäminen vapauteen, todelliseen aineelliseen ja henkiseen vapauteen. Tällainen on valtioihanne

sellaisena kuin se sosialidemokratian aatteissa esiintyy. Mutta valtiomme luopuu aatteestaan. Ja, kuten sanoimme, luopuu se kaksinkerroin kutsumuksestaan. Kapitalismin luokkavaltiona ei se lainalaadinnassa katso kansan parasta vaan kapitalismin parasta. Ja toiseksi se, laeillaan alistamalla kansan kirkkokuntien holhouksen alle hämmentää kansan käsitteet niin, ettei tämä osaa pontevasti nousta etuansa valvomaankaan. Tästä viimeksi sanotusta liitosta, valtion liitosta kirkon kanssa, on seuraavassa tarkotukseni tehdä selkoa.

Kun tiedämme, että valtion kansalaiset kaikissa maissa ovat suurimmaksi osaksi kuuluneet jäseninä joihinkin kirkko-yhdyskuntiin s. o. säännöillä ja muodoilla määrättyihin uskonnollisiin yhdistyksiin, emme kummastele, että nämä kirkkokunnat ovat muodostaneet siksi mahtavia laitoksia valtioon, että valtion on täytynyt varmasti määritellä suhteensa niihin. Lakeja, jotka säätävät kirkon suhteen valtioon, on kaikissa maissa. Mutta kuten kaikesta muustakin, ovat ihmiset eri mieltä siitäkin, missä suhteessa valtion tulisi olla kirkkoon. Jokaisella suurella valtiollisella puolueellakin on oma kantansa asiassa tai täytyy sen ainakin tulevaisuudessa sellainen omaksua. Porvarilliset puolueet haluavat tässä, kuten kaikissa muissakin kysymyksissä, kalastella samassa vedessä ja jättävät kantansa tässä kysymyksessä selittämättä niin myöhäiseen kuin mahdollista. Sosialidemokratinen puolue on julkisen toiminnan puolue ja näkee juuri siinä voimansa. Siksipä ei se ole empinyt kaikissa sivistysmaissa lausumasta kantaansa tässäkin asiassa. Suomen sosialidemokratinen puolue teki sen Forssan kokouksessa kaksi vuotta takaperin. Siellä hyväksytyn puolueohjelman 5 § kuuluu:

Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdis-

tyksiksi, jotka itse järjestävät sisäiset asiansa. Uskonnon opetus on poistettava kouluista.

Tämä ohjelman kohta ei kai ole saavuttanut osakseen aivan jakamatonta tunnustusta edes puolueen piirissä – puhumattakaan siitä, että edustajamme siihen viittaamalla ovat saaneet estettyä monta kunnon työmiestä liittymästä riveihimme. Tähän hämminkiin on kumminkin aivan varmaan ainoina syinä se, että ensinnäkään ei ole vielä ehditty pääsemään täysin selville siitä, mitä tämä pykälä oikeastaan sisältää ja yhtä suuressa määrin siitä, että maamme henkiseen•kehitykseen nähden on kovasti takapajulla Europan sivistysmaista, vallankin mitä tulee uskonnolliseen valistumiseen. Jota enempi me itse syvennymme tähän pykälään ja koko puolueemme aatteelliseen pohjaan, sitä syvemmin tulemme vakuutetuiksi siitä, että tämä pykälä on yhtä ehdottoman johdonmukainen seuraus puolueemme periaatteista kuin muutkin käytännöllisen ohjelmamme pykälät. Ja jota enempi henkinen valistus, joka jo suuressa määrin on muut sivistysmaat vallottanut, saa jalansijaa meidänkin maassamme, sitä vähemmän hyötyisää maaperää löytävät kansassa vastustajien väitteet, että sosialidemokratia tahtoo uskonnonkaan alalla tehdä muuta, kuin mitä aika tulevaisuuden puolueelta vaatii.
______

II. Sosialismi ja uskonto.

Sosialidemokratisen puolueen suhteesta uskontoon on kaikkiaan mitä erilaisimpia käsityksiä. Useimmat sosialistit ehkä uskovat, että sosialistinen maailmankatsomus on jyrkässä ristiriidassa kristillisdogmatisen kanssa. Samoin uskoo kristillismielisten suuri osa, että heidän kristillinen kantansa estää heitä kaikessa hyväksymästä

sosialismin perusoppeja. – Mutta on myöskin sosialisteja, jotka pitävät sosialismia kristillisen maailmankatsomuksen loppuhedelmänä ja samaa uskovat useat kristityt. – Kolmas ryhmä on sitä mieltä, että sosialismi ei ole missään suhteessa uskontoon sellaisenaan – Tämä moninaisuus on mahdollinen vain siksi, että on erilaisia käsityksiä siitä, mitä sosialismi ja kristinusko kumpikin ovat, ja siksi katsokaammekin tarkemmin ensin tätä seikkaa.

Kristinusko väittää etupäässä sitä, että on olemassa personallinen jumala ja että tällä on vaikutusvaltaa ihmisellisiin olosuhteisiinkin; väittää, että ruumiista eronnut sielu elää kuoleman jälkeen omaa elämäänsä. Sosialismi ei väitä jumalasta sitä eikä tätä, yhtä vähän kuin sielun kuolemattomuudestakaan. Se käsittelee vain näkyväisen maailman ilmiöitä ja niitäkin vain pieneltä osalta, nimittäin ihmisten yhteiskunnallisia ja valtiollisia suhteita. Ja niinpä näyttää ensi katsannolla siltä, kuin sosialismilla ei todellakaan olisi mitään aihetta sekaantua uskonnollisiin asioihin, koska ne ovat noin eri asioita. Todellisuudessa on kumminkin asian laita toinen. Sillä uskonto pitää tätä maallista elämää vain ijankaikkisen, jumalallisen elämän pienenä, osana useinpa vain valmistuksena „tulevalle“, ja kristityn käsityksille yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä antaa uskonto värityksen. Niinpä pidetään olevaista järjestystä jumalan tahdon ilmauksena, ja uskotaan, että jokainen, joka sitä vastaan napisee, napisee jumalaa vastaan, tai väitetään, että koska maallinen elämä on vain valmistusta tulevaiseen, on sangen vähäarvoista, missä olosuhteissa täällä „tämän ajan“ elää. Tällaiset käsitykset eivät tietysti ole ainoat kristitylle mahdolliset, mutta vieraita ne eivät kristinuskolle ole ja siinä muodossa tavallisesti kristinusko kansalle tarjotaan. Ja niinpian kun uskonto tällaisiakin mielipiteitä esittää, täytyy sen joutua ristiriitaan sosialismin kanssa. – Mutta. on jyrkkä periaatteelli-

senkin eron mahdollisuus molempien välillä, ja siitä otan ensin puhuakseni.

Sosialismi perustuu tieteellisille väittämille. Sosialismin tieteellisten teoriain laatijat ovat tutkineet olevaisia oloja ja niiden perustalla rakentaneet oppijärjestelmänsä. Sosialidemokrati voi joku toden teolla olla vain sillä ehdolla, että ei ole huomannut ainoatakaan tosiasiaa, jonka syvällisempi tutkimus olisi osottanut olevan ristiriidassa sosialismin oppien kanssa. Jos ilmaantuisi yhteiskunnallisten tai muiden maailman olosuhteiden piirissä yksikään ainoa tosiasia, joka olisi ehdottomassa ristiriidassa sosialismin kanssa, olisi sosialismi tieteellisenä teoriana kumottu.

Mutta jos näin on, silloin pitää jokaisen sosialidemokratin, joka tahtoo säilyttää vakaumuksensa johdonmukaisena, mitä ankarimmin varoa ilman muuta hyväksymästä mitään n. s. dogmeja, uskonkappaleita; toisin sanoen hänen pitää varoa hyväksymästä ehdottomaksi totuudeksi sitä, minkä hän järjellään punniten ehkä huomaisi vasten järkeä olevaksi. Tuollainen dogmi on uskovaisen mielestä täysi tosiasia. Jotta hän voisi hyväksyä sosialismin, vaatii hän, jos tahtoo olla johdonmukainen, että sosialismi on sopusoinnussa tämänkin tosiasian kanssa. Vertaillessa voi hän helposti huomata, että asiat ovat ristiriidassa ja jättää sosialismin. Sosialidemokratia on täysin tietoinen siitä, että sillä eräissä visseissä uskonnollisissa dogmeissa on vaarallinen vihollinen. Mutta suuri vale on väittää sitä, että olisimme dogmien ainoa ja mikään erikoinen vihollinen. Niin jyrkässä ristiriidassa kuin varsinaiset oppimme, yhteiskunnalliset, ovatkin porvariston käsitysten kanssa, on suhteemme dogmeihin aivan sama kuin porvarillisen filosofian ja tieteen. Ensinnäkin kaikki filosofia on pohjaltaan kaiken jumalan muka ilmottaman uskonnon epäilijä tai vastustaja. Uskontohan on sidottu noihin jumalan kerta kaikkiaan

julistamiin totuuksiin, kun taas filosofia tahtoo vapaasti tutkia ihmisjärjellä kaiken todellisuutta. – Suurinta humbugia, mitä ylimalkaan voidaan harjottaa, on se, että uskonnollisissa kirjoissa esitetään pitkiä luetteloja sellaisten kuuluisien filosoofien ja muiden suurmiesten nimiä, jotka muka ovat olleet „uskovaisia.“ Lähemmin asiaa tarkastaessa huomaa tavallisesti, että noiden suurien miesten – joiden „suuruus“ muuten usein on ylen kyseenalainen – uskonto on ollut sellaista, että jokainen mustatakki ja oikeauskoinen kirkonkävijä huutaisi kädet ristissä Herran tykö päästäkseen näkemästä sellaista pakanuutta. Sosialidemokratian asiana ei ole ruveta käymään sotaa dogmeja vastaan, eihän se ole mikään uskonnollinen koulukunta. Mutta tätä sotaa on käynyt filosofia. Eikä voi olla epäilystä siitä, että kiista on loppunut dogmiuskon täydelliseen tappioon. Vapaamielisimmät protestanttiset papitkin jo myöntävät, etteivät kristinuskon uskonnolliset käsitteet mitenkään ole filosofisesti järjelle todistettavissa.

Mutta kristinuskon väitteet koskevat muutakin kuin „yli-aistillisen maailman“ asioita. Se on pikemmin „materialistinen“, aineellinen, siinä, että se ei voi ajatella jumalaa ilman ainetta ja aineen kanssa puuhaamista. Hän muka loi maailman tyhjästä ja aineellisessa muodossa ilmottaa hän olemassaolonsa: milloin palavana pensaana, milloin mannasateena t. m. s.; aine tottelee hänen käskyjään vastoin luonnonlakejakin: Punaisen meren jakautuminen, auringon pysähtyminen Gibeonin laaksossa j. m. s. ovat siitä esimerkkinä; ihmeen kautta ruumiilliseen muotoon syntyneenä hän itse noin 1900 vuotta takaperin miehen muodossa vaeltanut ihmisten joukossa. Näitä väitteitä on tiede, luonnon- ja historiantutkimus, käynyt tarkastelemaan, ja kaikkien valistuneiden ihmisten, monien jumaluusoppineidenkin, vakaumus on, että uskonnon antama kuva näkyväisestä maailmasta

on aikoja sitten vääriksi näytetty. Tähtitiede on osottanut, että maa on vain pieni hiukkanen maailmankaikkeudesta ja selittänyt, miten se on avaruuteen syntynyt. Biologia, oppi elämästä, selittää miten elävä luonto on vähittäisten luonnonlakien mukaisten muutosten kautta kehittynyt. – Jos sitten uskovaiset väittävät, että kaikki nuo tapaukset, joita luonnontiede väittää mahdottomiksi, ovat todistettavissa, alottaa arvosteleva historiantutkimus – kielitieteen, sivistyshistorian ja uskonnonhistorian avustamana – työnsä ja todistaa, että kristinuskon väitteet eivät ole sen paremmin todistettuja kuin muidenkaan eri uskontojen väitteet. Se todistaa, että kristillisen uskonnon uskonnolliset ja siveelliset periaatteet elivät jo aikoja ennen kristinuskon syntymistä n. s. „pakanallisten“ kansojen piirissä. Sen mielestä on jokainen uskonto paikan ja ajan mukana muuttuva ilmiö. Se selittää kristinuskonkin synnyn aivan luonnollisella tavalla, lähtien sen ajan olevista oloista. Valistuneimmat teologit muuten myöntävätkin, että uskonnollisen kehityksen on pian taaskin „luotava uusi laajempi ja totuudellisempi uskonnon muoto“. Niin on tiede, käyttääksemme filosofi Kantin sanoja „muuttumassa palvelijasta, joka kantaa kirkkoäidin hameenlaahustinta, palvelijaksi, joka käy edellä soihtua kantaen.“

Näemme siis, että nykyaikainen filosofia ja tiede ovat ainakin yhtä ankaria dogmien vastustajia kuin sosialidemokratiakin.

Kaiken tämän jälkeen täytyy ihmetellä, miksi aina vain juuri sosialidemokrateja moititaan „uskonnon vihollisiksi“, niin että tietämätön kansa tulee aivan siihen käsitykseen kuin „epäusko“ olisi noiden kauheiden sosialidemokratien keksintö. Sitä, että sosialismi ei ole uskontoon muussa suhteessa kuin koko inhimillinen tiede, sitä ei kansalle sanota. Sille moititaan vain Bebeliä ja Marxia, mutta ei sanota, että tieteen suurmiehet – paitsi

korkeintaan jotkut parisataa vuotta sitte eläneet – ovat uskontoon nähden heidän kannallaan. Yläluokka alkaakin muuten yhä vähemmän puhua „nykyaikaisesta tieteestä ja sen tuloksista.“ Se tietää, että sosialismi perustuu juuri tämän tieteen tuloksille. Siksi alkavatkin yläluokkalaiset yhä suuremmalla ponnella käyttää uskonnon, tieteelle vastakkaisia oppeja aseenaan heidän luokkataistelussaan. Vapautensa puolesta taistelevana luokkana Ranskan vallankumouksen aikana oli porvaristo vapaamielistä, mutta nyt tulee se yhä hurskaammaksi – ainakin näennäisesti.

Sosialidemokratian suhde uskontoon ei voi olla muu kuin tieteen, koska sosialismi perustuu juuri tieteelle. Mutta työväenpuolue ei vaadi jäseniltään mitään uskonnollista tai uskonnonvihollista tunnustusta yhtä vähän kuin tiedekään sitä harjottajiltaan vaatii. Mutta koko sen olemus vaatii sitä jyrkästi vastustamaan jokaista yritystä, jolla on tarkotuksena inhimillisen ajatuksen pakottaminen salaperäisillä taivaan lupauksilla tai helvetin uhkauksilla hyväksymään mitään hämäräperäisiä väitteitä. Vielä vähemmän voi se nähdä joillakin uskonnollisilla opeilla vastustettavan taloudellsia vaatimuksiaan.

Ensi tulos tarkastelusta on siis se, että uskonto ei kaikilta näkökannoilta ole yksityisasia. Emmekä ohjelmassa sanokaan, että uskonto on yksityisasia vaan asetamme valtiolle sen vaatimuksen, että sen on julistaminen uskonto yksityisasiaksi, lakattava tukemasta sitä rahavaroilla ja myötämästä sille mitään erikoisoikeuksia. Vaatimus, että uskonto on julistettava yksityisasiaksi, ei sisällä sitä, että meille nykyoloissa on samantekevä, mitä ihmiset uskovat. Uskonto, joka kieltää tieteellisen tutkimustyön tulosten pätevyyden, vallankin taloudellisten tieteiden alalla, uskonto, joka uskon aseilla käy sosialidemokratian yhteiskunnallisten ja valtiollisten vaatimusten kimppuun, jokainen sellainen us-

konto on sosialidemokratian vastustaja; ja sikäli kuin se sitä on, on sitä jo itsepuolustuksen kannalta vastustettava. Sosialidemokratia on uskonnon vastustajaa vain sikäli kuin uskonto on sosialismin vastustaja. Sosialidemokratian ohjelma sinänsä ei uskonnosta mitään sano. Sen ympärille voivat hyvinä puoluetovereina liittyä minkä uskoiset hyvänsä. Sitä emme kyllä mene sanomaan, että dogmi-uskoinen täysin voi ymmärtää sosialidemokratian vapaalle tieteelle perustuvaa teoretista pohjaa. Mutta sen asian ratkaiseminen ei ole sosialidemokratisen puolue-ohjelman asia, vaan kunkin puolue-toverin oma yksityisasia. Hiljalleen tapahtuvalla opetustyöllä toivoo sosialidemokratia silläkin alalla edistyttävän ja vakavalle pohjalle päästävän.
______

III. Uskonto ja morali.

Jos tulee puheeksi, miksi valtio uskontoa suosii, ilmotetaan yläluokan taholta tavallisimmin syyksi se että uskonto istuttaa kansalaisiin moralia siveellisyyttä, s. o. opettaa kansaa tottelemaan niitä käskyjä, joita yhteiselämä kansalaiselle asettaa, ja saattaa kansan kunnioittamaan lakeja ja esivaltaa. Väitetään, kuten eräs pappi, että „missä kristillistä ilmestysuskoa on tahdottu poistaa ja paljas inhimillinen siveysoppi asetettu periaatteeksi, siinä hallitukselle sellaisenaan ei enään ole annettu mitään arvoa, omaisuuden ja yhteiskunnallisten olojen suhteen on johduttu sosialismiin ja kommunismiin“ – No, nämä tulokset sellaisinaan eivät olisi meille sosialisteille niinkään epämieluisia. Mutta nähtävästi onkin tarkotuksena tuolla vain sanoa, että luonnollinen seuraus uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi olisi yleinen tapainturmelus ja sekasorto. Väitetään, että „moralia ei ole ilman us-

kontoa“. Koska tätä väitettä yhä uudelleen vatkutetaan vastustajien taholla, lienee paikallaan lähemmin sen pätevyyttä tarkastaa, ja se sitä suuremmalla syyllä, kun sen kysymyksen ratkaisu lopulta ratkaisee koko uskontopykälän oikeudellisuuden.

Koska tosi-asiat ovat terveellistä vastapainoa väärille väitteille – ja sellainenhan tämä väite on – otetaan niitä ensin. Mitä ne sanovat? Ne sanovat ensinnäkin, että on ollut uskonnottomia ihmisiä, jotka kumminkin olivat mitä kunnollisimpia luonteita; ja että päin vastoin on ollut uskovaisia, jotka ovat olleet villiä petoja; sen tosiasian näemme jokaisen porvarillisenkin historian lehdiltä, niin ilmeinen se on. Mutta totta on sittenkin että yksityiset tapaukset, vaikkapa lukuisatkin, eivät todista mitään. Ja molemmilta puolin vedotaankin rikostilastoon. Uskovaiset koettavat todistaa, että epäuskon lisääntyessä kasvaa rikoksienkin lukumäärä. Mutta vaikkapa tämä väite olisikin oikea, ei sillä vielä olisi todistettu, että rikokset lisääntyvät juuri siksi, että epäuskokin lisääntyy. Jos jollakin paikalla lavantauti ja lasten kuolevaisuus olisivat yleisiä, ei se vielä todista, että lavantauti johtuisi lasten kuolevaisuudesta tai lasten kuolevaisuus lavantaudista, pikemmin on asia niin, että molemmilla on sama, yhteinen syynsä. Jos Helsingissä on paljon yliopiston professoreja ja siellä tehdään paljon murtovarkauksia, ei se todista, että juuri yliopiston professorit niitä tekisivät. – Mutta katsotaanpa sitte, mitä sanoo todella rikostilasto? Yksityiskohtaista, suomalaisten tilastoa ei tältä alalta ole käytettävissä, siksi mainitsenkin muutamia numeroja tätä esitelmää valmistaessani, vaikka aina erikoisesti mainitsematta, käyttämästäni saksalaisen puoluetoverin Stampferin kirjasesta »Religion ist Privatsache» („Uskonto on yksityisasia“.) – Saksassa tehdään enimmät törkeät rikokset Baijerissa, koko Saksan hurskaimmassa maassa. Siellä tehtiin esim. v. 1898 100,000 henkilöä kohti 204 törkeää

varkautta, jumalattomassa Saksenissa 185; törkeästä pahoinpitelystä rangaistiin hurskaassa Baijerissa 296, jumalattomassa Saksissa 72; väärästä valasta jumalisessa Baijerissa 4.2, jumalattomassa Saksassa 1.5. – Preussilaisella alueella tehtiin enimmät törkeät varkaudet 253 100,000 asukasta kohti jumalisessa Itäpreussissa, jumalattomassa Berlinissä 235; enimmät törkeät pahoinpitelyt 232 jumalisessa Posenissa, jumalattomassa Berlinissä 127; – Belgian eräissä neljässä hurskaassa pappisystävällisessä maakunnassa oli eräänä vuonna rikoksesta syytteessä keskimäärin 16 henkeä tuhannesta, kolmessa Belgian vallonilaisessa pappisvihollisessa maakunnassa keskim. vain 8. – Paavin hurskaassa Kirkkovaltiossa oli kirkon siveellisen kasvatuksen lopputuloksena v. 1869 yhdessä kuukaudessa 279 henkilöä murhasta tuomituita, 728 pahoinpitelystä, 297 rosvouksesta, 21 murhapoltosta!

Näitä numeroja emme tuo mieleen niillä todistaaksemme, että rikollisuus on dogmi-uskon seurauksena. Sekä ankara kirkollinen oikeauskoisuus että rikollisuus ovat kumpikin seurauksia taloudellisesta vanhoillisuudesta. – Katsotaanpa sitte menneiden kristillisten vuosisatain historiaa; mitä näemme siellä? Koko historia on täynnä mitä kamalimpia, häpeällisimpiä, verisimpiä rikoksia. Sotia, ryöstöjä, turvattomien teurastusta, joukkoraiskauksia, juutalaisvainoja, kerettiläisten ja noitien polttamista, ammattihaureutta ja sukurutsausta – jokaisella sivullaan tietää historia kertoa tuollaisista hirmuista, joissa kristillisellä kirkolla useinkin oli alkuunpanijan ja toimeenpanijan osa. Emme tahto mitenkään väittää, että viimeisen papin mukana rikokset katoisivat maailmasta, mutta sen näemme selvästi, että pappiskunta ja usko eivät ole mikään keino rikoksia vastaan, papit itse kun usein ovat rypeneet mitä törkeimmissä rikoksissa. Historia todistaa jokaisella lehdellään, että puhe uskonnon ja moralin yhteydestä – ellei uskon-

nolla tarkoteta jotakin aivan toista kuin kirkon kangistuneiden uskonkappalten jumaloiminen on – on ehdottomasti väärä.

