Taloustieteilijät tapaavat huomauttaa, että heidän metodologiansa sallii määritellä inhimillisen hyvinvoinnin laaja-alaisesti. Taloudellisen hyödyn lisäksi hyvinvointi voi olla iloa elämästä tai osallistumisesta poliittiseen päätöksentekoon. Taustalla on ajatus, että ihmisten hyvinvointi riippuu siitä, miten heidän mieltymyksensä (preferenssinsä) tulevat tyydytetyiksi.
Taloustiede kykenee toki huomioimaan ihmisten mieltymyksiä rajoitetusti. Nämä rajoitteet eivät koske niinkään mieltymysten sisältöä kuin niiden rakennetta. Perinteisesti esimerkiksi mieltymykset, jotka vaihtuvat taajaan tai riippuvat vahvasti toisten ihmisten mieltymyksistä, ovat olleet haasteellisia taloustieteelle. Viime vuosikymmenten kehitys taloustieteessä on kuitenkin johtanut siihen, että tämän tyyppisiä kysymyksiä on alettu ottaa yhä enemmän huomioon.
Stephen Marglinin (The Dismal Science, 2008) mukaan valtavirran taloustiede ohittaa monet inhimillisen hyvinvoinnin kannalta keskeiset teemat kuten tarpeen yhteisöllisyyteen. Hänen mukaansa taloustiede ei ole tuottanut sellaisia tuloksia, jotka palvelisivat tätä inhimillisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää kysymystä. Robin Hahnelin mukaan taloustiede vähättelee ns. ulkoisvaikutusten (sopimuksen osapuolten tarkoittamattomien vaikutusten) laajuutta eikä kiinnitä riittävästi huomiota taloudellisten instituutioiden ja ihmisten halujen kehittymisen väliseen suhteeseen (Poliittisen taloustieteen aakkoset, 2008). Post-Autistic Economics Network -sivustolla (http://www.paecon.net) tarkastellaan laajasti valtavirran taloustiedettä kriittisestä näkökulmasta.
Onko valtavirran taloustiede oikeassa puolustaessaan taloustiedettä rikkaana tieteenä? Vai ovatko kriitikot oikeassa?
Taloustieteen metodologisten lähtökohtien tarkastelu tarjoaa yhden näkökulman tämän kysymyksen pohdintaan. Metodologisen individualismin mukaan yhteiskunnan rakenteet ja instituutiot heijastavat yksittäisten ihmisten päätöksiä – toisin sanoen, ihmisten mieltymykset heijastuvat yhteiskunnan instituutioissa. Jos ihmiset haluavat, että tuotantovälineet otetaan yhteisomistukseen, syntyy jonkin sortin sosialistinen yhteiskunta. Jos ihmiset haluavat, että tuotantovälineet ovat yksityisomistuksessa, syntyy jonkin sortin markkinatalous. Yhteiskunta muotoutuu muutenkin ihmisten erilaisten mieltymysten perustalta. Periaatteessa ihmiset saavat sen, mitä haluavat.
On kiistatonta, että tähän metodologisen individualismin taustalla olevaan ajatukseen sisältyy ongelmia. Myös taloustieteilijät tunnustavat tämän. Ihmiset eivät esimerkiksi aina ole rationaalisia, ja heidän valinnoillaan on usein tarkoittamattomia seurauksia. Jos tämäntyyppiset ongelmat kuitenkin sivuutetaan, onko teorian lähtökohta kunnossa?
Vastaus riippuu periaatteessa siitä, onko teorian taustalla oleva käsitys inhimillisestä hyvinvoinnista määritelty oikein. Ovatko taloustieteellisten mallien lähtökohdaksi valitut yksilöiden mieltymykset ”oikeita”? Vastaavatko ne sitä, mitä ihmiset tosiasiassa haluavat?
Marglinin peruskritiikki taloustieteellistä lähestymistapaa kohtaan on seuraavanlainen: vaikka taloustiede periaatteessa sallii kaikenlaisten inhimillisten mieltymysten huomioimisen, ajautuu se käytännössä määrittelemään ihmisen kapealla tavalla. Marglinin mukaan tämä johtuu taloustieteilijöiden väitteestä, että markkinat – yksityiseen voitontavoitteluun ja vapaaseen kauppaan perustuva yhteiskuntajärjestys – ovat (ilman merkittäviä varauksia) hyväksi ihmisille. Jotta markkinoiden voi sanoa olevan hyväksi ihmisille (eli lisäävän heidän hyvinvointiaan), täytyy ihmisten kuitenkin olla tietynlaisia. Ihmisillä ei voi esimerkiksi olla mieltymyksiä, jotka suuntautuvat vahvasti yhteisöllisiin sitoumuksiin, velvollisuuksiin tai altruistiseen toimintaan.
Tämä johtopäätös vaikuttaa luontevalta. Metodologisen individualismin puitteissa on syytä ajatella, että yllä kuvattujen ”sosiaalisten” mieltymysten runsaus heijastuisi yhteiskunnan tasolla siten, että markkinoiden tilalle/rinnalle syntyisi toisenlaisia (tätä tarkoitusta varten tehokkaampia) instituutioita – ja lopputuloksena olisi sosialistisempi yhteiskuntarakenne.
