Toni Kannisto (julkaistu 26.9.2007, muokattu 17.9.2014)
Immanuel Kant (1724–1804) on saksalainen filosofi ja yksi länsimaisen filosofian historian keskeisimmistä hahmoista. Hänen tuotantonsa kattaa lähes kaiken filosofiaan liittyvän: metafysiikan, tieto-opin, logiikan, tieteen filosofian, luonnonfilosofian, etiikan, estetiikan, uskonnonfilosofian, poliittisen filosofian, antropologian, sekä kasvatusfilosofian. Kantin vaikutus tieteen ja erityisesti filosofian kehitykseen on valtava, eikä ole liioittelua sanoa hänen ajattelunsa olevan tavalla tai toisella jokaisen myöhemmän filosofisen suuntauksen taustalla. Erityisesti voidaan kuitenkin nostaa esille hänen suuri vaikutuksensa saksalaiseen idealismiin, fenomenologiaan, pragmatismiin, analyyttiseen kielifilosofiaan sekä sellaisten suurten hahmojen ajatteluun kuten Hegel, Schopenhauer, Peirce, Husserl, Wittgenstein ja Heidegger. Kant tunnetaan erityisesti hänen transsendentaaliseksi idealismiksi kutsumastaan opista, jonka mukaan meillä voi olla tiedollista kokemusta vain ilmiöistä, ei koskaan olioista sinänsä. Muita Kantin keskeisiä filosofisia innovaatioita ovat arvostelmien jako analyyttisiin ja synteettisiin, dogmaattisen metafysiikan kritiikki, kategorisena imperatiivina tunnettu moraalilaki sekä hänen esteettinen teoriansa.
- Elämä
- Teokset ja ajatukset
- Esikriittinen kausi (n. 1749–1770)
- Kriittinen kausi (1781–)
- Vastaanotto ja vaikutus
- Kant nykytutkimuksessa
- Kant Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
- Internet-lähteet
Elämä
Immanuel Kant syntyi Itä-Preussin Königsbergissä (nyk. Venäjälle kuuluva Kaliningrad) 22. huhtikuuta 1724 yhdeksänlapsisen perheen neljänneksi lapseksi. Kantin sukujuuret ovat verrattain vaatimattomat: hänen isänsä Johann Georg (1682–1746) oli satulaseppä ja Nürnbergissä syntynyt äiti Anna Regina (1697–1737, os. Reuter) puolestaan satulasepän tytär. Kant itse sanoi olevansa isän puolelta skottilaista sukujuurta, mutta tätä ei ole saatu vahvistettua (Höffe, 17). Anna Regina kuului uskonnollista antaumusta ja nöyryyttä painottavaan luterilaiseen pietistien lahkoon, minkä takia Kantin kasvatuksessa korostettiin ahkeruutta ja kurinalaisuutta. Kantin syntymänimi oli Emanuel, mutta opittuaan hepreaa hän muutti sen alkukielelle uskollisempaan muotoon ”Immanuel” (”Jumala meidän kanssamme”). Hän pysyi koko elämänsä ajan poikamiehenä. Tälle on esitetty useita syitä: toisten lähteiden mukaan Kant oli ensin liian köyhä mennäkseen naimisiin eikä sitten rikastuttuaan ollut enää avioitumisesta kiinnostunut, toisten mukaan Kant kyllä harkitsi naimisiinmenoa kahdestikin, mutta ei sitten saanut harkitsemiseltaan kosituksi.
