Oiva Ketosen pragmatismi- ja naturalismivaikutteista

Sami Pihlström

Oiva Ketosen pragmatismi- ja naturalismivaikutteista

Ajatus 59, 2002, 27–44.

 

 

Oiva Ketosen pragmatismi- ja
naturalismivaikutteista¹

 

 

SAMI PIHLSTRÖM

 

1 Johdanto

 

Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla syntynyt, inhimillisiä käytäntöjä ja toiminnallisuutta painottava pragmatismin perinne ei ole kuulunut suomalaisen filosofian valtavirtauksiin, joskin sen voidaan osoittaa monin epäsuorin tavoin vaikuttaneen 1900-luvun suomalaisessakin ajattelussa (ks. Pihlström 2001). Varsinkin 1910-luvulla Suomessa keskusteltiin vilkkaasti tuolloin pienen muotifilosofian asemaan nousseesta pragmatismista, jonka johtotähti oli vuonna 1910 kuollut William James. Nuori Eino Kaila esitteli pragmatistisia ideoita eräissä sanomalehtikirjoituksissaan, ja hieman myöhemmin J.E. Salomaa arvosteli kitkerästi pragmatismia kutsuen sitä yhdeksi aikamme ajattelun sairauksista.

Analyyttisen filosofian kukoistusaikana, vuosisadan puolivälin jälkeen – eli juuri niihin aikoihin, kun 1944 väitelleen ja 1951 Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professoriksi kohonneen Oiva Ketosen filosofisen luomisvoiman voisi arvella olleen parhaimmillaan – pragmatismi oli miltei painunut unohduksiin sekä synnyinmaassaan että muualla maailmassa. Ketonen oli kuitenkin ennen professoriksi tuloaan ehtinyt hakea oppia Amerikasta. Hän vieraili Yhdysvalloissa Columbian (New York) ja Yalen (New Haven) yliopistoissa luku­vuonna 1949–50 (vrt. Ketonen 1951) ja omaksui viimeistään tällöin ajatteluunsa vähintäänkin pragmatismin ituja, jopa siinä määrin, että on aivan mielekästä puhua hänen pragmatismivaikutteistaan – vaikka olisikin liioiteltua nimittää hänen filosofisia käsityksiään pragma­tistisiksi. Häneen vaikutti erityisesti pragmatismin naturalistinen

 

-27-

 

juonne, John Deweyn ja tämän seuraajien, kuten Ernest Nagelin, ajattelu.² Jamesin Deweya subjektivistisempi pragmatismi ei ilmeisesti lainkaan viehättänyt Ketosta; pragmatismin perustajaan Charles S. Peirceen hän ei myöskään kovin usein viitannut, mikä ei ole yllättävää, koska Peircen valtavan mutta hajanaisen ja viimeistelemättömän tuotannon merkitys paljastui kansainväliselle filosofiyhteisölle vasta vähitellen.³ On myös mahdollista, etteivät Ketosen pragmatismivirik­keet olleet yksinomaan filosofisia: hänen pohjalainen talonpoikaistaus­tansa luultavasti jossain määrin vaikutti siihen, että hän arvosti käytännöllistä osaamista, käsityötaitoja. Hänen tiedetään pitäneen puusepän töistä – arkielämässä tarvittavien käyttöesineiden "prag­maattista" nikkarointia voisi kai kutsua yhdeksi hänen harrastuksis­taan.

Tarkasteluni Ketosen pragmatismi- ja naturalismivaikutteista jakautuu kahteen osaan. Ensin selvittelen hänen tieteenfilosofiansa ja tietoteoriansa taustalla piileskelevää deweylais-nagelilaista emergenttiä naturalismia (jakso 2). Lopuksi käsittelen lyhyesti hänen julkista toimintaansa "osallistuvana filosofina" – sitä, miten hän toteutti pragmatismiin kuuluvaa ihannetta filosofiasta, joka olisi jollakin tavalla relevanttia, merkityksellistä myös ei-akateemisia "ihmisten ongelmia" (Dewey 1946) tarkasteltaessa (jakso 3). En ole varma, onko näiden pragmatistisiksi luokiteltavien teemojen välillä mitään luontevaa yhteyttä. Silti Ketosen tapaus toivottavasti haastaa meidät jatkamaan keskustelua filosofiakäsityksemme perusteista.

2. Ketonen deweylaisena naturalistina

 

Kun amerikkalaisen pragmatismin voimahahmo John Dewey kuoli Helsingin olympiavuonna, häntä muistettiin Suomessakin, muun muassa Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirjassa Ajatuksessa vuonna 1954 julkaistulla muistokirjoituksella. Tämän yleisesityksen hänen ajattelustaan kirjoitti – kukapa muu kuin Oiva Ketonen.

Ketonen tarjosi suomalaisille lukijoille asiantuntevamman ja luo­tettavamman kuvan Deweyn ajattelusta kuin esimerkiksi Salomaa, joka 1920- ja 1930-luvuilla oli rusikoinut pragmatismia enimmäkseen varsin

 

-28-

 

epäasialliseen sävyyn.⁴ Ketosen mukaan esimerkiksi pragmatistinen totuuskäsitys, jonka mukaan todet uskomukset toimivat elämän­käytännöissämme, ei ole aivan niin hullu ajatus kuin se ensi kuulemal­ta vaikuttaa. Se on yhteensopiva korrespondenssiteoreettisen "sopu­soinnussa todellisuuden kanssa" -idean (ja myös Alfred Tarskin niin sanotun semanttisen totuusmääritelmän) kanssa (Ketonen 1954, s. 95­96). Toden hypoteesin sopusointu todellisuuden kanssa merkitsee, että tuo hypoteesi tuottaa toiminnallisesti tyydyttävän ratkaisun lähtö­kohtana olleeseen ongelmaan. Eräänlaista totuuden käsitteeseen sovel­lettua pragmatismia edustaa myös Ketosen varhaisempi lausuma, jonka mukaan "[k]okemusta tarkasti kuvaavista teorioista on eniten tosi se, joka on sisäisesti kehityskelpoisin" (Ketonen 1948, s. 489). Tässä tosin jää epämääräiseksi – kuten pragmatismissa yleensäkin – se, mitä kehityskelpoisuudella (tai toimivuudella) totuuden yhteydessä oikeas­taan tarkoitetaan. Mitään perusteellista tulkintaa pragmatistisesta totuusteoriasta Ketonen ei tietääkseni esittänyt. Pragmatismille luon­teenomaisen dynaamisen ja fallibilistisen kuvan tieteellisestä totuuden tavoittelusta hän kuitenkin piirsi jo Suuren maailmanjärjestyksen alku­sivuilla muistuttaessaan, että meidän "on myönnettävä, niin selvältä ja vastaansanomattomalta kuin oma käsityksemme [maailmasta] tuntuu­kin, että tulevaisuuden mielestä se tuskin on edeltäjiänsä parempi. Kuinka olisi meille, toisin kuin kenellekään edeltäjistämme, suotu onni tavoittaa'oikea, lopullinen' totuus!" (Ibid., s. 5.)

