Oskari Kuusela (julkaistu 26.9.2007, muokattu 26.9.2014)
Ludwig Josef Johann Wittgenstein (1889–1951) oli Itävaltalainen filosofi, loi ja teki uransa Iso-Britanniassa. Wittgenstein on yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja samalla kiistellyimmistä filosofeista, jonka työn tulkinnasta ei ole saavutettu yksimielisyyttä edes keskeisiltä osilta. Hän vaikutti merkittävällä tavalla peräti kahden filosofisen suuntauksen, nk. loogisen positivismin ja ja arkikielen filosofian (Ordinary Language Philosophy) syntyyn. Nykyisin Wittgensteinia itseään ei kuitenkaan yleensä katsota kummankaan suuntauksen edustajaksi.
- Elämä
- Teokset
- Filosofia
- Tractatus
- Filosofisia tutkimuksia
- Vastaanotto ja vaikutus
- Kirjallisuus
- Internet-lähteet
Elämä
Wittgenstein syntyi varakkaaseen Wieniläissukuun. Hänen sukujuurensa ovat juutalaiset, mutta vanhemmat olivat kristinuskoon kääntyneitä. Perhe oli hyvin kultturelli ja sen lähipiiriin kuului monia merkittäviä taiteilijoita, esimerkiksi Johannes Brahms. Wittgensteinin veli Paul Wittgenstein oli kuulu konserttipianisti. Isä, Karl Wittgenstein, hankki merkittävän omaisuuden metalli- ja terästeollisuudessa ja nuori Ludwig suunnitteli aluksi insinöörin uraa hakeutuen opiskelemaan (1906) Berliiniin koneinsinööriksi ja myöhemmin (1908) Manchesteriin ilmailuinsinööriksi. Täällä hän teki kokeita leijoilla ja suunnitteli lentokonemoottoria. Tässä elämänvaiheessa Wittgensteinin kiinnostuksen kohteeksi kuitenkin muodostui enenevässä määrin matematiikka sekä, Gottlob Fregen ja Bertrand Russellin vaikutuksesta, matematiikan perusteita koskevat kysymykset. Fregen neuvosta Wittgenstein siirtyi Cambridgeen Russellin oppilaaksi 1911.
Russell tunnisti nopeasti oppilaansa kyvyt, kuten teki myös Cambridgessa vaikuttanut G. E. Moore. Russelliin teki erityisen vahvan vaikutuksen Wittgensteinin hänen omiin teoksiinsa kohdistama kritiikki ja Russell alkoi kaavailla Wittgensteinia työnsä jatkajaksi. Nuori lupaus viihtyi kuitenkin huononlaisesti akateemisessa ympäristössä ja 1913 Wittgenstein hakeutui Norjaan, Skjøldeniin vuonon perukalle painiskelemaan logiikkaa koskevien ongelmiensa kanssa. Täällä hänen luonaan vieraili mm. Moore ottaen keväällä 1914 talteen saneluna Wittgensteinin huomautuksia logiikasta.
Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Wittgensteinin liittyi vapaaehtoisena Itävallan armeijaan. Hän palveli aluksi jokilaivalla ja sittemmin – vaadittuaan pääsyä vaativampaan paikkaan – tykistössä. Wittgensteinille myönnettiin useita urhoollisuusmitalleja ja sodan aikana hän ehti kohota sotamiehestä luutnantiksi. Vapaa-aikansa Wittgenstein vietti logiikan ja filosofian parissa työskennellen – sekä Tolstoin evankeliumeja lukien. Osittain jälkimmäisen vaikutuksesta myös uskonnolliset kysymykset nousivat Wittgensteinin kiinnostuksen kohteiksi, vaikkakin hän oli ollut ennen sotaa vannoutunut ateisti. Sodan lopussa Wittgenstein joutui vankileirille Italiaan, josta käsin (1918) lähetti Russellille nyt viimeistellyn filosofisen esikoisteoksensa, Tractatus logico-philosophicus (kuten se myöhemmin Mooren ehdotuksesta nimettiin), käsikirjoituksen.
Teoksen julkaiseminen osoittautui odotettuakin vaikeammaksi. Tätä ajanjaksoa ei luultavasti tehnyt Wittgensteinille yhtään helpommaksi kokemus, että sen paremmin Frege kuin Russellkaan ei kyennyt ymmärtämään kirjaa (jälkimmäinen useista selitysyrityksistä huolimatta). Lopulta Tractatus julkaistiin Annalen der Naturphilosophie-lehden erikoisnumerona (1921) ja sittemmin kaksikielisenä englantilais-saksalaisena laitoksena Russellin johdannolla varustettuna (1922). Käännöksen laati C. K. Ogden Frank Ramseyn avustamana.
