Agathon Meurman
Uskonnottomasta siveysopista.
Valtiolla ei ole mitään tekemistä jäsentensä uskonnollisen vakaumuksen kanssa, niin väitetään. Se vaatii ainoastaan, että jokainen noudattaa sen asettamia siveellisiä määräyksiä ja alistuu niiden alle. Kun valtio ei voi olla uskonnollinen, niin on valtiouskonnon sijaan asetettu valtiomoraali. Meidän aikanamme pohditaan tämän johdosta kysymystä uskonnottomasta moraalista, ja on siitä osaksi jo ollut käytännöllisiä seurauksiakin.
Mille perustukselle rakentaa valtio näitä moraalikäskyjänsä, joille se vaatii ehdottomasti sitovan voiman jokaisen sen jäsenen suhteen? Oman täysimahtisuutensa perustukselle, joka muka lähtee kansan julkilausutusta, oikeata määräävästä tahdosta, siis tavasta ja laista. Mutta tämä oikea on oikeata ainoastaan lyhyemmäksi tahi pitemmäksi ajaksi. Huomispäivä ehkä tunnustaa ja vaatii jotakin muuta oikeata, jotakin muuta tapaa, mutta näille vaaditaan taas yksilöä sitova voima huolimatta hänen vakaumuksestaan. Siis, puu olkoon hyvä tahi paha, sen täytyy sittenkin kantaa hyviä hedelmiä. Sisälliset elinnesteet olkoot mitkä hyvänsä, niistä ei piittaa valtio. Jos ne tekevät turmiollisia ja myrkyllisiä hedelmiä, niin onhan valtiolla poliisi ja miekka, jotka tekevät hedelmät vahingoittamattomiksi tahi hakkaavat puun pois. Siten saa yksilö käsityksen, että hänen täytyy taipua valtiomoraalin vaatimusten alle, olkoon hänen vakaumuksensa mikä hyvänsä. Pakko on ainoana motiivina yksilön tekemisessä, ja saattaa tavallansa olla riittävä — niin kauan kuin se kestää.
Mutta selvä on, että jokainen valtion siveyskäsky on keskustelun alainen, ja ne joutuvatkin alituisesti keskustelun alaisiksi. Niissä ei voi olla mitään pysyväistä, mitään ijankaikkisesti voipaa oikeata. Kun vihdoin toinen vakaumus tulee yleiseksi, silloin ei ole valtiolla mitään tukea siveyskäskyillensä eikä tavallensa. Ne haihtuvat päivän mielipiteiden ohessa.
169
Uskonto sitä vastoin ei ole mikään kokoelma siveyskäskyjä, joilla on pätevyys tänään vaan ei huomenna. Se ei julkaise sääntöjä, se ei paina kääntymättömään, syntiseen ihmiseen joukon hyveleimoja. Se alkaa sisällisestä ihmisestä, se tahtoo muuttaa pahan puun hyväksi, luoda uuden sydämmen häneen ja sen nojalla perustaa hänessä vakaumuksen, jota ei voi mikään järkähyttää, koska se ei perustu ihmissääntöihin vaan Jumalan ijankaikkiseen neuvoon ihmisen ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestä. Siten saa se olla vakuutettuna, että uudesta syntyneen ihmisen työt, ne hedelmät, joita hän tekee, ovat hyviä, ihmiselle itselle ja valtiolle terveelliset. Ja se neuvoo sen elävän lähteen, josta ihminen saa uutta voimaa nääntyessään kamppauksessa himoja ja niitä kiusauksia vastaan, joita maailma yhäti asettaa hänen tiellensä. Uskonto ei paikkaa vanhaa vaatetta uusilla tilkuilla; se pukee uuteen vanhurskauden vaatteesen, ja sen säännöt ja käskyt saavat siten ihan toisen kannatusvoiman, ihan toisen auktoriteetin, se rakentaa ihan toiselle perustukselle kuin valtiomoraali.
Saattaa kyllä valtiokin yrittää opetuksellaan vaikuttaa vakaumukseen, mutta kun kysytään, mille pohjalle tämä vakaumus on laskettava, niin ei sillä ole muuta vastausta kuin sen oma tahto, sen lainkäskyt. Kuinka kauniiksi sellaista opetusta verhottaneekin, niin lopputulos sittenkään ei tule muuksi kuin valtion lakisääntöjen luettelemiseksi ja rikoslaki niin muodoin varsinaiseksi valtiomoraalin oppikirjaksi.