Ketonen kiinnitti monissa töissään erityistä huomiota deweylaiseen antireduktionistiseen, emergentistiseen naturalismiin, josta hän sai ajatteluunsa ilmeisiä vaikutteita (ks. erityisesti Ketonen 1981, luku 12). Emergenssin eli "kehkeytymisen" idea voidaan lyhyesti tiivistää holistiseen iskulauseeseen "kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa". Esimerkiksi elämään tai tietoisuuteen sovellettuna tämä voi tarkoittaa, että nämä luonnollisen kehityskulun "korkeammat" tuotteet eivät jäännöksettä palaudu niihin materiaalisiin komponentteihin, joihin niiden muodostuminen vääjäämättä perustuu. Ne ovat jotakin muuta kuin mekaaniset osansa, joiden vuorovaikutuksesta ne kuiten­kin muovautuvat.

 

-29-

 

Tieteenfilosofisessa teoksessaan Se pyörii sittenkin (1976) Ketonen tarkastelee emergenssifilosofiassa keskeistä "kokonaisvaltaisuuden" käsitettä (luku 5) ja viittaa muun muassa Peircen ja Deweyn ajattelusta ammentaneen, usein viimeiseksi klassiseksi pragmatistiksi nimitetyn C.I. Lewisin näkemyksiin (s. 145), ei kuitenkaan tällä kertaa Deweyiin itseensä. Lewisin ohella toinen tärkeä välittäjähahmo oli edellä mainit­tu Ernest Nagel, jonka nimiin usein pannaan emergenssin käsitteen episteeminen, teorioihin relativisoitu määrittelytapa (vrt. Niiniluoto 1990a, s. 38). Ilmeisesti Ketosen vaikutuksesta Nagelin järkälemäinen The Structure of Science (1961), joka sisältää paljon luetun luvun emer­genssistä ja reduktiosta, oli kauan tieteenfilosofian tenttivaatimuksissa Helsingin yliopistossa.

Ketonen luonnehtii emergenssiajattelussa keskeistä osien ja koko­naisuuden suhdetta Nageliin suoraan viittaamatta mutta ilmeisen nagelilaiseen tapaan:

 

Onko kokonaisuus osiensa summa vai ei, on [...] suhteellinen asia ja riippuu olemassa olevista tieteellisistä teorioista.

Jos ei ole olemassa teoriaa, jonka perusteella kokonaisuuden K ominaisuudet voidaan johtaa osien 0l, 02, ... 0n ominaisuuk­sista, voidaan sanoa, että kokonaisuus on muuta kuin osiensa summa. (Ketonen 1976, s. 153.)

 

Tässä se, onko jokin kokonaisuus enemmän kuin osiensa summa vai palautuuko se osiensa summaan, on siis suhteellista tieteellisiin teorioihin, joiden avulla kokonaisuuden ominaisuudet voitaisiin johtaa (päätellä) osien ominaisuuksista tai selittää näiden nojalla. Ketosen muotoilussa jää kuitenkin hieman avoimeksi, onko kyse jonakin tiettynä historiallisena hetkenä olemassa olevista eli aktuaalisesti tun­netuista, tiedeyhteisössä eksplisüttisesti muotoilluista tieteellisistä teorioista, vai voitaisiinko puhua teorioiden "olemassaolosta" jossakin vahvemmassa, ei historiallisesti kontekstualisoidussa merkityksessä, jossa sellaisiakin teorioita on "olemassa", joita kukaan ei tällä hetkellä (vielä) tunne eikä ehkä edes kykene muotoilemaan. Jälkimmäisessä tapauksessa emergenssin ei tarvitsisi olla episteemistä ja teoriarelatii­vista, vaan se voitaisiin ymmärtää ontologiseksi, jatkuvasti muuttuvas­-

 

-30-

 

ta tiedostamme ja teorioistamme riippumattomaksi ilmiöksi (ks. Niiniluoto 1990a). Nykyisen emergenssikeskustelun valtavirta onkin ontologinen – jopa siinä määrin, että Nagelia ja muita episteemisiä, teoriarelatüvisia emergenssin määritelmiä tarjoilleita filosofeja on kutsuttu emergenssiajattelun kriitikoiksi pikemmin kuin sen puolusta­jiksi (Stephan 1999).

Se pyörii sittenkin -kirjaa varhaisemmassa, alun perin 1961 ilmes­tyneessä ja pitkään teoreettisen filosofian pääsykoekirjana käytetyssä teoksessaan Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus Ketonen kuvailee emergenssi-ideaa samaan episteemiseen sävyyn:

 

Uudella tarkoitamme [...] oliota, tapausta, ominaisuutta taikka kokemusta, jota ei voida etukäteen ennustaa taikka - mikä on useissa tapauksissa likimain sama asia – jota ei voida selittää. Sillä, että elämä maailmankaikkeudessa on uutta, tarkoitamme siis, että elämän esiintyminen ja ominaisuudet eivät ole selitettä­vissä tai ennustettavissa sen perusteella, mitä elottomasta, so. fysikaalisesta avaruudesta, tiedetään. Elämä on tämän mukaan tekijä, joka on noussut uutena ja selittämättömänä esiin fysikaa­lisesta avaruudesta sen kehityksen eräässä vaiheessa. Samoin voidaan ajatella, että ihmisen henkinen elämä on ollut samanlai­nen uusi ja etukäteen ennustamaton tekijä, joka on noussut esiin elävästä luonnosta sen kehityksen eräässä vaiheessa. Eräät filosofit ovat ilmaisseet asian sanomalla, että elämä ja henki ovat emergenttejä (lat. emergere = nousta esiin) ominaisuuksia, jotka eräässä vaiheessa ilmenevät maailmankaikkeudessa, mutta joiden ilmenemisen selittämiseen niiden taustasta luettavissa olevat tosiasiat eivät riitä. (Ketonen 1981, s. 210–211.)