Sodan jälkeen (1919) Wittgenstein luopui huomattavasta perinnöstä, jonka oli saanut 1913 ja jota hän oli käyttänyt taiteilijoiden tukemiseen (hän oli lahjoittanut varoja mm. runoilijoille R. M. Rilke ja Georg Trakl). Johdonmukaisesti sen näkemyksensä kanssa, että Tractatus oli periaatteessa ratkaissut kaikki filosofiset ongelmat, Wittgenstein jätti filosofian. Hän hankki opettajan koulutuksen ja siirtyi opettajaksi maaseudulle (1920). Koulutuksensa aikana Wittgensteinista tuli innokas Itävallassa tuolloin vaikuttaneen kouluopetuksen reformiliikkeen kannattaja. Reformiliike korosti lasten aktiivisuutta oppimisessa ja vastusti heidän kohtelemistaan passiivisina tiedon vastaanottajina. Opettajana ollessaan Wittgenstein laati näiden periaatteiden mukaisesti koulukäyttöön tarkoitetun sanakirjan. Tuona aikana Wittgenstenin filosofinen toiminta rajoittui lähinnä keskusteluihin Frank Ramseyn kanssa, joka vieraili hänen luonaan Itävallassa useamman kerran. Vuonna 1926 Wittgenstein erosi opettajan toimestaan. Uran päättymiseen liittyy kiistoja paikallisten kanssa, jotka pitivät Wittgensteinia vähintäänkin omituisena, ja koulupojan kuritukseen liittyvään jupakkaan. Tapauksen tutkimuksissa Wittgenstein kuitenkin vapautettiin virhesyytöksistä.
Opettajan työn hylättyään Wittgenstein työskenteli mm. luostarissa puutarhurina. Vuodet 1926–28 hän keskittyi suunnittelemaan ja rakentamaan taloa siskolleen Margaret (Gretl) Stronboroughlle arkkitehti Paul Engelmannin kanssa. Talo noudattaa arkkitehti Adolf Loosin askeettista tyyliä ja Wittgenstein suunnitteli siihen itse lukuisia yksityiskohtia kuten ovien lukot. Tuona aikana Moritz Schlick kutsui Wittgensteinin osallistumaan Wienin piirin tapaamisiin. Wittgenstein tapasikin keskustelun merkeissä joitakin sen jäseniä, mutta ei koskaan ollut piirin varsinainen jäsen. Piirin jäseniin Tractatus oli tehnyt suuren vaikutuksen. Wittgenstein puolestaan katsoi heidän ymmärtäneen kirjan väärin.
Vuonna 1929 Wittgenstein palasi mm. Ramseyn kannustamana Cambridgeen, jossa filosofit ottivat hänet vastaan innostuneesti. Russellin ehdotuksesta Wittgenstein esitti Tractatuksen väitöskirjanaan. Russellin ja Mooren tarkastamana se hyväksyttiinkin saman vuoden kesäkuussa. Raportissaan jälkimmäinen luonnehti kirjaa neron teokseksi. Tekijä itse totesi tarkastajilleen väitöstilaisuudessa, ettei heidän tule olla huolissaan, vaikka eivät kirjaa koskaan tulekaan ymmärtämään. Wittgenstein palkattiin Trinity Collegeen luennoitsijana, vuodet 1930–1936 Fellow-statuksella.
Wittgenstein ei edelleenkään tuntenut oloaan kotoisaksi Cambridgen akateemisessa ympäristössä. 1930-luvulla hän tutki mahdollisuutta emigroitua Neuvostoliittoon, jossa kävi vierailulla 1935 tätä päämäärää silmällä pitäen. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä ruumiillista työtä tai toimia esimerkiksi vähemmistökansojen asioiden hoitajana. Suunnitelma jäi kuitenkin täyttämättä, koska tarjolla oli töitä vain kuuluisan filosofi Wittgensteinin roolissa. Vuodet 1936–1937 Wittgenstein vietti jälleen Skjøldenissa, tällä kertaa Filosofisten tutkimusten parissa työskennellen. Nyt hän rakennutti itselleen mökin hieman syrjään kylästä. 1930-luvun lopussa Wittgenstein harkitsi myös lääkäriksi opiskelemista ja filosofian vaihtamista psykiatriaan.
Vuonna 1939 Wittgenstein nimitettiin filosofian professoriksi Cambridgessa. Aika oli hänelle kuitenkin vaikea, sillä Itävallan liittyessä Natsi-Saksaan 1938 oli Wittgensteinista tullut periaatteessa juutalainen Natsi-Saksan kansalainen. Hän haki Britannian kansalaisuutta, jonka saikin 1939. Wienissä asuva perhe onnistui pelastumaan natsien vainolta hankkimalla itselleen puolijuutalaisen statuksen. Osana tätä prosessia, jossa myös Brittipassilla varustettu Wittgenstein osaltaan auttoi, perhe luovutti natseille huomattavan määrän kultaa.
Toisen maailmansodan aikana Wittgenstein työskenteli mm. Lontoossa sairaalan vahtimestarina ja laboratorioavustajana Newcastlessa, jossa osallistui myös shokkia koskevaan lääketieteelliseen tutkimukseen. Luonteenomaiseen tapaan Wittgensteinin huomio kiinnittyi ennen kaikkea tutkimuksen käsitteelliseen puoleen.
