Pragmatismi

Sami Pihlström (julkaistu 26.9.2007, muokattu 12.8.2014)


Yhdysvalloissa 1870-luvulla syntynyt, pragmatismin perustajana pidetty Charles S. Peirce (1839—1914) tiedusteli marraskuussa 1900 ystävältään William Jamesilta (1842—1910), kuka ensimmäisenä otti käyttöön termin ”pragmatismi” ja milloin tuo termi ensimmäisen kerran esiintyi painetussa tekstissä (CP 8.253). Vastauksessaan James totesi, että Peirce keksi ”pragmatismi”-termin, mistä hän (James) antoi tälle täyden tunnustuksen vuoden 1898 esitelmässään ”Philosophical Conceptions and Practical Results”.

  1. Johdanto
  2. Pragmatismi tutkimuksen, oppimisen, taidon ja luovuuden teoriana
  3. Pragmatismi, totuus ja realismin ongelma
  4. Pragmatismi ja ”todellisuuden rakentaminen”
  5. Suositeltavaa jatkolukemista
  6. Kirjallisuus


Johdanto


Jamesin luennon ”Philosophical Conceptions and Practical Results” julkaistu versio (James 1907, 257—270) lienee ensimmäinen julkaisu, jossa sanaa 'pragmatismi' käytettiin, ja James oli ensimmäinen yleisesti pragmatistina tunnettu filosofi. Pragmatistista liikettä kehitti 1900-luvun alussa nimenomaan James, joskin John Deweylla (1859—1952) sekä jossain määrin myös Josiah Roycella, George Herbert Meadilla ja brittifilosofi F.C.S. Schillerillä oli omaperäistä osuutta koulukunnan muotoutumisessa (ks. Thayer 1968; Smith 1978; Rosenthal et al. 1999; Niiniluoto 2002). Pragmatismin periaatteita esitellessään James kuitenkin viittasi Peircen (julkaisemattomaan) tapaan käyttää tuota sanaa Cambridgessa, Massachusettsissa toimineen ”Metafyysisen Kerhon” (Metaphysical Club) keskusteluissa 1870-luvun alkupuolella sekä Peircen tieteellistä menetelmää käsitteleviin artikkeleihin ”The Fixation of Belief” (1877) ja ”How to Make Our Ideas Clear” (1878) (teoksessa Peirce 1992—1998, vol. 1). Näin ollen Peirceä on Jamesin omien sanojen nojalla pidettävä ensimmäisenä pragmatistina, vaikkei Jamesinkaan merkitystä ole syytä vähätellä.

On mahdollista omaksua ainakin neljä erilaista, joskin kenties toisiinsa limittyvää asennetta pragmatismin traditioon. Ensinnäkin eräät tutkijat (esim. Turrisi 1997) ovat esittäneet, että vain Peircen oma oppi, jonka hän vuonna 1905 nimesi uudelleen ”pragmatisismiksi” (pragmaticism), on kestävä filosofinen näkemys ja että myöhemmät pragmatismin muotoilut ovat Peircen alkuperäisten käsitysten vääristelyä tai väärinymmärtämistä. Tämä on kuitenkin yksipuolinen kanta. Alan tutkimuksessa pidetään selvänä, että myös James ja Dewey kehittelivät omaperäiset filosofiset järjestelmät, vaikka olivatkin intellektuaalisesti velkaa Peircelle ja vaikka ehkä jossain määrin ymmärsivät tai tulkitsivat tämän ajatuksia väärin. Toiseksi monet filosofit ovat korostaneet Peircen pragmatismin ensisijaisuutta myöntäessään, että myös kiinnostavia ei-peirceläisiä kehityslinjoja voidaan löytää. Tämän koulukunnan mukaan on ”kaksi pragmatismia”: Peircen alkuperäiset realistiset näkemykset ovat vähitellen muuntuneet — Jamesin, Deweyn ja edelleen uuspragmatistien kautta — joksikin aivan muuksi, lopulta Richard Rortyn (1931—) antirealistiseksi, relativistiseksi pragmatismiksi, joka on hyvin kaukana Peircestä (ks. Apel 1981; Mounce 1997; Haack 1998; Rescher 2000; Misak 2000). Kolmanneksi voidaan korostaa tiettyjen yhteisten teemojen — kuten kokemus, tarkoitus, päämäärä, jatkuvuus, luovuus, taito, kasvu, tapa, toiminta, arvot ja naturalismi — esiintymistä kaikilla tai lähes kaikilla pragmatismin klassikoilla, etenkin Peircellä, Jamesilla ja Deweylla mutta myös Roycella, Meadilla ja C.I. Lewisilla. Vaikka tämä kolmas ryhmä näkee perinteessä enemmän yhtenäisyyttä kuin kaksi ensin mainittua, sen edustajat (esim. Rosenthal et al. 1999; Kilpinen 2000, 2003) tavallisesti pitävät esimerkiksi Rortya pragmatismin vääristäjänä. ”Antirepresentationalisti” Rorty kiistää kielen viittaavan todellisuuteen, vaikka pragmatismin isä Peirce oli myös semiotiikan perustajia ja tutki nimenomaan merkkien tapoja viitata kohteisiinsa (Bergman 2004).

Neljänneksi voidaan erottaa näkemys, joka hyväksyy jopa Rortyn antirepresentationalistisen uuspragmatismin osaksi pragmatismiksi kutsuttua moni-ilmeistä perinnettä. Pragmatistien välillä on sekä ykseyttä että valtavia eroja. Ykseys ja erot löytyvät tämän yhden ja saman dynaamisesti kehittyvän tradition sisältä. Pragmatismin epämääräisyys on kuitenkin merkki sen filosofisesta elinvoimasta pikemmin kuin vääristymistä. Tämän liberaalin asenteen kannattaja voi esittää purevaakin kritiikkiä esimerkiksi Rortyn klassisista pragmatisteista kehittämiä tulkintoja vastaan (vrt. Pihlström 1996, 1998; Hildebrand 2003). Tämä asenne pitää pragmatismia suureksi osaksi avoimiksi jäävien kysymysten — eikä ainoastaan vastausten tai valmiiden oppien — konstituoimana. Yksi näistä jatkuvasti avoimista ongelmista koskee juuri sitä, keitä filosofeja tulisi nimittää pragmatisteiksi ja millaisin perustein. Pragmatismi voidaan hyvin jättää vaille täsmällistä määritelmää ja tyytyä yleiseen toiminnallisuuden ja käytäntöjen korostamiseen; pikemminkin on syytä keskittyä pohtimaan filosofisia perusteita jonkin tietyn filosofian luokittelemiseksi pragmatismin muodoksi tai tuollaisesta luokituksesta pidättäytymiselle.

Rajaussyistä tässä artikkelissa viitataan lähinnä Peircen, Jamesin ja Deweyn — kolmen tunnetuimman ja tärkeimmän — klassisen pragmatistin ajatteluun. Jakson 3 loppupuolella viittaan lyhyesti myös nykypragmatismiin, lähinnä Rortyn ja hänen tärkeimmän kiistakumppaninsa, Hilary Putnamin (1926—), näkemyksiin. Pyrin valottamaan ennen kaikkea sitä, mitä pragmatistit ovat tarkoittaneet käytännön, tiedon, tutkimuksen, totuuden ja todellisuuden käsitteillä.



Pragmatismi tutkimuksen, oppimisen, taidon ja luovuuden teoriana


Erityisesti Peircen ja Deweyn ajattelun pohjalta voidaan hahmotella seuraavankaltainen yleisluontoinen näkemys siitä, miten ihminen muodostaa maailmaa koskevia uskomuksia ja selvittelee niitä ongelmatilanteita, joihin hän elämässään joutuu. Tämä näkemys on varteenotettava käsitys siitä, miten kaikki oppiminen ja opettaminen tapahtuu käytäntöjen ja niihin liittyvien taitojen muovaamassa kontekstissa. Pragmatistisen tutkimus- ja oppimiskäsityksen mukaan tietoa ja taitoa ei itse asiassa edes voida jyrkästi erottaa toisistaan.

Kuten jo Peirce edellä mainituissa 1870-luvun artikkeleissaan korosti ja kuten Dewey (1929) antiikista periytyvää varmuuden tavoittelun ideaalia kritisoiden edelleen tähdensi, uskomusten muodostaminen ja tiedon hankinta eivät koskaan ala tyhjästä, René Descartesin ja muiden klassisten tietoteoreetikkojen kuvittelemalta ”puhtaalta pöydältä”. Toisin kuin Descartes, joka katsoi voivansa lähteä liikkeelle kaikkialle ulottuvasta metodisesta epäilystä (kunnes paikansi epäilyksettömän, varman tiedon perustan ajattelevan minän tietoon omasta olemassaolostaan: cogito, ergo sum), pragmatistit ajattelevat, että tiedon hankinnan lähtökohtana toimivat aina jo omaksutut uskomukset todellisuudesta. Meidän ei pidä, Peirce huomautti, teeskennellä epäilevämme filosofeina sitä, mitä emme tosiasiassa ihmisinä epäile. Moiset kartesiolaiset epäilyt olisivat pelkkiä ”paperiepäilyjä” (paper doubt), eivät todellista epäilyä.