Kantin elämää voidaan hyvällä syyllä pitää melko tylsänä: hän asui koko ikänsä Königsbergissä eikä koskaan matkannut 100 kilometriä kauemmaksi. Kant on kuuluisa erittäin tiukasta elämänrytmistään: varsinkin vanhemmalla iällä hänen jokainen päivänsä oli tarkasti suunniteltu, eikä hän poikennut aikataulustaan käytännössä lainkaan. Hän heräsi aamulla hieman ennen viittä ja vietti seuraavan tunnin poltellen piippua, juoden teetä ja pohtien päivän kulkua. Tämän jälkeen hän valmisteli luentojaan tunnin. Luennot alkoivat vuodenajasta riippuen seitsemältä tai kahdeksalta ja kestivät kaksi tuntia. Seuraavaksi ohjelmassa oli kirjoittamista keskipäivään saakka, jolloin hän nautti päivällistä vieraidensa kanssa (joita hänellä aina oli) ja keskusteli useita tunteja. Ruokailun jälkeen Kant lähti tunniksi kävelylle. Loppupäivän hän luki ja kirjoitti kymmeneen saakka, jolloin hän meni nukkumaan. Kantin järjestelmällisyydestä kerrotaankin paljon hupaisia anekdootteja, joista kuuluisin lienee väite, että königsbergiläiset olisivat asettaneet kellonsa hänen iltapäiväkävelyjensä mukaan. Kerrotaan, että kerran (ja vain kerran) häntä ei näkynyt tavanomaisella kävelyllään, ja kun Königsbergin huolestuneet asukkaat riensivät hänen kotiinsa peläten hänen sairastuneen vakavasti, Kant istui nojatuolissaan uppoutuneena Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) Émile-teokseen. Vaikka tarinoiden uskottavuudesta voidaankin kiistellä, on selvää, että tarkka suunnitelmallisuus oli Kantille tärkeää. Hän mm. kieltäytyi Hallen professuurista 1778 vedoten elämänrytminsä häiriintymiseen.
Kuva Kantista tylsänä pedanttina lienee jokseenkin oikeudenmukainen, mutta yhtä kaikki yksipuolinen. Kant tunnettiin nimittäin myös erittäin pidettynä seuramiehenä, erityisesti pitkien ja vilkkaiden päivälliskeskustelujen takia. Pedanttisuus ulottui toki myös seurusteluun: Kant joi tiettävästi aina tarkalleen puoli pulloa viiniä, sillä se lisäsi sosiaalisuutta juuri sopivassa määrin aiheuttamatta liiallista humalatilaa. Kant oli (kasvatuksestaan huolimatta) arvoiltaan liberaali: poliittisesti hän kannatti demokratiaa ja uskonnollisessa ajattelussaan hän halusi teoreettista järkeä rajaamalla antaa ihmisille mahdollisuuden nojautua sydämen vakaumukseen. Kantin näkemykset uskonnosta aiheuttivat hänelle myös hankaluuksia: vuonna 1794 Preussin kuningas Fredrik Wilhelm II (1744–1797) kielsi häntä käsittelemästä uskonnollisia kysymyksiä julkisesti. Kant uskoi voimakkaasti yksilönvapauteen sekä erityisesti vapauteen ajatella itse. Jotakin Kantin pedanttisuuden takana lymynneestä tunteellisuudesta kertonee se, että ennen kuin hän otti vastaan logiikan ja metafysiikan professuurin Königsbergissä 1770, hänelle tarjottiin runouden professuuria sekä Königsbergissä 1764 että Jenassa 1769.
Opiskelijana Kant oli ahkera, tunnollinen ja lahjakas, joskaan ei mitenkään poikkeuksellinen. Vuonna 1737, 16-vuotiaana, hän aloitti yliopisto-opinnot Königsbergin yliopistossa ja opiskeli loogikko ja metafyysikko Martin Knutzenin (1713–1751) johdolla matematiikkaa, luonnontieteitä, teologiaa, filosofiaa ja klassista latinankielistä kirjallisuutta. Knutzen myös tutustutti Kantin Isaac Newtonin (1643–1725) uuteen fysiikkaan, ja Newtonin vaikutus näkyykin läpi Kantin tuotannon. Luennoitsijana Kant oli arvostettu ja suosittu.