Vuonna 1947 Wittgenstein jätti professorin virkansa kirjoitustyöhön keskittyäkseen. Tämän kauden hän vietti mm. Irlannissa ja vuoteen 1949 mennessä oli saanut valmiiksi Filosofisia tutkimuksia teoksena julkaistun materiaalin. Kirjan oli vuosia aiemmin sovittu tulevan Cambridge University Pressin julkaisemaksi, mutta Wittgenstein ei koskaan saanut käsikirjoitusta työstetyksi haluamaansa kuntoon. Teos julkaistiinkin vasta postuumisti toimittajien sille antamassa lopullisessa muodossa.
Vuonna 1949 Wittgensteinilla todettiin eturauhasen syöpä. Viimeiset pari vuotta hän vietti Wienissä, Cambridgessa, oppilaansa Elisabeth Anscomben vieraana Oxfordissa ja Norman Malcolmin luona Yhdysvalloissa. Wittgenstein työskenteli filosofian parissa viimeiseen asti. Viimeiset merkinnät on kirjattu muistikirjaan vain kaksi päivää ennen hänen kuolemaansa. Wittgenstein kuoli Cambridgessa, jonne hänet on myös haudattu.
Kaiken kaikkiaan Wittgenstein elämän määrittävä piirre on moraalisen täydellisyyden tavoittelu. Tämä päämäärä luonnehtii myös hänen filosofiaansa, joka ei salli kompromisseja. Persoonaltaan Wittgenstein oli karismaattinen, mutta myös ankara, jopa pelottava ja kykenemätön suhtautumaan tyynesti älylliseen laiskuuteen. Poliittisesti Wittgenstein suuntautui vasemmalle (ainakin myöhemmässä elämässään) luonnehtien itseään sydämeltään kommunistiksi. Hän ei kuitenkaan ollut poliittisesti aktiivinen. Seksuaaliselta suuntautumiseltaan Wittgenstein oli nähtävästi lähinnä homoseksuaali.
Teokset
Wittgenstein julkaisi elämänsä aikana vain yhden filosofisen teoksen, Tractatus logico-philosophicuksen (1921). Hänen myöhemmän kautensa pääteos Filosofisia tutkimuksia (1953) julkaistiin kaksi vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen. Wittgensteinin laajasta kirjallisesta jäämistöstä on sittemmin toimitettu lukuisia teoksia: Huomautuksia matematiikan perusteista, Sininen ja ruskea kirja, Filosofisia huomautuksia, Huomautuksia Väreistä, Huomautuksia psykologian filosofiasta I ja II, Viimeiset kirjoitukset psykologian filosofiasta, Varmuudesta, Zettel – filosofisia katkelmia sekä Yleisiä huomautuksia. Myös opiskelijoiden kirjaamia luentomuistiinpanoja ja muiden tallentamia keskusteluja on julkaistu. Vuonna 2000 Wittgensteinin kirjallinen jäämistö julkaistiin kokonaisuudessaan elektronisena editiona. (Wittgensteinin kirjallisesta jäämistöstä ja siitä toimitetuista teoksista tarkemmin, katso Kuusela 2004.)
Filosofia
Wittgensteinin filosofia on tapana jakaa varhaiseen ja myöhäiseen kauteen, joista ensimmäistä edustaa Tractatus ja jälkimmäistä Filosofisia tutkimuksia. Jaotteluja tehdään joskus myös enemmän: saatetaan esimerkiksi erottaa Tractatusta edeltävä kausi kypsästä varhaisfilosofiasta (tätä edustavat kirjoitukset vuosilta 1913–1914 ja joiltakin osin Tractatuksen valmisteluun liittyvät muistikirjat); usein sijoitetaan erillinen siirtymäkausi 1920-luvun lopussa/1930-luvun alussa varhaisen ja myöhemmän filosofian väliin (tätä edustaa Filosofisia huomautuksia); joskus myös Wittgensteinin myöhäisimmät (Varmuudesta teokseen kootut) kirjoitukset erotetaan omaksi kaudekseen. (ks. Wittgenstein: Varmuudesta.) Nämä erottelut ovat kuitenkin osittain kiistanalaisia. Laajin yksimielisyys vallitsee Wittgensteinin filosofian jakamisesta varhaiseen ja myöhempään kauteen (ja niiden väliin asettuvaan siirtymäkauteen), mutta koska sen paremmin hänen varhais- kuin myöhemmän filosofiansa tulkinnasta ei ole yksimielisyyttä, ei yksimielisyyttä ole myöskään siitä, miten varhainen ja myöhempi filosofia tarkemmin suhtautuvat toisiinsa.
Wittgensteinin ajattelussa keskeisiä teemoja ovat: filosofian luonne ja metodologia, logiikka, kielen ja merkityksen käsitteet, mielenfilosofia laajemmin sekä matematiikan filosofia. Tractatus sisältää myös etiikkaa käsittelevän jakson ja Wittgensteinin 1929 pitämä esitelmä etiikasta on myös julkaistu. Wittgensteinin myöhäisemmissä muistikirjoissa etiikkaa käsitellään hajanaisesti siellä täällä, mutta sitä ei oteta perinteiseen tapaan filosofisen tarkastelun kohteeksi. Wittgensteinin muistikirjoista löytyy hajanaisia estetiikkaa käsitteleviä huomautuksia.