Aito epäily (Peircen real doubt, genuine doubt) toki laukaisee liikkeelle tutkimuksen (inquiry). Mutta tuollainen epäily syntyy vasta silloin, kun jotkin toiminnan pohjana olevat uskomukset ovat osoittautuneet epäiltäviksi tuotettuaan toiminnassa yllätyksiä, odottamattomia tuloksia. Uskomukset (beliefs) eivät ainoastaan toimi perustana toiminnalle vaan ovat toiminnan tapoja (habits of action). Kun jonkin uskomuksen ilmaisema toiminnan tapa johtaa yllätykseen — kun asiat eivät sujukaan niin kuin niiden oli tarkoitus sujua — seurauksena on uskomuksen (eli toiminnan tavan) totuuteen kohdistuva epäily. Tämä epäily saa aikaan tutkimusta, jonka tarkoituksena on uuden uskomuksen muodostaminen tai vanhan korjaaminen. Deweyn termein tutkimus on aina yritys ratkaista jokin kokemuksessa esiin noussut ”ongelmatilanne” (problematic situation). Tutkimus on tällaisen naturalisoidun käsityksen mukaan luonnollisen organismin tapa tulla toimeen elinympäristössään, eikä tällaisessa luonnollisessa tavanmukaisessa toiminnassa ja sen itsekriittisessä kehittämisessä voida piirtää perinteistä selvää rajaa propositionaalisen tiedon (”tietää että”, know that) ja ei-propositionaalisen, taitoihin kohdistuvan tiedon (”tietää kuinka”, know how) välille.

Näin tutkimus, joka pragmatistien korostamassa yleisessä mielessä ei suinkaan rajoitu tieteelliseen tutkimukseen vaan ulottuu niin arkielämään kuin vaikkapa politiikkaankin, etenee spiraalimaisesti:

→ uskomus

→ toiminnan tapa

→ yksittäinen teko (toiminta)

→ yllätys (ongelmatilanne)

→ epäily

→ tutkimus

→ uusi uskomus

...

Pragmatistiseen tutkimuksen teoriaan kuuluu keskeisesti kaikkialle ulottuva inhimillisen erehtyväisyyden korostaminen, fallibilismi. Saatavillamme ei koskaan ole varmaa, erehtymätöntä tietoa; mikä tahansa uskomuksistamme saattaa osoittautua toimimattomaksi ja vaatia uuden tutkimuksen korjausta.

Peircen mukaan tieteellistä menetelmää käyttävä tiedeyhteisö voi tässä vanhoja uskomuksia jatkuvasti itsekriittisesti korjaavassa tutkimusprosessissa periaatteessa päätyä — ainakin eräänlaisena ”raja-arvona” — ”lopulliseen mielipiteeseen”, joka vastaa todellisuutta ja on siten totta. Tällaista näkemystä ovat sittemmin puolustaneet erityisesti tieteelliset realistit, joiden mukaan tieteellinen tutkimus voi (vaikka kaikki kehittämämme tieteelliset teoriat olisivat tarkasti ottaen epätosia) ”lähestyä totuutta” siitä, millainen tutkimuksesta riippumaton todellisuus on (Niiniluoto 1999, 2003). Toisaalta pragmatismin perinteessä on toistuvasti myös muistutettu — alkaen Jamesin tavasta soveltaa Peircen kehittämää pragmaattista metodia — ettei tieteellinen tutkimus tarjoa etuoikeutettua perspektiiviä siihen, millainen maailma on, vaan yhtä lailla vakavasti on suhtauduttava muidenkin inhimillisten käytäntöjen, kuten moraalin ja uskonnon, näkökulmiin (vrt. Pihlström 1998, 2005).

Tässä ei kuitenkaan ole tarvetta ottaa kantaa pragmatismin ytimessä piilevään realismin ongelmaan. Riittää todeta, että toiminnallinen, käytännöllinen elementti on mukana kaikessa tiedon hankinnassa. Koska tutkimusprosessi on mahdollinen vain uskomusten (eli toiminnan tapojen) jo muokkaamassa kontekstissa, tutkimusta harjoittavien yksilöiden tai heidän muodostamansa yhteisön on jo epäilyn laukaisemaan tutkimukseen ryhtyessään hallittava tiettyjä taitoja, joita he voivat tutkimuksen kautta kehittää edelleen. Ei ole toiminnan tapoja ilman vastaavia taitoja, joita käyttäen tai soveltaen tavanmukaisesti selviydytään tietyistä tehtävistä. Niinpä ei ole tutkimustakaan ilman taitoa. Tiedollinenkin oppiminen on taitavan tekemisen oppimista ja ”tekemällä oppimista”, ”learning by doing”, kuten kasvatusfilosofiasta paljon kirjoittaneella Deweylla oli tapana asia ilmaista. Tekemällä oppiminen on mainio kiteytys pragmatismin painottamalle tiedon ja toiminnan yhteenkietoutumiselle.

Pragmatistinen tutkimuksen, tiedon, taidon ja oppimisen teoria (tässä vain ydinteeseihinsä tiivistettynä) pyrkii näin ollen kumoamaan ainakin seuraavat filosofian perinteeseen aivan liian syvälle juurtuneet kahtiajaot:

ajattelu — toiminta

tieto — taito

oppiminen — tekeminen

teoria — käytäntö

tiede — tekniikka

luonto — kulttuuri

tosiasiat — arvot

Tällaisten dualismien murtaminen ei merkitse, ettei vastaavia käsitteellisiä erotteluja lainkaan voitaisi tehdä. Pragmatistin ei tarvitse väittää, että tieto on sama asia kuin taito tai että tiede on sama asia kuin tekniikka. Hän voi kuitenkin väittää — ja jos Peirce ja Dewey ovat oikeassa, hänen on nähdäkseni perusteltua väittää — että tällaiset erottelut eivät koskaan voi olla veitsenteräviä. Ne ovat aina kontekstisidonnaisia ja jossain määrin epätäsmällisiä. Ajattelua esiintyy vain toiminnallisissa konteksteissa; tiedon hankkiminen edellyttää taitojen säätelemää tutkimuksellista toimintaa; mitään propositionaalisia sisältöjä ei opita, ellei opittavaa kyetä kontekstualisoimaan mielekkääseen, päämääräsidonnaiseen asioiden tekemiseen; teorioita muodostetaan ja testataan aina (myös) käytännön päämääriä silmällä pitäen; tiedettä ei ole olemassa ”puhtaana” ilman teknisten sovellusten tarjoamaa motivaatiota eikä ilman teknisten koejärjestelyjen mahdollistamaa teorioiden testausta; niinpä pragmatismissa kyseenalaistetaan lopulta jopa ontologiset erottelut yhtäältä kulttuurista riippumattoman luonnon tai paljaiden tosiasioiden sekä toisaalta inhimillisen kulttuurin ja sen sisältämien arvojen, päämäärien ja tavoitteiden välillä.

Pragmatismin näkökulmasta kaikki tieto on siis väistämättä eräänlaista taitoa tai ainakin edellyttää monenmoisia käytännöllisiä taitoja, koska tiedolla tulee tarkoittaa nimenomaan käytäntöorientoituneen tutkimusprosessin kautta muodostettuja, ongelmatilanteita tehokkaasti ratkaisevia uskomuksia — jotka jälleen korjautuvat uusien ongelmatilanteiden ja niiden käynnistämien tutkimusten myötä. Tieto ei ole Deweyn (1929) ankarasti arvosteleman ”tiedon katseluteorian” (the spectator theory of knowledge) mukaista ikuisten tosiseikkojen passiivista katselemista vaan taitavaa toimintaa käytäntöjen puitteissa, ongelmallisia tilanteita selvitellen ja arvokkaina pidettyjä päämääriä tavoitellen. Eikä pragmaattisesti käsitetyllä oppimisella ole mitään ikuista, ei-historiallista olemusta, vaan oppimisen luonne voi muuttua historian kuluessa oppimiskäytäntöjen ja niihin liittyvien taitojen kehittyessä.

Pragmatismin kautta voidaan luontevasti lähestyä myös taitojen oppimisen kannalta keskeistä luovuuden käsitettä. Pragmatismin voidaan katsoa jopa olevan eräänlainen luovuuden filosofia par excellence, koska pragmatisti painottaa, että ajattelu on tuotava osaksi toimintaa ja että ideat ja käsitteet on pantava työhön osana inhimillistä kokemusta, jotta niiden varsinainen (pragmaattinen) merkitys voitaisiin saada selville. Ajatusten, käsitysten ja käsitteiden kokeellinen käyttö kokemuksen virrassa on niiden luovaa käyttämistä; jopa kaikkein teoreettisimmat ideat tulee asettaa luovasti testattaviksi osana käytäntöä. On myös huomattava, etteivät luovuus ja tavanmukaisuus (habituaalisuus) ole pragmatismissa toisilleen vastakkaisia: aivan kuten itse toiminnan tavat voivat olla älykkäitä ja reflektiivisiä, jopa rationaalisia (Kilpinen 2000), myös käytäntöihimme kiinni kasvaneet taidon ja ”hiljaisen tiedon” (tacit knowledge) muodot voivat olla luovia, avoimia uudenlaisille sovelluksille uusissa ongelmatilanteissa.

