Zach. Castrén
Uskonto ja vapaa ajatteleminen.
Kirjoitukseni otsake voidaan käsittää kahdella eri tavalla riippuen siitä, minkä merkityksen antaa tuolle pienelle sanalle »ja».
Ensiksikin se voidaan lukea siten että tämä sananen eroittaa kaksi jyrkkää vastakohtaa. Silloin ajatellaan että uskonto ja vapaa ajatteleminen ovat luonnostaan ristiriidassa keskenään; uskonto vaatii alistumista auktoriteetin alle ja vapaa ajatteleminen nousee aina uudestaan vastustamaan auktoriteettein perinnäisiä käsityksiä.
Mutta onhan »ja» sana kielessä yhdistämisen merkkinä. Saattaa lukea otsakkeen silläkin tavoin, että ne käsitteet, jotka piilevät kyseessäolevain sanojen takana, ovat yhteenliitettäviä, ovat jollakin tavoin yhteen kuuluvia. Silloin ei katsota että on täytymys valita uskonnon ja vapaan ajattelemisen välillä, hyljätä vastakohdista toinen taikka toinen, joko antautua arvostelematta uskomaan perinnäisiä uskonoppeja taikka irtautuneena niistä omaksua vapaan ajattelemisen täysvaltaisuus. Katsotaan silloin mahdolliseksi yhdistää toisiinsa uskonnollinen mieli ja vapaa ajatteleminen.
Nykyajan henkiselle asemalle on luonteenomaista että edellinen katsantotapa uskonnon ja vapaan ajattelemisenvälisestä suhteesta saa ajan tietoisuudessa yleisempää hyväksymistä.
Ihmisten mielet tapaavat uskontoa kouraantuntuvimmin valmiina kirkollisena järjestelmänä, jolla on perinnäinen oikeutensa vaikuttaa kasvatettavan ja opetettavan ihmisolennon kehitykseen. Mutta kun tämä kehitys on päässyt määrätylle asteelle, ei kirkolliseen järjestelmään kasvatettu mieli voi olla joutumatta kosketuksiin sellaisten ajan tietoisuudessa liikkuvain käsitysten kanssa, jotka esiintyvät tieteen nimellä ja voivat itsetietoiselle ymmärrykselle ja tunnolle osoittaa sisältävänsä tunnustettavaa totuutta, vaikkeivät olekkaan saaneet sijaa opitussa järjestelmässä, ovatpa päinvastoin usein suorassa ristiriidassa siihen sisältyvien kohtien kanssa. Onpa silloin monessakin tapauksessa luonnollinen seuraus se että nuoren mielen oma halu päästä itsenäisellä ajatuksella etsimään totuutta, jota sille siihen asti on valmiissa muodossa tarjottu, ryhtyy liittoon niiden käsitysten kanssa, jotka ovat opittujen kanssa ristiriidassa. Nehän tahtovat osoittautua oikeiksi itsetietoisuuteen heräävän ihmisen oman ajattelemisen edessä ja tahtovat niinmuodoin tunnustaa hänen ajattelemisensa vapautta, kun taas vanhat käsitykset näyttävät tahtovan vedota vain perinnäisiin auktoriteetteihin ja ehkäistä vapaata ajattelemista. Kirkollinen uskonjärjestelmä, joka ei näytä tahtovan alistua vapaan ajattelemisen arvosteltavaksi, edustaa itsetietoisuuteen heräävän mielessä uskontoa, ja helposti hän taipuu siihen ajatukseen että uskonto yleensä samalla tavalla kuin kirkollinen uskonjärjestelmä tahtoo ehkäistä ajattelemisen vapautta. Sanalla sanoen, uskonto on hänestä sama kuin perinnäinen kirkonoppi ja kaikki uskonto on ristiriidassa vapaan ajattelemisen kanssa.
Kun vapauteen pyrkivä kerran on omaksunut sen ajatuksen, että uskonto on ristiriidassa hänen ajattelemisensa kanssa, niin joutuu hän helposti ymmärtämään uskonnon omaa olemassaoloa tavalla, joka ei todella ole vapaan ajattelemisen, vapaan tutkimisen mukainen.