Mutta mikä on tämän valtiomoraalin sisältö? Kuten jo sanoin; se on tänään yhtä, huomenna kenties toista; toisessa valtiossa yhtä, toisessa taas toista. Mistä riippuu tämä erilaisuus? Juuri siitä uskonnosta, jota kansa kussakin valtiossa tunnustaa. Ja kuitenkin tahdotaan väittää valtiota uskonnottomaksi. Valtiomoraali kristityissä valtioissa, tämä puheentapa lienee vielä sallittu, on epäilemättä lainattu kristinopista, vaikka se on ainoastaan kuiva luuranko elävän hengen sijassa. Kunnioita isääsi ja äitiäsi; älä tapa; älä varasta; elä yksiavioisuudessa, mitä nämät käskyt ovat muuta kuin pintapuolisesti käsitettyä kristinoppia. Ei toki, vastataan siihen; ne ovat yleisinhimillisiä, jokaisen valtion olemiselle välttämättömiä. Siinä kuitenkin petytään. Yksin juutalaisillakin on heidän oma siveysoppinsa, vaikka emme vetoisikaan talmudiin. Mutta Kristus sanoo: vanhan testamentin siveysopista: „vanhoille on sanottu, mutta minä sanon teille;“ ja „uuden käskyn annan minä teille“. Muhamedilaisilla on taas heidän omituinen siveysoppinsa, niinikään indialaisilla, kiinalaisilla ja muilla. Mutta ne myöntävät kaikki, että heidän moraalinsa on perustettu kansan uskontoon, että heidän
170
muodostamat valtiot ovat uskonnollisia. Yksin kristitylle valistukselle on käynyt selväksi, että valtiolla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, eikä valtiomoraalilla uskonnonsiveyden kanssa. Vastainen sosialistinen valtio ei hyväksy yhtäkään ainoata kristityn valtion siveysopeista. Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ei voi tulla kysymykseen, kun lapsia kasvatetaan valtiolaitoksissa; älä varasta menettää merkityksensä, kun ei ole yksityistä omaisuutta; yksiavioisuus ja puhtaus jää käsittämättömäksi vapaan rakkauden järjestelmässä, ja murhaa pidetään ainakin vastaiseksi luvallisena keinona uuden onnellisen aikakauden luomista varten. Mutta sosialismi käsittää varsin hyvin, mitä valtio ei näy käsittävän, että sen ihanteiden toteuttamiselle ei ole pahimpana esteenä valtion vakuutuslaitokset eikä sen moraali, vaan kristinusko, ja sentähden se niin vimmatusti hyökkää sitä vastaan. Aikooko se vastaisuudessa perustaa valtionsa uskonnottomuuteen vaiko säätää jonkun uuden uskonnon, järki, kuten Ranskan revolutsiooni tahi ihmiskunta tahi valtio itse jumalana, siitä se ei ole tehnyt selkoa.
Tähän saakka ei ole kuitenkaan koetettu toteuttaa valtiomoraalin opetusta eroitettuna uskonnosta muuta kuin muutamissa kristityissä valtioissa, niiden joukossa Ranskassa.
Tämä valtio täydellä todella ei tahdo olla kristitty, sentähden ovatkin kaikki kristinuskon tunnusmerkit poistetut kaikista julkisista paikoista paitsi kirkoista. Uskonnon sijaan on se asettanut valtiomoraalin. Tutustuminen tämän moraaliopetuksen sisältöön ja metoodiin, se kun ei tahdo pitää yhteyttä uskonnon kanssa, on varsin intressantti. Pyydän siis saada lyhykäisyydessä kertoa sisällön muutamissa niistä monista tämän aineen oppikirjoissa, joita on Ranskassa julkaistu.
Tarkastakaamme ensin [Pierre] Laloi’n „Instruction morale et civique“. Kirja mainitsee, että se on pantu niiden kirjain luetteloon, joita Parisin kaupunki ilmaiseksi pitää varalla perustamillensa kouluille. Siinä on joukko varsin kauniita elämänsääntöjä, mutta perustuksena, miksi ne ovat noudatettavat, tietää tekijä viitata ainoastaan Ranskan rikoslakiin, tahi siihen hyötyyn, jota ne tuottavat. Jokaista siveyssääntöä selvitetään viivan alla rinnakkain käyvillä siveellisillä kertomuksilla, jotka osaksi ovat jotensakin ranskalais-äitelät, osaksi senlaatuisia, että useimmat vanhemmat meidän maassamme kernaimmin pyytäisivät vapauttaa lapsiansa niistä.
