Hegelin valtioaate ja Snellmanin kansallisuusaate

Metatiedot
Tallennearkiston aihepiirit: 
Tekijät: 
Julkaistu: 
1926
Kuvaus: 

Arvi Grotenfelt

Hegelin valtioaate ja Snellmanin kansallisuusaate

Ajatus II, 1927, 5–22.

Arvi Grotenfelt

Hegelin valtioaate ja Snellmanin kansallisuusaate

Ajatus II, 1927, 5–22.

HEGELIN VALTIOAATE JA SNELLMANIN
KANSALLISUUSAATE.

KIRJOITTANUT ARVI GROTENFELT

Meillä Suomessa on vallitsevana se käsitys, että Hegelin filosofia ja siitä johtunut aatesuunta ovat voimakkaasti kasvattaneet kannat­tajiaan kansallismielisyyteen. Olihan Hegelin filosofia perustuksena J. V. Snellmanin kansallisuusopille, sille kansallisuusaatteen julis­tukselle, joka suomalais-kansallisen uudistusliikkeen ratkaisevana ajanvaiheena antoi suomalaisuuden harrastajain pyrkimyksille var­man suunnan ja selvän aatteellisen sisällyksen. Suomessa esiinty­neiden aatevirtausten valossa katsellen näyttää sentähden siltä, kuin Hegelin filosofia ja kansallismielisyys aivan luonnostaan kuu­luisivat yhteen.

Meistä saattaa tuntua siltä, kuin Hegelin oppi »objektiivisesta hengestä», joka on hänelle erittäin luonteenomainen ja tärkeä filo­sofinen pääaate, tuskin voisi viedä mihinkään muuhun käytännölli­seen kannanottoon kuin innokkaisiin kansallisiin harrastuksiin. Hegel opettaa, että »objektiivisen hengen» tuotteissa, s.o. niissä yhtei­sissä muodostumissa ja laitoksissa, joita ihmiskunta historiallisessa kulttuurielämässään luo, asuu maailmanhenki, jumalallinen yhteis­järki; hän väittää, että maailmanjärki toteutuu näissä historiallisen yhteiselämän muodostuksissa ylevämmin ja puhtaammin kuin ihmis­yksilöissä. Nämä opit tuntuvat saavan elävän sisällyksen ja merki­tyksen juuri siten, että käsitetään »objektiivisen hengen» eli yleis­järjen ilmenevän ja toteutuvan ennen kaikkea kansallishenkenä.

-5-

Siitä Snellman tekee sen johtopäätöksen, että kansallisuus on kor­kein asia maan päällä, joka historiallista toimintaa arvosteltaessa käy kaiken muun edellä.

Hegelin kotimaassa Saksassa ei ole katsottu ollenkaan niin sel­väksi, että hegeliläisyys on edullinen kansallismielisyydelle. Siellä on kiistelty siitä, oliko Hegel kansallismielinen, ja kysymykseen on usein vastattu kieltävästi. Ja niille, jotka ovat olleet sitä mieltä, että Hegel pohjaltaan oli kansallismielinen, on jäänyt pulmalliseksi tehtäväksi selittää, kuinka tämä käy yhteen erinäisten hänen lausu­miensa toisensuuntaisten ajatuksien kanssa ja kuinka hän on saat­tanut muutamissa katsannoissa esiintyä ainakin näennäisesti aivan epäkansallisen ajatustavan kannattajana.

Kysymystä Hegelin kansallisesta tai epäkansallisesta ajatusta­vasta on Saksassa vanhastaan pohdittu. Sen saattoi vilkkaan ja kiihkeän keskustelun alaiseksi Hegelin ankara arvostelija R. Haym, joka teoksessaan »Hegel und seine Zeit» (1857) m. m. räikeästi esitti, miten Hegel muutamissa tapauksissa osoitti epäkansallista mieltä.

Hegelin elämänkertojain huomiota on vanhastaan herättänyt hä­nen oudoksuttava mielialansa ja käytöksensä syksyllä 1806, siihen aikaan, jolloin Napoleon ranskalaisen sotajoukon etunenässä Jenan luona hajoitti Preussin sotajoukon ja siten sai haltuunsa Preussin - oltuaan jo sitä ennen melkein koko muun Saksan ylimpänä käs­kijänä. Hegel eli ja toimi silloin samassa kaupungissa, Jenassa, syven­tyneenä tieteellisiin harrastuksiinsa, ikään kuin nuo suuret historial­liset tapahtumat, jotka ratkaisivat hänen isänmaansa kohtalon, eivät olisi koskeneet häntä. Samoina päivinä hän lähetti loppuosan »Phänomenologie des Geistes» nimisen teoksensa käsikirjoitusta kustantajalleen Bambergiin. Kuten moittien on huomautettu, il­maisevat Hegelin kirjeet näiltä päiviltä ensi sijassa ääretöntä huo­lestumista siitä, ettei vain hänen käsikirjoituksensa joutuisi harha­teille (vrt. Haym, Hegel und seine Zeit, s. 257). Sen johdosta lau­suttu moite tuntuu tosin melkein kohtuuttomalta; onhan aivan luonnollista ja inhimillistä, jos kirjailija tai tutkija on kovin huo­lissaan siitä, ett'eivät hänen pitkällisen, vaivalloisen työnsä tulokset menisi hukkaan. Arveluttavampaa on se, että mikäli Hegelin aja­tukset näinä päivinä kiintyvät ulkonaisiin maailmantapahtumiin,

-6-

niin hänessä ei puhkea ilmi mitään lämpimiä isänmaallisia tunteita, vaan hänen myötätuntonsa kääntyy kylmästi pois Saksan asiasta, hänen ihailunsa kohdistuu muukalaiseen valloittajaaan.