Vuonna 1746 isän kuolema (Kantin äiti oli kuollut jo yhdeksän vuotta aiemmin) keskeytti Kantin yliopisto-opinnot. Hän ryhtyi hengenpitimikseen yksityisopettajaksi (Privatdozent) Königsbergin maaseudulla, mutta jatkoi myös tutkimustyötään. Vuonna 1749 hän julkaisi ensimmäisen teoksensa Gedanken von der wahren Schätzung der lebendigen Kräfte (Ajatuksia elävien voimien todellisesta arvioinnista), joka tosin oli valmistunut jo vuonna 1746.
Kant palasi yliopistoon vuonna 1755, jolloin hän otti vastaan paikan yliopistonlehtorina. Samana vuonna hän sai valmiiksi väitöskirjansa Principiorum primorum cognitionis metaphysicae nova dilucidatio (Uusi selvitys metafyysisen tiedon ensimmäisistä periaatteista). 1760-luvulla hän julkaisi useita teoksia, kunnes hänet valittiin Königsbergin yliopiston logiikan ja metafysiikan professoriksi vuonna 1770. Kirjoitettuaan professorinväitöskirjansa De mundi sensibilis atque intelligibilis forma et principiis (Aistimellisen ja intellektuaalisen maailman muodosta ja periaatteista) hän valitteli ystävilleen, että ei pystynyt siinä selvittämään aistimellisten ja intellektuaalisten kykyjen suhdetta. Tämän jälkeen Kant vaikeni filosofiassa yli kymmeneksi vuodeksi.
Toukokuussa 1781, 57-vuotiaana, Kant palasi julkisuuteen saatuaan valmiiksi Puhtaan järjen kritiikin (Kritik der reinen Vernunft), josta hänen kriittisen kautensa katsotaan yleensä alkavan (ks. alla Teokset ja ajatukset). Teos sai nihkeän vastaanoton: vasta miltei vuoden hiljaisuuden jälkeen ilmestyi Göttinger Anzeigen von gelehrten Sachen -lehdessä nimetön arvostelu, joka oli varsin hyökkäävä ja vähättelevä sekä ymmärsi teoksen pahasti väärin. Kant pahastui tästä kovasti, ja vuonna 1783 hän julkaisi Prolegomenan, joka oli eräänlainen johdanto Puhtaan järjen kritiikkiin. (Epäselvää on, oliko hän suunnitellut tällaista teosta jo aiemmin.) Tämän jälkeen Kant äityi hurjaan tahtiin julkaisuissaan. Vuonna 1784 Kant voitti kirjoituskilpailun esseellään "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?" (Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung?), vuonna 1785 hän julkaisi etiikkaansa pohjustavan Tapojen metafysiikan perustuksen (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten), vuonna 1786 teoksen Metaphysische Anfangsgründe der Naturwissenschaft (Luonnontieteiden metafyysiset perustukset), vuonna 1787 Puhtaan järjen kritiikin toisen painoksen, 1788 etiikkansa pääteoksen Käytännöllisen järjen kritiikki (Kritik der praktischen Vernunft) ja vuonna 1790 estetiikkansa pääteoksen Arvostelukyvyn kritiikki (Kritik der Urteilskraft). 1790-luvulla Kant siirtyi julkaisemaan teoksia etiikasta, uskonnonfilosofiasta, poliittisesta ja juridisesta filosofiasta sekä antropologiasta. Syyksi nopeaan tahtiin on toisinaan esitetty Kantin neuroottista pelkoa siitä, että hän kuolee ennen kuin ehtisi kirjoittaa kaikki olennaiset ajatuksensa.
Kant oli kahdesti Königsbergin yliopiston väliaikainen rehtori, vuosina 1786 ja 1788, sekä aktiivinen luennoitsija vuoteen 1796 asti. Vuonna 1786 Kant valittiin Berliinin tiedeakatemian ja vuonna 1794 Pietarin tiedeakatemian jäseneksi. Kant kirjoitti filosofiaa aktiivisesti vielä viimeisinä vuosinaan 1800-luvun alussa, kunnes sairastui vakavasti lokakuussa 1803. Kant kuoli Königsbergissä 79-vuotiaana 12. helmikuuta 1804. Hänen hautansa on yhä nykyisessä Kaliningradissa.