Kaikesta tästä saamme aavistuksen siitä, että moralilla täytyy olla syvemmät juuret kuin uskonto. Päästäksemme asiasta täyteen selvyyteen, otamme likemmin tarkastaaksemme, mihin kristinusko perustaa moralin ja mihin sosialidemokratia selittää sen perustuvan. Samalla sitte näemme, missä on tukeva pohja siveellisyysvaatimukselle.

Kristinuskossa ovat dogmi- ja siveysoppi läheisissä tekemisissä. Morali on jumalan tahdon tottelemista. Siveysoppi on jumalallista alkuperää. Mikä on hyvää ja mikä on pahaa, sen saa protestantti tietää raamatusta, katolilainen kirkolta. Ylen tärkeänä terotetaan sitä seikkaa, että kuuliaisuus jumalaa kohtaan palkitaan tulevassa elämässä, tottelemattomuus rangaistaan. Meidän nykyinen siveellisyystuntomme sanoo, että tuollainen ei ole oikeaa moralia. Sellainen on silminnähtävästi moralisesti kehittymättömän ajan siveyttä. Emme tahdo tässä puhuakaan siitä materialistisesta käsityksestä, mikä tavallisella kansanomaisella kristinuskolla on taivaasta, emmekä niistä tuskaisista kuvitelmista, joiden mukaan helvetti oli jonkunlainen keskiaikaisen kidutuskammion ihannemuoto. Mutta vaikkapa taivas ja helvetti käsitettäisiin miten henkevästi hyvänsä, mitä on niillä tekemistä meidän nykyaikaisen morali-käsitteemme kanssa! Vain orjamieli pyytää palkkaa hyvästä työstä, pelkää rangaistusta pahasta, moraliseksi sellaista mieltä emme voi sanoa. Myöskään käsityksemme rangaistuksen tarkotukseksesta eivät enään ole samat kuin niinä aikoina, jolloin kristillinen helvettiteoria syntyi. Käsitämme rikollisen parantumisen rangaistuksen tarkotukseksi ja pidämme kostonhimoa huonona piirteenä luonteessamme. Mikä järki on silloin ijankaikkisessa kadotuksessa, josta koskaan ei parannus voi seurata tai ainakaan pelastaa? Ja jumalan

suussa on raamatussa 69 kertaa sanat: „Minun on kosto“, sanoo Herra. Keskiaikainen rangaistustapa tuntuu nykyaikaisesta ihmisestä inhimillisemmältä kuin se rangaistuksenkäyttö, jota monet kristityt kuvailevat kaikkihyvän vanhurskaan jumalansa harjottavan. – Valistuneimmat protestantiset jumaluusoppineetkin ovat huomanneet, että tällaiset käsitykset ovat ristiriidassa nykyaikaisten käsitysten kanssa ja hakeneet raamatun monilta lehdiltä toista perustetta siveysopilleen. Ja sanokaamme heti, että siinä onkin jonkun verran menestymisen mahdollisuuksia. Monet kristityt ovat, unohtamalla tai jättämällä syrjään kristinuskon dogmipuolen ja syventymällä Uuden testamentin moralivaatimuksiin, johtuneet ei edemmäksi eikä kauemmaksi kuin suoraan – sosialismiin ja sen vaatimuksiin. Kuulkaammepa vain, mitä esim. sveitsiläinen kirkkoherra Hermann Kutter, joka muutamassa v. 1904 julkaisemassaan kirjassa on tahtonut todistaa, että sosialidemokratia on tullut täyttämään kristinuskon työtä, sanoo. Terävästi osotettuaan kirkon pöyristyttävän jumalattomuuden, lopettaa hän kirjansa seuraavin sanoin: „Oikeuden ja siveellisyyden täytyy nousta korkeammalle kehityskannalle. – Sitä vaativat sosialidemokratit. Mutta heidän työtään pidetään pyhimpien asioiden loukkauksena. – Silmäyskin raamattuun osottaa kumminkin, että he vain vaativat sitä, mitä jumala alusta alkaen on kansoille luvannut. Suurta, totta, välttämätöntä on elävän jumalan sanan valossa tarkastettuna se, mihin he pyrkivät, se, minkä puolesta he taistelevat. Niin: Jumalan lupauksia kansoille täyttävät sosialidemokratit: he tuntevat sen siveelliseksi velvollisuudekseen.“ –

No niin, sen siis näemme, että uskonto voi johtaa ihmiset parempaankin kuin mitä tavallisesti näkyy. Mutta tuollaisia henkilöitä pitävätkin kirkonmiehet pakanoina ja publikaaneina. Kirkkoa kokonaisuudessaan ei tuollainen henki jaksa vallata.

Lähimmäisen rakkaudesta ja uhrautuvaisuudesta ei kirkko tiedä mitään. Kirkkoveroista ryöstättää se leskeltä viimeisen rovon ja köyhältä perheeltä viimeisen leipäpalan hinnan. Nukutussaarnoillaan kahlehtii se köyhälistön kapitalismin palkkaorjuuteen, saaden sitten riistetyistä varoista palkakseen kymmeniin tuhansiin nousevat kirkkoherran palkat.

Mutta vaikkapa kaikkikin papit siveysoppinsa sisällöllä vastaisivat niitä vaatimuksia, joita sosialidemokratia tässä suhteessa asettaa, ei sosialidemokratia voi hyväksyä sitä dogmatista pohjaa, jolle kristillinen siveysoppi on rakennettu. Sillä jos siveysopin vaatimukset johdetaan määrätyistä dogmeista, silloin on koko moralioppirakennus rakennettu suolle, joka minä hetkenä hyvänsä voi pettää ja haudata koko rakennuksen mutaiseen syliinsä. Että näin todella käykin, siitä on meillä jokapäiväisiä kokemuksia. Katsellessamme kansakoulusta päässeitä ja rippikoulun käyneitä kansalaisen alkuja, näemme useimmiten raakuutta ja törkeyttä sellaista että kauhistuttaa, ja minusta nähden on siihen juuri nykyisellä moraliopetuksella syy. Lapsille päntätään kouluissa moralivaatimukset dogmeille perustuvina, nehän selitetään alussa jumalan Sinailla antaneen kaiken kansan noudatettavaksi ja sitte viimein täydennetyn niillä opetuksilla, joita jumala itse nazaretilaisen profetan muodossa maan päällä liikkuen ihmisille antoi. Kun lapset isommiksi tultuaan usein alkavat uskoa että nuo tuollaiset kertomukset jumalan ilmestymisestä ihmismuodossa käskyjään ja opetuksiaan jakamaan oat luettavat aivan samaan lajiin kuin ne muutkin ihmeelliset muinaissadut, joita heille kouluissa taruina opetettiin, alkavat he ajatella, että nuo käskytkin ovat yhtä päättömiä eikä ole ihme vaikka moralivaatimukset menettäisivätkin pontensa ja yleinen tapainturmelus pääsisi vallalle. Mutta se tapahtuu silloin, ei sosialismin vaikutuksesta vaan kirkon uskonnonopetuksen vaikutuksesta. Ja ta-

pahtuu sosialidemokratiasta huolimatta, tapahtuu siksi, että kansa ei ole vielä ehtinyt sosialidemokratialta oppia, että moralivaatimuksilla toki on lujempi pohja, kuin se minkä monen järjen vastainen dogmi-usko sille antaa. Juuri tässä on mielestäni koko tämän ohjelmapykälämme ydin. Julistamalla uskonnon yksityisasiaksi ja asettamalla nykyaikaisen luonnollisen siveellisyysopin oppiaineeksi kouluihin, saisi valtio tilaisuuden rakentaa entistä lujemman pohjan kansalaiskunnolle.
______

IV. Sosialidemokratia ja morali.

Käymme nyt tarkastamaan, mille pohjalle sosialidemokratia rakentaa siveysoppiansa, joka on määrätty nostamaan inhimillisen moralin korkeammalle asteelle ja sen kautta johtamaan ihmiskunnan onnellisempaan ja sopusointuisampaan kehityskauteen.

Köyhälistön moraliset käsitteet perustuvat nykyaikaiseen filosofiaan ja inhimillistä yhteiskuntaa tutkivaan kokemusperäiseen tieteeseen. Sosialidemokratia muodostaa kokonaan uuden ja ominaisen käsityksen inhimillisestä yhteiskunnasta ja siitä moralista, jolle yhteiskunta perustuu.

Kahdeksastoista vuosisata kuului idealismille. Se vuodatti ihmisiin uskoa ihanteiden voimaan. Entisten vuosisatain pimennoista nousi ihmisyysaate uudestaan eloon. Mutta se ei perustanut ihmisten tasavertaisuusvaatimustaan enään siihen, että kaikki ihmiset ovat jumalanlapsia, vaan siihen filosofian osottamaan seikkaan, että kaikkien ihmisten olemuksen laatu on periaatteeltaan samanlainen. Niinä aikoina, Rousseaun, Kantin ja Herderin aikoina, vietti ihmisyys-aate ihmisten mielissä juhlahetkiään. Idealistisen filosofian uudestaan herääminen näytti tietävän uutta aikaa, jolloin ihmisyysaate pääsisi toteutumaan.

Ranskan vallankumouksen räikeä todellisuus pelästytti sitte monta herkkää henkeä, ja sen loppuminen Napoleonin yksinvaltiuteen käänsi monen mielen havaitsemaan elämän todellisuutta. Eikä se ollut niinkään toiveita herättävä. „Vapautta on vain unelmissa“, kaikui monen huulilta, ja „pyhän alliansin“ aika kitki sitte loputkin ennenaikaisen kevään kukkaset. Tulevaisuus näytti synkältä. – Mutta hiljaisuudessa olivat jo uudenajan siemenet itämässä. Luonnontiede edistyi ja tarkisti tutkimustapojaan; suurteollisuus alkoi nousta kukoistukseensa, molemmat valmistaen tietä sille mikä tuleva oli.

1840-luvun alussa kirjotti sitte Friedrich Engels kansantaloustieteen piirissä kumouksen tekevän kirjansa „Työtätekeväin luokkain asema Englannissa.“ Siinä kuvattiin inhimillistä taloutta ei sellaisena kuin se siihenastisissa kamarioppiaineiden viisastellen kirjotetuissa teoksissa ilmeni eikä sellaisena kuin sen silloisten haavesosialistien mielestä olisi pitänyt olla, vaan sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Tosi-asiat olivat näin yhteiskuntatieteenkin alalla saaneet ratkaisevan sananvallan itselleen, niinkuin ne jo ennen luonnontieteiden piirissä olivat sen saaneet. Ja kuivien numerojen takana sykki lämminnä siveellinen tunne, ja vapaan ihmisyyden ihanne tuli nyt siksi mittapuuksi, jolla arvioitiin olivatko asuinhuoneet tarpeeksi tilavia, palkat tarpeeksi korkeita. Tieteellinen sosialismi alkoi täten rakentaa siltaa kapitalistisen maailman murheenlaakson ja ihmisystävällisen ihanteellisuuden taivaan välille.

Syntynyt historiallinen materialismi selittää ihmisellisen ajattelun muodot riippuviksi ja johtuviksi elämän aineellisesta tosi-oloisesta pohjasta. Se selittää, että kunkin ihmisen ja kunkin yhteiskunnan aatepiirillä on juurensa tämän ihmisen tai yhteiskunnan elämän suhteissa. Aatteet muuttuvat ja uusia henkisiä liikkeitä syntyy vain sikäli

kuin elämän tosi-oloinen pohja muuttuu. Mutta se taas on aina muuttumassa. Ja jos näitä muutosilmiöitä lähemmin tarkastaa, huomaa, että niissä on samanlaista eteenpäin käyvää, alemmista ylempiin muotoihin kehittymistä kuin luonnontiede oli aineellisen maailman vitkaisassa kehityksessä havainnut. Tämä ihmisellisen yhteiskunnan kehitys ilmenee kunakin aikana vallitsevien ja vallittujen luokkien välisenä taisteluna. „Kaikki historia on luokkataistelujen historiaa“ sanoo Marx. Mutta vaihtelevien luokkavastakohtien syynä on taloudellisten tai tarkemmin sanoen tuotantomuotojen muuttuminen. Tuotantomuodon vaihtuminen käy vähitellen, milloin lopettaa käsityöläinen konkurssilla taistelunsa, milloin syntyy uusi tehdas, perustetaan osakeyhtiö, ammattiyhdistys. Tällaista vähittäistä muutosta ei pikaisella tarkastelulla huomaakaan, mutta vähitellen muuttaa se yhteiskunnan kokonaan. Niin on syntynyt kapitalistinen yhteiskunta, niin syntyy sosialistinen. Mutta olosuhteista, jotka meitä ympäröivät riippuu, vaikkemme sitä tietoisesti huomaisikaan, yhteiskunnalliset ja moraliset mielipiteemme. „Hyvä“ ja „paha“ eivät itsessään ole kuin tyhjiä sanoja. Todellisuutta saavat ne vasta kunkin yhteiskunnan olosuhteissa. Kaikki ihmiset nauttivat mielihyvän tunteista, pelkäävät tuskan tunteita. Kaikkea mikä tuo heille mielihyvän tunteita, sanovat he hyväksi; kaikkea tuskaa tuovaa pahaksi. Hyveeksi nimittävät he kaikkea, mikä jatkuvaisesti on heille hyödyksi, paheeksi kaikkea sitä heidän lähimäisensä luonteessa, mikä on heille vahingoksi. Hyvän ja pahan käsitteet yhteiskunnassa määrää se kehityskanta, millä yhteiskunta kulloinkin on. Tältä kannalta katsottuna „morali“ ei siis ole mitään ikuista ja muuttumatonta eikä kerat kaikkiaan ikuisiksi ajoiksi jollain, vaikkapa kivitauluillekin piirretyllä ukaasilla määrättävissä. Se riippuu niistä oloista, joissa yhteiskunta kulloinkin elää. Sellainen kuin yhteiskunta jollakin

ajanjaksolla on, sellainen on sen moralikin. Meidän mielestämme tuntuvat luonnonkansat, jotka surmasivat vanhuksensa ja joskuspa ne söivätkin, hirmuista hirmuisemmilta. Ja kumminkin oli noillakin kansoilla siveyslakinsa ja olisivat varmaan pitäneet jokaista ihmissyömisen vastustajaa jumalattomana anarkistina. Meidän aikanamme ovat militarismi ja kapitalismi todellisia ihmissyöjiä, ja kun tulevien aikojen ihmiset lukevat meidän aikaisiamme kirkonmiesten kirjoja, kauhistuvat he varmaan yhtä paljon kuin me ihmissyöjien menettelyä sitä, että näitä nykyaikaisen ihmissyömisen puolustajia on pidetty siveellisinä, hyvinä ja hurskaina kansalaisina.

Sosialidemokratisen maailman katsomuksen mukaan ei moralivaatimus siis perustu jumalaan ja ijankaikkisuuteen, vaan ihmiseen ja kunkin ajan tarpeisiin. Mitä sitte moralivaatimuksen sisältöön tulee, on sillä se yhteistä alkuperäisen kristillisen siveellisyysihanteen kanssa, että se on kärsivän kansanluokan ihanne. Mutta perästäpäin tapahtuvaa turmeltumista vastaan luulee sosialidemokratinen siveysoppi olevansa paremmin turvattu, sillä kun on pohjanaan tieteen tunnustamat tosiasiat. Entisten ajattelijoiden mielestä olivat aatteet olleet ikuisesti muuttumattomia ja vaan ikäänkuin odottaneet, että ihmismielet heräisivät tajuamaan niiden oikeuden. Tässä mielessä uskoivat sosialistiset utopistitkin, että täytyisi vain keksiä täydellisen yhteiskunnan kuva, niin se heti olisi siihen innostuneiden ihmisten yhteisellä harrastuksella toteutettavissa. Marx selitti, että ihmisyysaate ei ole mitään tuollaista ilmassa ihmisten yläpuolella häilyvää, vaan jotakin, joka oikean ajan ollen olojen pakotuksesta väkisinkin herää mielissä ja pyrkii toteutumaan. Ihmisyysaate ja ihmisarvon vaatimus on tullut nykyajan köyhälistön aatteeksi, käytännöllisen luokkataistelun siveelliseksi vaatimukseksi. Vaatimus saa nyt pontta, muustakin kuin siitä, että

yksi ja toinen. yksityinen sitä tahtoo; ihmisyysaatteen toteutuminen on käynyt yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi, koska sitä kannattamassa nyt on muitakin kuin joku haaveileva profeetta, koska sitä kannattamassa olojen pakosta ovat innosta säihkyvin silmin ja tarmokkaasti kokoonpuristunein nyrkein kansojen laajat pohjakerrokset.

Järjetöntä on väittää, että sosialismilta puuttuu ihanteellisuutta, että se on materialistinen. Sosialismi on käytännöllistä idealismia ja sillä on luja usko siveelliseen maailmanjärjestykseen. Käytännöllistä on se siinäkin suhteessa, että se ei valmista olojen parannusta sillä, että se tekisi ihmiset paremmiksi, vaan päin vastoin uskoo, että vasta olot lopullisesti parantavat ihmiskunnan siveyttäkin. Mutta niin epäkäytännöllinenkään se ei ole, että se ei myöntäisi olojenkin pikemmin parantuvan, jos parannuksia vaativat itse ovat moralisesti lujia ja puhdashenkisiä kansalaisia. Mutta köyhälistön luokkataistelu se sittenkin on, joka tosioloja tarkastelevan järjen kannalta on ainoa keino, jolla yksilö voi pysyväisesti edistää omaansa ja lastensa oikeutettua etua. Sosialidemokratia ei opeta hakemaan etuja hetken olosuhteista – se on lakonrikkurin moralia, mutta ei köyhälistön; sosialismi opettaa yksilöä hakemaan omaa pysyväistä etuaan luokkansa edusta, se täyttää hänet ylpeällä tietoisuudella luokkansa maailmanhistoriallisesta merkityksestä. Se herättää hänet huomaamaan, että juuri ihmisyysaatteen voittoon viemisessä on luokkamme suuri kutsumus. Ja se tietoisuus velvottaa hänet itsensäkin noudattamaan moralin vaatimuksia.

Kukaan vastustajista ei kiellä, että se tavaton menestys, mikä sosialidemokratialla on ollut, riippuu juuri sosialidemokratien epäitsekkään uhrautuvaisesta innosta. Vankeutta, maanpakoon ajamisia, nälkää, henkistä ja aineellista vääryyttä, kuolemaa ja kurjuutta – kaikkea sitä on sosialide-

mokratia kestänyt, – kulkien samalla voitosta voittoon. Sikäli kuin sosialidemokratian ylevä henki pääsee mielet vallottamaan, sikäli lämmittää se myöskin ne siveellisyyden korkeimmille vaatimuksille: epä-itsekkyydelle, uhrautuvaisuudelle, ihmisrakkaudelle. Sosialidemokratiakin on uskontoa, mutta ei pappisvallan uskontoa, vaan ihmisyysaatteen uskontoa. Se on lujaa, horjumatonta, tosioloille perustuvaa uskoa hyvän ja toden voittoon.

Vastoin sitä väitettä, että sosialidemokratia kirkkopolitikallaan uhkaisi yleistä siveellisyyttä, osottaa se tosityöllään nostavansa yhä uusia kansankerroksia taistelemaan uhrautuvaa, innostunutta taistelua sellaisten ihanteiden puolesta, jotka, sen sijaan että hävittäisivät yhteiskunnallisen onnen perusteet, päinvastoin ovat omiaan juuri luomaan yhteiskuntaan onnelliset olot, joita sadat miljoonat kansalaiset nyt ovat vailla. Ja sitä parempi syy pitäisi jaarittelevilla hengenmiehillämme olla tyyntymiseen, kun sosialidemokratia juuri köyhälistön keskuuteen siveellistä ihanteellisuuttaan kasvattaa sillä juuri köyhälistön siveellisyyttä suojatakseen rukoilevat nuo liperikaulaiset tulta ja tulikiveä sosialidemokratian päälle. Mutta hengenmiehet eivät tyynny, sillä heilläkin on torpparinsa ja ansiottoman rasvaiset lihapatansa. He syövät rikkaiden kanssa, vaikka heidän toimenaan onkin köyhille saarnaaminen. Se selittää heidän perättömät puheensa siitä, että sosialidemokratia uhkaa moralia.
______

V. Valtio ja kirkko.

Edellisessä olemme nähneet, että moraliin ja lainkuuliaisuuteen nähden on valtiolle turvallisempaa perustaa moralivaatimukset jokaisen ihmisen järjen ja kaikkien yhteisen hyödyn lujalle pohjalle kuin hämärille, itse asiassa kaikkien epäilemille uskonkappaleille. – Moralin kannalta vaatii valtion

etu kirkon ja valtion eroa. Mutta vaikkei valtio rnoralin vuoksi uskontoa kaipaisikaan, voisi ajatella olevan muita yhtymäkohtia, joissa valtion ja kirkon edut käyvät yhteen. Tarkastaessamme erikseen eri kirkkokuntien uskontomuotojen suhdetta valtioon, tulemme näkemään, että niiden vaikutus valtio- ja yhteiskunta-elämään on muutenkin valtion eduille vastakkainen.