Samana päivänä kuin ranskalaiset olivat marssineet Jenaan, päi­vää ennen kuin lopullinen ratkaiseva taistelu tapahtui Jenan pohjois­puolella olevalla ylängöllä, kirjoittaa Hegel ystävälleen Nietham­merille: »Olen nähnyt keisarin - tämän maailmansielun (»diese Weltseele») - ratsastavan kaupungin halki tiedusteluretkelle. He­rää ihmeellinen tunne, kun näkee sellaisen yksilön, joka tässä, kes­kittäen yhteen pisteeseen kaikki, hevosensa selässä istuen ulottaa vaikutuksensa yli maailman ja hallitsee sitä. Preussiläisille kyllä ei voinut ennustaakaan mitään sen parempaa,-muttatorstaistaalkaen maanantaihin mennessä tämä tavaton mies on saavuttanut niin suurta menestystä, ett'ei saata olla häntä ihailematta. ...Kuten minä jo aikaisemmin tein, niin toivovat nyt kaikki Ranskan sota­joukolle onnea, jonka se kyllä tuleekin varmasti saavuttamaan, koska sekä sen johtajat että yksinkertaiset sotamiehetkin ovat niin kovin paljon etevämmät kuin heidän vastustajansa. Siten tämä paik­kakunta pääseekin nopeimmin vapaaksi tästä sodan aallokosta (» ...von diesem Schwall». - K. Rosenkranz, Hegels Leben, 1844, s. 229-30). Kolme kuukautta myöhemmin Hegel kirjeessä oppi­laalleen Zellmannille selittelee, että »nykypäivien historia» (»die Ge­schichte des Tages») osoittaa, miten »sivistys saa voiton raakuudesta ja henkevyys hengettömästä ymmärtäväisyydestä ja viisastelusta» (»dass Bildung über Rohheit und der Geist über geistlosen Verstand und Klügelei den Sieg davon trägt»), viitaten tässäkin kirjeessään suo­raan ranskalaisten suuriin voittoihin (Hegel, Werke XV 11, 1835, s. 627).

Näihin aikoihin Hegel siis uskoi, että historian suuret tarkoi­tukset tulivat toteutetuiksi Napoleonin ja ranskalaisten voittojen kautta. Hän katseli ja arvosteli tapahtumia ankaran »objektiivi­sesti», korkealta filosofiselta kannalta, välittämättä lainkaan kan­sallis-saksalaisista näkökohdista ja harrastuksista.

     Hegelin kannanotto saattaa hämmästyttää nykyaikaista luki­jaa, mutta se on ymmärrettävissä - niin kuin kaikki ilmiöt ihmis­maailmassa. Kiintoisaa on tarkastaa, kuinka hän oli johtunut mieli­piteisiinsä.

-7-

Hegel ei ollut suinkaan välinpitämätön ajan valtiollisista ja histo­riallisista tapahtumista; päinvastoin hän oli aina nuoruudestaan asti harrastuksella seurannut niiden kehitystä ja koettanut ymmär­tää niitä syvemmältä, filosofiselta kannalta. Tästä hänen pyrinnös­tään on todisteena m. m. eräs nuoruudenteos »Die Verfassung Deutschlands», jonka hän kirjoitti vv. 1801–2 mutta jätti painatta­matta - nähtävästi sentähden että valtiolliset olot, jotka siihen aikaan kovin nopeasti vaihtuivat, olivat jo ennen kuin teos oli oikein viimeistelty muuttuneet siten, että se ei enää soveltunut sellaisenaan julkaistavaksi. Hegelin elämänkertojat ovat kyllä van­hastaan tunteneet tämän käsikirjoituksen, mutta vasta nykyisin se on kokonaisuudessaan tullut julkisuuteen. V. 1893 G. Mollat ensi kerran painatti sen ja v. 1913 G. Lasson julkaisi uuden, tarkis­tetun ja täydennetyn laitoksen, jossa on asianmukaisesti sovitettu yhteen Hegelin kaikki tähän kuuluvat osaksi katkonaiset käsikir­joitukset; se sisältyy Lassonin toimittamaan kokoelmaan »Hegel, Schriften zur Politik und Rechtsphilosophie», joka myös on VII osana Lassonin julkaisemassa uudessa Hegelin teosten kokonais­painoksessa »Sämtliche Werke».

Hegelin kirjoitus valaisee hänen mielipiteittensä kehitystä ja sen johdosta on viime vuosikymmenellä uudelleen pohdittu ja sel­vitetty valtion olemusta koskevia Hegelin aatteita. M. m. ovat sellaisia tutkimuksia julkaisseet Fr. Rosenzweig, »Hegel und der Staat», 2 os. 1920, sekä H. Heller, »Hegel und der nationale Macht­staatsgedanke in Deutschland», 1921. Esitän seuraavassa muutamia piirteitä Hegelin mielipiteiden synnystä, huomioon ottaen sen osit­tain uuden valaistuksen, minkä nämä tutkimukset ovat mainittuun seikkaan luoneet.

Siihen aikaan, jolloin Preussin luhistuminen Jenan luona antoi Hegelille aihetta lausua jyrkkiä vertaavia arvostelujaan preussiläi­sistä ja ranskalaisista, olivat Hegelin mielessä jo kypsyneet ja va­kaantuneet ne yleiset filosofiset periaatteet, joiden mukaan hän ar­vioi valtioelämää ja historiaa. Hänen katsantotapansa kaikkein ratkaisevimman kohdan voimme ilmaista seuraavasti:

Hegeliin oli vakiintunut filosofinen maailmankatsomus, jota voimme nimittää »transpersonalismiksi» eli yliyksilölliseksi maailman­-

-8-

katsomukseksi, »personalistisen» eli yksilöllisen käsityksen vasta­kohtana. Personalismilla ymmärrämme silloin sellaista maailman­käsitystä, joka pitää silmällä vain yksilöitä ja heidän hyvänoloaan, heidän oikeuksiaan, joka arvostelee kaikkea yksilöiden kannalta; transpersonalismilla taas sitä käsitystä, että yksilöiden yläpuolella on arvoja, jotka ovat tärkeämmät kuin yksilöt, ja että maailman­tapahtumia on arvosteltava yliyksilöllisten päämäärien näkö­kannalta.