 

Tässä Ketosen voidaan katsoa kuvailevan niin kutsuttua emer­genttiä evoluutiota, jossa luonnon kehitys kohti korkeampia muotoja, lopulta kohti inhimillistä "henkistä" tai tietoista elämää ja ajattelua, voidaan nähdä sarjana hyppäyksiä osista kokonaisuuksiin, jotka eivät palaudu osiensa summiksi. Tällaisen "diakronisen" emergenssikäsit­teen vastapainoksi viimeaikaisessa keskustelussa on ollut laajemmin esillä "synkroninen" emergenssikäsite, jossa (suositun supervenienssin

 

-31-

 

eli "päältämisen" käsitteen tapaan ja tähän läheisesti liittyen) koroste­taan todellisuuden "tasojen" (esimerkiksi fysikaalisen ja mentaalisen) samanaikaista ontologista riippuvuussuhdetta ja korkeamman tason ominaisuuksien määräytymistä alemman tason ominaisuuksien pe­rusteella (vrt. Sintonen 1998). Lisäksi on huomattava, pace Ketonen, ettei nykypäivän luonnontiede yleisesti ottaen pidä esimerkiksi elämää aidosti emergenttinä ilmiönä. Lienee hyvin mahdollista tyhjentävästi selittää elämän synty ei-elollisen luonnon tosiseikkojen nojalla. Samoin kemiallisia yhdisteitä ei yleensä pidetä emergentteinä suhteessa fysi­kaalisiin osiinsa muuten kuin hyvin heikossa mielessä (vrt. Ketonen 1981, s. 212). Kuitenkin emergenssin käsite ja sen sovellusala herättävät jatkuvasti keskustelua, joten ei voida suoralta kädeltä sanoa, että esimerkiksi Ketosen episteeminen ja diakroninen tapa ymmärtää emergenssin luonne olisivat vanhentuneita.⁵

Emergenssin täsmällisestä määrittelemisestä riippumatta on selvää, ettei Ketosen kannattama ei-reduktiivinen naturalismi, jonka tärkeimpiä klassikkoja on Deweyn teos Experience and Nature (1929), ole reduktiivista tai mekanistista materialismia, sillä Ketosen mukaan eivoida empiirisesti perustella sitä, että "aine" olisi todellisempi kuin "henki". Nämä molem­mat ovat "olevaisen aspekteja, yhtä hyviä ja arvokkaita kumpikin". Aineen ja hengen maailman – tai eläimen ja ihmisen – välillä ei ole kuilua tai "hyppäystä" (Ketonen 1980, s.172–173, 180). Olevaisen "korkeammat piirteet", kuten elämä, henki ja arvot, nousevat esiin eli emergoituvat biologisen kehityksen myötä. Ne eivät ole erillisiä substansseja vaan edellyttävät tietynasteista kompleksisuutta niiden perustana olevassa luonnollisessa maailmassa (Ketonen 1954, s. 92). Todellisuuden emergent­teinä piirteinä ne ovat jotakin enemmän kuin fysikaalis-kemiallis-biologi­nen perustansa mutta kuitenkin tästä perustasta riippuvaisia. Saman­suuntaista emergenttiä materialismia, tosin ilman erityisiä Dewey­sympatioita ja pikemminkin Karl Popperiin kuin pragmatismiin tukeutuen, on myöhemmässä suomalaisessa filosofiassa kannattanut muiden muassa Ketosen oppituolin nykyinen haltija Ilkka Niiniluoto (1990a).

Emergenssifilosofiaan pohjautuu Ketosen omaperäinen filosofinen antropologia, eräänlainen humanismin ja naturalismin yhdistelmä (vrt.

 

-32-

 

esim. Pihlström 2003). Vaikka ihmisen "olemusta" tarkasteltaessa on lähdettävä liikkeelle ihmisestä luonnollisen evoluution kautta kehit­tyneenä biologisena olentona, ihmisyyttä ei voida palauttaa biologiaan, koska sielu ja ruumis ovat "yksi ainoa kokonaisuus, eivät eri olemuk­sia" ja ihmisen "henkiset ominaisuudet ovat yhtä todellisia ja yhtä biologisia kuin hänen muutkin ominaisuutensa" (Ketonen 1980, s. 71). Niinpä luonnontieteellisen ja humanistisen tutkimuksen välillä ei pidä nähdä jyrkkää dikotomiaa (ibid., s. 72). Pragmatismi onkin lupaavimpia yrityksiä tarkastella ihmistä sekä luonnon- että kulttuuriolentona, aidossa ristikkäisvalaistuksessa, jossa kumpikaan näistä ihmisluonnon aspekteista ei joudu kärsimään toisen kustannuksella.

Ketosen (ja Deweyn) naturalismissa todellisuus ymmärretään näin ollen luonnollisena jatkumona, jossa myöskään esimerkiksi elottoman ja elollisen luonnon välille ei voida piirtää veitsenterävää rajaa (Ketonen 1976, s. 167–168). Yhteen ja samaan kaiken käsittävään luontoon kuuluvat sekä olevaisen henkiset että sen aineelliset aspektit, kaikki, mitä voidaan tieteellisin menetelmin tutkia (Ketonen 1981, s. 205). Vastaavaa holistista naturalismia edusti jo Eino Kaila usein siteeratussa "filosofisessa herää­misessään" (ks. esim. Kaila 1953), jossa hän hahmotti luonnon kaikki­yhteisenä kokonaisuutena ilman mitään "yliluontoa'.⁶ Tämäntapainen reduktionismin välttävä holistinen naturalismi on "asenne, joka heijastaa luottamusta tieteellisen tutkimuksen menetelmiin", ei suljettu dogmaat­tinen oppijärjestelmä (Ketonen 1981, s. 204). Ketosen naturalismia voi­taisiin kenties luonnehtia metodologiseksi erotuksena metafyysisistä natura­lismin muodoista (vrt. esim. Hatfield 1990), joskin on huomattava, etteivät kaikki pidä tällaista erottelua onnistuneena: naturalismi näyttäisi edellyttävän paitsi luottamusta tieteen menetelmiin, myös jonkinlaista käsitystä todellisuuden luonteesta, siitä, että maailma on luonnollinen ja sellaisena tieteen menetelmin tutkittavissa.⁷

Ketonen kuitenkin kiersi naturalismin reduktiiviset metafyysiset karikot kieltäytyessään palauttamasta mitään erityisiä todellisuuden aspekteja joihinkin muihin, "perustavampiin". Hänen naturalisminsa sisälsi siten sekä metafysiikkaa että metodologiaa – mutta molempia pragmatismille tunnusomaisella suvaitsevaisella tavalla. Kaikki tapahtu­mat ovat luonnontapahtumia, mutta tämä ei tarkoita, ettei inhimillisellä

 

