Peter Lodenius haastatteli pari vuotta sitten Ny Tidissä moldovalaista journalistia ja kansalaisaktiivia Liliana Vitua. Framille nousi valtiollisesti nuoren ja historiallisesti karmeita kokeneen maan ”keinotekoinen identiteetti”. Krooninen talouskurimus on pitänyt itseys- ja kielikysymykset syrjässä yleisestä keskustelusta. Vitu tiivisti: ”Koulut ovat kehnoja, eikä kansa juuri tiedä historiastaan tai olemuksestaan. [...] Järin paljon ei lueskella, vain 12 prosenttia lukee yhden tai useamman sanomalehden viikossa. Maaseudulla koululaitos on täysin tärviöllä: luokkahuoneita ei ole voitu lämmittää, eikä lapsilla ole ollut talvivaatteita. Eipä siinä ihmisille jää aikaa filosofisille kysymyksille siitä, ollaanko moldovalaisia vai eikö olla.”
Tässä ilmenevää anti-, esi- tai ulkofilosofisen afilosofisuuden lajia voisi nimittää hätäpäissä vaikka maslowilaiseksi. Abraham Maslow’n avulla on 40-luvulta saakka totuttu ajattelemaan toiminnan vaikuttimia portaittain jäsentyvänä järjestelmänä. Niin sanotun tarvehierarkian mukaan yhteenkuuluvuuden, arvostuksen ja itsetoteutuksen aika koittaa vasta, kun on ensisijaiset fysiologiset vajaatilat paikattu ja toissijainen turvallisuuden tunne saavutettu. Vähemmän psykologisoivasti voisi muistuttaa siitä, miten suomalaisessakin julkisuudessa on esimerkiksi suurlakkovuoden 1905 melskeissä toisteltu ajatuksia päivänpolitiikasta valtaamassa ihmisten huomiota kaikelta muulta.
Ryhtymys politiikkaan voidaan toisaalta erottaa omaksi afilosofisuuden perinnemuodoksi. Edustakoon sitä F. H. Bradleyn kirje Bertrand Russellille 11. elokuuta 1910: ”Tunnustan kokevani jonkinlaista hätäännystä siitä näköalasta, jossa te antautuisitte politiikkaan, jos se tarkoittaa, ettei teillä jää lainkaan aikaa filosofialle. Eikö olisi mahdollista yhdistää niitä? Jollei ole, minun ei kuulu arvioida, kumpaan suuntaan tunnette suurempaa kutsumusta.”
Ehkä esimerkki valaisee, mutta johtaa se harhaankin. Bradley ei väitä, että politikoinnista yleisesti seuraa filosofiasta pidättyminen. Päinvastoin hän ehdotteli koplausta. Silti hän arveli, että Russell olisi filosofisissa tutkimuksissaan korvaamaton mutta poliittisissa hankkeissaan hyvinkin vaihdettavissa (pätevämpiin tai ponnekkaampiin tai muualla sanottavasti kaipaamattomiin toimijoihin). Vaan filosofian ylimääräisyyttä tai haitallisuutta toistellaan kyllä riittämiin politiikassa ja yhteiskuntatieteissä. Filosofiavastaisuuden voisi veikata juontuvan ajatuksesta, jonka mukaan filosofisuus – tai ”turha filosofointi” – on toimimisen ja tapahtumisen tai vähintäänkin niiden kirkkaan havaitsemisen pahin este. Tämä selitys yhdistäisi kätevästi tosiasiallisuuden nimeen vannovan poliittisluontoisen antifilosofisuuden taiteen kentiltä tuttuun asenteeseen, jonka mukaan liikafilosofisuus vaikkapa draamassa tai lyriikassa pilaa esteettisen nautinnon. Kummallakin lailla uskotaan ajettavan jonkin omalakisen, teoriavapaan ja käsiteriippumattoman handelnin tai geschehenin tai ereignenin asiaa.
Tony Scottin ohjaama toimintaelokuva Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995) lujittaa tulkintaa. Sukellusveneen kapteeni Ramsey (Gene Hackman) saa nuoremmasta miehestä Hunterista (Denzel Washington) uuden XO:n. Erilaiset upseerityypit hahmottuvat, kun Ramsey aikansa Hunterin mietteitä kuunneltuaan toteaa kuivasti: ”[Omina opintoaikoinani] laivaston sotakorkeakoulussa [opiskeltiin] metallurgiaa ja ydinreaktoreita, ei 1800-luvun filosofiaa.” Miehet käyvät kyllä perään eksegeettisen minidebatin von Clausewitzin sanomisista, mutta koko kohtauksen on määrä vahvistaa armeijan, sotilaselämän tai sodankäynnin ensisijaisuus filosofiattomuuden näyttämönä.
Filosofiattomuus tai filosofiavastaisuus voi olla filosofisesti painavaa. Jollei jo mainittu Hollywood-raina rimaa ylitä, niin hätiin voi huutaa Pascalin: ”Filosofian pilkkaaminen on todellista filosofoimista.”
Useammin tapaa kuitenkin silkkaa yllätyksettömyyttä. Akateemikko Olli Lounasmaalta saadaan vielä puuttuva esimerkki (luonnon)tieteellisestä filosofia-antipatiasta. Hän kun lohkaisi juhlapuhujan ominaisuudessa 90-luvulla, että kuuluisiksi tulleilla kylmälaboratoriokokeilla voitiin päästä monillakin aloilla lopullisesti eroon joutavasta filosofisesta spekulaatiosta. Näkökannan kylkiäiseksi ja tässä jakoon pantavan pienen lajitelman päätteeksi sopii lainata taloudellisen antifilosofisuuden viimeaikaista tour de forcea.
Savon Sanomat tiesi kertoa viime joulun alla ”joensuulaisen monialaliikemiehen” Yrjö Laakkosen ajatelmista. Tämä oli pohtinut lahjoittavansa rahaa Itä-Suomen yliopistolle. Matkassa oli mutkia: ”Selvä enemmistö pitäisi kouluttaa oikeisiin ammatteihin. Näitä filosofeja ja tutkijoita vähän vähemmän. [...] Se on eri juttu kun näitä geenejä ja veriä tutkitaan.”
Jarkko S. Tuusvuori