Personalistinen katsantotapa arvelee, että ainoastaan yksilöt ovat varsinaisesti olemassa ja vain niillä on ehdoton arvo; ihmisten pyrkimyksien lopullinen tarkoitusperä ei saata olla mikään muu kuin jokin yksilöille tuleva hyvä, heidän onnensa tahi täydel­listymisensä. Kaikilla yhteismuodostumilla, esim. valtiolla, kansa­kunnalla, on sen mukaan arvoa vain välillisesti ja suhteellisesti, nimittäin mikäli ne tuottavat hyvää yksilöille. Tällainen katsanto­tapa oli yleensä vallinnut valistusajalla, ennen Hegeliä; Hegel oli sitä mieltä, että se oli johtanut pintapuolisiin ja vääriin käsityksiin, joita hän ankarasti vastusti. Personalismista johtuu hänen mielestään m.m. se käsitys, että kaikki ihmiset ovat yhtäläiset ja että sentähden kaikilla pitää olla tarkasti samanlaiset oikeudet; koska »ei kukaan ole suuremmassa määrässä ihminen kuin toinenkaan», niin jokaisella on aivan sama oikeus saada osansa kaikesta hyvästä ja elämän­onnesta. Tämä mielipide ei pane mitään huomiota ihmisten luon­nollisiin eroavaisuuksiin ja julistaa epäoikeutetuiksi ne eroavaisuu­det ihmisten elämänoloissa, jotka johtuvat heidän erilaisesta elämän­kutsumuksestaan. Tälle pohjalle perustui abstraktinen luontais­oikeus. Se päätyi kosmopoliittis-demokraattiseen yhteiskunta­ihanteeseen – yleismaailmalliseen ja kansanvaltaiseen käsitykseen siitä, miten yhteiskunta on järjestettävä.

Transpersonalismi sitä vastoin opettaa, että yksilö on jäsen suu­remmassa yhteydessä eli kokonaisuudessa, joka on häntä tärkeämpi. Ihmiskunnan historiallis-yhteiskunnallisessa elämässä muodostuu erilaisia ahtaampia ja laajempia yhteisöjä. Hegel opettaa myöhem­missä teoksissaan, että ensiksikin p e r h e on sellainen kokonaisuus. Perhe vakaantuneena yhteiskunnallisena laitoksena, niine siveelli­sine suhteineen, jotka ovat olemassa sitä muodostavien yksilöi-

-9-

den välillä, on yksi »objektiivisen hengen» luoma yhteys ihmisten kesken, jossa yhteisjärki saa ilmauksensa ja toteutuu. Perheen piirissä kehittyy yhteinen käytöstapa ja oikeuskäsitys, yhteishenki, joka opastaa yksilöä hänen toiminnassaan ja opettaa hänelle, mikä on oikeaa ja hyvää. Sitten muodostuu ihmisten yhteiselämässä suurempia yhteyksiä laajemmalle pohjalle. »K a n s a l a i s-y h t e i s­k u n t a» (»die bürgerliche Gesellschaft») - kansalaisten moninai­set kosketukset toistensa kanssa heidän työskennellessään kukin omien tarkoitusperiensä, oman toimeentulonsa puolesta yhteiskunnan puitteissa - on laajempi piiri, jossa muodostuu yhteisiä tapoja, yhteisiä käsityksiä sopivaisuudesta ja oikeudesta; esim. kukin eri ammattikunta, kansanluokka, uskonnollinen yhdyskunta on yh­teisö, joka sitoo ihmiset toisiinsa ja istuttaa heihin tapojaan ja hen­keään. Lopuksi v a 1 t i o on laajin ja Hegelin mielestä tärkein objektiivisen hengen toteutuma maan päällä. Valtiossa, sen järjes­tyksessä ja laitoksissa ja siinä asuvassa kansanhengessä (»Volks­geist») saavuttaa jumalallinen, maailmankehitystä ohjaava järki korkeimman muotonsa äärellisyyden maailmassa.

Tällainen transpersonalismi on alusta alkaen ollut aivan vallit­sevana piirteenä Hegelin ajattelussa. Se esiintyy selvästi jo hänen varhaisimmissa mietiskelyissään, ja hän pysyy koko ajattelussaan kiinteästi sen kannalla. Sen pohjalta hän vastustaa jyrkästi perso­nalismia eli individualistista katsantotapaa.

Meille suomalaisille tällainen transpersonalistinen eli yliyksilölli­nen katsantotapa on pääpiirteiltään hyvin tuttu Snellmanin kan­sallisuusopista. Snellman käsittää sen kerrassaan niin, että tuo kor­kein transpersonalistinen muodostuma, valtio, on sisimmältä yti­meltään yhtä kuin kansallisuus, kansallishenki. Valtion elävänä sieluna on kansallishenki; valtio ja kaikki sen lai­tokset ovat kansakunnassa elävän sisäisen, henkisen omalaatuisuu­den ulkonainen muoto ja ilmaus.

Snellmanin oppi rakentuu Hegelin periaatteiden pohjalle. Mutta kuitenkin Hegelin oppi, semmoisena kuin se esiintyy lopullisesti muo­dostettuna hänen tunnetuimmissa teoksissaan, jotka hän kirjoitti elämänsä loppupuolella, on sävyltään tuntuvasti toisenlainen kuin Snellmanin oppimuodostus. Erotus on siinä, että Hegel korostaa

-10-

melkeinpä vain v a l t i o n, sen järjestyksen, lakien ja toiminnan merkitystä; hän ei puhu läheskään niin paljon kuin Snellman »kan­sallishengestä». Valtio kaikkine laitoksineen on yleisjärjen edustaja ja toteuttaja äärellisyyden ja ajallisuuden maailmassa; yksilön ylin tehtävä ja velvollisuus maan päällä on toimia valtion jäsenenä ja sen hyväksi. Se »patriotismi», isänmaallisuus, jonka pitää elähyttää kan­salaisia, kohdistuu valtioon, sen lakeihin, laitoksiin ja menestykseen.

Tosin Hegel käyttää, kuten jo on mainittu, myöskin sanaa »kansanhenki» (»Volksgeist») osoittaaksensa sitä objektiivisen yleis­hengen erikoismuodostumaa, joka pääsee toteutumaan valtiossa. Tämä sanontatapa tavataan esim. hänen »ensyklopediansa» niissä pykälissä, joissa hän puhuu maailmanhistorian kulusta (Encyclo­pädie, § 548 ja seurr.). Hän esittää siinä, että kukin kansa, pyrkies­sään kasvamaan voimakkaaksi ja saavuttamaan valta-aseman maa­ilmassa, toteuttaa oman »kansanhenkensä». Mutta pääasiana tässä pyrinnössä on hänestä se, että kansa luo mahtavan valtakunnan. Jos kansa ei ole kyennyt luomaan itselleen yhtenäistä, voimakasta valtiota, jos se on vain »kansakunta sinänsä» eli »kulttuurikansakunta», niin sillä ei ole historiallista merkitystä. Täten Hegelin esityksessä pääpaino lankeaa valtiolaitokseen ja niihin voimakeinoihin, joilla se toteuttaa pyrkimyksiään ja nousee valtaan; sisäinen »kansallis­henki», joka elää ja asuu yksilöiden sieluissa, jää hänen esityksessään verrattain syrjään.1