-33-

 

vapaudella ja vastuulla olisi merkityksensä todellisuuden kuvaamisessa ja tarkastelemisessa. Kuten Ketonen vuoden 1918 tapahtumista kirjoittaes­saanmuistuttaa, jonkin asian, esimerkiksisodanja kaikkien senyhteydes­sä tapahtuvien tekojen, näkeminen "luonnontapahtumana" ei poista inhimillisen vastuun merkitystä (Ketonen 1983, s. 15). Hänen antireduk­tionistisella naturalismillaan on näin ollen sovellusmahdollisuuksia yleisempien, esimerkiksi historiaa koskevien kysymysten kannalta. Hän olikin eräänlainen tieteen ykseyden kannattaja. Kuten edellä todettiin, luonnontieteet ja humanistiset tieteet eivät hänen mukaansa ole olemuk­sellisesti erilaisia – molempien tutkimuskohde on yksi ja sama luonto erilaisissa aspekteissaan – mutta niiden ykseys ei ole reduktionistien tavoittelemaa luonnontieteiden mallin mukaan normitettua ykseyttä. Esimerkiksi historiallisissa ratkaisuissa olennaista vastuun käsitettä ei voida eliminoida tieteen tutkimasta maailmasta. Pragmaattinen naturalis­mi, myös Ketosen edustamassa muodossa, on eräänlainen olennaisesti Kantiin palautuva "kaksoisvalaistusoppi": yhtä ja samaa todellisuutta, johon ihminenkin kuuluu, voidaan katsella sekä luonnonlain (ja siten luonnontieteellisten selityspyrkimysten) että vapauden ja vastuun (sekä siten moraalisen arvioinnin) näkökulmista, teoreettisen ja käytännöllisen järjen alueilla (vrt. Pihlström 2002a, 2003).

Kuten kaikki "henkinen", myös todellisuutta koskeva tietomme ja tieteellinen tiedonhankintamme ovat Ketosen kannattaman deweylaisen naturalismin mukaan itse luonnollisen todellisuuden elementtejä. Tämä ei kuitenkaan merkitse tieto-opillisten ja muiden filosofisten käsitteiden suoraviivaista palauttamista luonnontieteellisiin käsitteisiin, vaan pikem­minkin ihmiselle luonnollisen päämääriin ja arvoihin suuntautuneen toiminnan siirtämistä filosofisen tietoteorian keskiöön. Tällainen normatii­visesti säädelty toiminta on jälleen materiaaliseen perustaansa nähden "emergenttiä", mutta kuitenkin täysin luonnollista. Deweylainen hyök­käys tieto-opin traditiota vastaan perustuu juuri tiedon ja toiminnan käsitteiden erottamattomuuteen (ks. myös Pihlström 1998, luku 4). Pragmatistille maailmaa koskeva tieto on maailmassa tapahtuvaa toimin­taa, ei ikuisten, muuttumattomien totuuksien passiivista katselemista. Ketosen voidaan ehkä arvella ajatelleen suurin piirtein tähän tapaan,

 

-34-

 

joskaan hän ei kehitellyt pragmatismiaan kovinkaan pitkälle naturalistisen tieto-opin suuntaan.

Voitaneen kuitenkin hieman poleemisesti väittää, että Ketonen jäi tieteenfilosofiassaan osittain aikansa ortodoksian, Kailan 1930-luvun alussa Suomeen tuoman loogisen empirismin vangiksi. Hän ei aivan kyennyt etenemään deweylaiseen pragmatismiin ja naturalismiin saakka, josta käsin monet loogisen empirismin ja sen jatkeena muotoutuneen analyyttisen tieteenfilosofian kiistakysymykset vaikuttavat keinotekoisilta. Esimerkiksi metafysiikkaa (jollaista naturalismi itsekin väistämättä on, kuten edellä todettiin) ei tarvitse hylätä, jos Deweyn tapaan tutkimme olemassa olevan yleisiä muotoja, "the generic traits of existence", sellaisina kuin ne inhimillisessä toiminnassamme ja käytännöissämme ilmenevät.. Toisaalta logiikalla, niin tärkeää kuin se onkin, ei ole erityisasemaa tieteen järjestelmässä. Vaikka Ketonen kaiketi teki tieteellisesti merkittävimmän työnsä todistusteorianja siten logiikan perustutkimuksen saralla (vrt. von Plato 2002), juuri tämä puoli hänen tuotannostaan ei ole pragmatismin perspektiivistä kiinnostavin. Muodollinen logiikka ei deweylaisen naturalismin mukaan voi olla tieteen perusta siinä mielessä, jossa Wienin piirin loogiset empiristit pitivät sitä tieteen perustana. Pikemminkin logiikka on inhimillisen tiedonmuodostuksenn ja "tutkimuksen" (inquiry), tutkimusta paljon laajemmassa mielessä. Dewey hyökkäsi modernia symbolista logiikkaa vastaan sikäli kuin se vaali klassisen humelaisen empirismin perinteitä, esimerkiksi analyyttinen-synteettinen -eroa (ks. Sleeper 1986, s.135ja luku 6 passim). Hän ennakoi jo 1920-luvulla Wittgen­steinin myöhäisfilosofian "merkitys käyttönä" -näkemystä ja Quinen naturalisoitua tietoteoriaa (ibid., s. 149). Hän ei tietenkään arvostellut loogikkojen tekemää työtä sinänsä vaan tietynlaista käsitystä tieteestä ja filosofiasta, jossa tuon työn tuloksilla oli kaikkeen muuhun nähden, ensisijainen asema.

Dewey otti siis jo loogisen empirismin kukoistusaikana (tai itse asiassa jo paljon sitä ennen) ne ratkaisevat askeleet ulos loogis-empiristisestä viitekehyksestä, joita myöhemmin on pidetty "postmodernistien" ja muiden jälkipositivististen tieteenfilosofien kuten W.V. Quinen ja Thomas Kuhnin ansiona (vrt. esim. Hickman 2001). Tällaisia askeleita Ketonen ei kyennyt ottamaan, mistä häntä itseään tuskin kuitenkaan on aihetta

 