Tähän vaikuttaa puolestaan myöskin uskonnon oma laatu ja kehitys. Uskonnollisen ihmisen perimmäisenä tarkoituksena on, jos kehittyneimpiä uskonnonmuotoja pidämme silmällä, uskonnostaan saada vastausta kysymykseen missä suhteessa hän on olemiston kokovaisuuteen. Elämäntunnossaan hänellä on jotakin aanistusta siitä ettei hänen syvin olemuksensa sisälly niihin vaihteleviin ilmauksiin, joita ulkonainen kokemus hänelle osoittaa, vaan että hänellä on jotakin todellista suhdetta siihen olemiston äärettömään kokonaisuuteen, jota hänen ajattelemisensa ei riitä hänelle selvittämään. Tämän syvimmän elämäntuntonsa uskonnollinen ihminen tahtoo jollakin tavoin ilmaista, eikä hänellä silloin ole käytettävänään muita ilmaisukeinoja kuin niitä, joita hän tapaa kokemusperäisen olemiston eri aloilta. Uskonnollinen ihminen on silloin siinä asemassa että hänen täytyy lausua syvimmän kokemuksensa, syvimmän elämäntuntonsa keinoin, jotka eivät todella voi lausuttavaa lausua, vaan lausuvat sen vain vertauskuvin. Näin on laita ylevimpienkin uskonnollisten käsitysten. Kun esim. ymmärretään olemiston kokonaisuutta uskonnollisesti niin, että sen kannattajana on personallinen olento, personallinen maailmojen vallitsija, johon ihminen sydämessään saattaa tuntea olevansa niin läheisessä suhteessa kuin lapsi isäänsä, niin on tässäkin uskonnollisen suh-
165
teen valaisemiseksi käytetty olemiston äärellisestä piiristä otettua vertauskuvaa. Todellisessa uskonnossa voidaan aina eroittaa nämä kaksi asiaa: pohjimmassa elämäntunnossa esiintyvä suhde siihen todellisuuteen, jonka uskonnollinen tajuaa korkeimmaksi, ja se mielikuva, se määrätty käsitystapa, joka ilmaisee tämän tunnon. Nämä määrätyt mielikuvat ja käsitystavat ovat yhteydessä sen ajan kehityksen ja sivistyselämän kanssa, joissa uskonnollisen elämäntunnon ilmaisija elää; ne ovat kehityksen lain alaisia. Kun uskonnollisesti luova mieli ne alkuaan lausuu, niin ne esiintyvät tuoretta henkistä kokemusta osoittavina havaintokuvina. Sitten tarttuu niihin harkitseva totuudenetsintä, ja tekee niistä käsitteitä, joiden selvittämiseksi lainataan aineksia ja muotoja aikakauden olemassaolevasta filosofiasta ja tiedosta. Kun näin on laita, niin luonnollisesti kehitys saattaa tuoda mukanaan sellaisen aseman, jossa perinnäiset uskonnolliset käsitykset eivät enään ole sopusoinnussa tieteellisesti tarkistettujen katsomusten kanssa eivätkä myöskään vastaa syventynyttä uskonnollista elämäntuntoa.