Tältä kannalta lähtien Hegel opettaa, että kunakin maailmanhis­torian aikakautena yksi kansa kohoaa johtavaan asemaan ihmis­kunnassa; silloin sen henki on maailmanhengen korkeimpana ilmauk­sena ja kannattajana. Kun kansa on aikansa elänyt, täyttänyt maailmanhistoriallisen tehtävänsä, niin sen on väistyttävä syrjään, sen sijaan astuu toinen kansa johtaja-asemaan. Maailmanhistorian

-11-

suuri kehityskulku on eri kansainhenkien kilpailua ja taistelua­»die Dialektik der besonderen Völkergeister». Tuossa maailman­historian suuressa näytelmässä otetaan huomioon vain ne kansat, jotka ovat muodostaneet mahtavia valtakuntia.

Tämä Hegelin kanta on lopputulos sisäisestä aatteiden kehityk­sestä, jonka kulkua hänen yllämainittu nuoruudenteoksensa »Die Verfassung Deutschlands» hyvin valaisee. Mainittu teos osoittaa, että Hegelin ajattelu hänen sitä kirjoittaessaan oli voimakkaasti kiintynyt Saksan valtiollisiin ja kansallisiin oloihin sekä erittäinkin niiden puutteisiin. Teos alkaa sanoilla: »Saksa ei ole enää mikään valtio». Kirjoittaja valittaa syvästi sitä voimattomuutta, johon Saksa silloin oli vaipunut, sitä hajaannusta, joka siinä oli päässyt valtaan ja joka tosiaankin antoi täyden aiheen noihin teoksen anka­riin alkusanoihin, - vaikka Saksan vanha valtakunta ei silloin vielä ollut muodollisesti julistettu hajonneeksi, mikä tapahtui muutamia vuosia myöhemmin. Hegel etsii keinoja, joiden avulla Saksa voisi uudelleen voimistua. Hän suunnittelee erityiskohtaisesti, miten valtakunnan laitokset olisivat uudistettavat, jotta se voisi voimalli­semmin koota yhteen koko Saksan kansan; miten valtakunnan eduskunta olisi järjestettävä uudenaikaisemmalle kannalle, miten sen sotalaitos, raha-asiat, oikeudenhoito olisivat uudistettavat. Mutta kaikkein tärkeimpänä uudestaansyntymisen ehtona on hä­nestä, että yksi niistä erikoisvaltioista, joihin Saksan valtakunta oli hajonnut, nousisi voimakkaaksi, joten se voisi olla johtajana uudessa yhdistystyössä. Tässä kohden esiintyi Hegelille kysymys, joka niin kauan myöhemminkin askarrutti Saksan isänmaanystävien aja­tuksia, oliko Itävalta vai Preussi nouseva uudistustyön johtajaksi ja tuleva uuden Saksan määrääväksi vallaksi. Hegel asetti tällöin vielä toiveensa Itävaltaan. Pohdittuaan eri mahdollisuuksia hän päätyi siihen, että parasta oli uudistaa, ajan vaatimuksien mukaisesti, Saksan vanha keisarinarvo. Hän toivoi, että siten vielä koko Saksan entinen valtakunta ja kaikki saksan kieltä puhuvat voitaisiin yh­distää.

Paitsi yllämainittuja suunnitteluja kohtaamme Hegelin teok­sessa vielä yhden johtavan ajatuksen, joka on hänelle hyvin luonteen­omainen ja jäi vallitsevaksi myöskin hänen mielipiteittensä myö­-

-12-

hemmässä kehityksessä: Valtion pitää toiminnassaan asettua rea­listisen voimapolitiikan kannalle. Sen pitää pyrkiä v a I t a a n tarmokkaasti, itsekkäästi, häikäilemättömästi. Valtioiden välisessä kilpailussa ja taistelussa ei voida vedota luontaisoikeudellisiin järki­perusteisiin eikä »muodolliseen» oikeuteen. jokaisen valtion pitää pyrkiä lisäämään ja laajentamaan valtaansa; mikäli se siinä pyrin­nössään onnistuu, sikäli se on omalla paikallaan ja omana aikanaan oikeutettu toimimaan maailmanaatteen toteuttajana. Se edustaa silloin pätevämpää oikeutta kuin yksityisihmisen mietteet oikeasta ja väärästä. Puheenalaisessa teoksessa Hegel lähinnä soveltaa tämän katsantotapansa kysymykseen Saksan yhdistämisestä. Ei saata odottaa, että uudistus tulisi toimeen vain vakaumuksen tietä. Vaikka Saksan kansan eri osat saataisiinkin tajuamaan uudistuksen tarpeellisuus, niin se ei tulisi sittenkään vain sillä toteutetuksi, vaan siihen tarvitaan pakkoakin. Tarvitaan tarmokasta johtajaa, valloittajaa - »Theseusta», sanoo Hegel, verraten sitä yhdistämis­työtä, jota hän vaatii, tarunomaiseen Attikan pikkuyhteiskuntien yhdistämiseen Theseun toimesta. Tarvitaan miestä, joka yhden voimistuneen erikoisvaltion etunenässä diktatorisella vallalla pa­kottaa hajanaiset osat yhtymään (vrt. Lassonin julkaisemia »Schrif­ten zur Politik und Rechtsphilosophie», s. 135). - Tämän realistisen, voimapolitiikkaa ja diktatuuria suosivan puolen Hegelin ajatuksissa jätän seuraavassa esityksessäni syrjään. Sen tarkempi pohdinta ja arvostelu veisivät liian pitkälle. Käännän huomioni vain siihen, miten Hegelin aatteet valtion ja kansallisuuden välisestä suhteesta kehittyivät.