Mutta ennenkuin voimme väitettämme perustella, on oltava selvillä siitä, mikä käsitys sosialidemokratialla on valtion olemuksesta. Sosialidemokratia selittää kunkin valtioelimistön johtuneen luonnollisista ja inhimillisistä syistä. Jo 18:nnen vuosisadan filosofit olivat uskaltaneet ruveta järjen mittapuulla mittailemaan, täyttikö valtiojärjestelmä oikeutetut vaatimukset. Tässä mielessä selitti Rousseaukin „Yhteiskuntasopimus“-kirjassaan, että valtio on järjen ja ihmisten vapaan sopimuksen tuote, jota järjen ja tahdon vaatimusten mukaan yhä uudelleen voidaan muuttaa ajan vaatimuksia vastaavaksi. – Materialistiselle historian käsitykselle perustuva sosialidemokratia selitti myöskin, että kunkin ajan valtio aikanaan vastaa järjen vaatimuksia; mutta samalla se selitti, että kullakin ajalla ja kullakin luokalla on oma valtiollinen ihanteensa, ja sosialidemokratiakin laati oman valtioihanteensa. Sen sijaan, että valtio tähän asti aina ollut luokkavaltio, vaatii köyhälistö oman luokkaetunsa kannalta, että valtion tulee lakata olemasta sellainen. Eikä valtio voikaan olla pakkovaltio niin pian kun työväki on saavuttanut päämääränsä, s. o. sosialistisen yhteiskuntatilan; mutta valtio voi lakata olemasta pakkolaitos jo ennemminkin, kuta pitemmälle työläisten luokkataistelu edistyy. Kaikki työläiset, joissa on hämärääkään jälkeä luokkaedun vaatimuksista, ovat yksimielisesti kannattamassa kansanvaltaisuuden vaatimusta ja yksimielisesti sen toteuttamista tukemassa.

Mutta sitä epäselvempiä, ristiriitaisempia ja moninaisempia ovat „kristilliset“ valtio-ihanteet.

Dogmillisen käsityskannan kanssa sopusointuisasti pitää kristitty valtiota jumalallisen tahdon tuotteena. Kristityn uskonopin mukaan määrää nimittäin asiain tilan erehtymättömän jumalallisen kaikkivallan ja erehtyvän inhimillisen tahdon yhteisvaikutus. Mutta tämä väite ei sinänsä sano mitään sillä jos valtio perusteeltaan on jumalan työtä, silloin on jokainen yritys sen järjestyksen muuttamiseksi kapinoimista jumalan tahtoa vastaan; mutta jos valtio perusteeltaan on ihmistyötä, silloin voi jumala käyttää juuri kapinoitsijoita toteuttaakseen tahtoaan.. Edellisen käsityskannan mukaan olisivat sosialidemokratit paholaisen lähettejä, jälkimmäisen mukaan jumalallisen tahdon täyttäjiä. Kumpi käsityskanta on oikea? Kuka ratkaisee? Näemme, että kristinuskolla ei ole mitään varmaa valtio-ihannetta. Se voi olla perustuslaillinen, rajattoman yksinvaltiuden puolustaja, harvainvaltainen tai tasavaltainen. Kaikki valtiomuodot ovat jumalallisia, kunhan vain pappi saa puuronsa valtion kupista tai ainakin valtion kauhalla kansalta.

Selvimmät valtiolliset ihanteet on katolisella kirkolla. – Katolisten oppien mukaan on ensinnäkin • selvää että valtio ei ole jumalallisen tahdon suoranainen ilmaus. Tämä etu on pikemmin katollisella kirkolla, joka näin ollen siis omien oppiensa mukaan on sanomattoman paljon valtiota ylevämpi; inhimillisen yhteiskunnan tärkeämpi muoto ei ole valtio vaan tietysti katolinen kirkko. Maallisen valtion täytyy olla kirkon jumalallisten laitosten alainen. Valtiollisen vallan mielipiteet ja käskyt ovat vain silloin oikeita, kun eivät ole ristiriidassa kirkollisten kanssa. – Sellaisia ovat vieläkin jokaisen johdonmukaisen katolilaisen mielipiteet. Tosin katolinen kirkko ei enään käytännössä rohkene vetää johtopäätöksiä opeistaan. Mutta käsi-

tyksestään ei se, kieltämättä omaa olemustaan, voi luopua. Ainoana keinona on sillä silloin ollut ruveta ajamaan yhteiskuntapolitiikkaa, mutta asian luonnosta seuraa, että tämä tulee vanhoilliseksi kansanvillitsemiseksi kaikkia uusia aatteita ja etupäässä sosialidemokratiaa vastaan. – Välit ovat selvät ja katolinen kirkko kai se, joka tässä pienemmälle osalle jää.

Katolilaiset väittävät ivaten, että sananparsi „hallitsija jumalan armosta“ on protestanttien keksintö. Ja sitäpä se onkin. Kapitalistisen ajanjakson alussa alkoi hallitusvalta voimistua. Porvaristo tarvitsi ruhtinaita suojellakseen oikeuksiaan läänitysaatelistoa vastaan. Samoin kuin katolisuus alkuaan oli keskiaikais-läänityslaitoksellinen, tuli protestantismista porvarillis-uudenaikainen valtiokristillisyys. Jo uskonpuhdistajain opeissa näyttäytyi selvästi porvarillinen henki ja samalla kurja matelevaisuus ruhtinasvallan edessä. Luther vertasi ruhtinaita aasinajajiin ja kansaa aaseihin, joille annetaan „ruokaa, kuorma ja piiskaa“. Melanchton lausui: „Vaikka ruhtinas tekee sinulle vääryyttä, nylkee ja sortaa sinua, sittenkään ei sinulla ole oikeutta ryhtyä kapinaan“. Calvin, kolmas uskopuhdistaja, kirjottaa: „Kun hirmuvaltijas ruhtinas meitä kauheasti piinaa, kun itara ja ahnas rosvomaisesti meitä ryöstää, kun saamaton ei pidä huolta yleisistä asioista, kun jumalaton ja kirottu meitä hurskautemme tähden sortaa; silloin muistukoot mieleen syntimme, joiden tähden Herra meitä sellaisilla vitsauksilla rankaisee; nöyryys saakoon silloin meidät malttamaan mielemme. Ajatelkaamme, että meidän asiamme ei ole pahaa parantaa; että asianamme on avuksi huutaa Herraa, jonka kädessä kuninkaiden sydämet ja kuningaskuntien muutokset ovat“. – Protestantismin apostolien luonnekuvaa ei kaunista se, että he onnistuneissa vallankumouksissa heti ovat olleet taas näkevinään jumalan tahdon toteutumisen ja keikahtaneet uuden

vallan palvelijoiksi. Protestantismi on hovisaarnaajana milloin laillisuudelle, milloin vallan-anastajille. Mutta aina on se vallassa olevan valtiovallan ja voittajan puolella. Eikä kaikkein vähimmin meidän maassamme. Täälläkin viimeisinä vuosina suurin osa pappeja saarnasi äänensä käheäksi sitä, miten ankarasti „Herra taasenkin on laskenut kätensä Suomen kansan päälle että se mahtaisi ryömiä Herran tykö oppimaan sitä nöyryyttä, joka jumalan edessä kelpaa, muistamaan, että esivalta on jumalalta, etteikä se miekkaa hukkaan kanna, vaan kantaa sitä pelvoksi ja vavistukseksi niille, jotka eivät mene laittomiin asevelvollisuuskutsunnoihin ja nöyrry väkevämmän edessä.“ Protestantismi on kyllä vapautumisen ajan lapsi, mutta pian se vapausaatteet unohti•käytännöllisen elämän vaikeudet johtivat sen hakemaan turvaa „hallitsijoilta jumalan armosta“ ja palkaksi saadusta suojasta se sitte rupesi saarnaamaan rahvaanjoukoille nöyryyttä ja alistumista. – Kun kolmanneksi liittoon vielä tulee kapitalismi, jonka alttiiksi palvelijaksi protestantismi alusta alkaen on ruvennut - jo Martin Luther huusi talonpoikaiskapinan kukistajille: „Lyökää niitä roistoja, kuristakaa kuoliaaksi ja tappakaa!“ – silloin on kolmiliitto valmis, mutta samalla myöskin tili tehty sosialidemokratian ja protestantismin välillä valtiokirkkona. Protestantismikin on ottanut asiakseen pimittää kansaa ja siten ehkäistä valtion tervettä kehitystä; jo senkin vuoksi vaatii sosialidemokratia valtiota eroon protestantismistakin.

On sitten vielä kolmaskin laji kristillisyyttä, sellainen, joka ei pukeudu paavin hiippaan, mutta ei ryömi prenikkarintaisina rovasteina ruhtinasten valtaistuintenkaan juuressa. Tarkotan n. s. „alkuperäistä“, evankeliumeissa esiintyvää kristinuskoa. Monet evankeliumien kertomuksissa esiintyvät jalot moraliset aatteet täydellä syyllä ovat laajalti saavuttaneet työtätekevän kansanluokan tunnustusta, niin

että on ruvettu puhumaan jonkunlaisesta „alkukristillisyydestä“ muka työväenkin tarkotusperien kanssa sopusointuisana oppina. Koska silloin kumminkin tavallisesti unohdetaan tämän opin dogmipuoli, lienee varsin paikallaan tarkastaa tässä tämän „alkukristillisyydenkin“ vaikutusta valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, ja teen sen tässä seuraten Rousseaun esitystä asiassa. – Kristinusko sellaisena kuin se nykyään tavallisesti käsitetään, käsittelee etupäässä vain taivaallisia asioita. Kristityn koti ei ole täällä alhaalla. Esim. ehtoosiunauksessa maanantaina lukee hän tämän mukaisesti virsikirjasta: „Sinä, Herra, tahdot, että minä pitäisin itseni outona ja muukalaisena maan päällä ja etsiskelisin oikeata kotia taivaassa. Niin tee siis sieluni vapaaksi kaikista maallisista kappaleista ja istuta minuun taivaallinen mieli – –.“ Hänestä on samantekevää, ovatko täällä asiat hyvin tai hullusti. Jos valtion tila on kukoistava, uskaltaa hän tuskin nauttia yleisestä onnellisuudesta. Jos valtio joutuu häviöön, siunaa hän „Herran kättä, joka raskaana lepää kansansa päällä“. Jos yksikään joukosta olisi tunnottomampi, voisi hän keinotella vallan käsiinsä, ja jos hän tekee sen muiden huomaamatta, että hän tekee sen vain vallanhimosta ja kieroudella, – kristittyhän ei saa ajatella pahaa lähimmäisestää – on hän muiden mielestä saanut arvonsa laillisesti. Ja jumala vaatii, että esivaltaa kunnioitetaan, sillä esivalta on jumalalta. Jos sellainen vallanpitäjä käyttää valtaansa väärin pidetään hänet ruoskana, jolla jumala kurittaa lapsiaan. Ja kukistaa häntä ei saa, sillä se häiritsisi yleistä rauhaa, vaatisi väkivallan käyttämistä ja verenvuodatusta, joka ei sovi kristilliselle lempeydelle. Ja mitä onkaan sillä väliä, onko täällä murheen laaksossa orja taikka vapaa! Pääasia on muistaa taivaista kotia. – Jos syttyy ulkomainen sota, mitä välittää oikea kristitty siitä, voittaako vai häviääkö? Tietäähän „kaitselmus“, mikä

heille on suuremmaksi siunaukseksi. Kristitty sotamies voittaa vihollisensa lukemalla virsikirjastaan: – „Lähetä äkillinen hämmästys heidän (vihollisten) päällensä ja anna niin meille suotuisa voitto!“ – „Oikea“ kristillisyys ei sovi kansanvaltaisiin periaatteisiin, sillä se saarnaa alamaisuutta ja nöyryyttä. Sen henki on hirmuhallitukselle suotuisa. Tällaiset kristityt ovat luodut olemaan orjia, ja he tietävätkin sen mutta eivät ole huolissaan siitä, koska tällä lyhyellä maallisella elämällä on kovin pieni arvo heidän silmissään. „Tosikristillisyys“ on omiaan lamauttamaan tervettä intoa taistelemaan valtion kehittämiseksi yhä suurempaan hyvinvointiin. Niin ylevässä. sopusoinnussa kuin alkukristillisyyden siveysoppi sinänsä, sisällykselleen, onkin sosialidemokratisen siveellisyyden kanssa, joutuvat alkukristillisyys ja sosialidemokratia vastakkain niin pian kuin kristillisyys rupee terottamaan dogmipuoltaan, jumalaa ja tulevaista elämää, ja vetämään niistä yhteiskuntapolitisia johtopäätöksiä maallisen elämän merkityksestä. Alkukristillisyys inhimillisenä moralioppina on nykyaikaiselle valtiolle suuressa määrin terveellinen; mutta maallisen elämän merkitystä halventavana uskontona on se valtion menestymiselle turmiollinen.

Kaiken edellä sanotun jälkeen ei oikeastaan ensinkään tarvitsisi puuttua siihen vastustajien väitteeseen, että esim. Europan pitkälle käynyt edistys olisi kristinuskon ansiota! Mutta koska tämäkin väite on niitä, joilla kirkon kirkon kannattajat sokaisevat kansan silmiä, viittaamme tässä vain pariin seikkaan, jotka ovat aivan omiaan heti näyttämään, ettei tuon väitteen totuus ole ensinkään eittämätön. Ei tarvitse mennä nykyaikaa kauvemmaksi sitä huomatakseen. Onhan hiljakkoin pakanallinen Japani nolaavalla tavalla osottanut, että nykyaikaisen valtion voima ja edistyksen peruste ei ole hartaassa jumalankuvien pokkuroimisessa eikä pappien ja piispojen hellässä varjeluksessa, vaan valtiollisessa

vapaudessa ja pitkälle kehittyneen teollisuuden ja tieteen keinoissa. – Mutta mitä on kirkko tehnyt edistykselle ja tieteelle? Kirkko on roviolla polttanut ja häpeämättömällä tavalla kerettiläisiä vainonnut tiedemiehiä ja muita edistyksen ystäviä. Ja kun se edistyneemmissä oloissa sitä ei enään rohkene – koettaa se niin paljon kuin suinkin pimittää tieteen tuloksia ja ehkäistä edistystä.

Viittaamme tässä vain pieneksi esimerkiksi siihen tosiasiaan, että papit esim. kansakoululaitosta Suomeen perustettaessa melkein kaikki järjestään kaikin mokomin tahtoivat laittaa kansakoulusta rippikoulun valmistavankoulun, kuten monet suoraan virallisissa lausunnoissa terottivat. Siinä sitte kirkko nykyaikaisen valtion tukena ja turvana!

Uskontojen tarpeellisuudesta tai tarpeettornuudesta yksityisille kansalaisille emme me sosialidemokrateina sano sitä emmekä tätä. Mutta sosialidemokrateina väitämme, että valtiolle ei ole uskonnosta ainakaan mitään vakavalle perustalle rakennettua hyötyä. Sanomme „vakavalle perustalle“, sillä sen kyllä myönnämme, että uskonnosta, ellei se dogmeista vedettyine johtopäätöksineen sekaannu yhteiskuntapolitikaan, voi valtiolle moraalisessa suhteessa todella olla hyötyä. Mutta samalla terotamme, että tuo morali voi pettää milloin hyvänsä, koska se perustuu dogmiuskolle, sillä dogmeilla on nykyaikana sangen suuri mahdollisuus ruveta horjumaan, ja silloin menevät lahoavien dogmien mukana moraliset käsitteetkin. Valtion on sitä vaarallisempaa ruveta millenkään tuollaiselle uskonnolle ja siitä johtuvalle moralille koko olemustaan perustamaan, kun on vielä se vaara tarjona, että tuollainen uskonnollinen henkilö rupee dogmeistaan vetämään niitä maailmaavierovia, valtiolle haitallisia johtopäätöksiä, joita niistä kyllä voi vetää. – Ainoa valtion olemukselle ehdottomasti hyödyllinen uskontomuoto olisi sellainen, joka dogmeihin perustumatta antaisi

maalliselle elämälle sen täyden ehdottoman arvon ja opettaisi ihmisiä sen mukaan järjestämään keskinäiset suhteensa. Mutta sellainen „uskonto“ olisikin todenteolla vain sitä ihmisjärjen tunnustamille totuuksille rakennettua siveysoppia, jonka sosialidemokratit uskonnon yksityisasiaksi julistusta vaatimalla, tahtovat otettavaksi yhteiskunnallisen elämän lujaksi perustaksi ja kasvatuksella juurrutettavaksi kaikkiin kansalaisiin.

Nykyaikaisissa tavallisissa uskonnoissa ei ole sellaista, joka todenteolla yleisemmin olisi omiaan edistämään valtion parasta. Mutta silti ei voi kieltää, ettei nykyaikana, jolloin yhteiskunnallinen elämä yhä voimakkaammin innostaa ihmisten mieliä, olisi mahdollista, että uskonnollinenkin ihminen tuntee itsensä yhä voimakkaimmilla siteillä vedetyksi yhteiskunnallisten virtausten piiriin. Nykyaikana näyttää uskonnollisellekin ihmiselle, köyhälistön luokkataistelua tarkastellessaan, olevan helppoa päästä siihen vakaumukseen, että tässä todella on jotakin jumalallista tapahtumassa, „jumalan valtakunta lähestymässä maankin päälle“. Näyttää mahdolliselta, että harras kristittykin voisi yhä selvemmin havaita, että tämä maallinen elämä on vain osa ijankaikkista, ja jos hän oikein vakavasti asiaa harkitsee voi hän havaita, että tällä on vielä se etu haudantakaisen elämän rinnalla, että tämä on todellinen ja aivan varmasti hänen elettävissään. Pannen täten yhä suurempaa painoa tälle elämälle, alkaa hän sitte huomata, että arvokkain keino, millä hän jumalaansa voi palvella, on auttaa täällä hänen tahtonsa toteuttamista yhteiskunnallisissa parannuksissa ja kansan kohottamisessa yhä onnellisempiin oloihin, joissa ihmisluonnekin pääsee sopusointuisammaksi kehittymään ja jumalan kuva hänessä yhä selvempänä näkymään. Niin, sille kannalle voi uskonto kehittyä, ja meistä nähden ei se muuten voi kauan enään säilyttää arvoaan pimeimpienkään kolk-

kien asukkaissa. Mutta niin kauvan kuin se on nykyaikaisen valtion patenteerattuna uskontona muodossa taikka toisessa, ei se siksi kehity. Vasta kun kirkot joutuvat uskonnon julistettua yksityisasiaksi tasaväkisinä, ei mitkään erikoisesti valtion suosimina, keskenään taistelemaan, alkaa kehityksen laki terveellisen vaikutuksensa. Vasta uskon-asiassa vapaa kansalainen voi kehittää ajatusjärjestelmänsä johdonmukaisesti hänen omaa olemustaan vastaavaksi. Hänen tunteensa tulee syvällisemmäksi ja koko hänen olemuksensa kokonaisemmaksi ja tämä kaikki näyttäytyy moralivaatimusten noudattamisessa ja lainkuuliaisuudessa. Näin olisi valtion oman ehdottoman etunsa kannalta taattava täysi uskonnonvapaus ja kaikkien tunnusten täysi tasavertaisuus. Mutta se voi tapahtua täydellä todella vasta julistamalla uskonto yksityisasiaksi.

Valtio on vähitellen rikkonut ne ahtaat puitteet, joissa se ennen toimi. Se kasvoi ensin oikeusvaltioksi ja miehen ikään tullen kulttuurivaltioksi eli sivistysvaltioksi, s. o. se ei tyydy enään katsomaan tehtävikseen vain alamaistensa oikeuden suojaamista ja ulkonaisen kokonaisuutensa säilyttämistä, vaan on huomannut että sillä on suuri työ korkeimpien siveellisten tarkotusperien hoitamisessa ja edistämisessä. Se, mitä yllä on sanottu, on omiaan osottamaan että tähän tarkoitusperään pääsemiseksi on uskonnon julistaminen yksityisasiaksi tärkeimpiä askeleita.
______

VI. Kirkko eroon valtiosta!

Johdattaen mieleemme ne tulokset, joihin olemme päässeet, muistamme ensinnäkin että huomasimme kaiken dogmi-uskon periaatteellisesti olevan valtiolle vaarallisen, koska kaikki dogmi-usko on vihamielinen nykyaikaiselle tieteelle, joka sosialis-

min muodossa kykenisi parantamaan sen vaikean vanhuuden taudin, jota nykyinen yhteiskunta äärimmilleen kehittyneen kapitalismin myrkyttämä sairastaa. Sen ohessa näimme, että uskonnosta sen nykyisin tavallisissa muodoissa valtiolle on moralisessa suhteessa vaara tarjona, koska on vaarallista perustaa yhteistä moralia dogmeiksi muodostuneille tietämättömän ajan käsityskannoille, jotka uuden ajan tieteen valo yhä useamman järjelle osottaa jo aikoja sitten aikansa eläneiksi totuuksiksi. Sitte näimme, että historiallinen materialismi on vakuuttavalla tavalla osottanut, että yleinen siveellisyys perustuu kokonaan toiselle pohjalle, kuin mille uskonto opettaa sen perustuvan ja että varsinkin nykyaikana ihmisyys-aate, joka yhteiskunnallisen kehityksen pakottavalla voimalla saattaa yhä uudet kansajoukot taisteluun korkeimpien ihanteiden toteuttamiseksi kansojen elämässä, tarjoaa siveellisyydelle niin lujan pohjan, että taasenkin nähdään se ilmiö, että tuhansia kansalaisia verisinä vaipuu kuulien ja pistimien lävistäminä korkeitten ihanteitten marttyyreinä. Sitte näimme, että nykyisistä uskontomuodoista muμtenkin kuin siveellisessä suhteessa on valtiolle vaara tarjona: katolisuudesta, koska se tahtoo alistaa koko nykyaikaisen valtion kirkon nöyräksi käskyläiseksi; protestantismista taas, koska se syntymästään asti itse on ollut valtion ja kapitalismin nöyrä palvelija ja siten nukutustoimellaan ehkäisee valtion terveelle kehitykselle välttämätöntä kansan heräämistä uudistuspyrkimyksiä kannattamaan; n. s. »evankeliumien kristinuskosta», koska se ainakin tähän asti tavallisissa muodoissaan enemmän tai vähemmän vierottaa ihmiset maailmasta ja yhteiskunnallista harrastuksista. Lopuksi näimme, että jos valtio todella uskonnosta tahtoo hyötyä moralisessa suhteessa, on siinäkin suhteessa ainoana keinona julistaa uskonto yksityisasiaksi, koska vasta silloin voidaan yleinen morali-oppi asettaa kou-

luihin oppiaineeksi ja koska vasta silloin alkaa terveellinen tasaväkinen kilpailu eri uskokuntien kesken ja ne ovat pakotetut pyrkimään suurempaan moraliseen syvyyteen.