Sille vapaalle ajattelemiselle, joka merkitsee itsensä uskonnon vastakohdaksi ja katsoo tämän itselleen vieraaksi, on luonnollisesti vaikeata syventyä ylläviitattuihin seikkoihin, jotka ovat otettavat huomioon uskonnon luonnetta ja kehitystä selitettäessä. Se vastakohtaisuus, johon vapaa ajattelija saattaa asettua uskontoon nähden, riistää häneltä mahdollisuuden ymmärtää uskonnollisten elämänmuotojen merkitystä ja kehitystä. Vapaa ajattelija saattaa tämän vastakohtaisuuden kiihoittamana helposti tavata uskonnollisista käsitteistä sellaista, joka ei edistyneempää ajattelemista tyydytä, mutta hän saattaa samalla jäädä ymmärtämättä sitä elämäntuntoa, joka on hänen arvostelemisensa käsitysten takana. Se vastakohtaisuus, johon hän on asettunut hylkäämiinsä uskonnollisiin käsityksiin, estää häntä syventymästä ymmärtämään, mitkä voimat ovat antaneet ja antavat kenties edelleenkin arvostelluille käsityksille merkitystä ja tarkoitusta uskonnollisen ihmisen mielessä. Jos vapaa ajattelija irtautuisi siitä ennakkoluulosta, johon tämä vastakohtaisuus hänet luonnollisesti asettaa, niin hän erityisestikin ryhtyisi asettamaan uskonnollisista käsityksistä ja elämänilmiöistä sen mitä tärkeimmän kysymyksen, voidaanko ne ilman muuta jättää syrjään vai vaativatko ne kenties jotakin muuta sijaansa, tyydyttämään ihmishengessä kaipuuta, joka ei poistu samalla kuin tällaista kaipuuta aikansa tyydyttänyt elämänmuoto poistuu.
Sellaiselle vapaalle ajattelemiselle, joka ei käsitä uskontoa paljaaksi vastakohdakseen, nousee siten uskontoon nähden kysymyksiä, joita se mitä suurimmalla vakavuudella pohtii. Nämä kysymykset ovat senveroisia ettei niihin vapaa ajattelija katso voivansa vastata vain ylenkatseella ja pilkalla. Hänelle on suuri kysymys se, miksi ihmiskunnassa uskonnollisia käsitystapoja on monenmuotoisia syntynyt ja voiko ihmishenki koskaan lakata pyrkimästä muodostamaan niitä uudestaan sen mukaan kuin kehitys uusia muotoja vaatii.
Sellaisena kuin meidän aikamme vapaa ajatteleminen ilmenee korkeimmissa asteissaan, on se uskontoon nähden sillä vakavaan ymmärtämiseen pyrkivällä kannalla, johon olen viitannut. Se ymmärtää että uskonnossa on kysymys muustakin kuin kritiikille alttiista käsitemuodosteluista, on kysymys vakavasti käsiteltävistä elämänilmiöistä. Tämä tietysti ei estä että sellaisetkin vapaan ajattelemisen edustajat, jotka tahtovat vakavuudella syventyä uskonnollisiin elämänilmiöihin, suoraan lausuvat oman vakaumuksensa positiivisesta, perinnäisestä uskonnosta; senpä vuoksi heidän tutkimuksensa voivat saada kiivasta paheksumista ahdasmielisten uskonnollisten puolelta. Niinpä sellainen vapaa ajattelija kuin tanskalainen Harald Höffding, jonka v. 1902 julkaistu »Religionsfilosofi» on aikamme uskonnonfilosofisen tutkimuksen huomattavimpia tuotteita, on äskettäin kertonut seuraavan kokemuksensa. Eräässä Kööpenhaminan kristillismielisessä päivälehdessä oli muutamia vuosia takaperin ankara, mutta ritarillinen kritiikki Höffdingin käsityskannasta. Arvostelija lausui kirjoituksensa lopussa kunnioituksensa vastustajaansa kohtaan. Mutta »sisälähetyksen» silloinen esimies moitti kirjoittajaa tästä kunnioituksen lausumisesta selittäen ettei kukaan kristitty voi kunnioittaa sellaista miestä kuin Höffdingiä, ja kristillisen päivälehden toimitus ilmoitti alimuistutuksessa omastakin puolestaan hyväksyvänsä tämän selityksen. Tällaista saattaa tapahtua sellaisellekin vapaa-ajattelijalle, joka itsetietoisena pyrkii vakavasti tutkimaan uskonnon olemusta ja arvoa. Mutta onpa kuvaavaa että Höffding samassa yhteydessä mainitsee toisenlaisia vastakkaisia kokemuksiansa, jotka hänen oman esityksensä mukaan tekisivät hänet hieman levottomaksi kantansa selvittämisen menestyksestä, jollei hänelle äsken kerrottu kokemus olisi rauhoittavana vastapainona. Höffding kertoo näet että hänen kirjaansa on uskonnonmieliseltä taholta, jopa katoliseltakin taholta tervehditty ilahduttavana ajan merkkinä, osoituksena tervehtijäin puolustamalle asialle annetusta tunnustuksesta. Höffding sanoo tämän johdosta että hän henkisessä kehityksessään on yhä jyrkemmin rikkonut yhteytensä positiivisen uskonnon kanssa, mutta lisää tämän jälkeen seuraavan kuvaavan lauseen: »Mutta kenties ollaan teologisessa leirissä niin tottuneita näkemään uskonnollisia kysymyksiä käsiteltävän naurulla ja pilkalla taikka koulupoikamaisilla todistelmilla, että se jo tekee lähentymisen vaikutuksen, kun probleemia käsitellään jollakin vakavuudella.»