Wittgenstein sai ajattelussaan vaikutteita Schopenhauerilta, Kierkegaardilta, Fregelta ja Russellilta, tieteilijöiltä kuten Bolzmann ja Hertz sekä esseisti Karl Krausilta. Wittgenstein näki analogioita oman (myöhäis-) filosofiansa ja psykoanalyysin välillä luonnehtien joskus itseään Freudin seuraajaksi tai oppilaaksi. Hän oli kuitenkin myös hyvin kriittinen Freudin suhteen.
Seuraavassa hahmotellaan Wittgensteinin ajattelun joitakin pääteemoja viitepisteenä hänen kaksi pääteostaan.
Tractatus
Tractatuksen esipuheessa Wittgenstein toteaa filosofisten kysymyksenasettelujen perustuvan kielen logiikan väärinymmärrykselle. Nämä väärinkäsitykset liittyvät ennen kaikkea välttämättömyyden käsitteeseen. Toisin kuin filosofia on perinteisesti olettanut, ei se mikä on välttämätöntä – ja siis olemuksellista – voi Wittgensteinin mukaan olla tosien/epätosien lausumien kohde. Tämän mukaisesti filosofiassa ei voi myöskään esittää teorioita ja teesejä. Filosofia ei siis ole esimerkiksi muita tieteitä yleisempi tai perustavampi (super-) tiede. Wittgensteinin mukaan filosofia on ennemminkin selventävää toimintaa. Filosofian päämäärä on selvittää kielellisiä sekaannuksia, joista filosofiset ongelmat (erotuksena tieteellisistä ongelmista) kumpuavat.
Esipuheessa Wittgenstein sanoo katsovansa filosofian ongelmien tulleen periaatteessa ratkaistuksi hänen kirjansa myötä. Sekundaarikirjallisuudessa Wittgensteinin tarjoamasta ratkaisusta vallitsee kuitenkin perustavanlaatuinen erimielisyys. Kiista koskee erityisesti kysymystä, miten ymmärtää Wittgensteinin huomautus kirjan lopussa, jonka mukaan kirjan lauseet itse ovat mielettömiä.
Perinteisen tulkinnan mukaan (jota edustavat mm. Russell johdannossaan, Elisabeth Anscombe 1959, Erik Stenius 1960, Norman Malcolm 1986, P. M. S. Hacker 1986, Heikki Kannisto 1986 ja G. H. von Wright 2005, Anthony Kenny 2006) Wittgensteinin lauseiden mielettömyys seuraa kielen olemusta koskevasta teoriasta (nk. lauseen kuvateoriasta) ja argumentista, joka kirjassa esitetään. Tämän näkemyksen mukaan kirja hahmottelee metafyysisen teorian, jota ei voi esittää kielessä, mutta jonka totuus voidaan siitä huolimatta ymmärtää. Vaikka teorian kuvaamat välttämättömyydet eivät voi olla lausumien kohde, ne tulevat näkyviin kielen käytössä ja todellisuus heijastelee niitä. Perinteisen tulkinnan ongelma liittyy siinä oletettuun mielettömän teorian ja argumentin käsitteeseen: jos lausuma on mieletön, ei se voi samaan aikaan olla tosi ja ilmaista metafyysistä ideaa. Vastaavasti jos argumentti on mieletön, ei siitä voi seurata mitään. Perinteinen tulkinta johtaa siis paradoksiin: jos se mitä Tractatus sanoo on totta, kirjan lauseet ovat mielettömiä; mutta jos kirjan lauseet ovat mielettömiä, eivät ne voi olla tosia. Näin tulee vaikeaksi ymmärtää, mitä tarkoitusta Wittgensteinin kirja saattaisi mahdollisesti palvella.
1980-luvulta lähtien perinteisen tulkinnan haastajaksi on ilmaantunut nk. määrätietoinen (resolute) tulkinta, joka hylkää mielettömän totuuden, teorian ja argumentin käsitteet mahdottomina ymmärtää. (Tätä tulkintaa edustavat mm. Cora Diamond 1991, James Conant 2002, Michael Kremer 2001, Juliet Floyd 2002 ja Denis McManus 2006.) Tämän vaihtoehtoisen tulkinnan mukaan kirjan mielettömien lauseiden tarkoitus ei ole esittää teoriaa tai argumenttia, vaan niiden päämäärä on terapeuttinen. Niiden tarkoitus on saada lukija ymmärtämään filosofisten teorioiden mahdottomuus ja saada hänet omaksumaan toisenlainen filosofinen lähestymistapa, joka kirjassa hahmotellaan. Olennaista on, että tällä kertaa lukijan ei kuitenkaan odoteta päätyvän kirjan lauseiden mielettömyyteen Wittgensteinin teorian pohjalta, vaan oman kieltä koskevan ymmärryksensä pohjalta. (Kielenkäyttäjänä olemiseen kuuluu kyky erottaa mieletön mielekkäästä – ainakin periaatteessa vaikka ei aina käytännössä.) Kirja on siis suunniteltu siten, että sitä lukiessaan lukija tulee huomaamaan sen näennäisten teesien mielettömyyden. Tämän tulkinnan mukaan Wittgensteinin päämääränä on vain muistuttaa lukijaa jostakin, jonka lukija jo itse tietää, so. loogisista erotteluista, jotka Wittgensteinin omat lauseet (perinteisen filosofian tapaan) jättävät huomiotta ja siksi lysähtävät mielettömyydeksi. Muistuttamiseen puolestaan riittää ’vähempi’ kuin asiasta informoiminen. Muistuttaa voi myös vihjailemalla, asiaa varsinaisesti lausumatta ja luottaa lukijan kykyyn ottaa vihje vastaan sen perusteella mitä hän jo tietää. Jos taas kyse olisi informoimisesta, pitäisi tieto välittää lukijalle lausumien muodossa (tai jossakin tätä vastaavassa muodossa).