Kun kaiken edellä kerrotun ohella vielä useat kirkonmiehetkin ovat sitä mieltä että uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi olisi uskonnolle sinänsäkin suoranaista hyötyä siinä suhteessa että ne ihmiset, jotka silloin eri kirkkokuntiin jäisivät, olisivat syvemmin uskonnollisia ja saisivat nyt aivan itsenäisesti kehittää oppejaan ja menojaan – kun tämänkin kuulemme, näyttää meistä varsin kummalliselta, että jo aikoja sitte ei kaikissa maissa ole valtiota kirkosta erotettu. Mutta silloin unohdamme jotakin. Ero on valtiolle eduksi sellaisena kuin me, sosiaalidemokratit, valtion käsitämme. Mutta me emme olekaan valtio. Valtiossa on määräämisvalta yläluokalla hallitsijoineen ja valtiopäivineen. Ero on uskonnolle eduksi etupäässä sellaisena kuin me uskonnon yleensä käsitämme. Mutta uskonnolle on nykyään saanut patenttioikeuden maallinen valtamahti, valtiokirkko tai valtion suosima kirkko, joka uskonnon julistettua yksityisasiaksi menettäisi kansan silmissä erikoisarvonsa muiden tunnustusten rinnalla ja sen kautta sankat laumat veroa maksavia jäseniään. Ja koska kirkon nykyinen palkkapaimenjärjestelmä kasvattaa pitämään pääasiana juuri palkkaa, ei ole ihme, että valtiokirkonmiehet tekevät voitavansa säilyttääkseen uskontomonopolin itsellään.

Valtion suhde kirkkoon on eri aikoina ollut järjestettynä mitä erilaisimmilla tavoilla. Ja samoin on nykyajan valtioissakin tässä suhteessa mitä erilaisimmat olot vallitsemassa pakollisesta yksinvallitsevasta valtiouskonnosta aina täydelliseen us-

konnonvapauteen ja valtion sekä kirkon eroon saakka riippuen siitä, miten pitkälle ne ovat kehityksessä ehtineet.

Kun kristinusko julistettiin Rooman valtiouskonnoksi, tuli kristillisestä kirkosta valtiokirkko. Keisari oli kirkon yliherrana. Hän nimitti piispat, määräsi kirkon uskonkappaleistakin. Paavinvallan syntyessä alkoi sitte taistelu maallisen ja hengellisen vallan välillä. 13:nnella vuosisadalla näytti kirkko saaneen täyden ylivallan hajanaisesta, heikosta keskiaikaisesta valtiosta. Mutta sitte alkoi vapauttavia voimia nousta. Valtaan pyrkivä porvaristo tarvitsi valtion apua ja tuki siksi sitä kirkkoa vastaan. Kirkko valta-asemassaan alkoi horjua, ja silloin kävi mahdolliseksi uskonpuhdistuskin. Mutta sitte alkoi tuima taistelu katolisen ja protestanttisen uskontomahdin välillä, ja se päättyi tuohon ihmiskunnalle ja uskonnolle häpeälliseen rauhaan, joka määräsi, että jonkun maan asukkaiden on tunnustettava hallitsijan uskontoa. Hallitsijat saivat uskonpuhdistuoikeuden, oikeuden komentaa alamaisensa uskonnosta toiseen, aina sitä mukaa kuin itsekin katsoivat paraaksi muuttaa. Siltä ajalta polveutuvat useimmat nykyaikaiset valtiokirkot. – Ne on sittemmin kumminkin kansa toisensa perään heittänyt niskoiltaan ja uskonnonvapauslakeja laatimalla käynyt kohti tulevaisuuden päämäärää: kirkon eroa valtiosta.

Mitä erikoisesti Suomeen tulee, oli täälläkin aina vuoteen 1869 valtiokirkko, jonka ulkopuolella olevilla ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia paitsi maamme venäläiskatolisilla, jotka lakienvastaisilla asetuksilla olivat pääasiassa ne saaneet. Vasta vuoden 1869 uudessa kirkkolaissa myönnettiin kansalaisille oikeus erota luterilaisesta kirkosta ja asetettiin luterilainen kirkko n. s. „kansankirkon“ asemaan, jossa se ei ole ainoa sallittu kirkko, mutta ainoa, joka nauttii valtion rahallista kannatusta ja jolle valtio toimii verojen ryöstäjänä

ja ainoa joka valtiopäiville on lähettänyt edustajiaan. Mutta pariksi vuosikymmeneksi jäi todellisuudessa entinen tila olemaan. On nimittäin niin, että nykyaikaisessa valtiossa pitää aina olla karsina valmiina ennenkuin toisesta päästetään lähtemään. Sehän olisi kauheata, elleivät kaikki alammaiset uskonkin asioissa aina tuntisi olevansa aidoissa ja aisoissa. Tällainen uusi karsina laitettiin vasta v. 1888 valtiopäivillä säätämällä uusi eriuskolaislaki, joka sallii maahan perustaa protestantisia uskokuntia, jotka ovat raamatun ja – huomatkaa, ettei se riitä – apostolisen uskontunnustuksen pohjalla. Siinä se uskonnon vapaus, mikä meillä kahdennenkymmenennen vuosisadan europalaisessa Suomessamme on nautittavana! Niin pitkälle on historiallinen kehitys meillä ehtinyt. Luterilaisesta kirkosta ei voi luopua, ellei samalla liity jäseneksi johonkin edellä mainituilla ehdoilla perustettuun kirkkoyhdyskuntaan, tunnustaen siis paitsi paljoa muuta: Pyhästä Hengestä sikiämisen, neitsyt Marian ja ruumiin ylösnousemisen. Ellei sitä voi, jää edelleenkin rakkaan luterilaisen kirkon lämpimään huolenpitoon, joka erittäin huolekkaana ilmaantuu vallankin pappien palkanmaksupäivinä.

Laajemman uskonnonvapauden asia on monasti ollut esillä vanhoilla „säädyillämme“. Mutta aina ovat lievimmätkin parannusehdotukset näissä asioissa rauenneet pappissäädyn ja talonpoikaissäädyn auttamattomaan vanhoillisuuteen. – Tämäkin asia tulee paremmin kansan etuja vastaavasti ratkaistua vasta sitte, kun kansa pääsee yleisellä äänioikeudella yksikamarisessa eduskunnassa asiat ratkaisemaan. – Mutta vaikkapa niihinkin oloihin päästäisiin, on vapaamielisillä, kansanvaltaisilla aineksilla maassamme paljon työtä edessään, ennenkuin kansa kyllin lukuisasti on saatu ymmärtämään tämän uudistuksen tärkeä osa yhteiskunnallisten olojen saattamisessa oikeuden vaatimuksia vastaavalle kannalle. – Ja kuten muidenkin

vaatimustensa ajamisessa, voi sosialidemokratia tässäkin lopulta luottaa vain omaan voimaansa. Siksipä olisikin paikallaan, ettemme tätä asiaa jättäisi kunkin puoluetoverin hiljaisesti tuumittavaksi yksityisasiaksi, vaan että todenteolla yhdessäkin harkitsisimme keinoja tämänkin ohjelman kohdan läpiajamiseksi, kehityksen luonnollisen kulun edistämiseksi.

Ensi ehto vaatimuksemme perille viemiseksi on tietysti se, että olemme täysin selvillä siitä, mitä tämä pykälä todellisuudessa sisältää. – Siitä lopuksi edellisen nojalla joku sana.

Tärkeätä on ensinnäkin muistaa, että tämä pykälä ei tietystikään, kuten selville on käynyt, sisällä sitä, että uskonnon on oltava jokaiselle sosialidemokratisen puolueen jäsenelle yksityisasia, merkityksessä puolueelle yhdentekevä asia.

Puolueemme ei ole mikään uskonnollinen puolue, joka jäseniltään vaatisi määrättyä uskonnonystävällistä tai uskonnonvihollista uskontunnustusta. Puolueemme on valtiollinen puolue, jonka ohjelmaa kannattamassa mielellämme näemme minkä uskoisia tahansa kunhan he vaan ovat rehellisiä puoluetovereja. Tosin uskomme, ettei dogmeihin uskova, ainakaan kuin harvoissa tapauksissa, voi johdonmukaisesti ajatella yhteiskunnan kehityksestä ja tarkotuksesta kun tieteellinen sosialismi. Mutta toivomme, että maailmankatsomuksemme vähitellen voi hiljaisen edistyksen tietä juurtua tällaiseen henkilöön ja voimme olla siitä sitä varmemmat, jota innokkaammin tällainen henkilö on lämmennyt ainakin käytännöllisille vaatimuksillemme. Mutta keneltäkään, joka kannattaa puolueohjelmaamme ja tekee työtä sen toteuttamiseksi, emme kysy hänen uskontunnustustaan tai sen tähden häntä kohtele muulla tavoin kuin muitakaan puoluetovereita. Niin paljon katsoo puolue nyt jo uskontoa yksityisasiaksi.

Mutta uskonto ei ole puolueelle yksityisasia enään silloin, kun puolue taistelevana astuu yhteiskunnallisen elämän alalla. Sillä siellä kohtaamme kirkon vastustajamme. Ennenkuin sosialidemokratia tunnusti kirkon vastustajakseen, oli kirkko jo täysissä tamineissa kaikin voimakeinoin vastustaakseen sosialidemokratiaa. – Kysytään: mikä sitte yllyttää uskovaiset sosialidemokratian kimppuun, vaikka tämä pysyy aivan tieteellistaloudellisenakin liikkeenä? Syitä on montakin. Ollen tieteellisenä oppina periaatteeltaan dogmiton, uskonkappaleeton, ja jyrkässä ristiriidassa vanhojen „kunnioitettujen“ taloustieteellisten auktoriteettienkin kanssa, saa sosialidemokratia pian uskovaiset sotajalalle. Hehän jo luonnostaan kauhistuvat tieteellisyyttä, sitä, että aina ja aina vaan tarkasti kysellään noita järkisyitä, jotka jumalasta eivät mitään tiedä – niinhän pian kuin joku asia vielä on „jumalan“ hoidettavissa ei se vielä ole tieteellisesti selitetty. Auktoriteettiuskon häviäminenkin sinään on suorassa ristiriidassa uskonnon edun kanssa koska uskonto perustuu juuri siihen että raamattuun, kirkollisiin kirjailijoihin ja saarnamiehiin sokeasti luotetaan. Tieteellisenä oppina sosialismi siis pahasti häiritsee uskovaisia heidän rauhassaan, ollenkaan tarvitsematta sekaantua uskonnollisiin kysymyksiin. Ja samoin käy sen puhtaasti taloudellisiakin kysymyksiä harrastaessaan. Onhan maa jumalan „kaikkiviisaassa neuvossa“ murheenlaakso, jossa kärsimykset uskovaista kirkastavat hänen tullakseen kyllin ansiokkaaksi astumaan taivaan iloihin. Maallinen hyvä vierottaa taivaallisista. „Huokeampi on kamelin käydä neulansilmästä kuin rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan“. Usean oikein „kristillisen“ henkilön mielestä on ihmiselle vaarallista ruveta „murehtimaan huomisesta“, saatikka sitte niin kaukaisen ajan asioista kuin sosialidemokratia lopulta tarkottaa, puhumattakaan siitä, että kaikki yhteiskuntaparannukset usean hyvän

kristityn mielestä ovat jumalan. töiden paikkailemista. – Puhtaasti taloudellisiakin kysymyksiä ajaessaan nostaa siis sosialidemokratia monet uskovaiset vastaansa.

Näemme siis että uskonto väkisinkin nousee sosialismia vastaan ennenkuin tämä on hiiskunut sanaakaan uskonnosta. Uskonto se on, joka alottaa taistelun nykyaikaista sosialismia vastaan eikä suinkaan päinvastoin. Mutta kuten tiedetään asettaa nykyajan „jumalallinen“ valtioviisaus sodan verisyyksistä ja julmuuksista vastaamaan sen taistelupuolen, joka taistelun alottaa. Sosialismi ei ole vastuunalainen niistä loukkauksista ja tappioista, joita uskovaiset saavat taistelussa, niin pian kun sosialismi sellaisenaan ei sekaannu puhtaasti uskonnollisiin kysymyksiin ja johdomukainen sosialidemokratikin vain silloin kun jossakin kysymyksessä on tapana uskon aseilla hyökkäillä sosialidemokratian kimppuun; mutta silloin sosialidemokrati hyökkää ja hyökkää sekä uskon että epäuskon aseilla mutta hyökkää silloin vaan luvallisessa itsepuolustustarkotuksessa, josta ei kenenkään sovi pahastua.

Mutta sanotusta huolimatta ei puolueen vaatimuksen tarkotuksena mitenkään ole herättää epäuskon apostoleja. Kaikista väittelyistä ovat uskonnolliset hedelmättömimpiä, siksi on parasta koettaa niitä välttää. Eikä epäuskon saarnaamiseen ole suoranaista tarvettakaan. Levittämällä omaa sosialidemokratista maailmankatsomustamme, levitämme samalla vapaata valistusta, joka puolestaan sellaisenaankin luo valoa uskon synkkiin komeroihin, meidän tarvitsematta nousta miksikään uskonnolliseksi tai epäuskonnolliseksi puolueeksi. Pappien aatteellemme vihamieliset taloudelliset ja yhteiskunnalliset väitteet torjumme tiedon aseilla tai vaikkapa raamatunlauseilla joita kyllä on meidänkin puolellamme. – Se ei ole periaatteemme-vastaista menettelytapaa, eihän uskonto ole puolueelle yksityisasia

siinäkään mielessä, että puolue, silloin kun uskonto sen tarkotusperiä edistää, ei sitä mielellään ja kunnioittaenkin käyttäisi. Jokainen sosialistinen pappi, joka saarnoillaan ja opetuksillaan puhtaasti edistää puolueen tarkotuksia, saa epäilemättä puolueen lämpimän kannatuksen osakseen. Ja puolueen agitaattorit voivat vapaasti käyttää moralisesti innostavia ja puolueen periaatteiden mukaisia raamatunpaikkoja puheissaan. Mutta kirkollisiin uskonkappaleisiin vetoamista on ehdottomasti kartettava agitatsionitarkotuksissakin, sillä varma on, että valon asiaa ei lopullisesti voiteta taistelemalla pimeyttä vastaan pimeyden omilla aseilla.

Siinä pääsiassa ne seikat, mitä ei tarkoteta uskonnon julistamisella yksityisasiaksi. Kuten jo monesti on sanottu, on vaatimuksemme suunnattu valtiolle; siltä vaadimme, että sen on katsottava uskonto yksityisasiaksi. Mutta valtiollekaan ja yhteiskunnalliselle elämälle ei uskonto ole yhdentekevä asia. Kansan suosiollinen tai vihamielinen suhde määrättyihin uskonnoihin on aina, tai ainakin vielä kauvan, oleva tärkeä julkisen elämän tekijä. Mutta uskonto on oleva yksityisasia siinä mielessä, että valtiovallan on oltava aivan kokonaan uskontoa ja sen vaikutuksia edistämättä tai ehkäisemättä ja oltava sitä mitenkään kansalaisille tyrkyttämättä – siinä tämän pykälän tarkotus.

Vaatimuksemme toteutuminen takaa kirkollisille ja uskonnollisille yhdyskunnille vapauksia, joita niillä nykyään ei ole, mutta toiselta puolen kieltää se niiltä etuja ja etuoikeuksia, joita niiden osaksi nyky1sm tulee. Se antaa niille ensinnäkin rajattoman mielipiteiden vapauden. Valtiolla ei ole oleva mitään oikeutta millään tavalla rajottaa saarnoja, uskonnollisia esitelmiä, hartauskirjoja, kirkollisia säännöksiä t. m. s. Vaatimuksemme antaa sitäpaitsi kirkkokunnille rajattoman vapauden järjestyä omien sääntöjensä mukaan, itsejärjestää sisäiset asiansa, kokoontua hartaus- ja opetus-

tarkotuksessa milloin ja missä ja kuinka ikinä vaan tahtovat; sanalla sanoen: kirkkokuntien värväystointa ja taistelua sen puolesta, mitä he pitävät totuutena, ei valtion puolelta missään eikä millään tavoin pakkotoimenpiteillä tulla rajottamaan.

Mutta toiselta puolen ei sosialidemokratian ohjelma myönnä uskonnollisille ja kirkollisille yhdyskunnille muita oikeuksia kuin mitä muillakin yhdistyksillä on. Sen mukaan ei valtio myöskään voi suojella kirkkokuntia sellaisenaan, ei niiden dogmeja, käsityskantoja eikä laitoksia, puheessa tai kirjotuksessa tehdyiltä hyökkäyksiltä, sillä se olisi lausuntovapauden loukkausta; valtio ei myöskään voi myöntää kirkkokunnille aineellista avustusta valtion varoista, koska näissä on osansa uskonnottomillakin, vielä vähemmän voidaan pappeja katsella etuoikeutettuna luokkana eduskunnassa.

Kaiken kaikkiaan: työväenpuolueen ohjelma tunnustaa ja myöntää vapauden kaikkien hengellisten yhdyskuntien lailliseksi perustaksi ja vapaaehtoisuuden kansalaisten korkeimmaksi oikeudeksi uskon-asioissakin. Siinä tämän ohjelmapykälämme suvaitsevainen, vapaamielinen tarkotus.
*

Lopetan Stampferin sanoilla:
Sosialidemokratia, tämä nykyajan suuri vapauttava liike, on kehityksen merkkejä tarkastaessaan havainnut, että ihmissuvun henkisen ja siveellisen kypsyyden aika on lähenemässä. Se on nähnyt, että porvarillisen yhteiskunta-elämän kylvöksestä vähitellen alkaa nousta uusi ihmisyysaatteen kultasia tähkäpäitä kantava vilja. lhmisyydenaatteen herätti porvarillinen maailma ensi hetkinään uuteen eloon; mutta taloudellinen kehitys, luoden luonnonlain välttämättömyydellä porvarilliseen yhteiskuntaan kurjan kärsivän köyhälistön, ei suonut ihmisyysaatteen tässä porvarillisköyhälistöläisessä maailmassa toteutua. Mutta se tuli sitten työläis-

luokan ominaiseksi välttämättömäksi ihanteeksi, jonka toteuttamisessa tämä luokka näkee ylevän maailmanhistoriallisen kutsumuksensa. Ihmisyyden, inhimillisen vapauden, ihanne ei voi täysin toteutua nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa. Mutta köyhälistö tietää, että kapitalismikin on vain yksi kehityksen muoto, ei ikuinen; sen täytyy väistyä, niinpian kun se on täyttänyt tehtävänsä, sen uuden yhteiskuntamuodon tieltä, joka vastaa köyhälistön tietoiseksi luokkaeduksi tulleen ihmisyysaatteen vaatimuksia.

Usko kaikkeen tähän on sekin tavallaan uskontoa. Mutta se ei ole sokeata uskoa vaativaa uskontoa, vaan tieteen tuloksia, jotka vaativat arvostelemaan, tieteen tuloksia, jotka eivät tahdo epäilevää ja epäuskoista henkeä saada väkivaltaisesti ja helvetin uhkauksilla vaikenemaan, vaan jotka vastasyitä esittämällä ja lisäselvityksiä antamalla kumoavat heränneet epäilykset ja siten varmistavat luottamusta oikeuteensa. Ja juuri siksi olemme oikeutettuja toivomaan, että sosialismista on tuleva uuden onnellisemman yhteiskunnan „valtiouskonto“, jota ei enään kukaan vaadi julistettavaksi yksityisasiaksi.

Mutta toinen on laita nykyaikaisten dogmeille perustuvien ja kirkkokunniksi järjestyneiden uskontojen kanssa. Edellä on esitetty syitä, jotka tiukasti pakottavat vaatimaan ne julistettavaksi yksityisasiaksi. – Nykyiseltä yhteiskunnalta ei luokkatietoinen köyhälistö vaadi enempää kuin mitä olevaisen järjestyksen pohjalla voidaan toteuttaa. Tällaisiin mahdollisiin ja edistyneempien valtioden todella jo nyt toimeen panemiin parannuksiin kuuluu uskonnollisen vakaumuksen yhteiskunnallisen vapauden säätäminen, siksi vaadimmekin sitä kaikessa laajuudessaan mahdollisimman nopeasti toimeenpantavaksi. – Köyhälistö tietää, että kirkollisellakin taistelulla on tosi oloinen pohjansa luokkien välisessä valtiollisessa taistelussa. Se näkee, että uskonnot-

tomat valtaluokat käyttävät uskontoa kylmällä tunnottomuudella aseenaan luokkataistelussa. Tiedämme kyllä, että tämä väärinkäyttö ei itsessään todista mitään uskonnon totuus-arvoa vastaan, mutta se saattaa meidät tinkimättömän luokkaedun kannalta vaatimaan valtion ja kirkon eroa.

Uskonnolle antaa jokainen sosialidemokrati ainakin historiallisen arvonsa, tietäen että uskonto on luonnollisen kehityksen tuloksena tietämättöminä aikoina syntynyt vastaukseksi kysymyksiin, joita ihmismielessä syntyy maailmankaikkeuden ja ihmisen itsensä suhteen. Mutta kirkon ja kirkkokunnat katsoo sosialidemokratia, nähdessään että ne, viekkaasti asioita käännellen, opetuksillaan toimivat kapitalistisen riistämisen avustajina ja valtiollisen sorron nöyräniskaisina käskyläisinä, vihollisikseen ja vaatii sen nojalla julistettavaksi kirkon eroon valtiosta.
______

Uskonnon-opetus pois kouluista!