Arkikielessä ”luovuus” viittaa lähinnä psyykkiseen ilmiöön, tilaan tai prosessiin ihmisyksilön sisällä, ja tämä lienee myös se luovuuden ensisijainen merkitys, jossa esimerkiksi analyyttisen filosofian perinne on lähestynyt tieteellisten keksintöjen ja luovuuden tematiikkaa, esimerkiksi uusien hypoteesien keksimiseen liittyviä kysymyksiä. Pragmatismi kykenee kuitenkin tematisoimaan luovuutta paljon laajemmin (ks. esim. Rosenthal et al. 1999, luvut 13—16). Sikäli kuin taito on mukana kaikessa tiedon hankinnassa, kaikkein teoreettisimmassakin, myös luova ongelmanratkaisu ja (fallibilismin hengessä tapahtuva) uusien ajattelu- ja toimintatapojen luovasti kokeileva soveltaminen kuuluvat tiedon tavoitteluun. Luovuus näyttäytyy lopulta metafyysisesti merkityksellisenä, jopa kosmisena uuden emergoitumisena vanhasta ja totutusta. Toisaalta pragmatistien tapa korostaa inhimillistä luovuutta toimintatapoihimme ja niiden jatkuvaan sisäiseen uudistumiseen luonnostaan kuuluvana piirteenä on täysin vastakkainen esimerkiksi romantiikan tavalle mystifioida ”luova nero” joksikin luonnon yläpuolella olevaksi (joskaan tämä ei tarkoita, ettei pragmatismin ja romantiikan perinteillä olisi mitään tekemistä toistensa kanssa).

Peircen kehittelemä tieteellisen päättelyn metodologia, jossa keskeisellä sijalla on niin kutsuttu abduktiivinen päättely eli abduktio (päättelymenetelmä, jota Peirce piti itsenäisenä suhteessa deduktioon ja induktioon), on ensisijaisesti uusien selittävien hypoteesien luovan keksimisen prosessin metodi. Hieman metafyysisemmin — yrittäessään yhdistää darwinilaisen evoluutioajattelun luonnon tarkoituksenmukaisuuteen — Peirce päätyi spekulatiiviseen kosmologiseen systeemiin, jossa universumin kehitys on itse evolutiivisen rakkauden ohjaama luova prosessi. Peirceä individualistisemmin ja psykologisemmin suuntautunut James tarkasteli luovuutta inhimillisemmässä mittakaavassa, vaikka saikin Peircen lisäksi vaikutteita muiden muassa ranskalaiselta ”luovan evoluution” ajattelijalta Henri Bergsonilta. Juuri Jamesin filosofiassa kohtaamme puhtaimmillaan näkemyksen, jonka mukaan todellisuus ei ole sellaisenaan meille ”annettu” tai ”valmiiksi tehty” vaan aina jonkinlaiseksi muokattu, ”otettu” pikemmin kuin annettu, luovan ajattelun ja toiminnan merkitykselliseksi muovaama ja rakenteistama. Pragmaattinen luovuus onkin näin eräänlaista luovaa ”maailman rakentamista”.

Dewey puolestaan kehitteli sekä peirceläisiä että jamesilaisia teemoja pidemmälle. Hän piti Peircen tavoin luovuutta (kuten ajattelua, toimintaa ja taitoja yleisemminkin) olennaisesti sosiaalisena korostaen erityisesti tieteellisen tutkimuksen luovaa luonnetta, joskin toisaalta ymmärtäen tuon tutkimuksen olennaisesti laajemmin kuin pelkäksi luonnontieteelliseksi laboratoriossa tapahtuvaksi tiedonhankinnaksi. Peircestä poiketen Dewey kuitenkin seurasi Jamesia ajatellessaan, että inhimillinen luovuus ja kokemus muokkaavat ja muuntelevat maailmaa, joka niiden (tutkimus)kohteeksi asettuu. Tällaisen luovuuden kautta kokemus ”kasvaa” ja uusia mahdollisuuksia nousee esiin. Kun jokin tavanmukaisen toiminnan sujuvuutta vaikeuttanut ongelmatilanne tutkimuksen myötä muunnetaan tyydyttävämmäksi, vähemmän ongelmalliseksi, järkeä käytetään luovasti - taitavasti. Myös Deweyn kehittelemä uusi pedagogia (vrt. Dewey 1957) pyrki edistämään, aivan käytännössäkin hänen kokeilevan koulunsa kautta, luovuuden lisääntymistä, kun taas perinteisemmät kasvatuskäsitykset Dewey näki luovuuden esteiksi.



Pragmatismi, totuus ja realismin ongelma


Pragmatismin perinteen yhteydessä nousee toistuvasti esiin kysymys siitä, missä määrin pragmatismi jättää tilaa objektiiviselle todellisuudelle ja totuudelle. Onko totuus vain subjektiivista hyödyllisyyttä tai tyydyttävyyttä, vai olemmeko tutkimuksessamme ja ajattelussamme yhteydessä meistä riippumattomaan maailmaan? Nämä nykypragmatismissakin korostuvat teemat olivat vahvasti esillä jo pragmatismin varhaisvaiheissa.

Peircen ja Jamesin keskeisin ero heidän pragmatismia koskevissa luonnehdinnoissaan voitaneen kiteyttää seuraavasti: Peirce halusi kehittää tiukasti loogisen menetelmän, joka auttaisi meitä ymmärtämään (luonnon)tieteellisten käsitteiden merkityksiä korostamalla käsitteenmuodostuksen yhteyttä väitteiden empiiriseen testaamiseen, kun taas James oli kiinnostunut pragmatismin käytäntöön orientoituneen menetelmän laajemmasta soveltamisesta muillakin inhimillisessä elämässä merkityksellisillä alueilla kuin tieteessä, kuten etiikassa ja uskonnossa (Hookway 1997). Tämä ero näiden kahden ajattelijan ”filosofisissa temperamenteissa” (vrt. James 1907, luku 1) ja heidän yleisissä filosofisissa pyrkimyksissään heijastuu monina yksityiskohtaisempina eroavaisuuksina. Silti olisi hätiköityä tulkita James pelkästään Peircen väärinymmärtäjäksi. Kuten Christopher Hookway (1997, 2000) on todennut, James ei ymmärtänyt Peirceä väärin vaan käytti ”pragmaattista maksiimia” (pragmaattista periaatetta) laveammin, osittain siksi, että hänen käsityksensä tieteestä ja tutkimuksen käytännöllisestä arvosta poikkesi selvästi Peircen käsityksistä.

Yhtenä Peircen ja Jamesin välisenä vedenjakajana on pidetty realismin ja nominalismin välistä keskiajalta periytyvää kiistaa. Peirce vastusti nominalismia, joskin myöhäiskirjoituksissaan hän päätyi pitämään omia varhaisia pragmatismin muotoilujaan liian nominalistisina ja kuvaili itseään ”jokseenkin äärimmäiseksi skolastiseksi realistiksi” (CP 5.470, c. 1906). Skolastinen realismi on olennaisesti käsitys, jonka mukaan ”yleisyydet” (generals), kuten universaalit ominaisuudet, taipumukset eli dispositiot, lait ja tavat (habits), ovat todellisia. Ne eivät ”ole olemassa” samaan tapaan kuin yksilöoliot, mutta ne ovat todellisia. ”Tieteellisen filosofian”, myös pragmatismin, muotoileminen edellyttää Peircen mukaan tätä realistista periaatetta, jonka pelkät yksilöoliot ja -tapahtumat ontologiassa salliva nominalismi kieltää. Jos yleisyys ei olisi ajattelustamme riippumatta todellista vaan olisi riippuvaista siitä, mitä satumme ajattelemaan tai miten satumme maailmaa kielemme avulla luokittelemaan, tieteellä ei Peircen mukaan olisi yhteyttä mihinkään todelliseen (CP 8.18, 1871; ks. myös CP 5.430—433, 1905; 5.453 ff., 1905; 5.470, c. 1906; 5.528, c. 1905; 8.7—38, 1871; Peirce 1992). Jamesin pragmatismi sen sijaan on nominalistisemmin suuntautunutta: James keskittyy ensi sijassa yksittäisiin kokemuksiin ja inhimillisten toimintojen partikulaarisiin seurauksiin, kun taas ne uskomusten käytännölliset vaikutukset, joista Peirce oli kiinnostunut, ovat yleisiä toimintamalleja ja -tapoja (vrt. Hookway 1997, 152). Toisaalta Jamesinkin pragmatismia on tulkittu niin, että ”yleisyyksillä” — tavoilla, tavanmukaisuudella (habituality) ja käyttäytymisdispositioilla — yksittäisten toimintojen ohella on siinä tärkeä sijansa: Harvey Cormierin (2001, 55—62) mukaan James katsoi, että tosilla uskomuksilla, aivan kuten terveydellä tai taloudellisella hyvinvoinnilla, on tapana tuoda mukanaan hyviä seurauksia. Sen sijaan, että James olisi yrittänyt määritellä ”oliomaiseksi” ymmärretyn totuuden olemuksen, hän oli kiinnostunut tästä totuuden dispositionaalisesta piirteestä (vrt. ibid., 73—74).