Vaihtoehtoisen tulkinnan etuna siis on, ettei se oleta ongelmallista mielettömän totuuden, teorian jne. käsitettä ja välttää juuttumisen kirjan paradoksiin. Tulkintaa on kuitenkin kritisoitu siitä, ettei se pysty tekemään oikeutta Tractatuksessa esitetyille loogisille innovaatioille (ks. Hacker 2000). Tractatukseen nimittäin sisältyy ratkaisu useaan logiikan ongelmaan, kuten kysymykseen negatiivisen lauseen mahdollisuudesta, (loogisen) päättelyn luonteesta, loogisesta (ehdottomasta) yleisyydestä jne. (Juuri nämä seikat tekivät vaikutuksen esimerkiksi Russelliin. Tractatuksen loogisista innovaatioista ks. McGinn 2006.)
Tähän kritiikkiin näyttää olevan kuitenkin tarjolla ratkaisu. Wittgensteinin ratkaisujen voidaan katsoa sisältyvän ikään kuin sisäänrakennettuna kirjassa hahmoteltuun loogiseen notaatioon (Begriffsschrift). Esimerkiksi Tracatuksen esittämä lauseen kuvateoria on pikemminkin ymmärrettävä mallina loogiselle analyysille kuin teoriana kielestä. Näin tulkittuna kirjan tarkoitus ei ole esittää (paradoksaalisesti mieletöntä) teoriaa kielestä, vaan hahmotella loogiseen analyysiin käytettävän notaation periaatteet. Tämän notaation oikeutus puolestaan perustuu siihen, että lukija tunnistaa oikeiksi siihen sisältyvät loogiset erottelut ja periaatteet ei-teoreettisen kieltä koskevan ymmärryksensä pohjalta. Pikemminkin kuin että Tractatus yrittäisi esittää lausumia välttämättömyyksistä, on sen näkemykset kielen välttämättömistä piirteistä sisällytetty sen hahmottelemaan notaatioon tavalla, joka on yhtäältä konsistentti sen kritiikin kanssa, jonka kirja kohdistaa filosofian traditioon ja välttämättömän totuuden käsitteeseen sekä toisaalta heijastelee suoraan sen käsitystä logiikasta (esimerkiksi yleisyyden ilmaisemisesta variaabelien avulla). (Ks. Kuusela ilmestyy/2008)
Tractatuksen tulkinta on kuitenkin edelleen kiistanalainen, eikä väittely osoita ratkeamisen merkkejä. On kuitenkin hyvä huomata, että pohjimmiltaan kyse ei ole aivan pelkästä oppineiden tekstitulkintaa koskevasta lasihelmipelistä. Sillä miten Tractatus tulkitaan, on vaikutusta siihen, miten Wittgensteinin myöhempi filosofia pitäisi ymmärtää. Jos Tractatus kaatuu paradoksiinsa, on sen epäonnistuminen hyvin helppo selittää. Jos taas paradoksi on osa Tractatuksen strategiaa eikä sen epäonnistumisen syy, muodostuu haasteellisemmaksi selittää, missä Tractatuksen virhe myöhemmän Wittgensteinin mukaan piilee. (Esipuheessa Filosofisiin tutkimuksiin Wittgenstein sanoo havainneensa vakavia virheitä Tractatuksessa.) Tällöin seurauksena saattaa olla, että monet myöhemmälle Wittgensteinille tavallisesti atribuoidut näkemykset osoittautuvat Wittgensteinin jo Tractatuksessa omaamiksi tai peräti jo siellä kritisoimiksi. Vastaavasti myöhemmän Wittgenstein näkemykset voivat tätä kautta osoittautua oletettua haasteellisimmiksi ja niiden merkitys perinteiseen filosofiaan kohdistuvana kritiikkinä pitää arvioida uudelleen. (Ks. Conant 2004).