-35-

 

syyttää. Myös hänen pragmatismivaikutteidensa tärkein lähde, Nagel, oli pikemminkin pragmatisminja loogisen empirismin yhteensulauttaja kuin puhdasverinen pragmatisti. Eikä tuo sulauttaminen sodanjälkeisessä yhdysvaltalaisessa filosofiassa suinkaan tapahtunut pragmatismin kannalta ainakaan yksinomaan suotuisalla tavalla vaan lähinnä loogisen empirismin ehdoin (vrt. Pihlström 1999, 2002b). Kun Wienin piirin filosofit olivat asettuneet Yhdysvaltoihin, looginen empirismi oli suureksi osaksi vallannut amerikkalaisen filosofian sen sijaan, että se olisi sulautu­nut kotoperäiseen pragmatismiin. Vasta 1980- 90-lukujen uuspragmatis­mi on aidosti onnistunut syntetisoimaan analyyttistä filosofiaa ja pragma­tismia. Ketonen kuitenkin näki jo Columbian ja Yalen vierailunsa jälkeen, että näiden perinteiden synteesi oli tarpeen:

 

Amerikkalaisen filosofian näkyvimpänä suuntana voi pitää ame­rikkalaista naturalismia, joka lähtee Deweyn filosofiasta; sen nuoremmat edustajat ovat lisäksi saaneet eräitä vaikutteita loogi­sesta empirismistä. [...] Sen perusoppeja on, että ei ole muuta tietoa kuin tieto, jokavoidaan saavuttaa tieteellisen metodin avulla. Tieteellinen metodi tulkitaan tällöin vapaasti, ilman positivismin rajoituksia, jolloin tietoon kuuluvat myös spekulatiivisen filosofian teoriat. [...] Yksi [amerikkalaisen naturalismin] tavoitteista on synteesi, joka liittäisi yhteen sen, mikä idealismin filosofiassa on ollut syvintä inhimillistä viisautta, ja sen, mikä tieteellisessä metodissa on parasta ja pysyvintä. (Ketonen 1951, s. 89–90.)⁸

 

Ketosen omat pyrkimykset naturalismin ja idealismin (tai "humanis­min") yhteensulauttamiseen jäivät valitettavasti melko ohjelmallisiksi. Hän ei missään kovin systemaattisesti kehitellyt antireduktionistista naturalismiaan. Jos hän olisi kypsällä kaudellaan suunnannutvoimavaro­jaan varsinaiseen filosofiseen tutkimukseen, hän olisi saattanut edustaa Suomessa sitä "uutta tieteenfilosofiaa", joka Quinen, Kulmin ja muiden 1960-luvun jälkeisen amerikkalaisen filosofian nimimiesten myötä ikään kuin palasi Peircen, Jamesin ja Deweyn tuotannosta jo melko tuttuihin pragmatistisiin teemoihin.⁹ Tällaista tieteenfilosofiaa on tosin pidetty "köyhänä" (Hintikka 2001a, 2001b) – eihän se ole tuottanut (eikä hyödyn­tänyt) selväpiirteisiä loogisia tuloksia vaan on pikemminkin pyrkinyt

 

-36-

 

vapautumaan eräistä loogisen empirismin logiikkakeskeisen filosofiakäsi­tyksen kahlitsevista lähtökohdista. Suomalaista tieteenfilosofiaa onkin pitkään dominoinut vahvasti logiikkavetoinen, loogisen empirismin henkisen viitekehyksen määrittämä (tosin Wienin piirin opinkappaleista nopeasti luopunut ja tieteellisen realismin suuntaan kehittynyt) virtaus, joka kiistatta on tuonut maamme filosofiseen elämään sellaista kansain­välisyyttä ja arvonantoa, jota pääasiassa kotimaisilla kentillä vaikuttanut Ketonen ei onnistunut luomaan. On hienoa, että suomalainen hengen­elämä on saanut osakseen tällaisenvaikutusvaltaisen loogis-tieteenfiloso­fisen tradition. Tästä huolimatta Ketosen deweylainen pragmatismi olisi saattanuthieman perusteellisemmin kehiteltynä ja suuntauksen kansain­välisen kehityksen kanssa keskustellen tuoda Suomen filosofiseen ilma­piiriin rikkautta ja moniulotteisuutta, vaihtoehdon Jaakko Hintikan vahvasta asemasta seuranneelle formaalin logiikan ja semantiikan ylivallalle.

Mutta ilmeisesti aika ei vielä Ketosen tutkijankaudella ollut sellaiseen vaihtoehtoon kypsä eikä tämän pragmatismista hieman erillinen loogik­kominä tuntenut riittävästi tarvetta loogisen empirismin ja sen perillisten filosofistentaustaoletustenperinpohjaiseen kritiikkiin. Vasta uuspragma­tismin noustua kansainvälisen filosofisen kentän merkittäväksi osapuo­leksi on Suomessakin ollut mahdollista asettaa kyseenalaiseksi esimerkiksi puhtaan muodollisen logiikan asema tieteenfilosofian kulmakivenä.¹⁰

3. Ketonen "osallistuvana filosofina"

 

Voidaan ehdottaa, että Ketosen ahkera julkinen toiminta – etenkin hänen akateemikko vuosinaan – ja hänen lukuisat populaarit kirjansa esimerkiksi historiasta ja yliopistohallinnosta (vrt. Eskola 2002) edustavat eräänlaista metafilosofista pragmatismia. Tämän näkemyksen mukaan filosofian on toimittava ihmisten elämässä; filosofiassa on voitava saavuttaa "tuloksia" – ei tosin pelkästään loogisessa tai tieteellisessä merkityksessä vaan siinä mielessä, että filosofian harjoittamisesta tai filosofisesta asenteesta on seurattava jotakin konkreettista ja käytännöllistä (vrt. Pihlström 1998, 2001). Varmastikaan Ketosen rooli julkisena ajattelijana ja yhteiskunnal­lisena vaikuttajana ei ollut ongelmaton, mutta hän kuitenkin toteutti tuota

 

-37-

 

rooliaan vastuullisemmin kuin eräät toiset julkisuudessa aktiiviset intellektuellit, joiden työtä niin ikään on leimannutpragmatistinen pohja­vire. Hänen Suomen historiaa, yliopistomaailmaa, tieteen etiikkaa sekä terveyttä ja sairautta (ja monia muita aiheita) koskevat puheenvuoronsa ovat enimmäkseen punnittua, huolellisesti harkittua puhetta ihmisen tilasta ja tulevaisuudesta yhä ongelmallisemmaksi käyvässä maailmassa. Ketosen voidaankin sanoa seuranneen deweylaista melioristista, osallistuvan, maailmaa ja yhteiskunnallisia oloja järkevän, tieteen menetelmiä (laajassa mielessä) noudattavan kriittisen keskustelun avulla parantamaan pyrkivän filosofian projektia (vrt. myös Sleeper 1986, luvut 7 ja 8).¹¹

Vaikka osa Ketosen populaareista kirjoituksista saatetaan ehkä leimata pelkäksi "mielipidekirjallisuudeksi", parhaimmillaan Ketosen filosofista elämäntyötä voidaan pitää muistutuksena siitä, että filosofin yksi tärkeä velvollisuus on ottaa kantaa, osallistua keskusteluun, puuttua tärkeiksi kokemiinsa asioihin silloinkin, kun ne lankeavat hänen välittömän asian­tuntemusalueensa (esimerkiksi predikaattilogiikan) ulkopuolelle. Täl­laisen osallistumisen on kuitenkin oltava varovaista ja vastuullista. Julkisuudessa esitetyt filosofiset puheenvuorot eivät välttämättä ole painavia siksi, että ne ovat filosofin esittämiä. Mutta ne voivat olla painavia filosofisen asenteen ilmauksina, vaikka ne kohdistuisivat johonkin näennäisesti epäfilosofiseen teemaan.