Ensimmäinen luku käsittelee „perhettä, koulua ja oppivuosia“. „Teidän velvollisuutenne on rakastaa vanhempianne“. Mutta minkä tähden? Siihen mainitaan kyllä useita kauniitakin syitä, mutta kouraan tuntuva on sitaatti rikoslaista: „Isällä on oikeus panettaa kuu-
171
den kuukautiseen vankeuteen lapsensa, joka on törkeämpään pahaan vikapää.“ Kyllähän tuo on selvää, mutta lapsi saattaa panna kysymykseen juuri lain oikeutusta, semminkin kun sille alempana annetaan tietää, että tuo korkeasti ylistetty Ranskan revolutsiooni on rajoittanut vanhempien vallan, joka sitä ennen oli paljoa suurempi. Jos se on jättänyt puolitekoista työtä, niin onhan se autettavissa uudella revolutsioonilla. Tällaisten varsin itsestään ilmaantuvien vastaväitteiden torjumiseksi on kirjantekijällä uusi ponsi: ”Totelkaat vanhempianne. Älkäät väittäkö heitä vastaan”. Mutta miksipä ei, kun oppisäännöt ovat ainoastaan tekijän käskyjä ja sitä laatua, että ne suorastaan yllyttävät väittelyyn. Jos taas vanhempien vallalla on oikeutuksensa ainoastaan laissa, niin voidaanhan lakia muuttaa, ja monella lapsella on varmaan vanhempia, joiden käsissä heidän laillinen oikeutuksensa suorastaan vaatii sitä vastustamaan.
„Pidä arvossa se nimi, jonka omistat. Säilytä hyvin perheen kunnia“. Se kehoitus tuntunee oudolta sille, jolla valitettavasti ei ole mitään perhekunniaa säilytettävänä. Kertomus eräästä Seclin nimisestä perheestä on kyllä kaunis, mutta se soveltuu ani harvaan. Seclin on talonpoika, joka on antanut hyvän kasvatuksen lapsillensa, jotka ovat päässeet hyviin varoihin. Ne ovat taas panneet lapsensa polytekniseen oppilaitokseen. Niin kohoavat tuon perheen jäsenet polvi polvelta yhä korkeammalle. Mutta täytyy toki ihmetellä, että nykyisen puhtaan realismin aikana tahdotaan syöttää moista idealismia.
Kouluopetus on hyödyllinen, sanoo tekijä, se auttaa parempaan ansioon; se joka ei osaa lukea, kirjoittaa ja laskea on tyhmä. „Sunnuntaisin pitää heidän lähteä pitkille retkille maaseuduille ja metsiin“.
Toisessa luvussa käsitellään siveysoppia, mutta varsin syystä sanotaan kohta, ettei se sisällä siveysoppia varsinaisessa merkityksessä. Alkuna on muutamat yleiset terveyshoidolliset säännökset, joilla neuvotaan, kuinka päästään korkeaan ikään. Samaa vaikuttaa myöskin kohtuullisuus, raittius ja voimistelu. Suuremmaksi vakuudeksi viitataan lain määräykseen juoppoussakoista. Lisäksi teroitetaan mieleen kaikenlaisia hyviä asioita; kielletään varastamasta viitaten rikoslakiin, mutta sen ohessa vedotaan varsin epäilyttäviin jopa hyljättäviinkin motiveihin, kuten kunnianhimoon, itserakkauteen y. m.
Erittäin kuvaava on se kertomus, jossa oppimisen välttämättömyyttä teroitetaan. Kouluntarkastaja saapuu. Eräs oppilas sanoo: Opettajamme on sanonut, että tasavalta tarvitsee hyvin opetettuja lapsia. Se on varsin oikein, vastaa tarkastaja. Hyvin opetetuista lapsista tulee järkeviä kansalaisia. Niistä tulee myöskin hyviä sota-
172
miehiä. Preussissä käyvät kaikki lapset koulussa, ne ovat paremmin opetetut kuin meillä. Osaksi sentähden ovat Preussiläiset lyöneet meitä tuossa kirotussa 1870 vuoden sodassa. Ja tasavalta tahtoo, että tekin tulisitte yhtä hyvin opetetuiksi kuin Preussiläiset jopa paremminkin. Ja me, vastaa oppilas, mekin tahdomme samaa. Eikä meitä enään lyödäkään, saattepa nähdä. Koko seura purskahtaa nauruun. Toisessa paikassa puhutaan taas noista „kaalinsyöjistä“, noista kaupungeita pommittavista kirotuista Preussiläisistä. Sepähän toki on valtionmoraalia oikein täydellä todella.
