Panu Raatikainen
Suomen yliopistolaitos on todettu kansainvälisissä arvioissa – pienehköistä
resursseistaan huolimatta – toistamiseen laadultaan erittäin korkeatasoiseksi ja peräti esimerkilliseksi; Helsingin yliopisto on jopa luettu Euroopan tutkimusyliopistojen kärkikymmenikköön. Suomalainen tutkimus ja korkein opetus ovat yleisen käsityksen mukaan kansainvälistä huipputasoa. Ja mitä tästä päättelevät valtionhallinnon virkamiehet ja poliittiset päättäjät? Että on syytä mullistaa täydellisesti yliopistojen organisaatio! Suomessa ajetaan tällä hetkellä läpi hengästyttävän nopealla tahdilla ennennäkemättömän suuria muutoksia yliopistoille merkitsevää uutta yliopistolakia.
Jääkiekkovalmentajien vanha nyrkkisääntö on, että voittavaa maalivahtia ei vaihdeta. Ja vanha viisaus sanoo, että ei pidä korjata sitä mikä ei ole rikki. Toivoisi, että vastaavaa terveen järjen oivallusta ymmärrettäisiin soveltaa myös yliopistoihin ja niiden oletettuihin muutostarpeisiin. Uuden lain tarvetta on toistuvasti perusteltu muissa maissa tapahtuvalla kehityksellä. Eli koska häviävät joukkueetkin vaihtavat alvariinsa maalivahtia, niin varmasti meidänkin sitten pitäisi – vaikka voitamme? Ajatuksen logiikkaa voi vain ihmetellä.
En ota kantaa lain periaatteellisena lähtökohtana olevaan ajatukseen yliopistojen muuttamisesta valtion tilivirastoista, jollaisia ne nyt ovat, julkisoikeudellisiksi oikeushenkilöiksi. Mutta tämän, ehkäpä perustellunkin uudistustarpeen kylkiäisinä uuteen yliopistolakiin ollaan ujuttamassa mukaan asioita, joita tämä uudistus itsessään ei millään tavalla edellytä. Ne perustuvat joidenkin erityisten tahojen poliittisiin ja taloudellisiin intresseihin.
Erityisen oudoksuttavaa lakiesityksessä on vaatimus, että yliopistoissa korkeinta valtaa käyttäviin hallituksiin tulisi enemmistö yliopistojen ulkopuolisia henkilöitä. Tällainen hallitus ei olisi vastuussa tekemisestään millekään muulle taholle. Tämä loukkaisi räikeästi yliopistojen perustuslakiin kirjattua autonomiaa. Mitään kunnollisia perusteluja tälle linjaukselle ei ole esitetty. On irvokasta, että lakia on puolustettu väittämällä, että se lisää yliopistojen autonomiaa.
Lausuntokierroksella tämä hallitusten kokoonpanoa koskeva esitys saikin osakseen ankaraa arvostelua erittäin monilta tahoilta – mm. kaikki yliopistoja edustavat eri tahot vastustivat ehdotusta – ja sitä kannatti lähinnä vain Elinkeinoelämän keskusliitto. Määrääkö siis sen tahto yksin yliopistopolitiikan suunnan? Löytyykö sieltä todellakin paras ja ainoa asiantuntemus siitä, kuinka tieteellisen tutkimuksen ja korkeimman opetuksen toimintaedellytyksiä olisi parhainta kehittää? Vai ollaanko nyt ajamassa väkisin läpi yhden intressiryhmän mielihaluja suomalaisen tieteen ja korkeakouluopetuksen kohtalosta piittaamatta?
On vaikea uskoa, että yliopistojen ulkopuolelta tulevat hallitusten jäsenet aina tai edes pääsääntöisesti haluaisivat uhrata aikaansa ja energiaansa hallitustyöskentelyyn puhtaasta pyyteettömästä halusta edistää yliopistojen hyvää, pikemmin kuin halusta ajaa hallituksessa edustamansa intressitahon tarpeita ja toiveita. Näin onkin pelättävissä, että yliopistojen hallitukset muuttuisivat erilaisten taloudellisten ja poliittisten intressiryhmien väliseksi taistelutantereeksi, missä yliopistojen kokonaisetu ei paljoa paina.
Tuskinpa eduskunnan enemmistö todella haluaa tätä. Pikemminkin on luultavaa, että asiaa ei ole ajateltu aivan loppuun asti. Ja kun kyseessä kerran on nimellisesti hallituksen esitys, hallituspuolueiden edustajien on sitä sitten tuettava – tuli mitä tuli. Olisi kunniaksi päättäjillemme, jos nyt vain rehellisesti myönnettäisiin, että lakiesitykseen on jäänyt selviä ongelmia, jotka vaativat korjausta. Ei huonoa ja pitkäkantoista lakia kannata ajaa läpi väkisin jääräpäisesti, ikään kuin kunniakysymyksenä. Asia on tätä tärkeämpi.
Suomalainen hyvinvointi on perustunut ja perustuu edelleen keskeisesti korkeatasoiseen tieteelliseen tutkimukseen ja siihen olemuksellisesti nojautuvaan korkeimpaan opetukseen. Ne puolestaan edellyttävät suhteellisen suurta tieteen autonomiaa. Sen radikaali rajoittaminen ja tutkimuksen suitsiminen poliittisin perustein voisi pahimmillaan merkitä Suomen taantumista tieteen ja teknologian kehitysmaaksi – hieman samaan tapaan kuin kävi natsi-Saksassa tai Stalinin Neuvostoliitossa. Niiden ”Arjalainen tiede” ja ”proletariaatin tiede” olivat kelvottomia tieteen irvikuvia, eivätkä lopulta hyödyttäneet edes niitä ajaneita valtajärjestelmiä. Joko tiede on vapaata, tai se ei ole tiedettä ollenkaan. Tämä olisi hyvä pitää mielessä myös kotoisia yliopistojamme uudistettaessa.
(Panu Raatikainen
Akatemiatutkija
Teoreettisen filosofian dosentti, Helsingin yliopisto)
-----------------
Muita yliopistolakia, -uudistusta ja -politiikkaa käsitteleviä kirjoituksia löytyy sivulta:
[[yliopistolaki|Filosofia.fi/yliopistolaki]]
Tekstien joukkoon on 8.4. lisätty Thomas Wallgrenin artikkeli "Yliopistolaki on kolonisaatiolaki" (Tiede & edistys 1/09).
Martina Reuterin kolumni Filosofia.fi-verkkolokissa:
[[node/4136|"Autonomia ja yliopiston perustehtävä"]]