Jamesin onkin monesti ajateltu vääristäneen paitsi peirceläisen pragmatismin realistisen perusasenteen myös pragmatistisen käsityksen totuudesta. Jälleen Jamesin pragmatistinen totuusteoria voidaan kuitenkin nähdä Peircen näkemysten laajennuksena pikemmin kuin suoranaisena virhetulkintana. Molempien lähtökohtana on ajatus, jonka mukaan totuus on jotakin, minkä uskominen on meille tyydyttävää tai hyödyllistä tai mitä tuleva kokemuksemme ei kumoa (Haack 1976, 233—234). Siinä missä Jamesille riittivät sellaiset yksilölliset, ”konkreettiset” totuudet, jotka ovat (tai, tarkemmin, joilla on ”taipumus” olla) pragmaattisesti käyttökelpoisia kokemuksen virrassa, Peirce luonnehti totuutta tiedeyhteisön ”lopulliseksi mielipiteeksi”. Peirce tosin mainitsee ”totuuden muuttuvuutta” koskevan (jamesilaisen) opin yhtenä niistä ”tuhon siemenistä” (seeds of death), joita myöhemmät pragmatistit hänen alkuperäiseen pragmatismiinsa kylvivät (CP 6.485, 1908; vrt. Cormier 2001, luku 3). Silti sekä Peircen että Jamesin teorioita voidaan pitää yrityksinä täsmentää totuuteen klassisesti liitettyä korrespondenssin eli vastaavuuden ajatusta — pikemmin kuin korrespondenssiteorian kanssa kilpailevina teorioina, jollaisiksi ne tavallisesti mielletään. Lisäksi on muistettava, että James, kuten myös Dewey, hyväksyi (pikemmin kuin hylkäsi tai käsitti väärin) Peircen käsityksen totuudesta tutkimuksen lopullisena tuloksena tai uskomusten konvergenssina (Hookway 2000, 44; Cormier 2001, 73). Jamesille (1907, 107) mielipiteiden konvergenssiksi määriteltävä ”absoluuttinen totuus” on regulatiivinen, tutkimusta ohjaava ja suuntaava käsite, ja myös Dewey (1938, 345) hyväksyy Peircen määritelmän ”parhaana totuusmääritelmänä” logiikan näkökulmasta. Peirce ei kuitenkaan hyväksynyt Jamesin ja Deweyn radikaalimpaa pragmatismia, jonka mukaan tällaisella absoluuttisella totuudella ei juuri ole käyttöä ihmisten elämässä tai tutkimuksen käytännössä.

Totuuskysymykseen läheisesti liittyvä ero Peircen ja Jamesin välillä voidaan nähdä Peircen asenteessa Jamesin (1897) ”tahto uskoa” -ajatteluun (will to believe). Peircen mukaan tämä oppi vie pragmatismin liian pitkälle (CP 5.3, 1902) - seuraahan siitä, että elämämme perimmäinen tarkoitus on ajattelun sijasta toiminta, tekeminen (doing) (CP 8.115, c. 1900; vrt. CP 8.272, 1902). Peirceä kiusasi Jamesin tapa yhdistää filosofia ennemmin maailmankatsomukselliseen pohdiskeluun kuin tieteeseen. Jamesista poiketen Peirce painotti, ettei pragmatismi ole maailmankatsomus vaan tieteellisen filosofian looginen menetelmä, ”refleksion metodi, jonka tarkoituksena on tehdä ideat selviksi” (CP 5.13n1, c. 1902; vrt. CP 8.205–206, c. 1905). Peircen ja Jamesin metafilosofisten ajattelutapojen ero näyttäytyykin heidän käsityksissään filosofian roolista ihmiselämässä — pikemmin kuin esimerkiksi totuuden käsitettä koskevissa systemaattisissa näkemyseroissa. Peircen mukaan käytännön asiat (practical affairs) ja arkipäiväinen elämä eivät ole filosofisesti merkityksellisiä, sillä filosofian tulee olla tieteellistä, eikä puhtaalla tieteellä ole juuri mitään tekemistä toiminnan kanssa. Niinpä puhdasta teoreettista tiedettä ei voida käyttää elämän käytännöllisten ongelmien ratkaisemiseen: emme voi palvella ”kahta herraa, teoriaa ja käytäntöä” (Peirce 1992, 112—113, 1898; vrt. CP 1.642).

Toisaalta Peirce näyttää katsoneen, etteivät hänen ja Jamesin väliset erot sittenkään olleet valtavan suuria ja etteivät ne koskeneet heidän näkemystensä ydintä, pragmatismia (CP 5.466, 5.494, c. 1906; EP2, 421, 1907). Olisikin hätiköityä pitää näiden kahden pragmatismin perustajan oppeja toisilleen jyrkästi vastakkaisina. Jopa tavanomainen jako Jamesin ”nominalistiseen” ja Peircen ”realistiseen” pragmatismiin on asetettu kyseenalaiseksi (Haack 1977, 392—393) — koettihan myös James tehdä tilaa ”yleisten ideoiden” (general ideas) merkityksellisyydelle, joskin yksittäisille, konkreettisille kokemuksille alistettuina (Seigfried 1990, 267, 399n5; Cormier 2001, luku 3). Hän argumentoi, että yleisten ideoiden tai filosofisten abstraktioiden tulee tehdä todellista käytännön työtä eli auttaa meitä tulemaan toimeen kokemuksen partikulaarisuuksien kanssa (James 1907, 40). Realismia ei siten täysin kielletä, vaikkei skolastista oppia yleisyyksien todellisuudesta pidetäkään pragmatismia sitovana perimmäisenä metafyysisenä periaatteena.

Kokemuksen jäsentäminen yleiskäsitteiden avulla on siis Jamesin ajattelussa aivan yhtä tärkeää kuin Peircellä. Molempien filosofien pragmatismia luonnehtii rikas käsitys kokemuksesta: toisin kuin irrallisia havaintokokemuksia atomistisesti korostaneet perinteisemmät empiristit, Peirce ja James muotoilivat pragmaattisen empirisminsä oppina, jonka mukaan koemme ulkoiset oliot aidosti ulkoisina (emmekä pelkkänä mielen sisäisenä ”sense-datana”), koemme noiden olioiden välisiä vuorovaikutuksia ja koemme myös lainomaisia prosesseja ja jatkuvuutta kokemuksemme kohteiden välillä (Hookway 2000, 292). Kokemus on aktiivista ja holistista, ei passiivista ja atomistista, kuten empirismin perinteessä on ollut tapana ajatella. Tällaisen kokemuksen tulkitsemisessa yleiskäsitteillä on tärkeä roolinsa, minkä myös James myönsi. Voidaan kuitenkin sanoa, että Jamesin tapa hyväksyä yleiset ideat osana pragmatismiaan oli psykologisesti suuntautunutta, jopa psykologistista, kun taas Peircen pragmatismitulkinta oli korostetun antipsykologistinen. Jamesille yleiset ideat olivat inhimillisiä käytäntösidonnaisia luokitteluja, eivät mitään ihmisestä riippumatta todellista. Tässä törmäämme Peircen ja Jamesin pragmaattisesta maksiimista eli pragmatismin ytimenä olevasta metodologisesta periaatteesta esittämiin erilaisiin luonnehdintoihin. James viittaa tähän ”Peircen periaatteeseen” monissa teoksissaan (esim. James 1902, 351; 1907, 28—29; 1909, 31). Hänen oma muotoilunsa pragmaattisesta maksiimista kuuluu seuraavasti:

”Saavuttaaksemme täydellisen selkeyden jotakin objektia koskevissa ajatuksissamme […] meidän täytyy vain tarkastella, mitä käsitettäviä käytännöllisiä vaikutuksia objektiin voi liittyä — mitä aistimuksia voimme odottaa sen aiheuttavan ja mihin reaktioihin meidän täytyy valmistautua. Käsityksemme näistä vaikutuksista, olivatpa ne välittömiä tai kaukaisia, on meille koko käsityksemme objektista, sikäli kuin tuolla käsityksellä on lainkaan positiivista merkitystä.” (James 1907, 28—29.)