Teokset ja ajatukset
Kantin valtaisan filosofisen tuotannon katsotaan jakautuvan selkeästi kahteen osaan: Puhtaan järjen kritiikkiä edeltävään nk. esikriittiseen sekä samasta teoksesta vuonna 1781 alkavaan kriittiseen kauteen. Termillä "kriittinen" ei varsinaisesti viitata aikakaudet jakavan teoksen nimeen, vaan siihen filosofiseen käänteeseen, jota määrittää Kantin Puhtaan järjen kritiikissä omaksuma "kriittinen filosofia". Termiä ei myöskään tule ymmärtää sen nykyaikaisessa, negatiiviselta kalskahtavassa merkityksessä; se tarkoittaa yksinkertaisesti jonkin tutkimuksen perusteiden sekä rajojen arviointia, siis eräänlaista metatutkimusta. Kantin kriittiselle filosofiselle metodille onkin tyypillistä kysyä "kuinka (on mahdollista)" -kysymyksiä: esimerkiksi metafysiikan suhteen hän ei ole viime kädessä niinkään kiinnostunut siitä, millaisia metafyysisiä tuloksia saavutetaan (vaikka tämäkin on toki tärkeää), vaan kuinka ylipäänsä on mahdollista tehdä metafysiikkaa. Toisin sanoen, transsendentaalifilosofiaksi kutsumassaan suuntauksessa hän pohtii asioiden välttämättömiä ennakkoehtoja.
Kantin ajattelussa huomiota herättävää on kaikkialla esiintyvä systemaattisuus. Hän on (surullisen)kuuluisa loputtomista käsitemäärittelyistään ja -erotteluistaan. Tämä ei kuitenkaan ole pelkkää pedanttisuutta, vaan Kant uskoi voimakkaasti kaiken tiedon ykseyteen ja ihmisen kykyyn analysoida tämä kokonaisuus osiinsa. Hänen käsiteanalyysiään voidaan filosofiassa pitää samankaltaisena metodina kuin luonnontieteiden pyrkimystä eristää erilaisia luonnonilmiöitä, jotta niitä olisi helpompi tutkia ja mitata. Vaikka Kantin arkkitehtoninen filosofia nähdään usein luotaantyöntävänä ja tavattoman vaikeaselkoisena, sen systemaattisuus on monesti myös ymmärrystä helpottavaa, mikäli hänen filosofiaansa vain jaksetaan lukea korostetun hitaasti ja tarkasti. On syytä huomauttaa, että Kant ei systemaattisuudestaan huolimatta koskaan luonut mitään erityistä filosofista systeemiä (esim. Fichten ja Hegelin tavoin), jossa olisi jokin perustava periaate, josta kaikki muu seuraisi.
Yhtenä Kantin filosofian keskeisenä piirteenä voidaan pitää myös eräänlaista dualismia. Ihminen on Kantin mukaan toisaalta passiivinen ja toisaalta aktiivinen, ja näiden kahden piirteen vuorottelu ja yhteenkietoutuminen on taustalla kaikkialla hänen filosofiassaan. Samasta syystä Kantin filosofinen kanta löytyy usein ääripäiden välistä: häntä pidetään yleisesti mm. empirismin ja rationalismin, realismin ja idealismin, determinismin ja liberalismin sekä esteettisen subjektivismin ja objektivismin syntetisoijana. Edelleen samasta syystä Kantin filosofian luonnehtiminen lyhyesti on melko vaikeaa, koska hän ei pääsääntöisesti tyydy yksinkertaisiin kantoihin, vaan kaikkeen tapaa liittyä lisämääre ”toisaalta”. Niinpä hänen filosofiaansa määrittää myös näkökulmien moneus sekä erilaiset tarkastelutasot, joiden käytössä hän ei valitettavasti aina itsekään ole riittävän tarkka. Kantin filosofia ei kuitenkaan ole erityisen vaikeaa, kunhan tämä monimuotoisuus pidetään mielessä.