Hegelin mielipiteet Saksan valtiollisesta uudistustyöstä muuttuivat sittemmin. Hän huomasi, että koko Saksan entisen valtakunnan yhdistäminen Itävallan johdolla ei ollut mahdollinen. Lopulta - oltuaan jonkin aikaa vahvan Napoleonin-ihailun vallassa, joka hämmensi ja heikensi hänen saksalais-isänmaallisia harrastuksiaan - hän päätyi siihen, että asetti toiveensa Preussiin; valoisampi tulevaisuus oli perustettava siihen, että Preussi kehittyisi voimak­kaaksi saksalaiseksi valtioksi. Mutta ei tuntunut olevan ajateltavissa, että Preussi tulisi käsittämään koko entistä Saksan valtakuntaa eikä kaikkia saksan kieltä puhuvia. Sentähden Hegel luopui ajatte-

-13-

lemasta suurta, kaikkia saksalaisia yhdistävää valtakuntaa, ja tyytyi siihen, että muodostuisi vahvoja saksalaisia erikoisvaltioita_ Hän asettui »partikularistiselle» kannalle, puolsi myöhemmissä kir­joituksissaan Preussin ja muidenkin pienempien valtioiden, esim. Württembergin, riippumattomuutta yleissaksalaisia yhdistyspyrki­myksiä vastaan.

Nämä muutokset Hegelin käsityksessä Saksan valtiollisista oloista ja niiden vaatimuksista johtivat aivan luonnollisesti siihen, että hän rupesi ensi sijassa korostamaan v a 1 t i o n merkitystä_ Jos hänen mielessään, korkeimpana saksalaisten historiallisten pyr­kimysten loppumääränä, ennen oli väikkynyt yleissaksalainen kan­sallisuusaate, niin sen sijaan astui nyt Preussin valtio ja Preussin »valtiollisen kansakunnan» käsite. Hän teroittaa mieleen, että yk­silön korkein velvollisuus on olla valtion jäsenenä (»Mitglied des Staats zu sein»), toimia valtion palvelijana, tarvittaessa uhrautua sen puolesta. Oikea isänmaallinen mieliala eli patriotismi kohdistuu valtioon, sen hallitusmuotoon, lakeihin ja menestykseen. Patrio­tismin juurena on syvä tietoisuus siitä, että valtion menestys on välttämätön yksilöidenkin onnen edellytykselle, että yksilön omakin korkein hyvä sisältyy valtion menestykseen ja sen tarkoitusperiin. Isänmaallisuuden korkeimpana loppumääränä on valtion suuruus ja mahtavuus. (Vrt. m. m. Hegel, Philosophie des Rechts, § 268).

Nämä Hegelin mielipiteet kehittyivät tietoisesti sen romantti­sen käsitystavan vastakohtana, joka käsitti kansallishengen vain sisäiseksi, yksilöiden sieluissa piileväksi voimaksi. Aikaisemmat sak­salaiset historianfilosofit, Herder ja Fichte, olivat kehittäneet kan­sallishengen aatetta ja ylistäneet sen merkitystä. He olivat kuvanneet sitä sisäiseksi voimaksi, joka elää vain kansalaisten mielessä; sen olennaisin aines oli heidän mielestään yksilöiden voimakas tietoi­suus keskinäisestä, sisäisestä henkisestä yhteydestään. Romanti­kot ja n.s. historiallinen oppikunta oikeus- ja valtio-opissa olivat esittäneet, miten se vaikuttaa vaistomaisena, melkein tajuttomana voimana yksilöissä. Hegelin varhaisemmissa kirjoitelmissa on huo­mattavissa vaikutelmia tästä romanttisesta kansallisuusintoilusta. Mutta hän poistaa sittemmin teoriastaan kaiken tunteellisen ro­mantiikan; puhdas, valtaan tähtäävä valtioaate tulee hallitsevaksi.

-14-

Tahdon vielä hiukan tarkemmin seurata Hegelin henkilökoh­taisten mielipiteiden kehitystä. Se on yhteydessä hänen ulkonais­tenkin elämänvaiheittensa kanssa.

Hegel oli syntynyt v. 1770 Württembergissä ja oli siellä, Tübin­genissä, suorittanut yliopistolliset opintonsa. Oltuaan sitten useita vuosia kotiopettajana, osaksi Sveitsissä, Bernissä, osaksi vapaassa valtakunnankaupungissa Frankfurtissa, hän toimi sen jälkeen vielä miehuusikänsä alkupuolella yliopiston- ja koulunopettajana sekä myös sanomalehtimiehenä Lounais- ja Keski-Saksan pienehköissä valtioissa, - jotka siihen aikaan ajoittain olivat Napoleonin va­sallivaltioita: Jenassa Thüringenissä 1801–6, Bayerin Bambergissa ja Niirnbergissä 1807–16, Heidelbergissä Badenissa 1816–1818. V. 1818 hänet kutsuttiin professoriksi Berliiniin, missä hän sit­ten suoritti loistavimman osan yliopistollista opettajavaikutustaan.

Hegel oli siis alkuansa vieras Preussille. Useat etujen ristirii­dat ja hankaukset, jotka todella olivat olemassa hänen entisen, ahtaamman kotimaansa ja Preussin välillä, sekä se epäsuopea mieliala Preussia kohtaan, joka yleensä oli vallalla Lounais-Sak­sassa, selittävät sen vastenmielisyyden preussiläisiä vastaan, jonka olemme nähneet ilmenevän hänen aikaisemmissa kirjoituksissaan.

Sittemmin Napoleonin-ihailu sai suuren vallan Hegelin mielessä., Häntä taivutti siihen, paitsi välitön ihailu suurta tarmoa ja neroa kohtaan, hänen jyrkkä historianfilosofinen »optimisminsa» eli se va­kaumus, että kaikki, mikä tapahtuu, onkin syvimmältä katsoen oikeutettua ja parasta; että historian suurissa taisteluissa aina se, puoli, joka voittaa, onkin historian yleisten järjellisten tarkoitus­perien toteuttaja; että »maailmanhistoria on maailmantuomia>. Tämä Hegelin syvä vakaumus sai hänet, sen jälkeen kuin Napoleon oli saavuttanut ylimmän vallan suurimmassa osassa Saksaakin, hel­posti ja nopeasti alistumaan ja tyytymään tähän olotilaan. Hän uskotteli itselleen, että silloinen olotila olikin onnellinen; hän mu­kautui siihen, että vain Ranska oli mahtava valtakunta, joka oh­jasi maailmankehityksen kulkua, ja Saksassa sitä vastoin vallitsi »partikularismi», s. o. oli useita pienempiä, riippumattomia erityis­valtioita rinnakkain. Hegel luuli, että ranskalaisten vaikutus edisti perustuslaillisen kuninkuuden valtaanpääsyä Saksan valtioissa, jota

-15-

hallitusmuotoa hän valtio-opissaan aina puolusti (vrt. Rosenzweig, Hegel und der Staat II s. 24 seurr.).