Tätä voidaan verrata Peircen omaan versioon vuodelta 1878, johon James viittaa mutta jota hän ei suoraan lainaa. Peirce kirjoitti näin: “Consider what effects, which might conceivably have practical bearings, we conceive the object of our conception to have. Then, our conception of these effects is the whole of our conception of the object.” (CP 5.402, W3, 266.) Suomennokset tästä kuuluisasta katkelmasta vaihtelevat. Markus Långin (monissa muissa yhteyksissä moitittu) käännös kuuluu seuraavasti: ”Harkitse, mitä sellaisia vaikutuksia käsitämme käsityksemme kohteella olevan, joilla voisi olla käsitettäviä käytännön seurauksia. Siten käsityksemme näistä vaikutuksista on kaikki mitä kohteesta käsitämme.” (Peirce 2001, 161.) Niiniluoto (2002, 118) kääntää jakson — tarkemmin — näin: ”Tutki mitä vaikutuksia, joilla voidaan ajatella olevan käytännöllisiä seurauksia, käsitteen objektilla arvioidaan olevan. Tällöin käsityksemme näistä vaikutuksista on yhtä objektia koskevan käsityksemme kanssa.” (Pragmaattisesta maksiimista ks. myös esim. CP 5.422, 1905; 5.438, 1905; 5.468, c. 1906; 6.481, 1908; 8.191, c. 1904; EP 2, 134—135, 1903; vrt. Apel 1981, luku 4; Skagestad 1981, luku 3; Hookway 1985, luku 8.)

Esittäessään Peircen periaatteen edellä mainitussa vuoden 1898 luennossaan James sanoi, että ”se pitäisi ilmaista laajemmin kuin Mr. Peirce sen ilmaisee” (James 1978, 124). Näin hän yrittikin tehdä, erityisesti Pragmatism-kirjassaan ja muissa myöhäisteoksissaan. James näyttää liki huomaamattomasti siirtyvän peirceläisistä ”mahdollisista seurauksista” tai ”käsitettävistä” (conceivable) vaikutuksista vaatimukseen, jonka mukaan käytännöllisten seurausten tai vaikutusten on todella aktualisoiduttava konkreettisessa kokemuksessamme tai käytännöissämme, joko välittömästi tai pitkän ajan kuluessa. Niinpä yksi tärkeä ero Peircen ja Jamesin maksiimien välillä onkin nähty siinä, että James vaati käsitystemme käytännöllisten seurausten olevan partikulaarisia. Tämä on luonnollinen seuraus hänen ajatuksestaan, jonka mukaan yleiset ja abstraktit ideat tulee panna työhön kokemuksen tarjoamien tosiasioiden pariin. Peirce kuitenkin painotti mahdollisia, ei välttämättä aktualisoituvia käytännöllisiä vaikutuksia - sellaisia vaikutuksia, joiden ilmaantuminen on meille käsitettävää mutta jotka ehkä eivät ilmaannukaan (vrt. EP2, 145, 234—235, 1903). Näin hän tarvitsi pragmatisminsa tueksi skolastista realismia, jonka mukaan modaliteetit, kuten mahdollisuuden käsite, tulkitaan realistisesti: mahdolliset käytännölliset vaikutukset eivät välttämättä aktualisoidu todellisessa toiminnassamme, sillä on aitoja, toteutumattomia mahdollisuuksia. Toisaalta — jos Cormierin (2001) edellä siteerattua tulkintaa on uskominen — myöskään James ei tyystin hylännyt habituaalisuutta ja dispositionaalisuutta (peirceläisiä ”yleisyyksiä”) ainakaan soveltaessaan pragmaattista periaatetta totuuden käsitteeseen.

Peirce ja James olivat joka tapauksessa eri mieltä siitä, miten pragmaattista maksiimia tulee filosofisessa ajattelussa käyttää. Myöhempi pragmatismin perinne voidaankin tulkita sarjaksi yrityksiä arvioida, kumpi käyttötapa on — pragmaattisesti — hedelmällisempi ja toimivampi. Peircen ja Jamesin välinen perusjännite elää pragmatismin traditiossa nykypäivänäkin. On filosofeja, joille pragmatismi on kaiken ajattelun, logiikankin, perustavin kulmakivi, joskin (fallibilismin mukaisesti) ei-fundamentaalinen perusta, josta saatetaan joutua luopumaan, mikäli se osoittautuu kestämättömäksi — pragmaattisesti epätyydyttäväksi. On myös filosofeja, joiden ajattelussa pragmatismi on tavalla tai toisella mukana mutta vain osana laajempaa loogisesti toisiinsa sidottujen periaatteiden muodostamaa systeemiä. Nämä filosofit ovat vastaavasti Jamesin ja Peircen perillisiä.

Peircen ja Jamesin pragmatismia kehitteli eteenpäin kolmas suurista klassisista pragmatisteista, John Dewey. Vaikka Deweyn omat näkemykset saattoivat syntyä suureksi osaksi Peircen ajattelusta riippumatta jo varsin varhain, 1880-luvulla (Shook 2000), Dewey tunsi Peirceä hyvin. Peircen tekstien ensimmäisessä postuumissa valikoimassa Chance, Love, and Logic julkaistussa jälkikirjoituksessaan ”The Pragmatism of Peirce” Dewey (1923) esitti yhden osuvimmista lyhyistä vertailuista Peircen ja Jamesin välillä. Hän muun muassa huomautti, että Jamesin ”tahto uskoa” -oppi saattaisi Peircen luokittelussa kuulua ”jääräpäisyyden menetelmän” (method of tenacity) piiriin (ibid., 308). Toisessa Peircen ja Jamesin suhdetta koskevassa esseessään Dewey (1922) totesi sattuvasti, että James, joka oli ”humanisti” pikemmin kuin loogikko, sekä laajensi pragmaattista menetelmää soveltamalla sitä (toisin kuin Peirce) totuuden käsitteeseen että rajoitti sitä painottamalla yksittäisiä käytännöllisiä vaikutuksia yleisten sijasta. Myöhemmin Dewey (1946, 156—157) viittasi hyväksyvästi Peircen tapaan liittää toisiinsa totuuden käsite ja tieteellisen uskomuksenmuodostamisen dynamiikka vastoin perinteistä käsitystä totuudesta ”kiinteänä rakenteena” (fixed structure).

Dewey oli selvästi lähempänä Peirceä kuin Jamesia pragmatisminsa yleisessä sosiaalisessa suuntautumisessa ja tieteellisen tiedon hankintaa koskevissa tarkasteluissaan. Toisaalta hän oli lähempänä Jamesia metafysiikassaan, johon ei mahtunut peirceläistä skolastista realismia. Hän, sen enempää kuin James, ei voinut hyväksyä pragmatismin puhtaasti loogista, ei-psykologista tulkintaa vaan pyrki tarkoituksellisesti hämärtämään logiikan ja psykologian eron. Odotettavasti Peirce näkikin Deweyn töissä Jamesia muistuttavan ei-toivottavan taipumuksen psykologisoida sitä, minkä hän (Peirce) oli esittänyt tieteellisen päättelyn loogisina, normatiivisina periaatteina. Hän valitti Deweylle, että tämä oli korvaamassa Peircen vaaliman ”normatiivisen tieteen” ajattelun tai kokemuksen ”luonnonhistorialla” (natural history) (CP 8.239).

Pragmatismi oli Peircelle ennen kaikkea looginen maksiimi ja logiikka normatiivinen, ei psykologinen, tiede. Niinpä ei ole yllättävää, että James ja Dewey näyttivät Peircen mielestä harhaanjohtavasti sekoittavan toisiinsa loogiset ja (sosio)psykologiset seikat omissa pragmatismin puolustuksissaan. Silti Deweyn ja Meadin kaltaiset myöhemmät pragmatistit veivät myös eteenpäin eräitä perustaltaan peirceläisiä teemoja, etenkin ajatusta toimintatapojemme ja toiminnassamme ilmenevän rationaalisuuden refleksiivisyydestä, itseviittaavuudesta (Kilpinen 2000, luku 3). Dewey ei myöskään täysin hylännyt Peircen realistista kantaa yleiskäsitteisiin. Hän piti Peircen teoriaa universaaleista loogisesti pätevänä vastustaen kuitenkin sen liiallista ontologisointia (Dewey 1936, 532—533; vrt. Dewey 1946, 228).

Kuten Peircen ja Jamesin, myös Peircen ja Deweyn välillä olennaiseksi kiistakysymykseksi muotoutui totuuden käsite. Dewey hyväksyi (Jamesin tavoin) Peircen määritelmän totuudesta tutkimuksen raja-arvona, tutkijayhteisön saavuttamana lopullisena mielipiteenä. Toisaalta Dewey ei perustanut käsitystään tutkimuksesta ajatukseen, jonka mukaan tutkimuksella on välttämättä oltava jokin yksi tietty, uniikki raja (Tiles 1988, 107). Hän näki tutkimuksen tehtävät Peirceä pluralistisemmin: peirceläisen ”puhtaan tieteen” sijaan hän piti tärkeänä ”sosiaalisesti vastuullista tiedettä” (ibid., 160), tutkimusta, jolla olisi jotakin annettavaa yhteiskunnassa ilmeneviin monenmoisiin ”ihmisten ongelmiin” (Dewey 1946). Sama painotus ilmenee Jamesilla, joskin Deweya individualistisemmin. Tärkeänä erona Jamesiin voidaankin nähdä Deweyn pragmaattisen instrumentalismin yhteisökeskeisyys, joka sitoo Deweyn pikemminkin Peirceen. Deweyn käsityksiä totuudesta ja tieteellisestä tutkimuksesta ei näin pidä identifioida sen enempää Jamesin kuin Peircenkään käsityksiin. Hän yhdisteli elementtejä molemmilta: yhtäältä Jamesin epäluulon abstraktia, muuttumatonta, ”lopullista” ja absoluuttista totuutta — tai ainakin sellaisen totuuden tutkimuksellista relevanssia — kohtaan, toisaalta Peircen sosiaalisen suuntautumistavan.