Esikriittinen kausi (n. 1749–1770)
Kantin esikriittistä kautta leimaa se dogmaattinen metafysiikka, jota vastaan hän myöhemmin hyökkäsi. Olisi kuitenkin väärin sanoa, että Kant olisi tuona aikana ollut ”kritiikitön”: hän vastusti usein voimakkaasti aikansa metafyysikkoja ja heidän metodologiaansa. Olennaista on se, että hän yritti joka tapauksessa tehdä metafysiikkaa leibniz-wolffilaisen kehikon sisällä ja astui sen ulkopuolelle vasta kriittisellä kaudellaan. On siis syytä välttää sellaista mielikuvaa, että Kant olisi jollakin tavalla ”valaistunut” 1770-luvulla – mielikuvaa, jota Kantin omat puheet ”dogmaattisesta horroksesta” (Prol, 44) heräämisestä varmasti tukevat.
On myös syytä mainita, että joidenkin historioitsijoiden mukaan Kantin tuotanto tulisi oikeastaan jakaa kolmeen osaan, sillä esikriittisen kauden sisällä on selkeästi kaksi ajanjaksoa: ensimmäisen aikana (n. vuoteen 1756) Kant oli kiinnostunut lähinnä tieteestä, minkä jälkeen hän siirtyi selkeämmin filosofiaan. Tätä jakoa pidetään kuitenkin yleensä hieman horjuvana ja ainakin tarpeettomana (ks. esim. Copleston 6, 185).
Kantin ensimmäinen julkaisu oli Gedanken von der wahren Schätzung der lebendigen Kräfte (Ajatuksia elollisten voimien oikeasta arvioinnista, 1749). Se ilmentää Kantin filosofian läpikäyvää syvää kiinnostusta metafysiikkaa kohtaan ja osallistuu aikansa leibniz-wolffilaiseen metafyysiseen keskusteluun. Teoksessa hän argumentoi erityisesti Christian Wolffia (1679–1754) vastaan ja Gottlieb Wilhelm Leibnizin (1646–1716) puolesta, että kappaleilla on oma olemuksellinen voimansa, ja että tämä voidaan todistaa metafysiikassa.
1750-luvulla Kant julkaisi paljon tieteellisiä teoksia mm. maapallon pyörimisestä ja vanhenemisesta, tähtitieteestä, tulesta, maanjäristyksistä, fysiikan voimista sekä liikkeestä ja levosta. Tänä aikana hän myös esitti teoksessa Allgemeine Naturgeschichte und Theorie des Himmels (Yleinen luonnonhistoria ja taivaan teoria, 1755) hypoteesin aurinkokunnan synnystä kaasukehän pyörimisliikkeen tuloksena. (On myös väitetty Emanuel Swedenborgin kehittäneen tällaisen teorian jo vuonna 1734 ja Kantin saaneen teoriansa häneltä – Kant myös tunsi Swedenborgin tuotantoa, ks. alla.) Teoriaa kehitti edelleen kuuluisa ranskalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre-Simon Laplace (1749–1827) (mistä juontuu nimitys ”Kantin–Laplacen nebulaarihypoteesi”), ja se on edelleen (muutamin, 1940-luvulla tehdyin muutoksin) vallitseva käsitys aurinkokunnan synnystä. Filosofisesti ajan tärkeimpänä teoksena voidaan pitää Kantin latinankielistä väitöskirjaa Principiorum primorum cognitionis metaphysicae nova dilucidatio (Uusi selvitys metafyysisen tiedon ensimmäisistä periaatteista, 1755). Väitöskirja edustaa wolffilaista metafysiikkaa, mutta on myös kriittinen sitä kohtaan. Lähtien Wolffin perustavista prinsiipeistä, ristiriidan ja identiteetin laeista, Kant pyrkii osoittamaan, että totuuksien alkuperiaatteita on oltava kaksi: ”se, mikä on, on” ja ”se, mikä ei ole, ei ole”. Hän kuitenkin ajatteli tämän kaksoislain olevan Wolffin ristiriidan lakia perustavampi.