Hegel oli siinä määrin Napoleonin lumoissa, että hän vielä v. 1813, Saksan suuren vapautussodan aikana, ei osannut – yhtä vä­hän kuin esim. Goethe – asettua kansallissaksalaiselle kannalle eikä käsittää, mikä suuri käänne oli tulossa. V. 1813 Hegel kirjeis­sään useita kertoja puhui ivallisesti siitä, että nyt luvattiin »vapau­tusta» Saksalle »kasakkain, bashkiirien ja muiden oivallisten va­pauttajain avulla»; hän ei sanonut suinkaan tuntevansa sitä minään vapautuksena, vaan pelkäsi siitä pahinta. Vielä v:n 1814 alussa hän näyttää luulleen, että tuo jättiläinen Napoleon todennäköisesti voittaisi kaikki vihollisensa. Vasta kuin taistelu oli aivan loppunut, rupesi hän etsimään oikeata suhtautumista uuteen tilanteeseen ja sovittamaan sen, mikä oli tapahtunut, filosofiseen historiankäsityk­seensä.

Vähitellen Hegelin suosio alkoi kääntyä Preussia kohtaan. Tie­tysti vaikutti siihen suuntaan se seikka, että Preussi vapautusso­dassa oli osoittautunut tarmokkaammaksi kuin Saksan muut val­tiot. Aate suuresta, kaikkia saksan kieltä puhuvia yhdistävästä saksalaisesta valtakunnasta oli jo häipynyt häneltä - sill'aikaa kuin hän uskoi Napoleonin suurvaltaa pysyväiseksi - eikä hän enää palannut siihen ajatukseen. Hän vakaantui sentähden edelleen partikularistisessa kannassaan ja kehitti sitä. Saksan erikoisval­tioiden, erittäinkin Preussin, tuli kasvaa voimakkaiksi puhtaan val­tioaatteen pohjalla. Hän asettui niin jyrkästi tälle kannalle, että erikoisvaltioiden hänen mielestään piti kerrassaan torjua kaikki yleissaksalaiset yhdistämispyrkimykset. Tultuaan Preussin ala­maiseksi hän, yhtyen Preussin vanhoilliseen puolueeseen, joka kan­natti samanlaisia mielipiteitä, ajoi niitä yhtä »rutipreussiläisesti» (»stockpreussisch»), kuten on sanottu, kuin esim. Bismarck vv. 1847–8, jolloin tämä ei välittänyt vähääkään saksalaisista yhteis­harrastuksista, vaan puolsi ainoastaan Preussin itsekkäitä erikois­etuja. Oikeusfilosofiassaan Hegel m. m. lausuu, että valtion ole­musta ja sitä itsetuntoa, joka asuu valtiollisen itsenäisyytensä saa­vuttaneessa kansassa, eivät ymmärrä ne, jotka uskottelevat, että melkein itsenäinen valtio, jolla on oma keskuksensa, haluaisi me­-

-16-

nettää tämän keskuksensa ja itsenäisyytensä sulautuakseen laajem­paan kokonaisuuteen. 2

Hegel ei soveltanut tätä jyrkästi partikularistista katsantotapaa yksistään Preussiin. V. 1817 hän kirjoittaessaan Württem­bergin valtiollisista oloista sovitti sen Württembergiinkin. Hän iloitsi siitä, että Württemberg oli päässyt täysvaltaiseksi – »sen jälkeen kuin se järjetön laitos, jota nimitettiin Saksan valtakunnaksi ja jota eräs ainakin henkevä historiankirjoittaja kaiketi oikeammin on ni­mittänyt anarkian vakiinnuttamislaitokseksi, oli saanut ansaitun ja ulkonaiselta muodoltaankin asianmukaisen, häpeällisen loppunsa» (ks. Lassonin julkaisemia Schriften zur Politik und Rechtsphilosophie, s. 159). Niin kuin näemme, hänen sanansa eivät ole kohteliaat sellaisia, Saksan valtakunnan uudistamiseen tähtääviä pyrintöjä kohtaan, jommoisia hän itse oli hautonut mielessään ja kirjallisesti kehitel­lyt 15 vuotta aikaisemmin. Hegel kannatti nyt Württembergin ku­ninkaan politiikkaa, joka kaikin mokomin koetti torjua maastaan kaikki yleissaksalaiset yhdistyshankkeet.

Hegel oli siis muuttunut jossakin määrin preussiläismieliseksi jo ennen kuin hänet kutsuttiin Preussin valtion palvelukseen, Berlii­nin yliopiston professoriksi. Siinä puheessa, jonka hän piti aloittaes­saan opettajatoimensa Berliinissä, 22 p. lokak. 1818, hän saattoi lausua julki suuren ilonsa siitä, että hänen oli suotu ryhtyä filosofi­seen opettajatoimeen siinä Saksan valtiossa, joka tarmokkuudellaan oli nykyisin kohonnut sellaisten valtioiden rinnalle, mitkä ennen oli­vat olleet ulkonaisten apuneuvojensa puolesta ehdottomasti sitä voimakkaammat (Hegelin alkajaispuhe on painettu Lassonin julkai­semassa Encyclopädien painoksessa, johdanto s. LXXI–LXXVI). Hän oli nyt tullut siihen vakaumukseen, että Preussi, jota usein oli moitittu sotilasvaltioksi, kuitenkin myös oli erittäin ansiokkaasti vaalinut sivistystä ja tiedettä.

-17-

Sen jälkeen kuin Hegel itse oli otettu Preussin valtion palveluk­seen, tämä uusi elämänasema vaikutti tietysti edelleen hänen katsan­totapaansa. Hän oppi näkemään ajan oloja ja kysymyksiä sen yhtei­sön kannalta, jonka jäsenenä hän nyt oli; hänen käsitystapansa su­lautui yhä enemmän yhteen sen kanssa. Hän oli sen jälkeen hyvä saksalainen isänmaanystävä samassa mielessä, kuin yleensä sitä oli vanhoillinen kuningasmielinen Preussin alamainen, joka kaikessa piti kiinni Preussin oikeuksista sekä sen ohessa harrasti yleissaksa­laisia tarkoitusperiä siinä määrässä, kuin ne soveltuivat Preussin etuihin.