I. Johdannoksi.

Edellisessä olen koettanut esittää, miten kovin jyrkässä ristiriidassa nykyaikainen valtion suosima kirkkolaitos on sosialidemokratian ja samalla valtion ja yhteiskunnan todellisen edun kanssa. Jokainen kirkonkävijä työläinenkin epäilemättä huomaa omasta kohdastaan, että häneen siellä istutetaan tyytyväisyys- ja nöyryysoppia, joka ikipäiviksi tuomitsisi hänet jäämään kurjuuteensa ja yhteiskunnan kehityksessään takapajulle, elleivät sillä välin tarmokkaammat toverit olisi ryhtyneet toimeen onnellisempien olojen aikaansaamiseksi. Mutta sittenkin on kirkon mahti niin suuri, että useimmat mitä kurjimmissa oloissa elävät työläiset mieluummin luopuvat hetkeksikään ajattelemasta aineellisen tilansa parantamista, kuin jättävät suorittamatta nuo joka sunnuntaiset ,,pyhät velvollisuutensa” kirkonkäymiseen nähden. - Emme ensinkään ihmettele, että kirkolla ja uskonnolla on tuollainen voima ihmisten yli, sillä siihen on selitys läheltä löydettävissä. Koulujen uskonnonopetus, niin monituntisena kuin sitä lapsille nykyään pienestä vesasta alkaen vuosikausia annetaan, riittää aivan selittämään, miksi uskonnon hämärimmätkin opit ,,selvinä tosiasioina” istuvat kunnon miehiemme ja naisiemme mielissä, katkeamattomana kytkyenä kiinnittäen heidät koko elämäkseen alttarin juureen.

Koko koulu-opetuksessa, mutta erittäinkin juuri koulujen uskonnon-opetuksessa, on kirkolla ja vallitsevilla luokilla niin mahtava ke ino vierottaakseen pitkiksi ajoiksi köyhälistön sankat joukot

liittymästä noiden muka jumalattomien sosialidemokratien riveihin, että köyhälistöllä on vakava velvollisuus ottaa uskonnonopetuksen asiasta tarkka selko. Asia on kyllä periaatteellisesti ratkaistu jo sillä, että vaadimme kirkkoa erotettavaksi valtiosta, jota vaatimusta edellisessä koetin perustella; - nimenomaan huomautankin tässä, etten enään käy puhumaan asian puhtaasti periaatteellisesta puolesta - mutta tässä tuon sen lisäksi, mitä siellä sanoin, esiin asian niin sanoakseni käytännöllisen puolen, puhuen etupäässä käytännöllisestä uskonnonopetuksesta ja sen vaikutuksesta oppilaisiin. - Se, mitä seuraavassa tulen sanomaan, on usealle jo ennestään tuttua. Mutta toivon, että se kaikki näin yhdellä koolla esitettynä täyttäisi sen tarkotuksen, mikä tällä luennolla on, nimittäin osottaisi, miten tuiki välttämätön askel yhteiskunnan kehityksessä on tuo ohjelmamme vaatimus uskonnonopetuksen poistamisesta kouluista. - Seuraavassa täytyy paikottain käydä uskonnollisten opinkappaleidenkin ristiriitaisuuksia esille vetämään; mutta toivon, ettei se uskovaisiakaan lukijoita loukkaisi, vaan että hekin ottaisivat sanotun siksi, mitä se on, nim. suorasanaiseksi osotukseksi siitä, miten ankara vääryys uskonnonopetuksessa tapahtuu sellaisille, jotka uskonnollisissa asioissa ajattelevat nykyaikaisemmin kuin nykyinen uskonnon-opetus edellyttää. Tarpeetonta lienee muistuttaa sitä, että mikäli seuraavassa uskonnonvastaisia mielipiteitä esiintyy, ne eivät ole sosialidemokratian, vaan kirjottajan, uskonnonvastaisia mielipiteitä - tarpeetonta, koska sosialidemokratiaan sellaisenaan ei mitään uskonnonvastaisia, sen paremmin kuin uskonnollisiakaan mielipiteitä sisälly.

Kysymyksessä olevalla vaatimuksellamme on kaksi puolta. Ensinnäkin se sisältää sen vaatimuksen, että kaikki julkiset oppilaitokset ovat olevat kirkosta riippumattoman kouluylihallituksen alaisia. Tähän nähden ollaan meillä Suomessa

monen Europan sivistysmaan edellä. Suomen kansakoulujen isän Uno Cygnaeuksen aina muistettava ansio on, että Suomen kansakoulut joutuivat kansakoululaitosta maahamme perustettaessa muiden julkisten oppilaitosten mukana erikoisen senaatin alaisen kouluylihallituksen alaisiksi kun ne sen sijaan useissa muissa maissa ovat tuomiokapitulien valvonnan alla. Ainoat julkiset oppilaitokset meillä, jotka ovat lmkkovallan alaisia ovat - paitsi tässä kaikkeen rauhaan jätettäviä puhtaasti uskonnollisia rippikouluja - seurakunnalliset pikkulasten koulut eli n. s. kiertokoulut. - Niiden kohtalo on nykyään tulemassa päiväjärjestykseen siinä muodossa, että tulee kai kysymys maallisluontoisten, kuntien alaisten lastenkoulujen perustamisesta, joten saamme siinä suhteessa olla varuillamme. - Toisena tämän vaatimuksemme puolena, joka ratkaisee tietysti edellisenkin on sitten tuo varsinainen kysymys uskonnon-opetuksen poistamisesta koulmsta, Joka seuraavassakin pääasiassa on esillä. Ja siihen nähden saamme olla varmat että maamme joutuu samanlaiseen tuiman taistelun pyörteeseen, jota par'aikaa käydään ainakin Saksassa ja Ruotsissa ja joka jo on edistyksen voitoksi suoritettu useassa muussa maassa.

Nykyään opetetaan meillä uskontoa kaikissa kouluissa kaikille oppilaille paitsi puhtaasti ammatillisissa ja yliopistossa. Seuraavassa pidän pääasiassa silmällä tietysti kansakoulua. Ja voinkin oppikoulut jättää sitä helpommin syrjään kun uskonnon-opetuksessa siellä on samat puutteet kuin kansakoulunkin uskonnon-opetuksessa sillä erolla vain et.ä ne siellä näkyvät vielä selvempinä, siellä kun kaikki opetus on laajempaa. Jos siis sen nojalla, mitä kansakoulun uskonnonopetuksesta tiedämme, näemme, että olotila kovasti vaatii kiirehtimään vaatimuksemme toteuttamista on tämä vaatimus jos mahdollista vieläkin oikeutetumpi oppikouluihin nähden.

II. Uskonnon-opetus ja johdonmukaisuus.

Nykyaikaiselta koululta vaadimme kaikki, että sen ennen kaikkea tulisi kasvattaa, vähemmän sitä, että sen tulisi opettaa. Tiedämme, että niinä muutamina vuosina, mitä lapset koulussa käyvät, he eivät kaikkiaan ehdi omistaa itselleen kuin pienen osan tietoa eikä edes kaikkea sitäkään tietoa, mitä he sitten aivan jokapäiväisessä elämässä tulevat tarvitsemaan. Mutta juuri siksi me vaadimmekin, että lapsia koulussa olisi kasvatettava ja kehitettävä niin, että he sitte koulunpenkiltä päästyään omin neuvoin voisivat ja tahtoisivat hankkia ne tiedot mitä heiltä kultakin s1tte asemansa Ja kehittyvä luonteensa vaatii. On ennen kaikkea vaadittava että lapset koulussa oppisivat ajattelemaan ja arvostellen ottamaan vastaan kaiken sen, mitä heille painetun ja puhutun sanan avulla taritaan Terve järki ja johdonmukainen ajatus! Siinä se mitä toivotaan koulun lapsiin ensimmäisinä istuttavan. Katsokaamme siis aluksi, miten uskonnonopetus on omiaan tätä tarkotusta palvelemaan.

Ensimmäinen ehto, mikä tähän nähden opetukselle asetetaan, on se, että opetuksen tulee selittää eikä sekottaa. Siitä olemme toivottavasti yksimielisiä. Samoin kuin toivottavasti siitäkin, että sekottamista ja järjen pimittämistä on jos mikään se, että valetta syötetään totuutena. En tässä käy - eikä se kuulu asiaankaan - väittämään sitä, että uskonto olisi kokonaan valetta ja harhausta, enkä todistelemaan sitä, että se perustuu vain tietämättömän ajan uskon kappaleiksi muuttuneille ajatuskuvitteluille; mutta se, mikä tässä on asiani tehdä, on väittää ja koettaa osottaa, että nykyisessä uskonnon-opetuksessa syötetään lapsille totuutena asioita, jotka ovat omiaan viemään lapsesta kaiken johdonmukaisen ajattelun alkeet ja tekemään hänet ajattelemattomaksi ulkolukukoneeksi. - Tässä ensin uskonnon-opetuksen sisäi-

sistä ristiriitaisuuksista. Myöhemmin puhun sitten sellaisista uskonnonopetuksetuksessa esiintyvistä seikoista, jotka ovat ristiriidassa tieteen ja siis osaksi koulun muun opetuksen kanssa. - Uskonnon-opetuksellisia valheita, joista tässä on puhe, on kahden laatuisia: suoranaisia, jotka ajatteleva ihminen heti valheiksi huomaa, ja sitte sellaisia, joiden valeellisuus näkyy siinä, että lapselle väliin opetetaan toista, väliin taas aivan vastakkaista jolloin tietysti jommankumman - meidän asianamme ei ole tässä ratkaista kumman - täytyy olla valetta. Kun näitä väitteitäni todistaakseni mainitsen jonkun esimerkin, en ehkä osaa paraisiin mutta olenkin ottanut sellaisia, joiden selvyys on aivan ilmeinen siten päästäkseni vähemmällä puheella.

Ensin katsokaamme katkismusta.

Ensimmäisen ”uskon kappaleen” selityksessä sanotaan: ,,Minä uskon, että Jumala on - - - antanut minulle - - - silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit; mutta pahasti epäilyttää käyttikö Luther itsekaan niitä elämää tarkastellakseen koska hän uskoi kaikkien voivan vielä samassa lauseessa tunnustaa, että jumala ,,lahjoittaa minulle runsaasti ja joka päivä ravinnon ja kaikki tämän elämäntarpeet - ”. Sillä senhän tiedämme suoranaiseksi valeeksi monen ryysyisen, nälkäisen koululapsen suussa. Ja sittenkin opetetaan samaa vielä ,,4:nnen rukouksen” selityksessä, kun sanotaan: ,,jumala antaa tosin ilman meidän rukoustamme jokapäiväisen leivän kaikille ihmisille, vieläpä pahoillekin.”- Ja kumminkin kuuluu jokapäiväiseen leipään Lutheruksen mielestä m. m: - ,,ruoka, juoma, vaatteet, koti ja kartano, pelto karja, raha, tavara hurskas puoliso, hurskaat lapset, hurskaat palkolliset, hurskas ja uskollinen esivalta, hyvä hallitus” ja kaikkea muuta hyvää, josta moni on unissaankin nähnyt vain pienen osan. - Ja tätä sitten lukevat kuihtuneet repaleiset lapsukaiset päivästä toiseen, opettajan ollenkaan huomauttamatta ettei

asia ole totta. Nykyiselle työläiselle ovat jokapäiväisenä leipänä: ,,pitkä työpäivä, nälkäpalkka, ahdas asunto, ainainen kurjuus ja elämisen epävarmuus ja ennen kaikkea se katkera tunto, että heidän lapsensa tuollaisella pilataan järjeltään ja nukutetaan siihen vanhurskaaseen pimeyden uneen, joka estää joukkoja tajuamasta, mitä yhteiskunnallinen asema heiltä nykyään vaatisi. Paitsi suoranaisia ,, epätotuuksia” uskon kappaleina esittämällä panee katkismus muutenkin lasten päät pyörälle - jos he ajattelevat, mitä lukevat, ja elleivät he sitä tee, oppivat he arvostelutta uskomaan mitä hyvänsä. Ajatelkaamme vain, miten esim. kolminaisuusoppi on omiaan kovasti koettelemaan lasten nuorta järkeä. - ,,Pitkän katkismuksen” ensimmäisenä lauseena on Kristuksen sanat jumalalle: (Joh. 17: 3) ,,Mutta tämä on iankaikkinen elämä, että he sinut, ainoan totisen jumalan tuntisivat, ja jonkas lähetit, Jesuksen Kristuksen”. Ja hiukan jälkeenpäin puhutaan, että jumala on ilmottanut, että hän on yksi ainoa jumala, ja lapsi saa jonkunlaisen ajatuskuvan tästä jumalasta. - Kun sitte katkismuksen toisessa luvussa puhutaan Isästä Jumalasta, palaa hänelle tuo ajatuskuva mielen ja hän tuumii siinä puhuttavan siitä yhdestä ainoasta jumalasta. Jumalasta kuvataan sitte, mitä hän on tehnyt maailman luomisessa y. m. ja ajatuskuva tulee lapselle yhä selvemmäksi. - Varmaan menevät lapsen silmät silloin ensi alussa suuriksi, kun hän katkismuksen kolmannessa luvussa tutustuu Jesukseen, jonka myöskin sanotaan olevan ”totinen jumala”. Ja vielä suuremmaksi tulisi hänen hämmästyksensä, jos hänelle esim. olisi sanottu, että hänen edellä muutamalla sivulla lukemansa lause: ,,Ei kukaan ole hyvä, vaan yksi jumala”, on juuri tämän saman Kristuksen lausuma, jota tässä kuvataan jumalaksi ja kokonaisuudessaan kuuluu näin, vastauksena eräälle, joka sanoi häntä ,,hyväksi Mestariksi”: ,,Miksi sinä kutsut minua

hyväksi? Ei kenkään ole hyvä vaan yksi jumala.” Jos opettaja tämän puheen päälle sanoo lapselle Kristusta jumalaksi tekee hän hänet mielestäni lapsen silmissä valehtelijaksi ja joka tapauksessa asettaa lapsen aijatukselle vaikean pulman ratkaistavaksi. Tässä näemme myöskin hyvän esimerkin siitä, miten kirkonmiehet lauseita typistelevät saadakseen ne tarkoituksiaan vastaaviksi ja uskonnonopetukseen sopiviksi. Toisena hyvänä esimerkkinä olkoon tässä mainittuna toinen, jota myöskin käytetään todistaakseen Kristuksen Jumaluutta ja joka on katkismuksessakin, mm. Kristuksen sanat: ”Minä ja Isä olemme yhtä” (ei muuten sanotakaan ,,yksi”, vaan yhtä, s. o. yhtä laatua). Jos katsomme samaa paikkaa raamatusta, huomaamme, että edellisessä värsyssa ja monessa muussa Kristus nimenomaan terottaa sitä, että hän ei ole Isän vertainen: ,,Isä on suurempi minua”. Joh. 17: 21 puhuu hän siitä, että kaikki uskovaiset ovat jumalassa yhtä. Mutta niitä paikkoja ei lapsille tässä yhteydessä näytetä – Kun seuraavassa katkismuksen luvussa puhutaan vielä kolmannesta totisesta jumalasta, Pyhästä hengestä, luulisi sen menevän jo lapsenkin mielestä hänen ikäiseltään liikoja vaatimaan.

Elleivät kirkolliset pidäkään nykyistä uskonnonopetusta liikana omille lapsilleen, pitäisi heidän ainakin käsittää, että on sellaisiakin vanhempia, joille tuollainen opetus lastensa tähden tuottaa mitä kauheimpia kärsimyksiä. Mutta sitä eivät uskovaiset tee, ja niin kauan kuin he eivät sitä tee, saavat he kerta kerran perästä kuulla noita ristiriitoja esiin vedettävän. Meidän syymme ei silloin ole, että joskus tällöin uskonnolliset tunteet - vallankin pappien, usein rahanarvoiset - tulevat loukattua .. Missään tapauksessa ei uskonnoton voi uskovaisen uskonnollisia tunteita ,,loukkaamalla” tuottaa hänelle sellaista tuskaa kuin tuottaa uskonnottomalle nä.hdä lapsilleen päähän pantattavan pyhinä tosi-asioina suurimpia risti-

riitaisuuksia ja sellaisen opetuksen kautta vähitellen kuoletettavan lapsen omintakeisen ajattelun alkeet.

Tähän asti olemme tarkastelleet niitä hankaluuksia, mitä katkismuksen sisältö opetukselle tarjoo. Mutta myöntää täytyy, että katkismus sentään on jonkunmoisella taidolla kokoonpantu, vaikka se sitten muuten onkin kuivine kysymyksineen ja vastauksineen niin sopimaton lasten oppikirjaksi, että kirkollismielisetkin sen sellaiseksi tuomitsevat. Sisäiset ristiriidat, kuten sanottu, ovat siinä sentään vähemmällä. Mutta niin ei ole enään raamatun eikä raamatunhistorian laita, jotka myöskin ovat uskonnon-opetuksen oppikirjoja. Ja ristiriitoja on vallan lukuisasti pääkohdissakin, niin että niiden ei pitäisi lapseltakaan jäädä huomaamatta, jos häntä hiukankin opetettaisiin ajattelemaan, mitä lukee. Muutamia esimerkkejä puheeni todistukseksi mainitakseni katsottakoon vain esim. jumalan olemusta koskevia kohtia.

Moseksen jumala oli kansallisjumala ja julma kostonjumala, joka kosti pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen viattomille lapsill ekin. Jeesuksen jumala oli koko ihmiskunnan rakas isä, jonka mielisuosion voittamiseksi vaadittiin vain hänen poikansa puheiden uskomista. Huomaamme, että jumalakäsite aikojen mukana on muuttunut. Ja kumminkin sanotaan Ps. 102: 28: ,,Sinä Jumala pysyt niinkuin sinä olet ” ja Jaak. 1: 17 ,, Isässä ei ole muutosta” y. m. m. - Jumalasta sanotaan Joh. 1: 18: ,,Ei ole kenkään koskaan Jumalaa nähnyt.”Mutta jokainen koululapsi tietää, että Vanhan Testamentin aikaan jumala oli miehenkin muodossa aivan tavallinen vieras lastensa luona. Mos. 18 mukaan oli Jehova kahden enkelin kanssa Abrahamin luona päivällisillä Mamren tammistossa. Abraham pesi heidän jalkansa ja taritsi heitä leivällä, sämpyläjauhoisilla leivoksilla, voilla, maidolla ja vasikanpaistilla. 2 Mos. 24: 9-10 mukaan nousivat Moses ja Aron sekä 70 Israelin vanhinta Siinaille

ja ,,näkivät Israelin jumalan”. Ja samanlaisia raamatun paikkoja tulee lapselle vastaan miten paljon hyvänsa, mutta kaikista niistä huolimatta vakuuttaa hänelle Johannes: ,,Ei ole kenkään koskaan jumalaa nähnyt". - Jumalan kaikkivaltaa ylistetään lapselle monessa paikassa. Ps. 115: 3: ,,Meidän jumalamme on taivaissa; mitä ikinä hän tahtoo sen hän tekee." Luuk. 1: 37: ,,Jumalan edessä ei ole. mitään asiaa mahdotonta." - Mitä ajattee hän silloin esim. Tuomar. 1: 19: ,,Ja herra oli Juudaan kanssa, niin että hän sai haltuunsa vuoret mutta hän ei voinut ajaa niitä ulos, jotka laaksoissa asuivat, sillä näillä oli rautaiset sota vaunut.” - Heikkouden merkki olisi sekin, että katuisi jotakin jota on tehnyt - niin tarpeen kuin se usein voisi ollakin. Sentähden sanotaankin jumalasta esim . 4 Mos. 23: 19: ,,Ei ole jumala ihminen että hän valhettelis, taikka ihmisen lapsi, että hän jotakin katuisi.” - Mutta paitsi sitä, että jo 1 Mos. 6: 6: ”Herra katui tehneensä maan päälle ja tuli murheelliseksi sydämessänsä”, on lukemattomia muita raamatun paikkoja, joissa puhutaan Jumalan katuneen töitänsä ja julmia aikomuksiaan. - Niiden raamatun paikkojen kanssa, joissa jumalan pyhyyttä ylistetään, lienee oppilaan mahdon saada sopimaan niitä yhtä monia, joissa hänen töikseen kuvataan sellaista, mikä pyhyyden kanssa on sangen huonossa sopusoinnussa. Toisessa Mos. kirj. kerrotaan, miten Herra käski Israelin lasten hiukan ennen Egyptistä lähtemistään lainata egyptiläisiltä hopea- ja kulta-astioita sekä vaatteita ja sitte mennessään muitta mutkitta viemään ne mukanansa ettei muka ,,heidän pitäisi tyhjin käsin lähtemän”. - Ja useissa raamatun kohdissa on Jehovan suuhun asetettu sellaista puhetta että sen lausuminen julkisessa esitelmässä ei käy päinsä, kuten jokainen huomaa katsoessaan esim. Malakiaan 2: 3.

Millä luulette sitte lapsien, joille koulussa asetetaan tälläista eteen, siitä selviävän. Jos heidän

terveen tuntonsa annettaisi vaikuttaa, eivät useatkaan kauvan viihtyisi raamatun parissa. Nyt heidät siihen pakotetaan. Ja opettajan auktoritetilla saadaan heidät pyhinä pitämään kaikki nuo keskenänsä ristiriitaiset ja usein aivan häveliäisyyden tunnetta loukkaavat jutut ja raamatun paikat. Ei ole silloin ihme, että suuri osa lapsista koulusta päästyään ei enään koskaan raota raamatun kansia, eikä ole ihme, että ne loput, jotka sen yhä edelleen tekevät, useimmissa tapauksissa - emme sano aina - ovat sellaista väkeä, ettei heidän ajatuksessaan ole johdonmukaisuuden jälkeäkään, puhumattakaan siitä, että heitä hyvälläkään selvittelyllä saisi itsenäisesti ja asiallisesti päättämään edes omaa toimeentuloaan mitä kipeimmin koskevista seikoista.