Jo varhaisen Yhdysvaltain-matkansa jälkeen kirjoittamassaan artikke­lissa Ketonen huomautti, amerikkalaisten vaikutteittensa pohjalta, että filosofian tulee paitsi selvitellä omia metodiongelmiaan myös "kiinnittää huomiota ihmisen muihin kulttuuriharrastuksiin" (Ketonen 1951, s. 87). Juuri tätä Ketonen ymmärtääkseni koetti vuosikymmenien ajan tehdä, huolehtien samalla siitä, että "filosofian tulee kiinteästi pysyä elämän realiteeteissa" (s. 87). Tämäntapaisesta pragmatistisesta filosofiakäsityk­sestä imi omaan ajatteluunsa jotakin varmasti myös Ketosen oppilas ja läheinen ystävä, myöhempi "mediafilosofi" Esa Saarinen, jonka toimm­nassa metafilosofinen pragmatismi ja "ihmisen muihin kulttuuriharras­tuksiiri" syventyminen kuitenkin veivät jo melko kauas itse filosofiasta."¹² Ketonen koetti jo vuonna 1951 esittää, että filosofi, sellaisena kuin hänet Amerikassa nähdään, on paitsi tietyn ammattinimikkeen haltija siinä

 

-38-

 

missä kuka tahansa, myös oman vaikean alansa ekspertti, jonka tulee voida omistautua teoreettiselle työlleen:

 

Filosofi on ammattimies, jonkin asian erikoistaitaja ja erikoistuntija. Hänen päänsa päällä ei ole mitään sosiaalisen kunnian sädekehää. Hän ei ole suuremmassa arvossa kuin se mies, joka drug-store'n pöydän toisella puolen taitavasti valmistaa asiakkaille hot dogeja ja hampurilaisia. Mutta toisaalta tähän kätkeytyy asiallinen etu, joka osoittaa tämän arvostuksen paremmuuden. Ymmärretään täysin, että filosofin tai minkä tahansa muun teoreetikon ammatti on elämäntehtävä, todella vaikea ammatti, joka vaatii miehensä kokonaan, ja että mikäli näitä ammatteja yhteiskunnassa on olemassa, ei mitään kysymyksiä tehdä niiden suuremmasta tai pienemmästä tarpeellisuudesta. (s. 88)

 

Filosofia on (pace Saarinen) oma erityinen "eksperttikulttuurinsa"; filosofialla on kuitenkin (pace puhdasoppiset analyyttiset filosofit) tärkeitä tehtäviä mitä moninaisimpien ongelmien kimpussa myös yliopiston ulkopuolella. Tämä filosofiakäsitys on kieltämättä jännitteinen, mutta voisiko pragmatistinen, filosofian toiminnallista roolia ihmisten moni­muotoisessa, sekä tieteellisessä että arkipäiväisessä elämässä korostava käsitys mitään muuta ollakaan?

Ennen kaikkea Ketonen – nähdäkseni toisin kuin eräät myöhemmät julkiseen keskusteluun aktiivisesti osallistuvat filosofit ja radikaalit pragmatistit – kunnioitti filosofisten ongelmien aitoutta. Vaikka hän ei ehkä itse paneutunut riittävän systemaattisesti ja pitkäjänteisesti kaikkiin niihin teemoihin, joihin hänellä olisi ollut kykyä paneutua (esimerkiksi emergenssin käsitteeseen tai yhtä lailla hänen uransa varhaisvaiheessa keskeisiin todistusteoreettisiin ongelmiin), hänen ajattelussaan voidaan nähdä samaa ehdotonta "rehellisyyttä suurten kysymysten edessä", jota hän arvosti opettajassaan Kailassa (ks. Ketonen 1960, s. 16). Hänen työssään ei ole jälkeäkään"filosofian lopun" haaveilusta (tai sillä uhkaile­ntisesta). Tässäkin mielessä Ketonen oli lähellä aitoa pragmatismia eikä esimerkiksi Richard Rortyn ja hänen seuraajiensa sepittämiä pragmatis­min vääristymiä. Moniin Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomuksen lukijoihin – myös tämän kirjoittajaan, joka tutustui Ketosen kirjaan 19­-

 

-39-

 

Vuotiaana Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian pääsykokeeseen valmistautuessaan – lienevät tehneet suuren vaikutuksen seuraavat ylevät sanat:

Olevaisen salaisuus on pohjaton. Jos sanomme, että elämäkin oli luonnon tuote, niin poistamme sillä vain mitättömän pintakalvon siitä läpitunkemattomasta verhosta, jonka tuolle puolen olevaisen salaisuus joka tapauksessa jää. Tämän mysteerin olemassaolo meidän on pakko myöntää. Mutta älkäämme myöntäkö sitä sen vuoksi, että saisimme siten aiheen ryhtyä heti selittämään tätä samaa mysteeriä lähtien tunteista ja toiveista, joita tutkijan ajatus ei enää sido. Siihen meillä ei myöskään ole oikeutta. Sille, mitä väitämme, tulee aina olla jokin peruste. Ja tässä voi jokainen aitoja vakava filosofia olla meille palvelija ja ohjaaja. (Ketonen 1981, s.219.)