Filosofisia tutkimuksia
Wittgensteinin myöhäisfilosofia yhtäältä kehittelee edelleen Tractatuksessa aloitettua filosofisen perinteen kritiikkiä ja toisaalta esittää myös kritiikkiä Tractatusta kohtaan. Myöhemmän Wittgensteinin mukaan hänen varhaisempi filosofiansa epäonnistui yrityksessään hylätä filosofiset teesit ja sortui dogmaattisuuteen. Keskeisiltä osiltaan Wittgenstein perinteisen (metafyysisen) filosofian kritiikki pysyy kuitenkin samana: poikkeuksettomat välttämättömyydet, joista filosofia on ollut kiinnostunut, eivät voi olla tosien/epätosien lausumien kohde. Myöhemmän Wittgensteinin mukaan tällaisille välttämättömyyksille voidaan antaa ilmaus nk. kieliopillisten lausumien muodossa. (Vastaavasti olemuksia koskevat kysymykset ovat Wittgensteinin mukaan kielliopillisia kysymyksiä.) Kuinka Wittgensteinin käsitys kieliopillisten lauseiden statuksesta pitäisi ymmärtää, ja miten kieliopilliset lauseet eroavat filosofisista teorioista tai teeseistä, on kuitenkin edelleen kiistanalainen kysymys. (Hacker 2004, Kuusela 2005 ja ilmestyy/2008 esittävät kaksi erilaista tulkintaa. Ks. myös Baker 2004.)
Kysymys kieliopillisten lauseiden (ja yleisemmin filosofisten lausumien) luonteesta vaikuttaa suoraan esimerkiksi siihen, miten Wittgensteinin kuuluisa käsitys sanan merkityksestä sen käyttönä tai luonnehdinta kielestä kielipeleinä tulisi ymmärtää. Jos esimerkiksi käsitys sanan merkityksestä käyttönä tulkitaan väitteenä, jonka mukaan sanan merkityksellisyyden välttämätön ehto on, että sillä on (vakiintunut, säännön määräämä) käyttö kielessä (tai sen käyttö on parasiittinen mainitunlaisiin vakiintuneisiin käyttöihin nähden), on vaikea nähdä, miten Wittgensteinin käsitys eroaa filosofisista teeseistä, so. väitteistä koskien filosofian tutkimuskohteiden välttämättömiä piirteitä. Vastaavasti esimerkiksi Hintikka ja Hintikka 1986 tulkitsevat kielipelin käsitteen siten, että sen tarkoitus on artikuloida teoria merkityksen mahdollisuudesta. Tällöin syntyy kuitenkin ristiriita Wittgensteinin kieltä koskevien huomautusten ja hänen metodologisten huomautustensa välille, joissa hän kiistää esittävänsä filosofisia teorioita tai teesejä.
Eräs keskeinen ero Tractatuksen ja Wittgensteinin myöhemmän filosofian välillä on jälkimmäisen sanoutuminen irti oletuksesta, että filosofialla olisi jokin tietty yksi oikea metodi. Tractatuksen väite, että se on periaatteessa ratkaissut kaikki filosofian ongelmat, kytkeytyy juuri tähän oletukseen. Kyse oli väitteestä, jonka mukaan loogisen analyysin metodi, jonka Tractatus hahmottelee, tekee mahdolliseksi kaikkien filosofisten ongelmien ratkaisun. Juuri tässä piilee myös selitys sille, miten Tractatus lopulta epäonnistui pääsemään irti filosofisista teorioista tai teeseistä. Vaikka sen katsottaisiinkin pyrkivän ensisijaisesti pelkän analyysin metodin esittämiseen (pikemmin kuin että se esittäisi ’mielettömän teorian’ kielestä), kuuluu Wittgensteinin hahmottelema metodi erottamattomasti yhteen tietyn kieltä koskevan käsityksen kanssa. (Oletus on, että kaikki mielekkäät lauseet voidaan analysoida jäännöksettä ensin totuusfunktionaalisesti ja sitten kuvateorian hahmottelemien periaatteiden mukaisesti.) Väittäessään että kaikki filosofiset ongelmat voidaan ratkaista Tractatuksen metodin avulla, tulee Wittgenstein samalla väittäneeksi, että kielen käyttö voidaan tyhjentävästi analysoida Tractatuksen esittämän notaation avulla, so. että kieli vastaa notaatioon sisältyvää kielikäsitystä. Tässä mielessä Tractatuksen käsitykseen filosofian metodista sisältyi kätketty teesi kielen olemuksesta. Kun Wittgenstein myöhäisfilosofiassaan hylkää ajatuksen yhdestä oikeasta filosofian metodista, jättää hän myös samalla taakseen metodologian kaapuun kätketyt väitteet filosofian tutkimuskohteiden olemuksellisista piirteistä.
Sen asemasta, että Wittgenstein olisi sitoutunut tiettyyn yhteen käsitykseen kielestä (esim. sääntöjen määräämänä käytäntönä) voidaan myöhemmällä Wittgensteinilla ajatella olevan useita erilaisia kielikäsityksiä, jotka kytkeytyvät yhteen tiettyjen filosofisten metodien kanssa. Kun Wittgenstein siis esimerkiksi luonnehtii kielen käyttöä säännön seuraamisen käsitteen avulla ja puhuu filosofiasta kieliopillisten sääntöjen kirjaamisena, ei tähän juuri hahmotellun tulkinnan mukaan sisälly teesiä, että kielen käyttö välttämättä edellyttää sääntöjä. Käsitys kielen käytöstä säännön seuraamisena nostaa esiin tietyn kielen käsitteen aspektin, mutta kielen käsitettä ja käyttöä voidaan tarkastella myös muista näkökulmista. (Siinä missä säännöistä puhuminen korostaa kielen käytön konventionaalista ja eräässä mielessä mielivaltaista puolta, nostaa Wittgensteinin käsitys kielestä elämänmuotona esiin kielen ei-konventionaalisen puolen. Kuten elämänmuotomme ei ole puhtaasti konventionaalinen, ei kielikään ole.)