Edellä olemme vain tarkastelleet niitä ristiriitaisuuksia, joita uskonnon-opetuksessa lapsille tarjotaan jumalasta puhuttaessa. Pienemmissä asioissa ovat ne tietysti vielä tavallisempia. Sellaisissa asioissa kuin kysymyksissä sielun kuolemattomuudesta, Kristuksen jumaluudesta j. m. s. kumoo toinen paikka toisensa. Siitä ovat lukuisina todistuksina jo kaikki ne keskenään kiistelevät ja kinailevat uskonlahkotkin, joita kaikkiin tärkeimpiinkin kysymyksiin nähden kaikkina aikoina on ollut.Se yhteinen nimittäin kaikilla on, että ne kaikki, ja hyvällä syyllä, vetoavat raamattuun. Asettaa lapsen käsiin sitte tuo kirja tai otteita siitä raamatunhistorian muodossa, kun vanhemmatkin sitä lukiessaan ovat niin harhaantuneet, että läpi aikojen ovat nuijilla ja tapparoilla keskenään kiistelleet, mikä raamatun paikka kulloinkin on se, joka oikea on useista keskenään ristiriitaisista! Kun lapsen järki ja ajatuksen johdonmukaisuus, joka kumminkin on synnynnäistä, yhden kirjan kanssa joutuu noin kovalle koetteelle, on se vaara tarjona, että hän rupeaa pelkäämään ensin muitakin koulukirjoja ja sitte kaikkia kirjoja ylimalkaan. - No,

se ei taitaisi useille papeille ja niille, jotka eduskuntana istuen ovat uskonnon-opetusta kouluissa suosineet, olla niinkään epämieluinen tulos. - Mutta meille sosialidemokrateille, jotka rakennamme koko toimintamme terveen järjen ja johdonmukaisen yhteiskunnallisen harrastuksen pohjalle täytyisi tuollaisen koulu-opetuksen olla kauhistus.

Suoranaisena seurauksena siitä, että opitaan ulkoa lopottamaan ja pyhinä pitämään lauseita joiden sisältöä ei nähtävästi todenteolla ollenkaanajatella, on se, että muillakin aloilla mitä käsittämättömimpiä väitteitä hyväksytään ilman todistuksia ja epäilyksiä, kunhan ne vain ovat jossain tavallista paksummassa kirjassa tai joku, vallankin liperikaulainen suuruus ne laskettaa. - Se, mikä tässä on esitetty, riittäisi ehkä jo yllin kyllin todistamaan, että nykyaikainen ihminen ja ihminen, joka muittenkin mielipiteille antaa jotakin arvoa, uskonnon-opetuksen suhteen ei voi olla muuta mieltä kuin että ,,uskonnon-opetus on poistettava kouluista”. Ja kumminkin on paljon tärkeämpiäkin näkökantoja, joilta tulee samaan tulokseen ja paljon vieläkin pätevämpiä perusteita vaatimuksellemme.

III. Uskonnon-opetus ja tiede.

Uskonnon-opetusta vastaan puhuu ennen kaikkea sekin, että uskonnon-opetuksen sisällys on suurelta osalta ristiriidassa nykyaikaisen tieteen kanssa.

Uskovaisten taholta väitetään kyllä, että uskonto on ristiriidassa korkeintain vain tieteen hypoteesien, otaksumien, kanssa; mutta ei tieteellisesti varmojen tosiasiain kanssa. Katsotaanpa nyt siis aluksi, mitä nämä kauheat hypoteesit ovat. - Siihen nähden voimme sanoa, että ne ovat sellaisia yksikertaisia olettamuksia, joita tiedemiehet tekevät, joiden nojalla sitte selittääkseen ne ilmiöt, jotka tutkimuspiiriin kuuluvat. - Niiden suhteen on

tässä yhteydessä pari seiikkaa tarkasti huomattava. Niitä pidetään ensinnäkin oikeina vain niin kauan kuin ei ole huomattu ainoatakaan ilmiötä joka osottaisi ne vääriksi ja, mikä tässä vielä tärkeämpää, ensimäinen ehto niiden suhteen on tietysti, että ne jo itsessään ovat .järjellisiä. Selvimmin sanoen ovat ne siis sellaisia järkisyitä joiden nojalla tiedemiehet selittävät kaiken olevaisen. - Sellainen hypoteesi on esim. maan vetovoima, jonka avulla selitetään kappalten putoaminen maata kohden ja monta muuta ilmiötä. - Nyt on sitte niin hullusti, että tiedemiehet, jotakuta hurskastelijaa lukuunottamatta, ovat sitä mieltä, että näiden hypoteesiin tai tieteellisten edellytysten joukossa ei ensinkään tarvita sellaista kuin persoonallista jumalaa kirkollisessa mielessä. Ilman sitäkin katsovat tiedemiehet voivansa selittää kaiken olevaisen ja sen kehittymisen muodosta toiseen. - Tästä eivät hengenmiehet ole tieteelle hyvillään ja siksipä he yhä uudestaan jankuttavat sitä väitettä, että vaikka nuo jumalattomat tieteelliset hypoteesit ja ,,niistä vedetyt johtopäätökset” olisivatkin ristiriidassa uskonnon kanssa ei tieteen varmojen tulosten joukossa kumminkaan ole mitään uskontoa vastaan sotivaa. - Niin kirkkomiehet, mutta sittenkin pitää tuo väite paikkansa vain, jos papit ja heidän hengenheimolaisensa saavat ratkaista, mikä on tieteen tuloksena pidettävä, mikä ei.

Pappien oma jumallinen tiede perustuu sekin otaksumiselle, dogmeille. Mutta suuri ero on jumaluusopin otaksumien ja tieteellisten otaksumien välillä. Tieteen otaksumat ovat valmiita väistymään heti, kun parempia saadaan. Mutta uskonnon dogmit ovat ehdottomia, horjumattomia - tieteilijän työlle asettaa rajoja vain hänen oma järkensä ja varmoiksi todistetut asiat, jumaluusoppineen työlle jotkut todistamattomat väitteet, jotka ilman muuta jumalan muka ilmottamina tosiasioina hyväksytään - sittenkin vaikka niiden tiedetään useimmiten olevan vain vanhanajan kirkollisko-

kousten päätöksiä, joissa kirkko-isät väitellessä ja äänestettäessä näistä uskonkappaleista väliin nyrkkivoimalla ajoivat mielipiteitään kirkon jumalallisiksi opeiksi. - Näiden päätösten ympärillä nyt sitte kierretään ja kaarretaan eikä uskalleta tunnustaa, että tiede on jo aikoja sitten ne tehnyt tarpeettomiksi tai kumonnut ja jo sitäkin ennen jokaisen ihmisen selvä järki.

Ei ole muuten ainoatakaan kirkon opinkappaletta, joissa useat lahkot eivät eroaisi pääkirkkojen mielipiteistä. - Jos säännöksi siis otetaan se, pappien usein kauppaama ohje, että vain varmasti hyväksyttyjä tosiasioita on koulussa opetettava, niin miksi ei sovitettai si sitä kaikkein ensin uskonnonopetukseen ja sen hypoteeseihin! Ja tieteeseen sitä on vaikea sovelluttaa, sillä se on pääasiassa sama kaikissa maissa ja kaikkien tutkijoiden silmissä. Riitakysymykset koskevat niin äärimmäisiä asioita, että koulussa lapsien kanssa ei muutamina kouluvuosina niin pitkälle ensinkään päästäisikään. Ja jos päästäisikin, mikä estäisi silloin esittämästä puolueettomasti eri riitapuolien käsitystä - menettelytapa, jota uskonnoihin nykyisessä uskonnon-opetuksessamme on mahdoton toivoa sovellutettavaksi niin pian kuin koko kirkkojen olemus juuri perustuu siihen käsitykseen, että heidän oppinsa ehdottomasti on ainoa oikea, kaikkien muiden kirkkokuntien oppi kauhistuttavaa kerettiläisyyttä.

Osottaakseen sitte, että uskonnon-opetus todella on ri stiriidassa nykyisen tieteen kanssa, ei ensinkään tarvitse käydä millekään tieteellisten hypoteesien alalle. Raamatussa ja raamatunhistoriassa on melkein joka sivulla asioita, jotka sotivat kaikkien alkeellisintakin luonnontiedettä vastaan. Jo heti luomiskertomukseen voi tehdä parikymmentä asiallista huomautusta. Siinä puhutaan vaikeudesta, joka luotiin ennenkuin aurinko, siinä päivistä ja öistä ennenkuin oli aurinkoa, joka ne tuo. Siinä puhutaan vahvuudesta, joka erottaa ylävedet alaisista, vaika tuollaisen taivaankannen olemassa-olo tietystikin on

pelkkää kuvittelua, yllämme kun on joka puolelle aava rajaton avaruus. Siinä puhutaan ”miten kaikki eläimet ja kasvit luotiin,, kukin lajinsa jälkeen", vaikka luonnontieteen kaikki monet tutkimushaarat kukin tahollaan ovat tulleet siihen ehdottomaan vakaumukseen että eläin- ja kasvikunta ovat vähitellen kehittyneet nykyiseen monimuotsisuuteensa alku aikojen muutamasta tai muutamista aivan yksinkertaisista olioista, joiden syntyä sitte tiede selvittelee. Ihminen sanotaan luodun jumalan kuvan jälkeen, vaikka aivan eittämätön tosiasia on, että päin vastoin juuri ihminen kunakin aikana luo itselleen omat jumalansa ajatuskuvitelmissaan kuten raamatun puitteissa tapahtuva kehitys Moseksen jumalasta Jesuksen jumalaan osottaa. Sellaisista seikoista, kuin että mies muka luotiin maankappaleesta ja vaimo miehen kylkiluusta, ei kannata puhuakaan, enempää kuin tässä muutenkaan on tilaisuutta ruveta lähemmin Juomiskertomusta ,,selittämään”.

Vielä vähemmän voi tulla kysymykseen muuten luetella kaikkia niitä kohtia, joissa raamattu muuten sotii luonnontiedon ensi alkeita kohtaan. Niitähän on aivan lukemattomia. - Ihmisen alkuperäiseen onnelliseen paratiisitilaan ei tiede usko. Se päinvastoin opettaa, että inhimillinen yhteiskunta on yhäti kohoamassa alkuperäisestä raakalaistilasta ensin nykyiseen kehityskantaansa ja sitte edelleen yhä suurempaa edistystä ja täydellisempää sopusointua kohti. - Vedenpaisumus samoin kuin muutkin raamatun alkukertomukset on todistettu lainatun. Assyrian ja Babylonian kansoilta, ja uskovaisten ainoana asiana - sikäli kuin he näistä asioista vielä ovat opettajiltaan tietoa saaneet on luottaa siihen että tällaiset ,,pikkuseikat” eivät mitään vaikuta heidän varsinaiseen uskontoonsa. Samaa lohdutusta saavat he aina hakea, silloin kun tiede askel askeleen perästä valtaa uskolta niitä hämäriä aavoja maita, joilla uskonto liikkuu.- Kielten syntyä ei enään nykyään selitetä niin kuin kertomuksessa Baabelin tornista, yhtä vähän

kuin sateenkaartakaan enään pidetään vedenpaisumisen jälkeen pilviin asetettuna liitonmerkkinä. Elian taivaaseen ajaminen tulisissa vaunuissa, samoin kuin ne kolme miestä tulisessa pätsissä, eivät kai enään ole historiallisia tosi-asioita, ei sittenkään, vaikka saman tapaisia ihmekertomuksia muidenkin vanhanajan kansojen aikakirjoista tavataan miten paljon hyvänsä. Samaan lajiin täytyy lukea sekin kertomus, että profeetta Joonas olisi tullut toimeen valaskalan vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, huolimatta siitäkään että suurimmankin valaskalan nielu on niin pieni, ettei miehen nyrkkikään mahtuisi siitä sisään, tai siitä, että valaskaloja ei koskaan ole ollut niillä vesillä, joilla Joonas matkoillaan liikkui.

Kumminkin on tällaisia ihmeellisiä aivan mahdottomia asioita yhtä paljon vielä Uudessakin Testamentissa. Kristuksen sikiämistä ,,pyhästä hengestä”ei tiede voi uskoa ja kirkollistenkin pitäisi mielestäni epäröidä siihen uskomasta, niin pian kuin pitkin Vanhaa Testamenttia ennustellaan, että hänen pitäisi syntymän Davidin siemenestä, s. o. Davidin miespuolisista jälkeläisistä. Kaikkien aikojen kristitytkään eivät ole käsittäneet seikkaa niin henkevästi kuin nykyaikaiset, koskapa aikoinaan jokuset kristityt taiteilijat ovat kirkkojen seinille maalanneet tauluja, joissa antavat mielikuvituksensavapaasti esittää, miten he ymmärtävät pyhän hengen neitsyt Mariaa ylimmäisen voimana varjonneen. Samanlaisia käytännöllisiä selityksiä laatii muuten näennäiseen uskoon pakotettu kansan terve järki vieläkin, ja ennen kaikkea raamatun moniin ihmetöihin nähden, mutta en mene takaamaan, että keksityt selitykset aina ovat uskonnollekaan arvoksi, puhumatta siitä, että on häpeällistä helvetin uhkauksilla pakottaa ihmisiä jo pikkulapsesta tällaisiin ajatustemppuihin pelastaakseen edes siten ajatuksensa johdonmukaisuuden. Se vaan on varmaa, että tiede ei tuollaisia selityksiä voi hyväksyä,

vielä vähemmän ruveta niitä keksimään, ainakaan enään nykyaikana - aikoinaan on kyllä sitäkin koetettu. Tieteelle on muita uskontoja tarkastellessa ja kristinuskoakin uskonnonhistorian valossa katsellessa selvinnyt, että nuo tieteen kanssa ristiriitaiset paikat kristinuskossakin ovat yksinkertaisesti samanlaista alkuperää, kuin kaikkien n. s. pakanauskontojenkin ihmetarut ja muinaiskertomukset.

Yliopistossa opetetaan luonnontieteellistä ja yhteiskunnallista kehitysoppia tieteellisenä totuutena ja luonnon ja yhteiskunnan kehityksen lakeja korkeimpina vaikuttavina voimina. - Mutta alemmissa kouluissa opetetaan tuota tuhansien vuosien vanhaa Moseksen luomiskertomusta yhä täytenä totena, opetetaan muutoinkin täytenä totena tieteen ja luonnon tosiseikkojen räikeimpiä vastakohtia. Sen seikan tuntemisen pitäisi jo vähitellen alkaa painaa mieliä. Ei pitäisi enään suvaita sitä että on kahdenlaista totuutta, yhtä yliopistoille; toista joka kelpaa kansalle. On vain yksi totuus - ja tämä totuus pitää sanottaman kaikille sitä vaadimme me sosialidemokratit vaatimalla uskonnon-opetuksen poistamista kouluista. Me tiedämme, että meidänkin vaatimuksemme perustuvat juuri tälle yhdelle ja ainoalle totuudelle, tieteelle.

On sanottu että sellaisen arvostelun aika uskontoon nähden, kuin yllä on esitetty, on jo aikoja sitten ohi. Niinpä niinkin, mutta vain siinä mielessä että uskontoa vastaan on jo parempia ja terävämpiä aseita kuin yllä käytetyt. Mutta yllä olikin puhe, ei uskonnosta, vaan uskonnon-opetuksesta ja siihen nähden ovat yllä käytetyt aseet yhä vieläkin ylen kelpaavia, ja niin kauan kuin uskonnon-opetuksen vastustajia on, saavat he olla varmoja pääsevänsä yhä uudestan tuntemaan, että heiltä puuttuu kilpiä, joilla he näiden vanhojenkaan aseiden sattumia torjuisivat.

IV. Uskonnon-opetus ja sosialidemokratia.

Paitsi edellä esitettyjä, on sosialidemokrateilla vielä muitakin aivan erikoisia, kaiken porvarillisen vapaamielisyyden yli käyviä syitä tarmolla vaatia uskonnon-opetusta kouluista poistettavaksi.

Kuten viime esitelmässäni tarkemmin perustelin, tulee jokaisen sosialidemokratin, joka tahtoo pysyä johdonmukaisena sosialidemokratisessa vakaumuksessaan, varoa, ettei järjellään ankarasti arvostelematta hyväksy mitään hämäräperäisiä todistamattomia dogmeja, koska siitä voisi olla seurauksena, että tuo näin hyväksytty väite olisi ristiriidassa sosialismin kanssa, joka silloin ei si is enään olisikaan sopusoinnussa kaikkien muka olevien olojen kanssa ja menettäisi tieteellisen kärkevyytensä - ainakin tämän henkilön ajatuksissa. Mutta koulujen uskonnon-opetuksessa päntätään juuri lasten päähän tällaisia aivan todistamattomia ja ylen usein jo itsessäänkin ristiriitaisia käsityksiä muka varmoina tosiasioina, vieläpä sellaisina, joiden uskomisesta muka saa ikuisen onnen taivaassa, mutta hylkäämisestä syöstään ikipäiviksi ulkonaiseen pimeyteen.

Dogmien koulussa lapsiin istuttaminen on sosialidemokratialle sitä turmiollisempaa, kun nuo käsityskannat - niin mahdottomia kuin ne useasti ovatkin - syöpyvät lapsiin niin lujaan, että mitään järkevää puhetta monasti ei sitten enään heidän mieleensä saa, he kun ovat menettäneet kaiken arvostelukykynsä. Ja jos näin on, silloin ei ole myöskään ihme, että sosialidemokratit, jotka juuri järkevällä puheella olevia oloja selittäen toivovat saavansa kansan yhä suuremmin joukoin kannattamaan järkeviä parannuksia, kaikin keinoin nousevat vaatimaan uskonnon-opetuksen poistamista kouluista.Sosialidemokratit vaativat, että kaikkien on saatava kaikkea järkevästi arvostella, siksi he eivät voi hyväksyä sitä, että maassamme valtion ja kuntien

varoilla joka-ikinen jumalan päivä 3,500 opettajaa uskonnon-opetuksen muodossa ainakin tunnin päivässä usein väkipakolla syöttää 277,000 lapsukaiselle käsityksiä, jotka useimmissa tapauksissa ovat surmaavaa myrkkyä niille terveen järjen ja johdonmukaisen ajattelun iduille, joita on versomassa jokaisessa lapsessa, ennenkuin uskonnon-opetus ne joko kokonaan kuolettaa tai kasvattaa ne kitukasvuisiksi visasyisiksi kempuroiksi, joista harvoin enään kunnon kalua saa taitavillakaan aseilla.

Uskonnon-opetus tulee meille suorastaan vastakkaiseksi sen kautta, että yhteiskunnallisissa kysymyksissä useinkin tietämättömät opettajat antavat lapsille koulussa työväenliikkeestä sellaisia käsityksiä, joita he itse ovat seminaarien pimennoissa saaneet hurskastelevien hyväpalkkaisten hengenmiesten huulilta, jotka eivät useinkaan mitään sen enempi kammo kuin puhua työväenliikkeestä samalla leimaamatta sitä yhdeksi lähenevän maailmanlopun merkeistä, josta jokaisen kunnon kansalaisen ja ennen kaikkea niiden, jotka Herra on kutsunut muitakin opettamaan, pitää ankarasti kavahtaa itseään - saaneet seminaarei ssa, jotka ovat melkein ilmaapitävästi sulettu, ja kaikelta ,, nykyaikaiselta saastalta”, mutta täpötäynnänsä sitä vanhaa saastaa, jolla on nimiä sellaisia kuin sokea auktoriteetti-usko, itsetyytyväi nen kai kkitietä väisyys ja äärimmäisiin menevä kaiken oman ajatuksensa halveksimin en. Ja varma on, että kaikki saadut opit kansakoulutunneilla kantavat moninkertaisen hedelmän. - Hyvää puheenaihettakin on yllinkyllin oppikirjoissa. Heti ,,huoneentaulussakin” sanotaan: ,,Olkaa alamaiset kaikelle inhimilliselle säädylle Herran tähden, olipa se kuninkaalle, niinkuin ylimmälle, taikka päämiehelle, niinkuin niille, jotka hän on lähettänyt pahantekijöille rangaistukseksi ja hurskaille kiitokseksi”. - ,,Palvelijat, olkaa kuuliaiset maallisille isännillenne pelvolla ja vavistuksella sydämenne yksinkertaisuudessa, niinkuin

Kristukselle - - - ; tietäen, että mitä hyvää kukin tekee, sen hän on Herralta jälleen saava, olkoon orja eli vapaa” j. m. s. - Siinä kylläkin sopiva puheenalku opetukselle, jossa lapsiin terotetaan nöyryyttä ja tyytyväisyyttä, sopiva hakematon lähtökohta ruveta puhumaan niistä, jotka ,,esivaltaa” ja nykyistä yhteiskuntajärjestystä vastaan nousevat, sopiva kohta pelottaa lapsia kavahtamaan työväenyhdistystä ja sen hirmuja.

Vain harvat kansakoulunopettajat kykenevät seminaareissa säilyttämään terveen järkensä ja vieläkin harvemmat niin paljon, että liittyisivät riveihimme, vaikka heidän taloudellinenkaan tilansa ei suinkaan meistäkään nähden ole kaksinen. He pitävät arvolleen sopivampana, kuin liittyä oikeuden ja totuuden puolesta taistelevan köyhälistön riveihin, ruveta pokkuroimaan rusthollarien ja porvarien edessä saadakseen näiltä silloin tällöin jonkun laihan lampaankäpälän niukkojen varojensa jatkoksi tai ansaitakseen oikeuden tulla syrjäsilmin katseltuna vieraana kutsutuksi yläluokkalaisten keskinäisille kestikekkereille; pitävät arvolleen sopivampana istuttaa lapsiin uskoa taivaiseen kunnian kruunuun kärsimysten paikkana ja nöyryyttä ja vaatimattomuutta ja ennenkaikkea tyytyväisyyttä suurimpina kansalaishyveinä, sensijaan että puhuisivat lapsille ihmisarvon kunniankruunusta, joka jokaisen kansalaisen tulisi vaatia itselleen; sen sijaan että terottaisivat oman oikeutetun arvon tuntoa ja opettaisivat heitä vaati maan jokaiselle rehelliselle kansalaiselle kuuluvia alkeellisimpia oikeuksia valtiossa ja yhteiskunnassa. Sitte vasta he oikein palvelisivat yhteiskuntaa. Sittehän vasta kasvaisi kansa tarmokkaaksi ja elinhaluiseksi, elinkykyiseksi. Sitte se ei enään kauankaan kärsisi niskoillaan pääoman orjan-iestä, vaan johtaisi yhteiskunnallisen elämän yhä suurempaa vapautta kohti ja vihdoin terveelle uralle sosialidemokratian vaatimusten mukaisesti.