Tässä ei puhu ultrapragmatisti, jonka mukaan filosofian ikuiset ongelmat voitaisiin jättää historian lehdille ja korvata edifioivalla kulttuu­rikeskustelulla, muttei myöskään systemaattisen filosofisen tutkimuksen "tuloksia" tavoitteleva, tieteestä mallinsa etsivä ongelmanratkaisija, joka on vakuuttunut, että nuo ongelmat voidaan ratkaista (ja siten lopettaa niistä keskusteleminen) esimerkiksi kehittämällä uutta ja ilmaisuvoimai­sempaa logiikkaa. Kuten pragmatismin klassikot (ainakin parhaina hetkinään), Ketonen oivalsi filosofisten ongelmien olevan ihmiselämään itseensä syvästi juurtuneita, konkreettisia, käytännöistämme erottamatto­mia, "ihmisten ongelmia" (vrt. Dewey 1946) - ja samalla tietyssä mielessä ratkeamattomia, ikuisia. Aidosti itsekriittisen ajattelijan tavoin hän myös varoitti meitä etsimästä niihin pinnallisia, kritiikittömiä pseudoratkaisuja, "joita tutkijan ajatus ei enää sido". Veikkaisin, että hän olisi pitänyt myös monia analyyttisen filosofian klassisiin filosofisiin ongelmiin tarjoamia ratkaisu- tai eliminointiehdotuksia tällaisina.

Mutta tämä on tietenkin spekulaatiota. Voimme vain valitella sitä, ettei Ketonen missään kattavasti eksplikoinut filosofiakäsityksensä suhdetta pragmatismin eikä analyyttisen filosofian ihanteisiin.

 

Helsingin yliopisto

 

-40-

 

Viitteet

 

¹ Olen kiitollinen kaikille, jotka kommentoivat tämän artikkelin pohjana olluita esitelmääni Suomen Filosofisen Yhdistyksen järjestämässä akateemikko Oiva Ketosen muistosymposiumissa Helsingissä 28.11.2001, erityisesti pro­fessori Ilkka Niiniluodolle, jolta olen myös saanut hyödyllisiä lähdevinkkejä.

² Dewey oli aiemmin toiminut muun muassa Columbiassa, jossa Nagel Ketosen vierailun aikaan vaikutti.

³ Ketonen kyllä mainitsee Peircen esimerkiksi, teoksensa Se pyörii sittenkin alussa tieteen menetelmää käsitellessään (Ketonen 1976, s. 10). Ketosen tutustuessa amerikkalaiseen filosofiaan oikeastaan vain James oli Suomessa melko hyvin tunnettu. Useita hänen teoksiaan oli suomennettu jo 1910-luvulla (ks. Pihlström 2001). Yksi Ketosen suosikkipragmatistin Deweyn filosofisista pääteoksista, The Quest for Certainty, ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1999, hieman ennen Ketosen kuolemaa (Dewey 1999).

⁴ Tässä ei ole tarvetta viitata lähemmin Salomaan tai muiden varhaisten suomalaisten pragmatismin tulkitsijoiden näkemyksiin. Salomaan kritiikistä ks. Pihlström (2001).

⁵ Emergenssikeskustelusta laajemmin ks. myös Pihlström (2002a). On ehkä paikallaan mainita, ettei Ketonen ollut ensimmäinen, joka toi emergenssin käsitteen suomalaiseen keskusteluun: emergenssiteorioita esitteli muun muassa Nageliin viitaten jo Kari Lagerspetz (1957); vrt. myös Lagerspetz (1982), s. 45–46. Holistista luonnonfilosofiaa, jossa "kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa", oli jo 1920-luvulla kehitellyt Ketosen opettaja Kaila (ks. Kaila 1928; vrt. Niiniluoto 1990b, s. 26). Sanan "kokonaisvaltaisuus" intro­dusoi suomen kieleen Ohto Oksala (ks. Kaila 1960, s. 555; olen kiitollinen tästä huomiosta professori Niiniluodolle). On selvää, että Kailan ja Ketosen holis­tisen naturalismin muotojen tarkempi vertailu vaatisi oman tutkielmansa.

⁶ Kailan naturalistinen perusasenne ja hänen varaukselliset pragmatismi­sympatiansa, jotka ulottuivat ainakin 1943 ilmestyneeseen Syvähenkiseen elämään (3. painos 1986) saakka (ks. Pihlström 2001), eivät luultavasti voineet olla jossain määrin vaikuttamatta siihen, että Ketosen ajattelu ohjautui deweylaisille urille. Kailalle läheisin pragmatisti oli kuitenkin aina William James.

⁷ Esimerkiksi teokseen Craig & Moreland (2000) sisältyvissä artikkeleissa monet naturalismin kriitikot argumentoivat, ettei naturalismia voida tulkita puhtaasti metodologiseksi kannaksi vaan se on omaleimainen filosofinen näkemys vain radikaalissa metafyysisessä (reduktiivisessa tai eliminatiivi­sessa) muodossaan, jossa kaikki "yliluonnolliset" tai muut luonnontieteen maailmankuvaan sopimattomat entiteetit poistetaan rationaalisen ajattelijan todellisuuskäsityksestä. Naturalismin määritteleminen on toki kompleksinen kysymys, eikä siihen tässä voida ottaa kantaa (vrt. esim. Pihlström & Koskinen 2001). Ketosen luonnehdinnat kuitenkin muistuttavat hyvin naturalismin

 

-41-

 

määrittelemisen vaikeudesta: jos kaikki, myös kaikki "henkinen", on osa luontoa, voidaanko itse asiassa luonnon piiristä sulkea pois mitään?

⁸ Tämä kuvaus vastaa itse asiassa hämmästyttävän hyvin synteesipyrki­mystä, joka nykyfilosofiassa voi näyttäytyä esimerkiksi pragmatismin tulkit­sernisena kantilaisen transsendentaalisen idealismin naturalisoinniksi (vrt. Pihlström 1998).

⁹ Aivan samoin hän olisi saattanut tehdä merkittävän uran loogikkona, mikäli hän ei olisi lopettanut logiikan tutkimusta jo 1940-luvun puolivälissä.

¹⁰ Muistettakoon, että logiikassa saavutettujen tulosten filosofiseen rele­vanssiin kohdistuvan kritiikin ei missään tapauksessa tarvitse eikä pidä olla noita tuloksia itseään vastaan suunnattua, sikäli kuin ne ovat loogikko­yhteisössä yleisesti hyväksyttyjä ja tunnustettuja. Tässä suhteessa on ihmetel­tävä Hintikan (2001b) tapaa arvostella pyrkimystä asettaa tietyt sinänsä kiistattomat logiikan perustutkimuksen tulokset laajempaan (tieteen)filo­sofiseen kontekstiin ja koetella niitä niiden yleisemmän filosofisen kantavuu­den valossa.

¹¹ Myös käytännön tasolla, korkeakoulupolitiikassa, Ketosen vaikutteet olivat osittain amerikkalaisia. Esimerkiksi vierailu Wisconsinin yliopistoon 1966–67 muovasi merkittävällä tavalla hänen näkemyksiään. Vrt. Eskola (2002).