Kolmannessa luvussa käsitellään yhteiskunta ja tasa-arvoisuuden puute siinä. Työmiestä ja köyhää lohdutetaan sillä, että revolutsiooni toki on luonut vapauden, tasa-arvoisuuden ja veljellisyyden. Työmiehelle annetaan se tieto, että häntä nyt kunnioitetaan. Tähän liittyvässä kertomuksessa tervehti eräs työmies ystävätänsä arvonimellä „Teidän Majesteettiinne“. Mitenkä niin, kysyy tervehditty. No valitsethan sinä edustajakammarin, se taas valitsee presidentin. Sinä siis olet oikea Majesteetti!
Lienee jo tarpeeksi näytteitä tästä moraali- ja kansalais-opetuksesta. Tekijä karttaa kaikin mokomin sanaa Jumala. Hän ei edes häämöitä säännöissä, ei kertomuksissa.
Siirryn nyt toiseen oppikirjaan. „Kansallisen ja siveellisen kasvatuksen alkeet“, jonka on kirjoittanut [Gabriel] Compayrés. Siveyssäännöt saamme kyllä jättää sikseen, ne ovat tietystikin samat kuin Laloi’ssa. Mutta vasituisesti eroaa Compayrés’in kirja edellisestä siinä kohden, että myöskin Jumalalle on suotu vaatimaton paikka ja kristinuskoakin mainitaan. Jopa lausutaan: ”Oi poikani, jos olet järkevä, niin rukoile Jumalaa, että hän antaa anteeksi huonon käytöksesi äitiäsi kohtaan”. Huomattava kuitenkin on, että nämät sanat pannaan Sokrateen suuhun.
Kristinuskolle annetaan vielä se kiittävä todistus, että se hamasta alusta on vaikuttanut tapojen lauhduttamiseksi perheessä. Siinä kohden on sitä kuitenkin vasituisesti täydentänyt Ranskan revolutsiooni. Läänitysjärjestelmä ja kuninkuuden aikakausi olivat orjuuden aika, revolutsiooni hankki isillemme oikeuden elää vapaina ja tasa-arvoisina yksin lain vallan alla. Tekijän käsitystä moraalista kuvaa hyvin seuraava keskustelu. Opettaja: „Mikä on suurin ja ainoa toivomuksenne? Oppilas ei vastaa. O. Onhan se se, että onnistutte kaikessa ja aina oman tahtonne mukaan. O. Miksi sanotte sitä tilaa, kun tahtonne aina toteutuu? Opettaja vastaa itse: Sitä sanotaan onneksi s. o. alituiseksi myötäkäymiseksi, täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Totta on, että onni saattaa hyljätä parhaimmankin, sillä luonnon meno ei mukaudu ansion mukaan. Siinä tapauk-
173
sessa on vetoominen toisen elämän toivoon, luottamus Jumalan oikeudellisuuteen ja usko että kun ansaitsemme olla onnellisina niin saavutammekin onnen tavalla tai toisella“. Todistaakseen Jumalan olemista pitää opettaja pateettisen esitelmän kansantajuisessa tähtitieteessä, joka loppuu sanoihin: „Jos sattuisi teille unohtumaan että Jumala on, tulkaat silloin, kuten tänäkin iltana, silmäilemään tähditettyä taivasta päänne päällä“. Selvä on, ettei tekijä varsin luota valtiomoraalin riittäväisyyteen. Mutta senpä tähden ei olekaan Pariisi suonut hänelle puoltolausetta eikä mikään seura mitalia.
Sitä varmempi on eräs kolmas tekijä Jules Steeg, joka myöskin on julkaissut oppikirjan samassa aineessa, ja jonka kirja on oikeutettu käytettäväksi Parisin kouluissa ja saanut kunniamitalin hyvään kehoittamisen seuralta. Tästä kirjasta kerrottakoon ainoastaan, että tekijä omistaa Ranskan revolutsioonille erityisen luvun, joka on ensimmäisenä siinä osassa, jossa puhutaan „kansalaisopetuksesta“.
„Kunnia Ranskan revolutsioonille“, huudahtaa tekijä. Sitä on meidän kiittäminen siitä, että olemme vapaiden miesten lapsia. Sepä se on julistanut nuo kuolemattomat sanat: vapaus, tasa-arvoisuus, veljellisyys. Senjälkeen esitellään hehkuvin sanoin, että Ranska viettää kansallisjuhlanaan Heinäkuun 14:tä päivää, tuota ikimuistettavaa päivää, jolloin Parisin kansa valloitti Bastiljen linnan.