1760-luvulla Kantin julkaisut muuttuivat filosofisemmiksi. Seuraavassa esitellään niistä muutamia tärkeimpiä.
Teoksessa Die falsche Spitzfindigkeit der vier syllogistischen Figuren (Neljän syllogistisen muodon (t. kuvion) petollisesta nokkeluudesta, 1762) Kant argumentoi, että syllogismien jakaminen neljään muotoon on tarpeetonta.
Vuoden 1763 julkaisussa Der einzig mögliche Beweisgrund zu einer Demonstration des Daseins Gottes (Ainoasta mahdollisesta perustasta Jumalan olemassaolon todistamiseksi, 1763) Kant ennakoi kiinnostavalla tavalla Puhtaan järjen kritiikkiä kumoamalla ontologisen, kosmologisen ja teleologisen jumaltodistuksen (ks. Kant: Puhtaan järjen kritiikki), mutta esittää myös oman (ainoan mahdollisen) todistuksensa Jumalan olemassaolosta. (Kant tosin luopui kriittisessä filosofiassaan pyrkimyksestä todistaa Jumalan olemassaolo.) Todistuksen mukaan sen sijaan, että etenisimme ontologisen argumentin tavoin Jumalan olemassaolon mahdollisuudesta sen todellisuuteen, voimme pitää Jumalan olemassaoloa mahdollisuuden itsensä perustana. Toisin sanoen, Kantin mukaan mahdollisuuden käsitettä ei voida ymmärtää olettamatta Jumalaa kaiken mahdollisuuden perustaksi. Tämä eroaa myös kosmologisesta todistuksesta siinä, että se ei lähde liikkeelle jostakin (empiirisestä) olemassa olevan olion ideasta ja etene sen alkusyyhyn, vaan perustuu puhtaasti mahdollisuuden käsitteelle.
Teoksessa Versuch den Begriff der negativen Größen in die Weltweisheit einzuführnen (Yritys tuoda negatiivisten suureiden käsite maailmanviisauteen [eli filosofiaan], 1763) Kant esitti jälleen Puhtaan järjen kritiikkiä ennakoivasti, että matematiikan metodeja ei voida soveltaa filosofiaan. (Ks. myös ”palkintoessee” alla.)
Teoksessa Betrachtungen über das Gefühl des Schönen und Erhabenen (Huomioita kauniin ja ylevän tuntemuksista, 1764) Kant esittää brittiläisten empiristien moral sense -teorioita jokseenkin mukailevia ajatuksia estetiikasta. Kriittisen periodinsa esteettisestä teoriasta poiketen Kant kytkee moraalin ja estetiikan tiukasti toisiinsa: moraali perustuu eräänlaisille ylevän ja kauniin tuntemuksille.
Vuonna 1764 Kant sai toisen palkinnon Berliinin akatemian kirjoituskilpailussa (häviten Moses Mendelssohnille (1729–1786)) esseellä Untersuchung über die Deutlichkeit der Grundsätze der natürlichen Theologie und Moral (Tutkimus luonnollisen teologian ja moraalin periaatteiden selvyydestä; kirjoitus tunnetaan myös yleisesti nimellä ”palkintoessee”). Kirjoituksessa hän jatkaa hieman yllättäen aloittamaansa projektia matemaattisen ja metafyysisen metodin erottamiseksi toisistaan. Kantin mukaan matematiikka etenee konstruktion, metafysiikka analyysin keinoin. Siinä missä matemaatikko konstruoi käsitteensä (esim. geometrikko kolmion), metafyysikko lähtee liikkeelle jo olemassa olevasta joskin hämärästä käsitteestä ja pyrkii selventämään sitä. Näin hän asettui erityisesti wolffilaista ja baumgartenlaista metafysiikkaa vastaan. Samalla hän enemmän tai vähemmän toistaa aiempia käsityksiään Jumalan olemassaolon todistamisesta sekä moraalista. Huomattavaa on myös Kantin edeltäjiään kohtaan suuntaama kritiikki: ”Metafysiikka on epäilemättä vaikein kaikista inhimillisistä tutkimuksista; vaan mitään metafysiikkaa ei ole vielä kirjoitettu” (Ak 2: 283).