Hegelin viimeisinä elämänvuosina ehti vielä heinäkuun vallan­kumous pelottaa ja järkyttää hänen mieltään. Hän, joka nuoruu­dessaan oli innokkaasti tervehtinyt Ranskan suurta vallankumousta, pelkäsi nyt, kun saapui sanoma uudesta Pariisissa tehdystä kumouk­sesta, ensin kaiken yhteiskunnallisen järjestyksen tuhoa ja uutta barbarian aikakautta. Kuitenkin hän ehti viimeisenä talvena, jolloin hän toimi opettajana, v. 1830–31, mukautua tähänkin tapahtunee­seen muutokseen. Hän esitti nim. silloin historian-filosofisissa luen­noissaan heinäkuun vallankumousta välttämättömänä käänteenä historiallisessa kehityksessä. (Vrt. Rosenzweig, Hegel und der Staat II s.224.).

Jos tahdomme harkita, miten ovat arvioitavat ne aatteet, joita Hegel on esittänyt valtiollisiin ja kansallisiin kysymyksiin nähden, niin sarja painavia ongelmia nousee ratkaistavaksemme.

Hegelin syvin ja järkähtämättömin periaate, joka on hänen mui­den, osaksi vaihtuvien mielipiteittensä perustuksena, on edellä anne­tun esityksemme mukaan hänen »transpersonalisminsa», hänen vakau­muksensa, että yleinen eli kokonaisuus on tärkeämpi ja »todellisempi» kuin yksilöt. Emme voi tässä ryhtyä tyhjentävästi punnitsemaan ja arvioimaan tätä kantaa; voimme tehdä siihen nähden vain muuta­mia yleisiä huomautuksia. Ilmeistä on, että voidaan esittää sitä vas­taan hyvin vakavia epäilyksiä ja vastaväitteitä. Tämä oppi sotii perussuunnaltaan meidän aikamme empirististä ja realistista ajatus­tapaa vastaan. Nykyaikainen »terve järki» on taipuvainen pitä­mään selviönä, että vain yksilöt, elävät ihmiset, persoonallisuudet ovat sinänsä henkistä todellisuutta; henkiset »kokonaisuudet» eivät

-18-

ole mitään itsessään, vaan ovat ainoastaan kollektiivikäsitteitä. Kun verrataan toisiinsa niitä personalismin ja transpersonalismin perusteita ja johtavia ajatuksia, joita ylempänä (s. 8-10) olemme esittäneet, tuntuu epäilemättä useimpien nykyaikaisten ihmisten mielestä personalismi olevan paljon paremmin perusteltu. Se suuri harrastus, jota filosofisessakin ajattelussa uusimpina aikoina on omis­tettu persoonallisuuden aatteelle, se into, millä monet syväaatteiset ajattelijat ovat koettaneet selvittää sen olemusta sekä vaatineet per­soonallisuuden vaalimista, osoittaa, että personalismi - jota He­gel katsoi vanhentuneeksi ja voitetuksi kannaksi - ei suinkaan ole kuollut, vaan sillä on päinvastoin yhä edelleen syvät juuret ihmishengen sisimmässä olemuksessa. Siis Hegelin puheenalainen yleisin perusaate tuskin nykyaikana saavuttanee yleisempää kanna­tusta.

Mutta vaikka tämän mukaisesti yhdymme siihen mielipiteeseen, että Hegelin transpersonalistinen perusaate täysin jyrkkänä ei ole hyväksyttävissä, niin on toiselta puolen epäilemättä tunnustettava, että hänen katsantotapansa kumminkin sisältää erittäin huomioon­otettavan suhteellisen totuuden. Noilla sosiaalisilla kulttuuriyhteyk­sillä, jotka muodostuvat ihmiskunnan historiallisessa elämässä, on erinomaisen suuri merkitys – vaikk'emme uskokaan niillä olevan mitään metafyysillistä todellisuutta itsekseen. Praktillisesti, siveel­lisesti yksilö ei mitenkään saa käsittää asemaansa niin, ikään kuin hän olisi kaikki kaikessa, vaan hänen on palveltava yleisiä tarkoi­tuksia, jotka ovat korkeammat kuin yksilö ja joille hänen on tarvit­taessa uhrauduttava. Niiden oikeutus ei ole mielestämme siinä, että ne olisivat olemassa erikseen, vaan se on siinä, että ne edistävät lu­kuisien yksilöiden, lukuisien elävien ihmisten onnea tahi täydellis­tymistä. Siitä ne saavat pyhityksensä.

Hegelin oppi objektiivisesta hengestä on saavuttanut suuren merkityksensä aatteiden kehityksessä juuri sen johdosta, että hän on niin voimakkaasti johdattanut huomiota sosiaalisten muodostu­main tärkeyteen, omalta kannaltaan mielenkiintoisesti tutkinut niiden olemusta sekä siten pohtinut sitä viehättävää tutkimusalaa, jonka vähää myöhemmin uusi, moderni ja nykyjään niin suosittu

tiede, sosiologia, on ottanut omakseen.

-19-

Jos siis myönnämme olevan paljon suhteellista totuutta siinä Hegelin johtavassa aatteessa, että objektiivisen hengen muodostumat ovat hyvin suuriarvoiset ja ihailtavat, että niitä pitää hartaasti vaalia ja kunnioittaa, niin johdumme siihen kysymykseen, kuinka on tarkemmin ymmärrettävä niiden luontoa.

Mielestäni se romantikkojen esittämä käsitys, että kansallishenki on sisäinen, vaistomainen voima, joka piilee ihmissielun puolitajui­sessa syvyydessä, ja Hegelin oppi, että se kansanhenki, joka saa historiallista merkitystä, etenkin asuu valtion laitoksissa ja toimin­nassa, sisältävät kumpikin oikeutetun näkökohdan, kumpikin ilmai­see asian toisen puolen. On kuitenkin sanottava, että ede1linen käsitystapa ilmaisee paremmin asian sisimmän ytimen; sosiaalisen kehityksen alalla on kaikkein tärkeimmäksi yliyksilölliseksi arvoksi - eli käyttääksemme mekin puolestamme Hegelin sanontatapaa, kaikkein tärkeimmäksi »objektiivisen hengen muodostumaksi» - tun­nustettava se sisäinen yhteishenki, joka sykkii ihmisten sydämissä. Mutta myöskin Hegelin mielipide, että valtiomuodostumilla on erinomaisen suuri merkitys, sisältää kovin paljon huomioonotetta­vaa. On tosiaankin niin, että historiallisessa elämässä valtiomuodos­tus enimmäkseen on se kiinteä, varma tuki ja runko, johon kulttuuri­elämän kaikki muut puolet nojautuvat ja jonka suojassa ne voivat nousta kukoistukseen. Sentähden saavat historiassa pysyvää mer­kitystä enimmäkseen vain niiden kansojen aikaansaannokset, jotka saavat rakennetuksi myöskin voimakkaan valtion.