Syystä sopii epäillä, onko tämä edes valtiomoraalia, mutta onhan kirja kaunistettu kunniamitalilla. Meille muille näyttää siltä, kun pitäisi lapsille opettaa, että revolutsiooni aina on valtiorikos, josta edesvastaus raskaasti lankee niiden päälle, jotka kiven kovaan vastustamalla oikeutettuja reformeja ovat pakottaneet revolutsiooniin, jota ei koskaan voida hyväksyä. Ranskankin revolutsioonista olikin seuraus anarkiia ja siitä luonnollisesti miekkavalta. Reformit alkoivat vasta, kun revolutsiooni oli kukistettu. Mutta Parisin lapsia opetetaan ihailemaan revolutsioonia semmoisenaan, ja siitä selviää Ranskan historia viimekuluneena vuosisatana. Mahdottoman paljon verta on vuodatettu Parisin kaduilla tuon siunatun revolutsiooni sanan nimessä. Roistokansan kapinan ihailusta on lyhyt tie guilloti’nin, Syyskuun murhien ja kommunin ihailemiseen.
Semmoinen on se valtiomoraali, jossa Ranskan nuorisoa nousevata kasvatetaan. Tosin saavat vanhemmat, jos tahtovat, hankkia lapsillensa uskonnonopetusta ulkopuolella valtiokouluja. Mutta se pikemmin pahentaa kuin parantaa. Sillä epäilemättä täytyy jokaisen uskonnonopetuksen muodostua suoranaiseksi moisen moraaliopetuksen vastustamiseksi. Epäilys, kritiikki, kahtamoisuus istutetaan siten lapsen sydämmeen jo sen hennommassa ijässä. Ja mikä on ollut seurauksena? Kauhistuksella ilmoittaa Ranskan tilasto, missä mää-
174
rin alaikäisten rikollisten luku enenee ja jokainen päivä tarjoo meille todistuksia julkisen ja yksityisen elämän siveellisestä rappeutumisesta Ranskassa.
Eroitettuna uskonnosta ei ole siveysopilla mitään vankkaa pohjaa rakennukselleen. Vanha ihminen ei uudestasynny sillä, että lisätään hyve hyveesen, vaikkapa se olisikin mahdollista. Itsensäpettävä ja epäpsykolooginen on [Benjamin] Franklinen hyveresepti: „Minä kiinnitin ensin huomioni yhteen hyveesen; kun olin itseäni siihen totuttanut, siirryin toiseen“. Tuo onnellinen Franklin, hänen ei tarvinnut joka päivä tunnustaa: „Minä vaivainen syntinen ihminen!“
Siveysoppi eroitettuna uskonnosta on vaellus erämaassa, jossa ainoastaan kangastus näyttelee vaeltajalle sen lähteen, jota hän ei saavuta koskaan. Mutta ei sovi odottaa suuria tuloksia koulunkaan uskonnonopetuksesta, jos koko ympäröivä elämä, niinkuin tähän aikaan, repii alas mitä koulu pyytää rakentaa. Sanomalehdistö, kirjallisuus ja valitettavasti usein itse kotikin tekevät minkä voivat estääksensä kristillisen hengen vaikutusta kasvavaan sukupolveen. Valtio lohduttaa itseänsä sillä, että onhan riittävästi poliiseja ja sotamiehiä. Mutta ratkaisu ei riipu paineteista ja sotamiehistä eikä niistä keinoista, joita ulkonaisella vallalla saattaa olla käytettävissä, vaan yksinomaan siitä asemasta, johon yhteiskuntamme ja me itse rupeamme niiden henkisten suuntien, niiden aatteiden suhteen, joiden historia on oleva vuosisatamme historia.
Ei yksistään koulu, vaan elämä käsi kädessä koulun kanssa, on opettava meille sen siveysopin, joka perustettuna Jesukseen Kristukseen voi tukea siveyttä, perhettä, valtiota ja omaisuutta. Näyttääkin siltä ikäänkuin haamoittaisi ihmiskunnalle se loppu, johon se kiitää, eroitettuna Jumalasta. Ei käy kieltäminen, etteikö meidän aikamme olisi totuutta, josko siinäkin ilmaantuu se hermotautisuus, joka sille on omituinen. Henkien loihtiminen, uskonnollinen intohimoisuus, uskonnollinen löyhyys ne eivät suinkaan osoita hengellistä terveyttä, mutta ne osottavat ihmisissä uskonnollista tarvetta, sovinnon ja rauhan tarvetta. Mutta on niitä ilahuttaviakin merkkejä niissä uskonnollisissa yhdistyksissä, joissa meidän aikanamme niin paljon toimitaan ja jotka voivat tuottaa jotakin siunausta, jos niissä ei käy yhdistyselämä semmoisenaan pääasiaksi, vaan yksilön yhteyselämä Kristuksen kanssa.
A. Meurman.