¹² Olen laajasti kritisoinut Saarisen - ja mutatis mutandis eräiden muidenkin mediaintellektuellien - filosofiakäsitystä teoksessa Pihlström (2001). Saarisen mediafilosofisen ohjelman perusesitys on Taylor & Saarinen (1994).

 

 

Kirjallisuus

 

Craig, William Lane & Moreland, J.P. (toim.) (2000), Naturalism: A Critical Analysis, Routledge, London & New York.

Dewey, John (1929), Experience and Nature,

Open Court, La Salle, Ill.

, 2. painos, 1986 (1. painos 1925).

Dewey, John (1946), Problems of Men, Philosophical Library, New York. Dewey, John (1999), Pyrkimys varmuuteen: Tutkimus tiedon ja toiminnan suhteesta, suom. Pentti Määttänen, Gaudeamus, Helsinki (alkuteos 1929).

Eskola, Seikko (2002), "Oiva Ketonen korkeakoulupoliitikkona", tässä niteessä.

Hatfield, Gary (1990), The Natural and the Normative: Theories of Spatial Perception from Kant to Helmholtz, The MIT Press, Cambridge, MA & London.

Hickman, Larry A. (2001), "Pragmatism as Post-Postmodernism", ilmestyy teoksessa Elias L. Khalil (toim.), Dewey, Pragmatism, and EconomicMethodology (esitelmä American Institute of Economic Researchin Dewey-symposiumissa Great Barringtonissa, MA, heinäkuussa 2001).

Hintikka, Jaakko (2001a), Filosofian köyhyys ja rikkaus: Nykyfilosofian kartoitusta toim. Janne Hiipakka ja Risto Vilkko, useita suomentajia, Art House, Helsinki.

 

-42-

 

Hintikka, Jaakko (2001b), "Mitä tieteenfilosofiassa todella tapahtuu?", Tieteessä tapahtuu 7/2001,42-45.

Kaila, Eino (1928), Beiträge zu einer synthetischen Philosophie, Annales Universi­tatis Aboensis B IV:3, Turku.

Kaila, Eino (1953), "Laatujen asema suureiden maailmassa", teoksessa Kaila, Valitut teokset 2, toim. Ilkka Niiniluoto, Otava, Helsinki, 1992, s. 505–524.

Kaila, Eino (1960), "Hahmottuva maailma: Johdanto", teoksessa Kaila, Valitut teokset 2, toim. Ilkka Niiniluoto, Otava, Helsinki, 1992, s. 553–560.

Kaila, Eino (1986), Syvähenkinen elämä, Otava, Helsinki, 3. painos (1. painos 1943).

Ketonen, Oiva (1948), Suuri maailmanjärjestys: Tutkimus maailmankuvan historiasta, Otava, Helsinki.

Ketonen, Oiva (1951), "Vaikutelmia Amerikan filosofiselta näyttämöltä", Suomalainen Suomi 19, 83–90.

Ketonen, Oiva (1954), "John Dewey 1859–1952", Ajatus 18, 85-98.

Ketonen, Oiva (1960), "Eino Kailan tutkijapersoonallisuus", Ajatus 23, 5-16.

Ketonen, Oiva (1976), Se pyörii sittenkin: Tieteenfilosofian peruskysymyksiä, WSOY, Porvoo.

Ketonen, Oiva (1980), Rajalla: Ihmisen kohtalon pohdintaa, Otava, Helsinki.

Ketonen, Oiva (1981), Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus, WSOY, Porvoo, 3. painos (1. painos 1961).

Ketonen, Oiva (1983), Kansakunta murroksessa: Kesää 1918 ja sen taustaa, WSOY, Porvoo.

Lagerspetz, Kari (1957), "Kokonaisuuden käsite ja elämä", Suomalainen Suomi 25, 470–474; julkaistu uudelleen teoksessa Lagerspetz, Eläin ja kone, WSOY, Porvoo, 1966, s. 38–46.

Lagerspetz, Kari (1982), Sattumasta säätelyyn: Eliöt sopeutuvina säätelyjärjestel­minä, WSOY, Porvoo, 1983.

Nagel, Ernest (1961), The Structure of Science, Harcourt, Brace & World, New York, 1971.

Niiniluoto, Ilkka (1990a), Maailma, minä ja kulttuuri: Emergentin materialismin näkökulma, Otava, Helsinki.

Niiniluoto, Ilkka (1990b), "Luonto, elämä ja sielu: Eino Kaila 1910–35", teoksessa Eino Kaila, Valitut teokset 1, toim. Ilkka Niiniluoto, Otava, Helsinki, s. 9-38.

Pihlström, Sami (1998), Pragmatism and Philosophical Anthropology: Understand­ing Our Human Life in a Human World, Peter Lang, New York.

Pihlström, Sami (1999), "Kun eurooppalainen filosofia amerikkalaistui", niin&näin 2/1999, 41-42.

Pihlström, Sami (2001), Filosofin käytännöt: Pragmatismin perinteen vaikutus Suomalaisessa filosofiassa 1900-luvulla, UNIPress, Kuopio.

Pihlström, Sami (2002a), "The Re-Emergence of the Emergence Debate", principia, ilmestyy (esitelmä ISHPSSB 2001 -kongressissa Hamdenissa, CT, heinäkuussa 2001).

 

-43-

 

Pihlström, Sami (2002b), "Pragmatismi ja looginen empirismi", teoksessa Ilkka Niiniluoto & Heikki J. Koskinen (toim.), Wienin piiri, Gaudeamus, Helsinki.

Pihlström, Sami (2003), "On the Concept of Philosophical Anthropology" Journal of Philosophical Research 28, ilmestyy.

Pihlström, Sami & Koskinen, Heikki J. (2001), "Philosophical and Empirical Knowledge in the Program of Naturalism", teoksessa Mika Kiikeri & Petri Ylikoski (toim.), Explanatory Connections: Essays Dedicated to Matti Sintonen's 50 th Birthday, www.valt.helsinki.fi/kfil/matti.

von Plato, Jan (2002), "Elämä ja teos - ajatuksia Oiva Ketosen tieteellisen saavutuksen johdosta", tässä niteessä.

Sintonen, Matti (toim.) (1998), Biologian filosofian näkökulmia, Gaudeamus, Helsinki.

Sleeper, R.W. (1986), The Necessity of Pragmatism: John Dewey's Conception of Philosophy, Yale University Press, New Haven & London.

Stephan, Achim (1999), Emergenz: Von der Unvorhersagbarkeit zur Selbstorga­nisation, Dresden University Press, Dresden & München.

Taylor, Mark C. & Saarinen, Esa (1994), Imagologies: Media Philosophy, Rout­ledge, London & New York.

 

-44-