Toki myös valtavirran taloustieteen tulosten pohjalta voidaan päätyä – ja useimmiten päädytäänkin – suosittelemaan ratkaisua, jossa markkinat ja sosiaaliset/julkiset instituutiot toimivat rinta rinnan. Tällöin julkisten instituutioiden tehtävänä on parantaa markkinoiden toimintaa ja suorittaa tarpeelliset tulonsiirrot, jotta ihmisten hyvinvointi paranisi. Esimerkkejä tästä ovat vaikkapa valtioiden oikeuslaitokset, verotusjärjestelmät ja kansainvälisten organisaatioiden (kuten WTO:n) välityksellä tehdyt sopimukset. Perustava ero Marglinin ja monien valtavirran taloustieteilijöiden välillä sen sijaan koskee yllä esitettyä kysymystä: Ovatko itse markkinat (yksityinen voitontavoittelu vapaan kaupan avulla) hyväksi ihmisille?
Marglin väittää, että koska markkinat eivät huomioi ihmisille tärkeitä ”sosiaalisia” mieltymyksiä, eivät ne tältä osin ole hyväksi ihmisten hyvinvoinnille. Mitä ratkaisuja tähän tilanteeseen on Marglinin näkökulmasta tarjolla?
Ensimmäiseksi, voimme edelleen luottaa markkinoihin ja rakentaa markkinapohjaisia ratkaisuja, jotka tyydyttävät ihmisten tarvetta yhteisöllisyyteen. Tai sitten voimme pyrkiä korjaamaan tilannetta poliittisilla toimenpiteillä. Itse asiassa näiden kahden vaihtoehdon välinen ero ei välttämättä ole kovin suuri, koska uusien markkinapohjaisten ratkaisujen luominen vaatii poliittista hyväksyntää.
Toiseksi, jos ongelman ydin on markkinoissa, niin voimme ajatella, että on tehokkaampaa puuttua suoraan markkinoiden toimintaan. Korjausliike voidaan tehdä jo alkumetreillä ja ”sisäistää” yllä kuvatut ”sosiaaliset” arvot markkinoiden mekaniikkaan (mikä Marglinin näkökulmasta vaatisi tarkastelemaan uudelleen monia vallitsevan talousajattelun lähtökohtia, kuten vapaakauppaa). Voitaisiin siis hakea tasapainoa markkinoiden ”sosiaalisella” tasolla aiheuttamien hyvinvointitappioiden ja niiden aikaansaamien hyötyjen välillä.
Tätä Marglinin ehdottamaa ratkaisua valtavirran taloustieteilijät eivät ainakaan julkisessa roolissaan tunnu hyväksyvän. Tämä johtunee siitä, että heidän mielestään Marglin on väärässä: yksityinen voitontavoittelu vapaan kaupan avulla ei syrji ”sosiaalisia mieltymyksiä” ainakaan millään merkittävällä tavalla. Markkinat eivät sulje ulkopuolelleen ”sosiaalisia” mieltymyksiä. (Ks. esimerkiksi Pertti Haaparanta: http://blog.hse-econ.fi/?p=768)
Onkin huomattava, että markkinainstituutioiden ja ihmisten mieltymysten välistä suhdetta on pohdittu myös valtavirran taloustieteen puitteissa. Esimerkiksi ns. motivaatioiden syrjäytymisen teoriassa (ks. Frey ja Jegen, Motivation Crowding Theory, Journal of Economic Surveys 15:5, 2001) on empiirisesti tutkittu, miten ihmisten ns. sisäinen motivaatio (teko on oma palkintonsa) voi muuttua, kun tekoja aletaan motivoida ulkoisilla taloudellisilla kannustimilla. Sisäiseen motivaatioon teoriassa on liitetty esimerkiksi sosiaaliset arvot, vastuullisuus, vastavuoroisuus ja kansalaishyveet, kuten myös yrittäjyys, innovatiivisuus ja luovuus. On havaittu, että joissakin tapauksissa taloudelliset kannustimet vähentävät sisäistä motivaatiota, joskus merkittävää vaikutusta ei ole ja joskus taas taloudelliset kannustimet lisäävät sisäistä motivaatiota. Näiden kysymysten tarkastelu on tärkeää pohdittaessa markkinainstituutioiden vaikutusta inhimilliseen motivaatioperustaan ja ihmisten mieltymyksiin.
Hämmentävää tässä keskustelussa on kuitenkin valtavirran taloustieteilijöiden ja heidän kriitikkojensa perustava erimielisyys. On huomattava, että metodologisen individualismin puitteissa ei ole lyöty lukkoon sitä, minkälaisiin yhteiskunnallisiin instituutioihin teoriassa päädytään. Markkinainstituution kyseenalaistaminen inhimillisen hyvinvoinnin näkökulmasta on siis täysin sallittua taloustieteen teorian puitteissa. Valtavirran taloustieteilijöiden tähän suuntaan viittaavia puheenvuoroja ei silti ainakaan julkisuudessa ole. Markkinoiden toimintaa on heidän mukaansa syytä korjata silloin, kun ne eivät toimi tehokkaasti. Myös tulonsiirtojen avulla tehty yksilöiden lähtökohtien tasaaminen on monen mielestä tarpeellista. Sen sijaan itse markkinat eivät valtavirran taloustieteilijöiden mukaan näyttäisi olevan ristiriidassa minkäänlaisten inhimillisten perusarvojen – kuten ”sosiaalisten” mieltymysten – kanssa.
Petri Räsänen