1766 Kant julkaisi nimettömänä (mutta ilmeisesti oli yleisesti tunnettua, että kirjoittaja oli Kant) melko erikoisen ruotsalaista tiedemiestä ja mystikkoa Emanuel Swedenborgia (1688–1772) käsittelevän teoksen Träume eines Geistersehers, Erläutert Durch die Träume der Metaphysik (Erään henkiennäkijän unia, metafysiikan unien kautta ilmaistuna). Siinä hän (ehkä osittain leikilläänkin) käsittelee Swedenborgin jumalaisia visioita ja pohtii niiden vakuuttavuutta suhteessa metafyysikkojen teorioihin – ja päätyy metafysiikkaa kohtaan selkeästi jo kriittisenä pitämään Swedenborgin unia vakuuttavampina. Kant ei tosin ilmaise tätä järin mairittelevasti: unet ovat sentään parempia kuin metafysiikan kehitelmät siksi, että toisin kuin jälkimmäisiä, niitä ei edes yritetä perustella.
Vuonna 1770 Kant kirjoitti esikriittisen kautensa viimeisen filosofisen teoksen, professorinväitöskirjansa De mundi sensibilis atque intelligibilis forma et principiis (Aistimellisen ja intellektuaalisen maailman muodosta ja periaatteista), joka sisältää useita hänen kriittiselle kaudelleen yhteisiä ajatuksia ja teemoja. Tärkeimpinä näistä lienevät aistimellisten ja intellektuaalisten muotojen erottelu ja analyysi. Argumentit ajan ja avaruuden ideaalisuuden puolesta esiintyvät miltei sellaisinaan Puhtaan järjen kritiikissä. Erittäin olennaisena voidaan pitää myös Kantin teoksessa havaitsemaa puutetta: se ei pystynyt kunnolla selittämään aistimellisen ja intellektuaalisen välistä suhdetta, eli sitä kuinka aistimuksista muodostetaan käsitteitä ja arvostelmia. Puhtaan järjen kritiikkiä voidaan esikriittisen filosofian näkökulmasta pitää tämän ongelman ratkaisuyrityksenä.
Kriittinen kausi (1781–)
Kantin filosofian tärkeimpänä teoksena pidetään yleisesti Puhtaan järjen kritiikkiä (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1786; ks. Kant: Puhtaan järjen kritiikki), joka on samalla eräs filosofian historian keskeisimmistä teoksista. Sen ensimmäiseen painokseen viitataan yleensä kirjaimella 'A' ja toiseen, "sieltä täältä paranneltuun" laitokseen kirjaimella 'B'. Koska Kant itse tarkoitti teoksen vain kokonaisfilosofiansa perustan asettajaksi, voidaan sen status hänen tärkeimpänä teoksenaan kyseenalaistaa: joidenkin mielestä Kantin todellinen tavoite on hänen etiikkansa ja erityisesti vapauden mahdollisuuden osoittaminen. Puhtaan järjen kritiikin loppupuolella Kant toteaa filosofian kolmen suuren kysymyksen olevan: ”Mitä voin tietää?”, ”mitä minun tulee tehdä?” ja ”mitä voin toivoa?” (A805/B833). Yhdessä näiden on tarkoitus vastata kysymyksen, mitä on ihminen. Puhtaan järjen kritiikki vastaa kysymyksistä ensimmäiseen.