Pragmatismi ja ”todellisuuden rakentaminen”


Pragmatismi oli Yhdysvaltain johtava filosofinen koulukunta 1900-luvun alussa, mutta pian Jamesin ja Peircen kuoleman jälkeen se alkoi vetäytyä taka-alalle, vaikka Dewey pysyikin pitkään maan kärki-intellektuellina. Kun 1920-luvulla Wienissä syntynyt looginen empirismi, josta oli tuleva lähtölaukaus myöhemmälle analyyttiselle filosofialle, siirtyi Amerikan maaperälle ennen toista maailmansotaa Wienin piirin johtavien ajattelijoiden paetessa Euroopan natsimiehitystä, tilanne muuttui ratkaisevasti. Pragmatismi painui miltei unohduksiin loogisen empirismin ja analyyttisen filosofian kukoistaessa 1940—50-luvuilla. Analyyttisen filosofian sisäinen kehitys johti kuitenkin jo 1950-luvun alussa W.V. Quinen töiden myötä siihen, että pragmatistiset teemat virittyivät uudelleen. Monien Quinea seuraavien ajattelijoiden vaikutuksesta (uus)pragmatismista on jälleen tullut keskeinen nykyfilosofian perinne.

1900-luvun loppupuolen filosofiassa Peircen pragmatismi näyttäytyy aiemmin paljon paremmin tunnettuja jamesilais-deweylaisia muunnelmiaan merkittävämpänä. Peirceä pidetään yleisesti Yhdysvaltain kaikkien aikojen tärkeimpänä ja omaperäisimpänä filosofina. Erityisesti tieteenfilosofiassa on tunnettu kiinnostusta Peircen ajatteluun edelläkävijänä muun muassa tieteellisten teorioiden dynamiikkaa ja tieteellistä realismia koskeville tutkimuksille (Levi 1991, Niiniluoto 1999), ja aivan nykyisellekin logiikan tutkimukselle Peircen filosofia on tarjonnut runsaasti inspiraatiota (Pietarinen 2006). Peircen semiotiikalla on tärkeä merkitys myös kommunikaatiotutkimuksessa (Bergman 2004), ja hänen pragmatisminsa yhteiskuntateoreettista relevanssia on niin ikään korostettu (Kilpinen 2000, 2003). Eräät nykypragmatistit, huomattavimpina Susan Haack (1998) ja Nicholas Rescher (2000), ovat selvästi asettuneet puolustamaan Peirceä pragmatismin virhetulkintoja vastaan.

Toisaalta 1900-luvun lopun omaperäisimmät uuspragmatistit, kuten Hilary Putnam, Richard Rorty ja Joseph Margolis, omaksuivat voimakkaampia vaikutteita Jamesin ja Deweyn kuin Peircen ajattelusta. Tosin näidenkin ei-peirceläisten pragmatistien keskuudesta voidaan löytää varsin erilaisia asenteita: siinä missä Putnam (1990, luku 18) kunnioittaa Peirceä yhtenä modernin logiikan perustajista, Rorty (1982, 160—161) katsoo tämän tärkeimmäksi panokseksi pragmatismin perinteeseen itse termin keksimisen ja Jamesin innostamisen. Sekä Putnam että Rorty näkevät Jamesin ja Deweyn kahtena tärkeimpänä pragmatismin klassikkona, filosofeina, joita he haluavat — eri tavoin — omassa työssään seurata (ks. esim. Putnam 1994, 1995). Silti Putnaminkin 1980- ja 1990-lukujen ajattelussa, etenkin hänen totuus- ja todellisuuskäsityksissään, on myös peirceläisiä elementtejä, ja hän on yksi niistä pragmatismin tulkitsijoista, jotka ovat muistuttaneet Jamesin totuuskäsityksen peirceläisistä piirteistä (Putnam 1997). Rortyn pragmatismista Peirceen palautuvat elementit ovat lähes tyystin kadonneet, sillä voidaan tuskin sanoa, että rortylainen antirepresentationalisti ja ”ironisti” olisi aidosti kiinnostunut tutkimuksesta tai totuuden löytämisestä. Ainakaan totuus ei Rortyn (1998) mukaan voi olla tutkimuksen päämäärä. Tämän kauemmas Peircestä on vaikea edetä. Toisaalta Rortyn ja Peircen hyvin erilaisten pragmatismien välinen vastakkainasettelu omalla tavallaan määrittää pragmatismin perinnettä. Vaikka ”kahdesta pragmatismista” puhuminen on (pace Mounce 1997; Rescher 2000) yksinkertaistavaa — pragmatismeja on pikemminkin monia erilaisia — nämä ääripäät rajaavat kentän, jonka sisällä keskustelua pragmatismista käydään.

Pragmatismia käsittelevässä kirjallisuudessa on usein viitattu pragmatismin pyrkimykseen löytää keskitie liian vahvan realismin (”metafyysisen realismin”) ja relativismiin luisuvan konstruktivismin välillä (ks. esim. Putnam 1994, 1995; Pihlström 1998). Pragmatisti ei voi täysin hylätä realismia, koska kaikki tutkiminen ja oppiminen, etenkin taitojen ja toiminnan tapojen omaksuminen, tapahtuu aina jo maailmassa, jonka ”kovat faktat” on otettava huomioon. Ihminen ei voi esimerkiksi oppia lentämisen taitoa vain hyppäämällä kalliolta rotkoon. Toisaalta realismi on siinä mielessä pragmatismille alistettua, että oletukset maailman ”kovista faktoista” edellyttävät jo jonkin käytännöllisen — ja siten taitojen muovaaman — kontekstin, jonka puitteissa niillä on jokin merkitys. Esimerkiksi tehottomat tai vaaralliset lentotaidon yritelmät ja näitä koskevat ”faktat” ovat relevantteja tiettyjen inhimillisten ongelmien ja niiden ratkaisemisen käytäntöjen, esimerkiksi nopean paikasta toiseen siirtymisen, yhteydessä.

Emme siis voi oppia tai taitaa ihan mitä tahansa. Sen, mitä osaamme ja opimme — tai toisille opetamme — on oltava sidoksissa siihen maailmaan, jossa elämme, maailmaan, jossa oppimisen ja taitamisen luovat strategiamme, kuten kaikki monenmoiset taitomme, ovat luonnostaan muovautuneet ja jossa niitä edelleen kehitämme. Pragmatistisen tieto-opin ja ”taito-opin” vastuullinen kehittäminen edellyttää näin ollen, että puolustetaan pragmaattista realismia paitsi modaliteettien myös yleisemmin maailman mielestä ja käytännöistä riippumattoman olemassaolon suhteen, kuitenkin myöntäen, että realismin on pysyttävä käytäntöjen ”maailmaa rakenteistavaa” luonnetta korostavan pragmatismin puitteissa.

Pragmatismi on suurelta osin inhimillisen tiedon, kokemuksen ja näihin erottamattomasti kietoutuvien taitojen kasvun — ja siten oppimisen — filosofiaa. Voimme aina kasvaa taitavammiksi ja kokeneemmiksi, osaavammiksi. Voimme omaksua uusia taitoja ja valmiuksia. Samalla meidän tulee pragmatismin mukaan kriittisesti testata jo omaksumiamme, paitsi itse taitoja myös niitä päämääriä, joita noiden taitojen hallitsemisen on tarkoitus edistää. Vain läpikotaisin kriittinen ja fallibilistinen oman ajattelun ja toiminnan taitojen arviointi voi toimia tehokkaan tutkimuksen, oppimisen ja tekemisen perustana.

Inhimillisten käytäntöjen ja niitä säätelevien päämäärien ja intressien ykseyteen palautumaton moneus on pragmatismissa — etenkin Jamesin ja Deweyn joskaan ei ehkä Peircen pragmatismissa — olennainen piirre. Käytäntöjen moneus on ihmiselämää, siten kuin sen tunnemme, konstituoiva piirre, ennakkoehto sille, että voimme kokea maailmaa inhimillisellä tavalla (vrt. Stuhr 1999). Tästä näkökulmasta pragmatismissa ei ole olennaista esimerkiksi käytännön käsitteen analyyttinen määrittely tai sen sovittaminen yleisempään teoreettiseen ontologiseen viitekehykseen vaan päinvastoin ontologisten (ja muiden) ongelmien arviointi käytännön tai käytännöllisyyden tarjoaman käsitteistön valossa. Näin muun muassa ontologian ja epistemologian välinen ero hämärtyy, koska ontologisia sitoumuksia tehdään aina joidenkin käytäntöjen puitteissa, jotka eivät tarkkaile maailmaa episteemisesti neutraalista positiosta. Esimerkiksi nykyfilosofiassa yhä suositummaksi käyvä analyyttisen ontologian harjoittaminen ”ensimmäisenä filosofiana”, joka edeltää tieteellistä tutkimusta, on pragmatismille sikäli vierasta, että pragmatismin perspektiivistä perustavimpienkin ontologisten ongelmien on kytkeydyttävä käytäntöön, tapoihimme elää ja toimia maailmassa. Toisaalta pragmatismin ei tarvitse kiistää ontologisten kysymysten aitoutta (Pihlström 1996). Pragmatistin on myös suhtauduttava varauksin käytännön käsitteen itsensä teoreettisiin tarkasteluihin. Käytäntöä siinä mielessä kuin pragmatistit tätä käsitettä käyttävät ei esimerkiksi voida teoreettisesti palauttaa sen puitteissa toimivien yksilöiden ”me-asenteiden” kausaalisiin ja/tai dispositionaalisiin ominaisuuksiin (vrt. Tuomela 2002). Pragmatistille käytännöt ovat jotakin paljon perustavampaa, niin tiedon kuin olemisenkin filosofisten tarkastelujen peruuttamaton lähtökohta.