Ihanteellinen asiain tila on tietysti se, kun sisäinen ja ulkonainen puoli lankeavat yhteen. Se toteutuu valtiollis-kansallisiin oloihin nähden silloin, kun jonkin valtion asujamisto on kansallisesti täy­sin homogeeninen, samanlaatuinen, eli kun »valtiokansakunta», »kulttuurikansakunta» ja »kielellinen kansakunta» täydellisesti lan­keavat yhteen; silloin valtio on puhdas, ideaalinen kansallisvaltio. Snellman kirjoittaessaan näistä asioista tuskin pitää silmällä mitään muuta mahdollisuutta. Hegelin filosofinen perusaate maailmanjär­jen ilmenemisestä objektiivisenä henkenä ihmiskunnan kulttuuri­kehityksessä toteutuu sellaisissa oloissa puhtaimmin.

Mutta Hegel sai kokea, että ne tosiasialliset historialliset olot, joissa hänen oma, suuri kansansa hänen aikanaan eli - ja jommoi­-

-20-

sissa se on elänyt koko historiallisen olemassaolonsa aikana – eivät olleet tuon »ihanteellisen» asiainjärjestyksen mukaiset. Hänen piti sentähden muovailla oppiaan niihin oloihin soveltuvaksi, joiden kes­kellä hän eli. Tämän tehdessään ja valitessaan kantansa ajan val­tiollisiin kysymyksiin nähden Hegel osittain onnistui huonosti. Hän antoi filosofisten teoriojensa houkutella itseään harhapoluille, kun hän asettui epäkansalliselle kannalle yhteissaksalaisiin kansallisiin rientoihin nähden, korostaen yksinomaan valtion merkitystä. Vaikka on myönnettävä, että hänen edessään silloin oli vakava pulma, niin hänen olisi pitänyt ja hänellä olisi ollut mahdollisuus löytää parempi tie valtioaatteen ja kansallisuusaatteen yhdistämiseen. Hänen olisi pitänyt ylinnä tunnustaa yleissaksalaisen kansallisuusaatteen oikeu­tus ja asettaa Preussin valtioaate sen rinnalle alistettuun asemaan.

Olemme nähneet, että teorian ja periaatteiden täytyy mukau­tua ajan erilaisten olojen mukaan. Toden teossa historialliset olot harvoin ovat sellaiset, että valtio-aate eli valtion edut ja kulttuuri­kansallisuuden tahi kielellisen kansallisuuden vaatimukset ja edut. aivan luontevasti yhtyvät toisiinsa täyteen sopusointuun. Enimmäkseen tarvitaan eräänlaisia sovitteluja. Jo Hegelin aikana erotettiin; sentähden toisistaan »valtiokansakunta» ja »kulttuurikansakunta». Erilaisissa historiallisissa oloissa täytynee panna enemmän painoa milloin valtiomuodostukseen ja valtiokansakuntaan, milloin kult­tuurikansakuntaan, s. o. puhtaastaan henkiseen, sisäiseen kulttuuri-­yhteyteen ihmisten välillä; ja viimemainittu ei sekään aina ole sama asia kuin kielellinen yhteys eli kielellinen »kansallisuus».

Olisi houkuttelevaa sovittaa yllä esitetyt huomiot nykyaikaisiin kiistakysymyksiin, erittäinkin siihen kysymykseen, miten ovat yhdistettävät toisiinsa valtiollisen kansakunta-yhteyden vaatimukset ja eri kieliryhmien, kielellisten »kansallisuuksien» oikeudet. Mutta minulla ei ole tilaisuutta tässä syventyä siihen yleiseen kysymykseen. Sen olemme todenneet, että kansallisuusaatteen ja valtioaatteen­välistä suhdetta voidaan käsittää ja erilaisissa oloissa osaksi täytyy käsittää eri tavoin.

Ytimeltään Hegelin filosofinen perusaate ja hänen oppinsa ob­jektiivisesta hengestä on edullinen kansallisuusaatteelle. Hänen perusaatteensa toteutuu puhtaimmin siellä, missä kansallisuusaate

-21-

pääsee voimakkaasti ja puhtaasti kehittymään ja toteutumaan, missä se luontevasti yhtyy valtiollisiin muodostumiin. Ja missä olot ovat sellaiset, että siinä kohden on voitettava joitakin vaikeuksia ja että sentähden täytyy etsiä sovittelujen tietä, siellä se oikein ym­märrettynä vaatii sovittamaan valtioharrastusta ja kansallisuusharrastusta sopusointuun toistensa kanssa loukkaamatta kumman­kaan oikeutta.

-22-

 

Viitteet:

1. Vrt. esim.: »In dem Dasein eines V o I k e s ist der substantielle Zweck, ein Staat zu sein und als solcher sich zu erhalten; ein Volk ohne Staatsbil­dung (eine N a t i o n als solche) hat eigentlich keine Geschichte, wie die Völ­ker vor ihrer Staatsbildung existirten und andere noch jetzt als wilde Nationen existiren. Was einem Volke geschieht und innerhalb desselben vorgeht, hat in der Beziehung auf den Staat seine wesentliche Bedeutung.» (Hegel, Encyclopädie, § 549).

2. »Diejenigen, welche von Wünschen einer Gesamtheit, die einen mehr oder weniger selbständigen Staat ausmacht und ein eigenes Centrum hat, sprechen, - von Wünschen, diesen Mittelpunkt und seine Selbständigkeit zu verlieren, um mit einem Anderen ein Ganzes auszumachen, wissen wenig von der Natur einer Gesamtheit und dem Selbstgefühl, das ein Volk in seiner Unabhängigkeit hat. – Die erste Gewalt, in welcher Staaten geschichtlich auftre­ten, ist daher diese Selbständigkeit überhaupt.» (Philosophie des Rechts, § 322).