Tiedämme kyllä, ettei pimeinkään opetus voi edistystä lopullisesti estää, mutta me tiedämme myöskin, että vapaaksi kasvanut ja valistunut kansa pikemmin ymmärtää ja huomaa, mitä yhteiskunnallisen kehityksen kulku kansalaisilta vaatii, siksi vaadimme me, että kansaa ei enään yleisillä varoilla ja yleisissä valtion ja kunnan kustantamissa kouluissa saa kasvattaa ennakkoluuloisuuteen ja maailmaa vierovaan tyytyväisyyteen.

V. Koulu ja morali-opetus.

Ainoa syy, millä näennäisestikään voi puolustaa uskontoa kouluissa opetettavaksi on se, että sen avulla muka istutetaan kansaan moralikäsitteitä, s. o. velvoittavaa tietoa siitä mitä jumala kultakin ihmiseltä vaatii. Väitetään, että ellei kansa ole uskonnollista, pääsee siinä yleinen tapainturmelus vallalle. Väite: ”Ilman uskontoa ei ole moralia” on vastassamme tässäkin. Viime luennoissani koetin osottaa, että historia puhuu aivan toista kieltä asiassa, koska kirkonmiehet ja kristityt ihmiset kaikkina aikoina ovat rypeneet useinkin mitä törkeimmissä rikoksissa; osotin, että rikostilastokin näyttää, että uskonnollinen vanhoillisuus ja törkeät rikokset viihtyvät hyötyisimpinä yhdessä, ollen niillä yhteinen pohjansa taloudellisessa vanhoillisuudessa. Myönsimme kyllä, että uskonto kehittyneimmissä muodoissaan - sellaisissa, joita kumminkin kirkonmiehet vielä nykyään yleensä pitävät pelkkänä jurnalattomuutena - voi moralivaatimustensa sisällön suhteen täyttää niitä vaatimuksia, joita sosialidemokratia tulevaisuuden puolueena moralille asettaa; mutta samalla näimme, että tällainen uskonnolle rakennettu morali aina lepää pettävällä pohjalla, koska se lepää dogmeilla, noina pimeinä aikoina uskonkappaleiksi käyneillä käsityskannoilla, jotka uuden-ajan tieteen valo yhä

useamman järjelle osottaa jo kauan sitte aikansa eläneiksi totuuksiksi. - Koulumiestenkään taholla ei enään luoteta uskonnon ehdottomaan apuun moralin alalla. Koulupiireissämme arvossa pidetty auktoriteetti tohtoi Mikael Johnsson esim. sanoo: ”Uskonnon-opetus joka usein käsittelee vain opinkappaleita ja opinrakennusta sekä kirkkohistoriallisia opinriitoja ja joka vielä saattaa joutua ristiriitaan muun opetuksen kanssa, ei näytä voivan siveellisen luonteen kasvattamiseen nähden saada suurta merkitystä.” - Muita vähemmän ”oikeauskoisia” emme käy luettelemaan, ne ovat legio.

Uskonnon-opetus vaikuttaa moralisessa suhteessa varsin turmiota tuottavasti senkin kautta että se pakottaa useat opettajat teeskentelemään ja salaamaan todellista vakaumustaan.

Kirkollisissa piireissä on alituiseen keskusteltavana, pitääkö uskontoa opettavien olla uskovaisia vai eikö. Ja kaikki ovat siitä yksimieliset että heidän on oltava uskovaisia. Ja kun kerran opettajien pitää olla uskovaisia, niin saa panna päänsä panttiin että he myöskin tahtovat olla uskovaisia vieläpä korviaan myöten. Sillä muuten eivät he saa mitään virkaa, ja jos heillä virka on menettävät he sen. - Mutta kirkolle ei mikää' anna niin kuolettavaa haavaa kuin nämä virkansa puolesta ”uskovaiset” opettajat, jotka pykälä pykälältä pureksivat oppikirjaa lasten kanssa ja sillä antavat useimmille lapsista semmoisen vastenmielisyyden ja kauhun kaikkea sitä vastaan, mitä uskonnoksi sanotaan, etteivät he ikinä tule raottamaan kirkon ovea kerran koulusta päästyään. Varmin tie kirkolle itsemurhan tekoon on laatia jumaluusopillisia järjestelmiä ja sitte panna hurskastelevia opettajia takomaan niitä lasten päähän. - Ainoa keino millä kirkko voi välttää tätä itsemurhaa on sekä jumaluustieteellisen uskonnon-opetuksen että virkansa puolesta ”uskovaisten” opettajain poistaminen kouluista. Se kirkko, joka uskaltaisi antaa kasvavalle

polvelle vapauden, joka uskaltaisi odottaa, kunnes he itse kykenevät päättämään, tahtovatko suostua kristinoppiin ja kirkkoon vai eivätkö - se kirkko osottaisi todenteolla luottavansa asiaansa. Mutta se kirkko, joka ottaa lapset 7 -vuotiaina ja 7:stä 14:nteen ikävuoteen syöttää heille jumaluusoppiaan palan päivässä, se epäilee asiastaan; se ajattelee että ellei se ota sieluja valtaansa lapsuudessa niin se ei niitä saa koskaan. - Ja mitä voittoa se sittenkään? Sen että kun lapset pääsevät sen opetuksesta, niin niissä on ani harvoja, jotka eivät sydämensä pohjasta luopuisi uskonnosta useimmat iäksi, toiset joksikin ajaksi. Ja näidenkin takasin saamiseksi ja pidättämiseksi täytyy äärettömästi ponnistella. Kirkon täytyy asettaa täydellisesti järjestettys isälähetys toimeen, voidakseen aika-ihmisinä samat, jotka koko lapsuutensa ajan ovat olleet joka päivä sen vaikutuksen alaisena. Ja sittenkin se itse tunnustaa voittavansa vain piskuisen lauman.

Ennenkuin uskonnon-opetus on poistettu kouluista ei opetus voi tulla rehelliseksikään; sitä ennen ei toteudu se vaatimus, jonka oikeudellisuus kumminkin on mitä ilmeisin, että nimittäin kenenkään opettajan ei pitäisi opettaa mitään, mitä hän itse ei pidä totena. - Vallankaan kansakouluissa, joissa yksi opettaja opettaa kaikkia aineita ja siis uskontoakin, ei tätä rehellisyyden vaatimusta nykyään lähestulkoonkaan voida noudattaa.

Niin tarkkaan kuin kansakoulun-opettajat seminaareissa kasvatetaankin ,,puhtaassa evankelisessa opissa ja ankarasti vartioidaan kaikilta harhaopeilta, vieläpä erottamisen uhalla ja kaupallakin,joutuu kumminkin aina joku osa ennemin tai myöhemmin tutustumaan kaikellaisiin kerettiläisiksi tuomituihin nykyaikaisiin aatteisiin ja niihin innostumaankin. Voidaan kyllä sanoa: ,,Jättäkööt virkansa”; mutta ei ole kohtuullista sitä vaatia, kun ajatellaan, että opettajalla usein on vaimo ja

lapset elätettävinä. Useimmat valistuneimmistakin jäävät ,,harhaoppisinakin” virkoihinsa ja uskontoa opettamaan; mutta selvää on, että sekä he itse että lapset ja opetus kärsivät niistä yhä muodostuvista jyrkistä ristiriidoista, joita yhä uudelleen ilmaantuu opettajan vakaumuksen ja hänen opetusvelvollisuutensa välille. Varma saa olla siitäkin, että opettajan teeskentely ei jää tarkkasilmäisiltä lapsukaisilta huomaamatta. Mutta kun muistamme sen tosiasian, että opettaja itse ja hänen esimerkkinsä vaikuttaa oppilaiden luonteenkehitykseen paljo enempi kuin kaikki hänen uskonnolliset lavertelunsa huomaamme, että teeskentelyn poistamisella koulusta olisi paljon suurempi moralinen merkitys kuin koko nykyisellä uskonnonopetuksella konsanaan. Vasta kun kaikki uskontunnustuksellinen on poistettu koulusta, voidaan rehellisyyden periaatetta noudattaa opetuksessa, ja rehellisyyshän on toki sentään kaiken oikean kasvatuksen kulmakivi. Kun se on unohdettu, horjuu koko rakennus ja lopulta, koettelemusten tullen, kokonaan kukistuu.

Nykyisen moraliopetuksen varottavia seurauksia näemme kaikkialla. Kun kasvava koulunkaynyt kansalaisen alku astuu elämään, huomaa hän, saadessaan vähänkään vihiä uuden-ajan tieteen tuloksista että hänelle koulussa tahallisesti on annettu vääriä tietoja. Hänessä alkavat enemmän tai vähemmän voimakkaat sielun taistelut, ja lopulta voittavat tavallisesti epäilykset. Mutta huomatessaan, että koulu yhdessä oppiaineessa on tarjonnut kiviä leivän asemasta, voi siitä surkeasta huomiosta pian kasvaa epäluulo koko koulua ja sen hyötyä kohtaan, ja tämä epäluulo alkaa sitte kalvaa ensin alttarin juurta ja sitte tuomarin ja lainlaatijan istuimen perusteita. Lähinnä, luonnollisinna on silloin heittää menemään kaikki vasten-järkiset uskonlauseet. Mutta samalla menee useimmissa tapauksissa niiden mukana niihin koulussa

sidottu morali ja siveysoppikin. Kaikki usko totuuteen ylimalkaankin voi ruveta horjumaan ja luottamus kirkkoon, kouluun ja valtioon on tiessään. Koulujen uskonnon-opetus se on, joka anarkisteja kasvattaa, ei siihen sosialidemokratiasta tarvitse, eikä sovi, selitystä hakea. Uskonnolliseen välinpitämättömyyteen ja pilkkaan ei ole syynä sosialismi eikä uuden-ajan kirjallisuus eikä mikään muukaan niistä kauheista asioista, joita kirkkomieliset vetävät turmeluksen selitykseksi, vaan välinpitämättömyyden ja pilkan oikea lähde on koulujen uskonnon-opetuksessa se pitäisi olla päivän selvä asia.

Uskonnon-opetuksen huonot hedelmät eivät riipu yksin siitä, että se pohja, minkä uskonto moralille tarjoo on pettävä. Uskonnon oppikirjat sellaisenaan ovat useassa suhteessa sisällölleenkin sopimattomia moralia opettavina kirjoina laskettaviksi lapsen käteen. Kaikkien niiden pohjana ja lähteenä on raamattu. Mutta on aivan luonnollista, ettei raamattu, joka on kirjotettu tuhansia vuosia meidän ajastamme taapäin, vastaa moralisessa suhteessa niitä vaatimuksia, joita edistyneempi aika moralin peruskirjalle - mikäli moralin peruskirjasta voi puhua - asettaa. Raamatun sisäitö ei suinkaan kaikin paikoin ole moralisesti rakentavaa. Moseksen kirjojen monet, sanan täydessä merkityksessä saastaiset jutut ovat omiaan lapsen mielen turmelemaan ja saastuttamaan. Kertomukset Israelinkansan julmista sotaretkistä, joilla se mitä pyöristyttävimmällä tavalla kohteli ei vain vihollisia sotilaita vaan myöskin näiden turvattomia vaimoja ja lapsia, eivät suinkaan ole yleviä esikuvia nykyaikaisilla silmillä katsottuina. Ja kumminkin on Herra itse muka näitä hirmuja toimeenpanemassa. 5 Mos. 20: 16-17:ssä esim. sanotaan: ,,Niiden kansain kaupungeista, kuin herra sinun jumalas sinulle perinnöksi antaa, älä jätä elämään yhtäkään henkeä. Mutta hukuta ne pe-

räti, niinkuin herra sinun jumalas sinulle on käskenyt”. - Saulille sanoo Herra 1 Sam. 15: ,,Mene siis nyt ja lyö Amalek ja hukuta kaikki mitä heillä on, ja älä säästä heitä, mutta tapa sekä vaimo että mies, lapset ja imeväiset, karja ja lampaat, kamelit ja aasit. 11 Mutta samassa paikassa kerrotaan, että Saul säästi Agag-kuninkaan, jolloin Herra sanoi Samuelille: ,,Minä kadun, että olen tehnyt Saulin kuninkaaksi, sillä hän ei täyttänyt minun sanojani”. Samuel käski silloin mitään pahaa aavistamattoman Agagin tulla ja ,,hakkasi” - kuten siellä kerrotaan - ,,Agagin kappaleiksi Herran edessä Gilgalissa”. - Sellaisia juttuja on Vanhan Testamentin kertomuksissa miten paljon hyvänsä ja siitä sitte pitäisi lasten oppia morali-käsitteitä! Eikä asiasta sillä päästä, että otettaisiin vain muutamia ,,yleviä” ja ,,opettavaisia” paikkoja raamatusta, jossa niitäkin - sen olen ensimäinen myöntämään - kyllä on, ja opetettaisiin niitä lapsille, ellei samalla suoraan sanota sitä, minkä jo jumaluusoppineetkin todeksi tunnustavat: että nekään eivät ole ,,jumalan sanaa” muussa mielessä kuin mikä muukin ylevä kirjallinen tuote tahansa. Jos lapselle koulussa noita valikoimia raamatunhistorian tai muun muodossa opetettaessa annetaan se käsitys, että raamattu on jumalan sanaa ja sisältää - vaikka enemmän - samaa kuin mitä hänelle pikku kirjassaan opetetaan, petetään lasta rumasti; eikä hän jää sitä huomaamatta heti, kun raottaa raamatun kansia ja näkee siellä olevan muutakin ja kovinkin toisellaista, kuin ne ylevät ja mahdollisesti todetkin asiat, mitä hän kirjastaan luki.

Uusi Testamentti on moralisesti arvokkaampaa kuin Vanha ja moralin sisältö monissa kohdin ylevä. Uuden Testamentin moralivaatimuksilla on vielä se etu Vanhan Testamentin ,,käskyjen” rinnalla, että ne todella ovat käskyjä eikä kieltoja. Ensinhän ihmisen toki täytyy oppia, mitä hänen tulee tehdä,

hyvä ja hyvän harjottaminen pitää lapselle asettaa etu-alalle, paha ja sen karttaminen toiseen sijaan. - Mutta Uuden Testamentin käskyillä on taas usein se vika, että ne kovin usein ovat liioteltuja. On kyllä, kuten sanotaan, ,, hyvä asettaa ihanteet korkealle”, mutta jos ne asetetaan liian korkealie, on se vaara tarjona, että niitä ei enään pidetäkään yleispätevästi velvottavina. Sellaiseen käsitykseen johtavia käskyjä ei ainakaan lapsille saisi antaa. - Tällaisia käskyjä on esim.: ,,jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle toinen; ja joka sinua tahtoo oikeuden eteen ja ottaa sinun hamees, niin salli myös hänelle muukin vaate”. Samaan liioteltujen käskyjen lajiin kuuluu sekin käsky, joka on Matt. 6: 25: ,,Älkäät murehtiko teidän henkenne tähden, mitä te syötte ja mitä te juotte, eikä teidän ruumiinne tähden, millä te teitänne verhootte. Eikö henki ole enämpi kuin ruoka ja ruumis parempi kuin vaate?” - Sellaiset ovat kyllä käskyjä, joita terottarnalla työläisten ja torpparien lapsille opettaja voi ansaita jonkun tehtailijan tai rusthollarin suosion, mutta köyhälistön luokkataistelun periaatteisiin ne eivät sovi, eivätkä silloin ole sopusoinnussa valtion terveen kehityksenkään kanssa.

Muutenkin polveutuu koko kirkollinen siveysoppi ajalta, jolloin ihmisten keskinäiset suhteet olivat paljon yksinkertaisempia kuin nykyään, kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, sen monipuolisissa henkilökohtaisissa, taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa. Kristillinen raamatun morali tuntee etupäässä vain velvollisuuksia jumalaa ja yksityisiä lähimäisiä kohtaan, mutta ei yhteiskunnallisia, taloudellisia, kansallisia, yleis-inhimillisiä velvollisuuksia. Nykyaikaiselta siveys-opilta vaaditaan ennen kaikkea, että sen juuri näitä velvollisuuksia on terotettava. Kasvatuksen pitää saattaa yksilö yhä suurempaan tietoisuuteen siitä, että hänellä on oma ominainen arvonsa kokonaisuuden

täysi-arvoisena osana. Tämän kokonaisuuden palvelukseen on hänen pyhitettävä voimansa, joita tähän tarkotukseen on sopusointusasti ja monipuolisesti kehitettävä. Morali-opetuksen on opetettava yksilö tuntemaan itsensä riippuvaiseksi kokonaisuudesta ja muista yksilöistä ja saatettava hänet tietoiseksi siitä, että jos ihminen irrotetaan muiden läheisestä yhteydestä, on hän enään vain kuihtunut tuulien ajelema lehti.

Moralivaatimusten johtaminen ihmisluonnon yhteisistä perusteista ja yhteiskunta-elämän tarpeista on, ei ainoastaan tieteellisesti mahdollinen, vaan myöskin aivan omiaan juuri lapsille opetettavaksi. Jo pienetkin lapset voidaan moralisella havaintoopetuksella, s. o. vetoamalla elämästä_otettuihin esimerkkeihin, innostaa moralin perusvaatimuksille ja saattaa heissä selvempään tietoisuuteen alkeellisimmat siveyskäsitteet. Lapsellekin voidaan saada selvätietoinen tajunta siitä, että hänen on elettävä ja toimittava moralin vaatimuksia noudattaen, tehdäkseen mahdolliseksi omansa ja yhteiskunnan, kansallisen ja valtiollisen yhteisön terve, voimakas ja kunnollinen elämä. Lapsikin voi ymmärtää, että kunkin kohdastaan on ponnistettava siveellisiä kykyjään pysyttääkseen itsensä, yhteiskunnan ja ihmiskunnan tähän asti saavutetulla kehityksen asteella; lapsikin ymmärtää kyllä, että moraliset käskyt ja velvollisuudet ovat terveen ja onnellisen yksityis- ja yhteiskunta-elämän välttämättömiä edellytyksiä. - Kun lapselle pienestä pitäin saadaan selväksi tällainen käsityskanta, voimme olla varmoja siitä, että kansa tulee elämään tervettä ja moralisesti arvokasta elämää ja inhimillinen yhteiselämä yhä suuremmassa määrässä täyttämään niitä vaatimuksia, joita sopusointua kaihoava ihmismieli sille asettaa.

VI. Vaatimuksemme merkitys.

Uskonnon-opetuksen poistamista kouluista vastustetaan, kun kaikki muu näyttäytyy tehottomaksi, lopuksi sillä väitteellä, että lapsille koulu, sitten kun uskonnon-opetus sieltä on poistettu, ei enään voisi tarjota tarpeeksi henkistä ravintoa. Tähän nyt ei kai oikeastaan tarvitsisi mitään vastata sen jälkeen kun ylläkin jo kyllin olemme nähneet, minkälaista hengenravintoa uskonnon-opetus tarjoo. Ilmeinen tosi-asia on, että päinvastoin juuri uskonnon-opetuksen poistaminen kouluista, paitsi sitä että se soisi enemmän aikaa muulle opetukselle, antaisi tämän muun opetuksen muuten itsessäänkin laventua nykyajan tieteen tuloksia vastaten. Onhan asianlaita nimittäin nykyään sellainen, että jos uskonnon-opetus jossain kohdin on ristiriidassa nykyaikaisen tieteen kanssa, ei silloin ainakaan tiede oikeutta saa, vaan jätetään tuollainen ,,kerettiläinen” asia useimmissa tapauksissa kauniisti kokonaan pois opetusohjelmasta. Vasta uskonnon-opetuksen poistaminen kouluista soisi näillekin asioille tilan koulun kursseihin. Lasten tiedonjanoa tyydyttäisivät nämä uudet asiat varmaan suuremmassa määrin ja todenteolla sekä tarjoisivat samalla opetus-ainetta, joka paremmin sopisi lasten iällekin.

Uskonnon-opetuksen tilalle tulisi ensisijassa tietysti, paitsi morali-opetusta, josta jo yllä oli puhe, ensinnäkin uskontojen historia laveampana kuin nyt kirkkohistoriassa ja ennenkaikkea ei enään yhden määrätyn uskonnon valossa yksipuolisesti ja puolueellisesti katsottuna. Koulun ensimäisellä asteella tullaan tällöin luonnollisesti opettamaan ihmiskunnan ensi asteen asioita, taruja ja muinaissatuja, niissä raamatullisia, kreikkalaisia, roomalaisia, indialaisia, kotimaisia ja muitakin; toisella asteella sitte opetetaan Kristuksen elämää ja oppeja - tietysti valtion kannatta-

massa puolueettomassa koulussa ihmisen elämänä ja oppina - ja kerrotaan samoin muiden uskonnonperustajien opeista ja elämästä. Viimeisellä asteella seuraa sitte kaikkien suurten uskontojen kehityksen esitys, jossa näytetään, että ne ovat seuranneet ja seuraavat samoja lakeja kuin muutkin elämän ilmiöt, nimittäin syntymisen, muuttumisen ja lopullisen häviön lakeja. Myöskin annetaan oppilaille käsitys muiden suurimpien ajattelijoiden mielipiteistä ja ajatusjärjestelmistä, suunnataan luonnontieteellisellä tiedolla heidän katseensa tajuamaan elämän suuruutta ja syvyyttä ja annetaan siten heille ne alkeet, joista sitte myöhemmin voi heille kypsyä omintakeinen elämänkäsitys. Mitä tärkeintä on saada lapset käsittämään, että sama maailmankatsomus ei sovi kaikille luonteille, käsittämään, että heille juuri helpottaakseen oman käsityksen muodostumista uskonnon-historian opetuksessa annetaan parasta, mitä ihmiskunta uskonnollisen ja henkisen elämän alalla on tuottanut.

