Kirjailija ja filosofi, FT 1923.
Ruin toimi 1912–1930 virkamiehenä Helsingin yliopiston kirjastossa, oli 1927–1936 psykologian dosenttina ja 1936–1944 taide- ja kirjallisuuspsykologian dosenttina Helsingin yliopistossa. Hänestä tuli myös varhaisessa vaiheessa merkittävä Nya Argus -lehden kirjallisuuskriitikko. Tultuaan nimitetyksi Åbo Akademin filosofian professoriksi vuonna 1945 (virka jota hän ei ikinä vastaanottanut), Ruin muutti Ruotsiin, missä hän oli kytköksissä Lundin yliopistoon. Vuosina 1952–1957 hän oli tutkijastipendiaattina professorin tittelillä. Ruin oli yksi aikansa johtavista humanisteista, hyvin tunnettu myös runokieltä koskevista tulkinnoistaan. Esseistiikassaan Ruin häikäisee lukijansa loistavalla sanankäytöllä, käsittelipä sitten kirjallisuutta, teatteria tai kuvataidetta. Jatkuvasti hän etsii osuvia ilmaisuja kuvatakseen esteettistä tunnetta. Hänen tavalleen lähestyä psykologisesti runoutta ja runoilijoita löytyy vain vähän vertailukohtia pohjoismaisessa esseistiikassa. Ruin kertoo usein myös matkoistaan Euroopassa kulttuurivaikutelmiin keskittyen. Hänen tärkeimpiin esseistisiin teoksiinsa kuuluvat Gycklare och apostlar (1934), Det finns ett leende (1943), Drömskepp i torrdocka (1951), Det skönas förvandlingar (1962) ja Världen i min fickspegel (1969). Kirjallisesti merkittävimmät teokset ovat omaelämäkerralliset kirjat Rummet med de fyra fönstren (1940) ja Hem till sommaren (1960), joiden lähtökohtana on kesänvietto Härligössä Inkoon saaristossa ja jotka valaisevat porvarillista suomenruotsalaista sukutarinaa synkkine pohjavireineen. Hän julkaisi myös perustavanlaatuisen elämäkerran Arvid Mörne, liv och diktning (1946) sekä esiintyi veitsenterävänä aforistikkona kirjoissaan Makt och vanmakt (1940) ja Den mångtydiga människan (1966). Ruinin viimeinen kirja Uppbrott och återkomst (1977), jonka hänen poikansa Olof Ruin on toimittanut, sisältää päiväkirjojen muistiinpanoja neljänkymmenen vuoden ajalta.
Ruin palkittiin monilla kirjallisilla palkinnoilla Suomessa ja Ruotsissa. Vuodesta 2004 lähtien Svenska Kulturfonden on järjestänyt vuosittaisen esseekilpailun, joka kantaa hänen nimeään.
(Gustaf Widén/lyh. & toim. Erik Hallstensson, suom. Joonas Leppänen)
© Uppslagsverket Finland, Schildts Förlags Ab / www.uppslagsverket.fi
Täysmittainen biografia (Uppslagsverket Finland)
AINEISTOT
[[http://filosofia.fi/index.php?q=gallery&g2_itemId=171|Ruin Filosofia.fi:n kuva-arkistossa]]
Olof Ruinin laajempi biografia isästään Hans Ruinista (ruotsiksi)
VERKKOLÄHTEITÄ
Författare och filosof, fil.dr. 1923.
Ruin verkade 1912–30 som tjänsteman vid Helsingfors universitetsbibliotek, var 1927–36 docent i psykologi vid Helsingfors universitet och 1936–44 i konst- och litteraturpsykologi. Tidigt blev han även en tongivande litteraturkritiker i Nya Argus. Efter att ha utnämnts till professor i filosofi vid Åbo Akademi 1945, en tjänst som han aldrig tillträdde, flyttade Ruin till Sverige, där han länge var knuten till Lunds universitet. Åren 1952–57 var han forskningsstipendiat med professors titel.
Ruin var en av sin tids ledande humanister, berömd inte minst för sin uttolkning av lyrikens språk. I sin essäistik bländar Ruin läsaren med lysande formuleringar, antingen det handlar om litteratur, teater eller bildkonst. Ständigt söker han efter de sanna uttrycken för den estetiska känslan. Hans sätt att psykologiskt nalkas dikt och diktare har få motstycken i nordisk essäistik. Ofta berättar Ruin också om resor i Europa med kulturintryck som fond. Till hans främsta essäistiska verk räknas Gycklare och apostlar (1934), Det finns ett leende (1943), Drömskepp i torrdocka (1951), Det skönas förvandlingar (1962) och Världen i min fickspegel (1969). Litterärt mest betydande är de självbiografiska böckerna Rummet med de fyra fönstren (1940) och Hem till sommaren (1960), som med utgångspunkt från sommarvistet på Härligö i Ingå skärgård ger belysning åt en borgerlig finlandssvensk släktsaga med mörka undertoner. Han gav också ut den grundläggande biografin Arvid Mörne, liv och diktning (1946) och framträdde som en knivskarp aforistiker i Makt och vanmakt (1940) och Den mångtydiga människan (1966). Ruins sista bok, Uppbrott och återkomst (1977), redigerad av sonen Olof Ruin, innehåller dagboksblad från fyrtio år.
Ruin belönades med en rad litterära priser i Sverige och Finland. Sedan 2004 utlyser Svenska Kulturfonden varje år en essätävling som bär hans namn.
(Gustaf Widén/Förk. & bearb. Erik Hallstensson)
© Uppslagsverket Finland, Schildts Förlags Ab / www.uppslagsverket.fi
Läs Gustaf Widéns hela artikel ur Uppslagsverket Finland
RESURSER
[[http://filosofia.fi/index.php?q=gallery&g2_itemId=171|Foton av Ruin i Filosofia.fi:s bildarkiv]]
Läs Olof Ruins längre biografi över sin far Hans Ruin