Tässä hahmoteltu tulkinta Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta on kuitenkin kiistanalainen. Usein Wittgensteinin katsotaan sitoutuneen esimerkiksi käsitykseen, että kielen käyttö välttämättä edellyttää sääntöjä (ks. esimerkiksi Baker ja Hacker 1985). Tällaisten tulkintojen ongelmaksi muodostuu uskottavan selityksen antaminen sille missä mielessä Wittgenstein ei esitä filosofisia teesejä. Jos Wittgensteinin metodiin kuuluu teesi kielestä sääntöjen määräämänä käytäntönä, on hänen myöhempi filosofiansa myös sitoutunut samankaltaisiin filosofisiin hierarkioihin kuin Tractatus. (Metafyysiselle filosofialle tunnusmerkilliseen tapaan tulee filosofian metodi tässä perustetuksi teesille sen mediumin luonteesta, jossa filosofinen tutkimus liikkuu, so. väitteelle kielen luonteesta.) Tällöin syntyy ristiriita Wittgensteinin kieltä koskevien huomautusten ja filosofiset hierarkiat problematisoivien huomautusten välille. Aina tätä ei kuitenkaan katsota ongelmaksi. Wittgensteinin tulkitsijoiden keskuudessa ei ole harvinaista hyväksyä ajatusta, että Wittgensteinin metodologiset huomautukset ja hänen muu filosofiansa ovat keskenään ristiriidassa (ks. Kenny 2004).
Vastaanotto ja vaikutus
Wittgensteinin varhaisella filosofialla oli hyvin voimakas vaikutus loogisen positivismin syntyyn, vaikkakaan Wittgenstein itse ei hyväksynyt esimerkiksi Carnapin tulkintaa Tractatuksesta. Samaan tapaan Wittgensteinin filosofia 1930-luvulla (luennot ja filosofien piirissä kierrätetyt sanelut oppilaille) vaikutti voimakkaasti nk. arkikielen filosofian syntyyn. Siinä missä arkikielen filosofian kuitenkin katsoo arkisen kielenkäytön tarjoavan mielekkään kielenkäytön perustan, johon filosofia pitää palauttaa, ei tällaista vaatimusta löydy Wittgensteinilta – tai tällainen tulkinta on joka tapauksessa kiistanalainen. Myös Wittgensteinin nk. yksityisen kielen argumentilla on ollut jonkin verran vaikutusta analyyttisen filosofian kehitykseen. (ks. Analyyttinen filosofia.) Sikäli kuin analyyttinen filosofia on onnistunut jättämään taakseen kartesiolaisen merkityksenteorian (so. teorian joka katsoo merkitykset kumpuaviksi yksilön mielestä), on tämä suurelta osin Wittgensteinin ansiota. Niin ikään Wittgensteinin säännön seuraamista koskevat huomiot ovat saaneet huomiota analyyttisen filosofian valtavirrassa. Yleisesti ottaen Wittgensteinin vaikutus analyyttiseen filosofiaan on kuitenkin hiipunut 1970-luvulta lähtien, hänen kyseenalaistamansa Russellilaisen suuntauksen vaikuttaessa voimakkaammin. (Tälle suuntaukselle luonteenomaista on, että se ottaa filosofisen ajattelun esikuvaksi tieteellisen ajattelun.) Jonkin verran Wittgensteinin vaikutusta on kuitenkin näkyvissä moraalifilosofiassa, josta löytyy Wittgensteinilainen linja (joka sekin tosin elää analyyttisen moraalifilosofian marginaalissa). (Ks. Cavell 1982, Crary 2007, Diamond 1991, Gaita 2004) Nk. mannermaiseen filosofiaan ei Wittgensteinin ajattelu ole juurikaan vaikuttanut, eikä se ole saanut mainittavaa huomiota tällä suunnalla.
Kirjallisuus
Yllä luetellut suomennokset Wittgensteinin teoksista ovat ilmestyneet WSOY:n (Porvoo) kustantamina. Saksan kielellä teokset on julkaissut Suhrkamp (Frankfurt am Main) ja englannin kielellä (tai kaksikielisinä laitoksina) Blackwell (Oxford). Tractatuksen kustantaja on Routledge (Lontoo).
Anscombe, Elisabeth (1959). An Introduction to Wittgenstein’s Tractatus. Hutchinson University Library, Lontoo.
Baker, Gordon (2004). Wittgenstein’s Method, Neglected Aspects. Toim. Katherine Morris. Blackwell, Oxford.
Baker Gordon ja Hacker, P. M. S. (1985). Wittgenstein, Rules, Grammar and Necessity. An analytical commentary on the Philosophical Investigations, Vol. 2. Blackwell, Oxford.