Pragmatismi on ainakin jamesilais-deweylaisissa muodoissaan hyvin lähellä esimerkiksi Wittgensteinin (ks. Wittgenstein, Ludwig) (1953) myöhäisfilosofiasta esiin nousevaa kielipelien ja elämänmuotojen moneutta korostavaa näkemystä (vrt. Putnam 1995). Käytäntömme ovat yhtä moninaisia kuin ne kielelliset käyttäytymistavat, joihin ihmisinä erilaisilla elämänalueilla osallistumme. Näitä ei voida mitata yksikäsitteisin (esimerkiksi tieteellisin) mittapuin; maailmamme on paljon monimuotoisempi. Tässä pluralismissaan pragmatismi on yksi vastine nykyfilosofiassa voimakkaina vaikuttaville metafyysis-materialistisille ja skientistisille virtauksille. Parhaimmillaan pragmatismi ei-reduktiivisena naturalismina pystyykin yhdistämään terveen tieteen kunnioituksen tieteen imperialistisia pyrkimyksiä kohtaan esitettävään oikeutettuun kritiikkiin.

Inhimilliset käytännöt — muutkin kuin tiede — ovat pragmatismissa sikäli perustavassa asemassa, että ne määrittävät kokemuksemme mahdollisuuksia (vrt. Pihlström 2002, 2003). Niiden kautta tutkitaan, mikä on meille ihmisille mahdollista sellaisina olentoina kuin ”luonnostaan” olemme, millaiseksi inhimillisen maailman ontologia hahmottuu. Tässä mielessä käytännöt ovat ”totuuden kriteeri” — mutta tämä ajatus on tulkittava hienovaraisemmin kuin liian suoraviivaista pragmatismia edustavat ”totuus on hyödyllistä” -ajattelutavan kannattajat (jos sellaisia edes on) sen tulkitsevat. Käytännön käsitettä korostava tulkinta tuo ykseyttä pragmatismin heterogeeniseen perinteeseen. Ennen kaikkea se pitää yllä kysymystä siitä, ketkä kaikki pragmatistit mahtuvat näin luonnostellun pragmatismin tradition sisään — ja ketkä pitävät perinnettä elossa asettumalla hedelmällisellä tavalla sen rajoille tai ulkopuolelle.

Huomautus: Tämän artikkelin taustalla on kaksi tuoretta pragmatismia käsittelevää kirjoitustani: ”Pragmatismi filosofisena perinteenä” (ilmestyy teoksessa Erkki Kilpinen, Osmo Kivinen & Sami Pihlström, toim., Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä) ja ”Pragmatismin näkökulmia taitoon” (ilmestyy teoksessa Arto Mutanen et al., toim., Taidon tieto).

 


Suositeltavaa jatkolukemista


Pragmatismiin perehtymisen voi aloittaa esimerkiksi Ilkka Niiniluodon artikkelista ”Pragmatismi” (2002), joka sisältää historiallisen katsauksen suuntauksen keskeisiin hahmoihin. Ensimmäinen pragmatismia käsittelevä suomenkielinen artikkelikokoelma, Pragmatismi filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä (toim. Erkki Kilpinen, Osmo Kivinen ja Sami Pihlström), ilmestyy vuonna 2007 Gaudeamuksen kustantamana, ja sen artikkeleihin tutustumalla pääsee jo melko pitkälle.

Pragmatismin klassikoista helpoimmin lähestyttävä on William James, jonka teosten kriittinen editio, The Works of William James, ilmestyi Harvard University Pressin kustantamana 1975—1988. Eräistä keskeisistä tähän teossarjaan sisältyvistä kirjoista, kuten teoksesta Pragmatism (1907/1975), on saatavilla myös pokkaripainos. Jamesin teoksen suomennokset ovat valitettavan vanhentuneita, mutta John Deweyn kirjoituksia on suomennettu melko äskettäin: Pyrkimys varmuuteen (The Quest for Certainty) ilmestyi 1999 ja Julkinen toiminta ja sen ongelmat (Public and Its Problems) 2006. Peirce lienee pragmatismin klassikoista vaikein. Hänen keskeisiä kirjoituksiaan on koottu kaksiosaiseen teokseen The Essential Peirce (1992—1998).

Nykypragmatisteista tärkeimpiä ovat Hilary Putnam ja Richard Rorty. Putnamin viimeaikaisesta ajattelusta saa hyvän kuvan esimerkiksi teoksesta The Collapse of the Fact/Value Dichotomy (2002), ja Rortyn uuspragmatismiin perehdyttää esimerkiksi hänen kirjansa Philosophy and Social Hope (1999).

Pragmatismia käsitteleviä artikkelikokoelmia on viime vuosina ilmestynyt useita. Yksi niistä on Sami Pihlström (toim.), The Continuum Companion to Pragmatism, Continuum/Bloomsbury, London & New York, (2011). Teokseen sisältyy myös varsin laaja bibliografia, jonka kautta pääsee monien pragmatismiin liittyvien erityisteemojen äärelle.


Kirjallisuus


Apel, Karl-Otto (1981). Charles S. Peirce: From Pragmatism to Pragmaticism. (Tr. John Michael Krois.) University of Massachusetts Press, Amherst.

Bergman, Mats (2004). Fields of Signification: Explorations in Charles S. Peirce's Theory of Signs. Philosophical Studies from the University of Helsinki 6. Department of Philosophy, University of Helsinki, Helsinki.

Cormier, Harvey (2001). The Truth Is What Works: William James, Pragmatism, and the Seed of Death. Rowman & Littlefield, Lanham.

Dewey, John (1922). ”The Development of American Pragmatism”. Teoksessa Dewey, John (1931) Philosophy and Civilization. Minton, Balch and Co., New York. 13—35. (Ilmestyi alun perin ranskaksi otsikolla ”Le Développement du pragmatisme américain”.)

Dewey, John (1923). ”The Pragmatism of Peirce”. Teoksessa Charles S. Peirce (1998). Chance, Love, and Logic: Philosophical Essays. (Toim. Morris R. Cohen.) Bison Books Edition, University of Nebraska Press, Lincoln & London. 301—308. (Ilmestyi alun perin julkaisussa The Journal of Philosophy 13, 1916. 709—715.)

Dewey, John (1938). Logic: The Theory of Inquiry. Holt, Rinehart, and Winston, Boston.

Dewey, John (1946). The Problems of Men. Philosophical Library, New York.

Dewey, John (1957). Koulu ja yhteiskunta. Suom. Kalevi Kajava. Otava, Helsinki.

Dewey, John (1999). Pyrkimys varmuuteen: Tutkimus tiedon ja toiminnan suhteesta. Suom. Pentti Määttänen. (The Quest for Certainty: A Study on the Relation between Knowledge and Action, 1929.) Gaudeamus, Helsinki.

Dickstein, Morris (toim.) (1998). The Revival of Pragmatism. Duke University Press, Durham & London.

Fisch, Max H. (1986). Peirce, Semeiotic, and Pragmatism: Essays by Max H. Fisch. (Ed. Kenneth Laine Ketner & Christian J. W. Kloesel.) Indiana University Press, Bloomington.

Haack, Susan (1976). ”The Pragmatist Theory of Truth”. The British Journal for the Philosophy of Science 27. 231—249.

Haack, Susan (1977). ”Pragmatism and Ontology: Peirce and James”. Revue Internationale de Philosophie 31. 377—400.

Haack, Susan (1998). Manifesto of a Passionate Moderate: Unfashionable Essays. The University of Chicago Press, Chicago.

Hildebrand, David L. (2003). Beyond Realism and Antirealism: Dewey and the Neopragmatists. Vanderbilt University Press, Nashville.

Hookway, Christopher (1985). Peirce. Routledge, London & New York. (1992)

Hookway, Christopher (1997). ”Logical Principles and Philosophical Attitudes: Peirce's Response to James's Pragmatism”. Teoksessa Ruth Anna Putnam (toim.), The Cambridge Companion to William James. Cambridge University Press, Cambridge. 145—165.

Hookway, Christopher (2000). Truth, Rationality, and Pragmatism: Themes from Peirce. Clarendon Press, Oxford.