Vapaan ajattelemisen mukaista ja arvoista on todella vain vakava ja syvällisyyteen pyrkivä uskonnon käsitteleminen. Ainoastaan sellainen käsittely voi myöskin todellisesti saada aikaan uskonnonelämässä sitä va-
166
pauden henkeä, jota vapaasti ajatteleva tahtoo uskonnolliseen elämään yhdistää.
Muiden maiden esimerkki ja omastakin maastamme saatavat ajan merkit osoittavat luullakseni, että uskonnollisten kysymysten selvittelyn tarve lähimmässä tulevaisuudessa astuu meilläkin suuresti etualaan. Olisi suuresti toivottavaa että meillä erityisesti opiskeleva nuoriso valmistuisi niihin tehtäviin, jotka tässä suhteessa ovat edessämme. Tehtävä on vapaan ajattelemisen oikeuksista kiinni pitäen syventyä vakavasti tutkimaan, mikä merkitys uskonnolla henkisenä ja historiallisena ilmiönä on yksilölle ja yhteiskunnalle.
Suhteellisesti vähän on meillä tällä alalla tehty ja vähän meillä on omalla kielellämme olemassa siihen kuuluvaa kirjallisuutta, jota suurissa kultuurimaissa on niin runsaasti ja joka siellä myötäänsä on kasvamassa. On todellakin aika että rupeamme pyrkimään tälläkin alalla eteenpäin ja että erittäinkin sivistynyt nuoriso, jonka kunnianasiana on katsella asioita vapaan ajattelemisen kannalta, käy tehtävätä suorittamaan, uskontoa vapaasti ja vakavasti tutkimaan.
Jotta en kokonaan jättäisi valaisematta mistä on kysymys, saanen kenties viitata erääseen tämän vuoden alusta ilmestyvään saksalaiseen aikakauskirjaan, jonka nimenä on: Religion und Geisteskultur. Zeitschrift fur religiöse Vertiefung des modemen Geisteslebens.1 Tämä aikakauskirja ei seiso millään määrätyllä teologisella kannalla, vaan tutkijoita yhdistää tehtävä joka tarkoittaa »kristillisen uskonnon vakavaa, rehellistä ja todella syvällistä käsittelemistä.» Niiden joukossa, jotka aikakauskirjan ensi vihkoihin ovat kirjoittaneet, esiintyvät sellaiset aikamme huomattavimmat uskonnonfilosofit kuin R. Eucken ja H. Höffding.
Aikamme sivistyselämässä on paljon, joka sen tarkastajissa herättää syvää huolta. Kannattaa todellakin vapaasti ajatellen tutkia sitä kysymystä, onko mahdollista syventää ja vahvistaa sivistystä sillä tavoin, että lähennetään sitä uskontoon ja tehdään sivistys siten todelliseksi ihmisolemuksen viljelykseksi, ihmishengen kehittämiseksi, »hengenkultuuriksi»
___
1. Ilmestyy Göttingenissä Vandenhoeck et Ruprechtin kustantamana. Hinta vuosikerralta, johon kuuluu neljä vihkoa, on 6 Saksan markkaa.
167