Cavell, Stanley (1982). The Claim of Reason, Wittgenstein, Skepticism, Morality and Tragedy. Oxford University Press, New York.
Conant, James (2002). The method of the Tractatus. Teoksessa Reck, E. G. (toim.) From Frege to Wittgenstein, Perspectives on Early Analytic Philosophy. Oxford University Press, Oxford, ss. 374–462.
Conant, James (2004). Why worry about the Tractatus? Teoksessa Stocker, Barry (toim.) Post-Analytic Tractatus. Ashgate, Aldershot, ss. 167–192.
Conant, James and Diamond, Cora (2004). On Reading the Tractatus Resolutely: Reply to Meredith Williams and Peter Sullivan. Teoksessa Kölbel ja Weiss toim., Wittgenstein’s Lasting Significance. Routledge, Lontoo, ss. 46–99.
Crary, Alice (2007). Beyond Moral Judgment. Harvard University Press, Cambridge, MA.
Diamond, Cora (1991). The Realistic Spirit. The MIT Press, Cambridge, MA.
Floyd, Juliet (2002). Number and Ascriptions of Number in Wittgenstein’s Tractatus. Teoksessa Reck, E. G. (toim.) From Frege to Wittgenstein, Perspectives on Early Analytic Philosophy. Oxford University Press, Oxford, ss. 308–52.
Gaita, Raimond (2004). Good and Evil, An Absolute Conception. 2. painos. Routledge, Lontoo.
Hacker P. M. S. (1986). Insight and Illusion. Uudistettu pianos. Clarendon Press, Oxford University Press, Oxford.
Hacker P. M. S. (2000). Was He Trying to Whistle It? Teoksessa Crary A. ja Read R. toim., New Wittgenstein. Routledge, Lontoo, ss. 353–388.
Hintikka, Jaakko and Hintikka M. B. (1986). Investigating Wittgenstein. Blackwell, Oxford.
Kannisto, Heikki (1986). Thoughts and Their Subject. A Study of Wittgenstein’s Tractatus. Acta Philosophica Fennica, Vol. 40, Helsinki.
Kenny, Anthony (2004). ’Philosophy States Only What Everyone Admits’. Teoksessa Fischer E. ja Ammereller E. toim., Wittgenstein at Work, Method in the Philosophical Investigations. Routledge, Lontoo, ss. 173–182.
Kenny, Anthony (2006). Wittgenstein. 2. pianos. Blackwell, Oxford.
Kremer, Michael (2001). The Purpose of Tractarian Nonsense. Noûs, 35, ss. 39–73.
Kuusela, Oskari (2004). Wittgensteinin Nachlass ja siitä toimitetut teokset. Niin & Näin, No. 41 2/2004, pp. 127–133.
Kuusela, Oskari (2005). From Metaphysics and Philosophical Theses to Grammar: Wittgenstein’s Turn. Philosophical Investigations, 28, ss. 95–133.
Kuusela, Oskari (ilmestyy/2008). Wittgenstein and the Concept of Philosophy. Harvard University Press, Cambridge, MA.
Malcolm, Norman (1986). Nothing Is Hidden, Wittgenstein’s Criticism of his Early Thought. Blackwell, Oxford.
McGinn, Marie (2006). Elucidating the Tractatus: Wittgenstein's Early Philosophy of Logic and Language. Oxford University Press, Oxford.
McManus, Denis (2006). The Enchantment of Words: Wittgenstein's Tractatus Logico-Philosophicus. Oxford University Press, Oxford.
Monk, Ray (1990). Ludwig Wittgenstein, The Duty of Genius. Jonathan Cape, Lontoo.
Schulte, Joachim (1992). Wittgenstein: an Introduction. State University of New York Press, Albany.
Stenius, Erik (1960). Wittgenstein’s Tractatus, a Critical Exposition of Its Main Lines of Thought. Blackwell, Oxford.
Wittgenstein, Ludwig (2000). Wittgenstein’s Nachlass, The Bergen Electronic Edition. The Wittgenstein Archives at the University of Bergen (toim.). Oxford University Press, Oxford.
Von Wright, G. H.. Remarks on Wittgenstein’s Use of the Terms “Sinn”, “sinnlos”, “wahr”, and “Gedanke” in the Tractatus. Teoksessa Pichler and Säätelä toim., Wittgenstein: The Philosopher and His Works. Working Papers from the Wittgenstein Archives at the University of Bergen No. 17, Bergen, 2005, ss. 90–98.
Suomenkielistä kirjallisuutta
Malcolm, Norman (1990). Wittgenstein: muistelma. Suom. Pentti Palomeri. WSOY, Porvoo.
Von Wright, G. H. (1982). Logiikka, filosofia ja kieli: ajattelijoita ja ajatussuuntia nykyajan filosofiassa. Otava, Helsinki.
Ks. myös
Uschanov, Tommi (2003): Wittgenstein in Finland. A Bibliography 1928–2002. niin & näin -lehden julkaisusarja 23°45, Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.
Internet-lähteet
Wittgenstein Archives at the University of Bergen:
http://wab.uib.no/