James, William (1975—1988). The Works of William James. 19 osaa. (Toim. Frederick H. Burkhardt, Fredson Bowers & Ignas K. Skrupskelis.) Harvard University Press, Cambridge.
— Sisältää mm. teokset The Will to Believe and Other Essays in Popular Philosophy (1897 [1979, vol. 6]), The Varieties of Religious Experience: A Study in Human Nature (1902 [1985, vol. 15]), Pragmatism: A New Name for Some Old Ways of Thinking (1907 [1975, vol. 1]), The Meaning of Truth: A Sequel to Pragmatism (1909 [1978, vol. 2]), A Pluralistic Universe (1909 [1977, vol. 4]), Essays in Radical Empiricism (1912 [1976, vol. 3]) ja Essays in Philosophy [1978, vol. 5].

Kilpinen, Erkki (2000). The Enormous Fly-Wheel of Society: Pragmatism's Habitual Conception of Action and Social Theory. Research Reports 235, Department of Sociology, University of Helsinki, Helsinki.

Kilpinen, Erkki (2003). ”Pragmatismista ja sen yhteiskuntatieteellisestä merkityksestä”. Ajatus 60. 213—239.

Kuklick, Bruce (2001). A History of Philosophy in America 1720—2000. Oxford University Press, Oxford.

Kupi, Heikki (1998). F.C.S. Schillerin pragmatismi: Humanismi maailmankatsomuksena. Helsingin yliopiston Filosofian laitoksen julkaisuja 1/1998, Helsinki.

Levi, Isaac (1991). The Fixation of Belief and Its Undoing: Changing Beliefs through Inquiry. Cambridge University Press, Cambridge.

Margolis, Joseph (2002). Reinventing Pragmatism: American Philosophy at the End of the Twentieth Century. Cornell University Press, Ithaca.

Menand, Louis (2001). The Metaphysical Club. Farrar & Giroux, New York.

Misak, Cheryl (1991). Truth and the End of Inquiry: A Peircean Account of Truth. Clarendon Press, Oxford. (Uudistettu painos 2004.)

Misak, Cheryl (2000). Truth, Politics, Morality: Pragmatism and Deliberation. Routledge, London.

Mounce, H.O. (1997). The Two Pragmatisms: From Peirce to Rorty. Routledge, London.

Niiniluoto, Ilkka (1999). Critical Scientific Realism. Oxford University Press, Oxford.

Niiniluoto, Ilkka (2002). ”Pragmatismi”. Teoksessa Ilkka Niiniluoto & Esa Saarinen (toim.). Nykyajan filosofia. WSOY, Helsinki. 111—164.

Niiniluoto, Ilkka (2002). ”Käytäntö totuuden kriteerinä”. Teoksessa Pihlström et al. (2002), 218—227.

Niiniluoto, Ilkka (2003). Totuuden rakastaminen. Otava, Helsinki.

Peirce, Charles S. [CP] (1931—1958). The Collected Papers of Charles Sanders Peirce. 8 osaa. (Toim. Charles Hartshorne & Paul Weiss (osat 1—6) ja Arthur Burks (osat 7—8).) Harvard University Press, Cambridge.

Peirce, Charles S. [W] (1982—). Writings of Charles S. Peirce: A Chronological Edition. 6 osaa (vuoteen 2001 mennessä). The Peirce Edition Project. Indiana University Press, Bloomington.

Peirce, Charles S. [EP] (1992—1998). The Essential Peirce. 2 osaa. The Peirce Edition Project. (Toim. Nathan Houser et al.) Indiana University Press, Bloomington.

Peirce, Charles S. (1992). Reasoning and the Logic of Things: The Cambridge Conferences Lectures of 1898. (Ed. Kenneth L. Ketner.) Harvard University Press, Cambridge.

Peirce, Charles S. (2001). Johdatus tieteen logiikkaan ja muita kirjoituksia. Suom. Markus Lång. Vastapaino, Tampere.

Perry, Ralph Barton (1935). The Thought and Character of William James. 2 osaa. Humphrey Milford & Oxford University Press, London.

Pietarinen, Ahti-Veikko (2006). Signs of Logic: Peircean Themes on the Philosophy of Language, Games, and Communication. Springer, Dordrecht.

Pihlström, Sami (1996). Structuring the World: The Issue of Realism and the Nature of Ontological Problems in Classical and Contemporary Pragmatism. Acta Philosophica Fennica 59. The Philosophical Society of Finland, Helsinki.

Pihlström, Sami (1998). Pragmatism and Philosophical Anthropology: Understanding Our Human Life in a Human World. Peter Lang, New York.

Pihlström, Sami (2001). Filosofin käytännöt: Pragmatismin perinteen vaikutus suomalaisessa filosofiassa 1900-luvulla. UNIPress, Kuopio.

Pihlström, Sami (2002). Kokemuksen käytännölliset ehdot: Kantilaisen filosofian uudelleenarviointia. Yliopistopaino, Helsinki.

Pihlström, Sami (2003). Naturalizing the Transcendental: A Pragmatic View. Prometheus/Humanity Books, Amherst.

Pihlström, Sami (2004). ”Peirce's Place in the Pragmatist Tradition”. Teoksessa Cheryl Misak (toim.). The Cambridge Companion to Peirce. Cambridge University Press, Cambridge. 27—57.

Pihlström, Sami (2005). Pragmatic Moral Realism: A Transcendental Defense. Rodopi, Amsterdam.

Putnam, Hilary (1990). Realism with a Human Face. (Ed. James Conant.) Harvard University Press, Cambridge.

Putnam, Hilary (1992). ”Comments on the Lectures”. Teoksessa Peirce (1992). 55—102.

Putnam, Hilary (1994). Words and Life. (Ed. James Conant.) Harvard University Press, Cambridge.

Putnam, Hilary (1995). Pragmatism: An Open Question. Blackwell, Oxford.

Putnam, Hilary (1997). ”James's Theory of Truth”. Teoksessa Ruth Anna Putnam (toim.). The Cambridge Companion to William James. Cambridge University Press, Cambridge. 166—185.

Rescher, Nicholas (2000). Realistic Pragmatism: An Introduction to Pragmatic Philosophy. SUNY Press, Albany.

Rorty, Richard (1982). Consequences of Pragmatism. The Harvester Press, Brighton.

Rorty, Richard (1998). Truth and Progress. Cambridge University Press, Cambridge.

Rosenthal, Sandra B. (2000). ”William James on the One and the Many”. Teoksessa Klaus Oehler (toim.). William James, Pragmatismus. Akademie Verlag, Berlin. 93—108.

Rosenthal, Sandra B., Hausman, Carl R. & Anderson, Douglas R. (toim.) (1999). Classical American Pragmatism: Its Contemporary Vitality. University of Illinois Press, Urbana.

Schiller, F.C.S. (1907). Studies in Humanism. Macmillan, London.

Seigfried, Charlene Haddock (1990). William James's Radical Reconstruction of Philosophy. SUNY Press, Albany.

Shook, John R. (1998). Pragmatism: An Annotated Bibliography 1898–1940. Rodopi, Amsterdam.

Shook, John R. (2000). Dewey's Empirical Theory of Knowledge and Reality. SUNY Press, Albany.

Shook, John R. (toim.) (2003). Pragmatic Realism and Naturalism. Prometheus Books, Amherst.

Skagestad, Peter (1981). The Road of Inquiry: Charles S. Peirce's Pragmatic Realism. Columbia University Press, New York.

Smith, John E. (1978). Purpose and Thought: The Meaning of Pragmatism. Yale University Press, New Haven.

Stuhr, John J. (1999). ”William James's Pragmatism: Purpose, Practice, and Pluralism”. Teoksessa Rosenthal et al. (1999). 31—44.

Thayer, H.S. (1968). Meaning and Action: A Critical History of Pragmatism. Bobbs-Merrill, Indianapolis.

Tiles, J.E. (1988). Dewey. Routledge, London. (1990)

Tuomela, Raimo (2002). The Philosophy of Social Practices: A Collective Acceptance View. Cambridge University Press, Cambridge.

Turrisi, Patricia Ann (toim.) (1997). Pragmatism as a Principle and as a Method of Right Thinking: The 1903 Harvard Lectures on Pragmatism, by Charles S. Peirce. SUNY Press, Albany.
— Sisältää toimittajan johdannon (”Introduction”, 1—20) ja kommentaarin Peircen luentoihin (”Commentary”, 21—105).

Westphal, Kenneth R. (toim.) (1998). Pragmatism, Reason, & Norms: A Realistic Assessment. Fordham University Press, New York.

White, Morton (1956). Toward Reunion in Philosophy. Harvard University Press, Cambridge.

White, Morton (2002). A Philosophy of Culture: The Scope of Holistic Pragmatism. Princeton University Press, Princeton.

Will, Frederik L. (1997). Pragmatism and Realism. (Ed. Kenneth R. Westphal.) Rowman & Littlefield, Lanham.

Wittgenstein, Ludwig (1953). Filosofisia tutkimuksia. Suom. Heikki Nyman. WSOY, Porvoo. (1981)