Tällainen uskonnon-opetus kasvattaisi uskonnollisia tunteita terveeseen suuntaan ja takaisi samalla täyden uskonnollisen vapauden. - Näitä kumpaakaan etua ei saavutettaisi, jos nykyinen uskonnon-opetus säilytettäisiin, mutta se tehtäisiin ehdolliseksi, s. o. määrättäisi että siihen saisivat ottaa osaa ne oppilaat, jotka vapaasti tahtovat. Puhumattakaan morali-opetusta paitsi jäävistä, hyödyttäisi tuollainen ainoastaan sitä osaa lapsista, joka saisi kotona vastaavaa opetusta. Suurinta osaa syötettäisiin yhä edelleenkin raamatullisilla kertomuksilla ja katkismuksella, saamatta mitään muuta tietoa uskonnon alalla. ja joku osa sitten ei saisi mitään opetusta uskonnoissa. - Olisi ainoastaan kirjaimellista vapautta olemassa silloin, kun niin tärkeä aine kuin uskontojen historia jätettäisiin syrjään. - Paitsi varsinaista uskonnon-historiaa, puhuttaisi uskonnosta tietysti historian yhteydessä. Uskonnolla on menneinä aikoina ollut suurikin

merkitys kansojen kohtalojen kulussa. Se tuli tietysti yleisen historian ja sivistyshistorian opetuksessa tarkoin ja oikeudenmukaisesti huomioonotettua. Mutta samalla historian opetuksen tultua uudenaikaisemmalle kannalle samalla usein näkyisi, että uskonnon merkitystä on monasti liioteltukin kun on uskonnollisten liikkeiden avulla ja kannalta selitetty historiallisia tapauksia, joilla on ollut paljon syvemmät syynsä, syyt, jotka samalla kuin ne ovat luoneet muuta historiaa, ovat muuttaneet ihmisten uskonnollisiakin käsityksiä. Pyrkimyksenä olisi tietysti esittää kaikki asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat olleet.

Miten vapauttavasti uskonnon-historia olisi omiaan useissa tapauksissa lapsiin vaikuttamaan, huomaamme, jos tässä vilaukseltakin katsomme mitä tietoja lapset esim. voisivat saada sitä opetettaessa.

Tarkastamme tässä, mitä tämä aine voisi heille kertoa esim. lndian kuuluisasta uskonnon-perustajasta Buddhasta. Professori Rudolf Seydel on useilla ahkerilla tutkimuksilla, joille kuuluisat teologisetkin oppineet ovat antaneet tunnustuksensa, vertaillut evankeliumien kertomuksia useihin todistettavasti ennen meidän ajanlaskuamme syntyneisiin indialaisiin ja kiinalaisiin Buddhan elämäkertoihin ja saanut tämän hurskaan miehen elämään nähden selville m. m. seuraavaa: Buddhan samoinkuin Jesuksenkin, elämä oli opettavaa ja laupeuden työtä tekevää vaeltajan elämää, enimmäkseen opetuslasten seurassa. Paitsi tätä yleispiirrettä, on useissa heidän elämäkertojensa yksityiskohdissakm hämmästyttävää yhtäläisyyttä, vaikka nuo Buddhaa koskevat ovatkin aikoja ennen kirjotettuja: Buddha on lihaan tullut jumala, ihmisenä kuninkaallista syntyperää. Hän sikiää ja syntyy yliluonnollisella tavalla Maya-nimisestä neitseestä, jumalat ja kuninkaat kunnioittavat vastasyntynyttä ja tuovat hänelle lahjoja. Rauha ja ilo tulee maan

päälle. Nuorta Buddhaa vainotaan ja hän pelastuu ihmeellisesti. Hän on aikaisin kypsynyt, voittaa viisaudessa opettajansakin ja menestyy ijässä ja viisaudessa. Hän paastoo ja hänet kiusataan. Vihitään virkaansa pyhässä virrassa. Kutsuu itselleen opetuslapsia sanoilla: ,,Seuraa minua”. Kahdestatoista opetuslapsesta on kolme malli-oppilasta, yksi kelvoton. Näiden 12 opetuslapsen rinnalla on hänellä 80 muuta. Buddha lähettää heidät kaksitellen saarnaamaan. - Eräs rikas bramini seurasi häntä, mutta ei voinut luopua rikkauksistaan toinen käy hänen luonaan yöllä. - Buddha halvelsii maallista syyvää, kehottaa nöyryyteen, rauhallisuuteen, vihollisiakin rakastamaan, itsensä voittamaan. Vastustajat moittivat häntä siitä, että hän oleskelee ,,syntisten” seurassa. Lukuisat ihmeet todistavat hänen jumaluuttaan. Juhlallisesti kulkee hän pääkaupunkiin ja kuolee ihmeiden näkyessä: maa järisee, maailman-ääret ovat liekeissä aurinko sammuu, meteori putoa taivaasta. Buddlha kulkee helvettiin ja astuu ylös taivaaseen.

On sanomattakin selvää, että tämä merkillinen yhtäläisyys, joka on aikoja ennen Jesuksen elämää kirjotetun Buddhan elämäkerran ja evankelumin kertomusten välillä on omiaan aivan erikoisella tavalla valaisemaan lapsu kaisten järkeä uskona? Nähdessään miten kovin samanlaisia ja aivan varmaan yhtä ,,pyhiä” uskonnollisia taruja on muilla uskovaisilla kuin kristityillä alkaa hän katsella kristittyjenkin jumalaiskertomuksia avarammalta näkökannalta ja tulee omiin johtopäätöksiinsä niidenkin todenperäisyydestä.

Uskonnon-historian opetus olisi, se edellisestä toivottavasti käy selville, omiaan lauhduttamaan sitä uskonnollisen lahkolaisuuden kiivautta joka uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi epäilemättä tulee olemaan seurauksena, vähentäisi uskonnollista ylpeyttä ja itsetyytyväisyyttä. - Mutta silti ei lasten tunnepuolikaan jäisi tyydyttämättä eikä täyt-

tämättä sellaisillakin tunteilla, joita voi sanoa uskonnollisiksi. Kertomukset luonnon ja sivistyksen ihmeistä, tieto suurten ajattelijoiden elämästä ja mielipiteistä antaisi heille toisenmoista ajattelemisen aihetta kuin hajanainen, usein tiedettä ja järkeä vastaan sotiva uskonnon-opetus. Kehitysoppia opetettaessa ja sivistyshistorian tunneilla saisi hän mahtavan kuvan maailman eteenpäin käyvästä kehityksestä ja hänessä kasvaisi itsessäänkin voimakas eteenpäin rientävän edistyksen kaipuu. Yhteiskunta-oppi antaisi hänelle tietoa inhimillisen yhteiskunnan kokoonpanosta ja rakentaisi pohjaa, jolle hän sitte vanhempana sopusointuisasti voisi kehittää vakaumuksensa yhteiskunnallisissa asioissa. Koko elämä saisi runsaan arvon ja ihminen alkaisi tajuta, että elämää kannattaa elää jo elämän itsensäkin vuoksi, pitämättä sitä minään valmistuksena tulevaiseen. Ja vaikka puutteitakin yhä vielä olisi yhteiskunnassa, voisi sopusuhtaisesti ja järkevästi kasvatettu ihminen ne paremmin kestää ja ennen kaikkea: hän ymmärtäisi ruveta korjaamaan oloja parempaan päin.

Liiaksi ei voi terottaa sitä, että uskonnonopetuksen poistaminen kouluista ei tietysti mitenkään tulisi rajottamaan vanhempien oikeuksia lapsiaan kasvattaessaan eikä estäisi heitä antamasta lapsilleen opetusta jonkin määrätyn uskonopin tunnustuksessa, mutta tietysti omalla kustannuksellaan, eikä yleisillä varoilla ylläpidetyissä valtion ja kuntien kouluissa. Tosiasiassa saavat vanhemmat vasta valtion pakollisen uskonnon-opetuksen lakattua ja sitte kun se on korvattu kirkollisvapaaehtoisella, täyden vapauden tässä suhteessa. - Asian tämä puoli on eri maissa järjestetty eri tavalla. Ranskassa, jossa uskon-oppi myöskin on poistettu kouluista, on kouluilla yksi arkipäivä joka viikko vapaa juuri tähän tarkotukseen käytettäväksi.

Valtiolla on oikeus ja velvollisuus opettaa lapsille yleisesti hyväksytyn tiedon tärkeimmät alkeet. Mutta jos on kysymyksessä opettaa lapsille uskonkappaleita ja dogmeja, jotka nykyaikanen tiede, toiset kirkot ja lopulta jo oma jumaluusoppikin on väärinä hylännyt, silloin on siihen oikeus vain siinä tapauksessa; että vanhemmat vapaaehtoisesti sitä tahtovat; muussa tapauksessa loukataan törkeästi vanhempien alkeellisimpia oikeuksia. Tässä suhteessa ei meillä täällä Suomessa sovi ensinkään vedota siihen, että kaikkien lasten vanhemmat kuuluvat evankelisluterilaiseen kirkkokuntaan ja siis muka tietysti tahtovat lapsensakin siinä uskossa opetettaviksi. Niinpian kun jo Venäjälläkin on laajempi uskonnonvapaus kuin meillä, ei vanhempien kuuluminen siihen tai tähän kirkkokuntaan vielä lähestulkoonkaan todista sitä, että vanhemmat hyväksyvät kaikki ne uskonnolliset opit, joita koulussa lapsille esitetään, yhtävähän kuin sitäkään, että he näkisivät edes lastensa uskonnollisen kasvatuksen todellisesti hyötyvän siitä dogmien jankuttamisesta, mitä koulussa harjotetaan uskonnon-opetuksen nimellä.

Meidän maassamme on kysymys kirkon suhteesta kouluun nykyään tulemassa päiväjärjestykseen tuossa toisessa muodossaan, josta alussa mainitsin, että nimittäin kaikki koulut ovat asetettavat kirkosta riippumattoman kouluylihallituksen alaisiksi. Meillä on nimittäin lasten alku-opetus vielä miltei kokonaan kirkon käsissä.

Maaseudullahan toimitetaan lasten ensimäinen opetus melkein aivan kaikkialla n. s. kiertokouluissa, jotka ovat tuomiokapitulien alaisia seurakunnallisia kouluja. Opetus niissä onkin sen mukainen. Se ei voi ensinkään tyydyttää niitä vaatimuksia, mitä kansakoulu asettaa ensiluokalleen tuleville. Kouluylihallituskin sanoo asiasta toissa

kevännä senaattiin lähettämässään kirjelmässä, jossa anotaan ryhdyttäväksi toimenpiteisiin lasten alkuopetuksen järjestämiseksi, seuraavaa: ”Kuta pitemmälle kansakoululaitoksen kehitys maassamme on edistynyt, sitä selvemmäksi on käynyt huomio, että kansakoululasten puutteellinen alkeisopetus suuressa määrin vaikeuttaa kansakoulun menestyksellistä toimintaa.”

Kansakoululaitostamme perustettaessa luultiin voitavan kansakouluun ottaa oppilaat vain kotiopetuksen perustalla. Siksi jäi silloin yhdellä kertaa lasten alku-opetus valtion toimesta järjestämättä. Kun sitä nyt ruvetaan järjestämään, on johdonmukaisesti pysyttävä entisellä edistys-ystävällisellä tiellä ja asetettava uudestaan järjestettävät pikkulasten koulut saman kouluylihallituksen alaisiksi kuin muutkin koulut ovat. Mutta sitä emme saa uskoa, että porvaristo meillä enään olisi niinkään vapaamielistä kuin eduskuntalaitoksemme uudestaan eloon herättämisen aikoina 1860-luvulla, jolloin kouluylihallitus perustettiin. Ajat ovat muuttuneet. Sosialismi on meilläkin noussut uhkaavana ja kaikilla aloilla näemme mustien voimien kokoavan joukkojaan meitä vastaan.

Kirkko, joka sanoo itseään koulun äidiksi, mutta todenteolla tahtoo olla äiti vain sellaisille kouluille, jotka kaikesta tiedosta välittämättä yhä edelleenkin tahtoisivat jäädä imemään kirkon tarjoamaa keskiaikaisen vanhoillisuuden tuttia, se kirkko tulee tekemään kaiken voitavansa tässäkin asiassa estääkseen edistyksen vaatimuksia toteutumasta. - Porvariston kannasta on hyvänä todistuksena - paitsi senaatin asettaman pikkukoulukomitean kokoonpanoa - Viipurissa viime kesänä pidetyssä pappeinkokouksessa luettu alustus tästä asiasta, jota tosin ei ehditty loppuun asti harkitsemaan kaikissa kohdissaan, mutta joka sellaisenaan kuvastanee pappiemme ajatukset. Sen mukaan tahdotaan - tietysti - edelleenkin säilytää alku-

opetusta antava kiertokoulu pääasiallisesti rippikouluun valmistavana uskonnollisena kouluna, jossa kyllä on paljon oppiaineita, mutta melkein kaikki uskonnollisia: jumalisia aapisia, raamatun historiaa, katkismusta, virrenveisuuta y. m. s. Opettajina olisi etupäässä naisia, jotka ovat ainakin 20 vuoden vanhoja ja kristillismielisiä. Arvaamme millaiseksi opetus tulee, kun tällaiset naiset, jotka tavallisesti eivät ole uskonnossa saaneet ollenkaan mitään sen syvällisempää tietoa, kuin pappien kymmeniin kertoihin käännellyistä saarnakapoista, päivät päästään iskevät lasten päihin uskonnollisia käsityksiään jumalallisena totuutena! Sellainen koulu kauhistuttaa jo ajatellakin.

Sivistynyt Suomi ei enään saa sallia poikettavan siltä uralta, jolla jo itse kansakouluihin nähden olemme, emme saa keskeyttää työtä koulun erottamiseksi kirkosta. Pontevasti tulee meidän vaatia lasten alkeisopetusta järjestettäväksi uudenaikaisia aatteita vastaavasti, tulee vaatia pikkulastenkoulujen järjestämistä maallisluontoisiksi valtion ja kuntien kustantamiksi pikkulasten kouluiksi.

Se uskonnon-pakko, jota meillä ahdasmielisten uskontolakien vuoksi valtion ja kirkkokuntien taholta harjotetaan siinä muodossa, että kukaan Suomen kansalainen ei nauti täysiä kansalaisoikeuksia kuulumatta evankelisluterilaiseen tai kreikkalaiseen kirkkokuntaan tai johonkin uuden eriuskolaislain nojalla perustettuun protestantiseen eriuskolaisseurakuntaan, tämä uskonnon-pakko tuntuu raskaimpana juuri lasten-opetuksessa.

Täysi syy on kyllä pitää sitäkin pakkoa, että kansalaisten, joilla ei ole enään mitään tekemistä koko kirkkokuntien kanssa, täytyy vuosittain runsailla rahavaroilla kannattaa tuota laitosta, täysi syy on pitää tätä pakkoa kirkollekin niin häpeällisenä, että mielellämme emme pahimman viha-

miehemmekään näkisi täytyvän ryhtyä tuollaisella häpeällisellä ryöstöllä - siksihän sitä usein päästään ”laillisestikin” sanomaan - elinvarojaan hankkimaan. Mutta sittenkin täytyy kumminkin sanoa, että pakollinen uskonnon-opetus kouluissa on jotakin vielä kauheampaa.

Useasta kunnon kansalaisesta, joka on saanut vapaampaa valistusta, jota toki jo meidänkin maahamme yhä laajemmalle leviää, useasta sellaisesta isästä ja äidistä tuntuu uskonnon-opetuksen antaminen heidän lapsilleen, sellaisena kuin uskonnon-opetus nykyään on, niin kauhealta vääryydeltä kehittyviä lapsia kohtaan, että se järkyttää koko heidän rauhansa ja saattaa heidät tuskaisina tuumimaan miten varjella lastensa järkeä sotkeentumasta pääsemättömiin noihin koulussa syötettyihin ilmeisiin valeisiin ja ristiriitaisuuksiin. Ja asia tulee heidän mielestään vakavaakin vakavammaksi kun ajattelevat lasten kehittymättämyyttä koulu-ijässä.

Useimmissa ihmisissä mutta vallankin lapsissa on synnynnäinen taipumus uskoa mieluummin ja helpommin kaikkea ihmeellistä, kamalaa ja mahdotonta kuin järkevää, yksinkertaista ja luonnollista. Sitä taipumusta käyttää nyt kirkko ja nykyaikainen kapitalistinen valtio mitä häikäilemattomimmällä tavalla hyväkseen juuri uskonnon-opetuksessa. Siinä ensin kaikennäköisillä jutuilla pimitetään lapsen järkii ja terve arvostelukyky, jotta siihen sitte vapaasti saatettasi syöttää orjamainen tyytyväisyys oleviin oloihin ja kääntää mieli kokonaan ,,näistä maallisista”. Sinä aikana, jolloin lapsen mieli on herkimmillään, aikana jolloin kaikki mitä siihen painetaan, ottaa mitä syvimmät juuret, aikana, jolloin oppilaan henkisen kehityksen ollessa paraalla alullaan pitäisi ennen kaikkea koettaa järjestelmällisesti kehittää lapsentervettä järkeä ja moralista tuntoa, juuri sinä aikana opetetaan lapsille raamatun ihmekertomuksia

ja pilataan lapsen moralinen tunne kertomuksilla poikaansa uhraavasta Abrahamista, isäänsä pettävästä Jaakobista, juutalaisten sodista ja sotaisista julmuuksista, joissa itse Jehovalle annetaan vaikuttava ja osa, paljosta muusta samanlaisesta.- Ennenkuin lapselle annetaan vähintäkään vihiä luonnonlaeista, opetetaan hänelle ihmekertomuksia ja täytetään hänen henkensä ,,luonnontieteellä”, joka on mitä räikeimmässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä tieteeksi sanotaan.

Varmaan ei tuntuisi hartaasta kristitystä niin tuskaisalta lähettää lapsiaan kasvatettavaksi joihinkin vaikkapa muhamettilaisiin kouluihin, kuin useasta nykyaikaisesta ihmisestä tuntuu lähettää lapsukaisiaan meidän koulujemme uskontotunneille. Ja niin pian kun asiain tila on muutamissakaan tapauksissa tällainen - ja sellainen on se kovin useissa tapauksissa - pitäisi jokaisen sosialidemokratin ja tervetuntoisen kansalaisen ihmisvapauden ja omantunnon vapauden nimessä koettaa tehdä kaikki voitavansa asiaintilan parantamiseksi, olipa hänen oma uskonnollinen vakaumuksensa mikä hyvänsä.

Mutta sitä älköön missään tapauksessa luultako, että uskonnon-opetuskysymys olisi sillä ratkaistu, että siihen osaa ottaminen tehtäisi vapaaehtoiseksi. Siten olisi kyllä koko maamme sivistysmainetta häpäisevin kohta asiaan nähden korjattu. Mutta kaikki sekin, mitä tässä esitelmässäni olen yllä esiintuonut, riittänee puolestaan osottamaan, että tuon mainitun pikkukorjauksen tehden, itse asian ydinkohta jäisi ratkaisematta ja uskonnon-opetuksessa yleisillä varoilla harjotettu pimitys- ja taannutustyö edelleenkin yhteiskunnan tervettä kehitystä ehkäisemään ja jäisi edelleen kouluissa tehtävä morali-opetustyökin samalle vaaralliselle perustalle kuin nykyäänkin ja ennen kaikkea jäisivät tulematta ne ylläkin esitetyt uudistukset muuhun koulun opetusohjelmaan, joille uskonnon-opetuk-

sen poistaminen kouluista, ja vain se, valmistaisi mahdollisuuden. Tunnussanana on: ei pikkuparannuksia, vaan perinpohjainen uudistus!

Uskonnottomia kouluja on jo m. m. Amerikan Yhdysvalloissa, Italiassa, Englannissa, Sveitsissä, Belgiassa, Ranskassa ja Alamaissa, ja vakava taistelu on niiden puolesta alkanut useimmissa Europan maissa. - Meillä on kaikissa edistyspyrinnöissä aina totuttu odottamaan, että kaikki muut maat ne ensin astuisivat. Kohta alkaa tulla se aika, jolloin tässä asiassa pitää sitäkin ohjelmaa noudattaen ruveta toimimaan. Mutta varma on, että asian ratkaisu ei ole oleva leikin tekoa.

Kirkko tulee kysymystä ratkaistaessa panemaan viimeisetkin voimansa liikkeelle, se tulee tätä uudistusta estääkseen hakemaan esiin kaikkein ruosteisimmatkin vanhan-aikuiset sota-aseensa vastustaakseen niillä uudemman ajan vaatimuksia.

Mutta me sosialidemokratit emme siitä pelästy. Me tiedämme, että meidän puolellamme taistelussa ovat totuuden ja valon kaikki voimat. Me olemme saaneet varman vakaumuksen siitä, että kehitys on kulkemassa huonommasta parempaan päin. Mutta olemme myöskin vakuutettuja siitä, että uskonnon-opetuksen poistaminen kouluista on juuri kulkua alemmasta ylempään, niin pian kun uskonnon-opetus on katalimpia niistä keinoista, joilla yläluokka koettaa tukea horjumassa ol vaa asemaansa. Siksipä emme voikaan epäillä sitä, että tämä vatimuksemme pian on toteutuva edistyvän kehityksen pakottavalla voimalla, emme voi epäillä sitä, että edistyvä valistus pian on valaiseva laajat kansanjoukot ja saattava heidät huomaamaan, että kaiken ripeämmän edistyksen ensimmäisiin ehtoihin kuuluu myöskin uskonnonopetuksen poistaminen kouluista.

Ämne

Författare