Kantilla on Puhtaan järjen kritiikissä kaksi keskeistä tavoitetta: näyttää kuinka (tiedollinen) kokemus (Erfahrung) on mahdollista ja määrittää järjen oikean käytön rajat. Nämä liittyvät toisiinsa siten, että Kantin mukaan kokemus on mahdollista vain ilmiöistä (Erscheinung) eli olioista kuten ne meille ilmenevät, ei koskaan olioista sinänsä (Ding an sich) (ks. Kant: Olio sinänsä). Olioiden ilmenemistavan määräävät aistimellisuutemme (Sinnlichkeit) ja ymmärryksemme (Verstand) a priori eli kokemuksesta riippumattomat muodot, joiden alaisiksi jokaisen olion on tultava, jotta se voitaisiin tiedostaa (erkennen). Aistimellisuuden muodot ovat aika ja avaruus, ymmärryksen muodot 12 kategoriaa. Koska nämä muodot ovat kaiken mahdollisen kokemuksen välttämättömiä ennakkoehtoja, ne määrittävät samalla järjen oikean käytön rajat. Kiteyttäen voidaan sanoa, että näyttäessään kuinka kokemus on mahdollista Kant tuli samalla rajanneeksi kokemuksen ilmiöihin. Tätä teoriaa Kant kutsuu transsendentaaliseksi, mutta myös formaaliseksi ja kriittiseksi idealismiksi. Hänen mukaansa transsendentaalinen idealismi on ainoa tapa pelastaa empiirinen realismi: vain hyväksymällä, että kokemuksen muoto (eli ilmenemistapa) on tajuntamme määräämä, voidaan osoittaa, että kokemuksen objektien sisältö on reaalista, eli että esim. näkemäni puu ei ole pelkkä tajunnansisäinen idea, vaan todellinen, minusta osittain riippumaton olio. Kantin mukaan kaikki hänen edeltäjänsä erehtyivät pitämään ilmiöitä olioina sinänsä, olivat he sitten empiristejä tai rationalisteja. Transsendentaalista idealismia pidetäänkin yleensä hyvällä syyllä sekä realismin ja idealismin että rationalismin ja empirismin synteesinä. (Ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi.)
Kantin mukaan tiedollisten kykyjen analyysi osoittaa monien metafysiikan kysymysten olevan tosiasiassa ratkaisemattomia, sillä ne koskevat mahdollisen tiedon rajojen ulkopuolista aluetta. Tällaisia ovat rationaalisen psykologian pohdinnat sielun substantiaalisuudesta, yksinkertaisuudesta, kuolemattomuudesta ja vuorovaikutuksesta materian kanssa sekä puhtaan järjen antinomiat koskien maailmankaikkeuden alkua, sen ensimmäistä syytä, materian ääretöntä jaettavuutta sekä vapaata tahtoa ja determinismiä. Lisäksi ratkaisemattomiin metafyysisiin ongelmiin lukeutuu Jumalan olemassaolo, jolle hän esittää kolme mahdollista mutta lopulta riittämätöntä todistusta: välttämättömän olion ideaan perustuva ontologinen, ensimmäiseen syyhyn perustuva kosmologinen ja maailman tarkoituksenmukaisuuteen tai täydellisyyteen perustuva fysiko-teologinen todistus.
Kant erotteli myös analyyttiset ja synteettiset arvostelmat (Urteil) toisistaan (ks. Kant: Analyyttinen–synteettinen-erottelu). Edelliset ovat tosia sisältämiensä käsitteiden merkitysten nojalla, kun taas jälkimmäiset edellyttävät suhdetta havainnointiin. Esimerkiksi "poikamiehet ovat naimattomia" on analyyttinen, kun taas "Kant oli poikamies" on synteettinen arvostelma. Suurin osa analyyttisistä arvostelmista on samalla a priori ja synteettisistä a posteriori (kokemukselle nojautuvia), mutta Kantin mukaan aiemmilta filosofeilta oli jäänyt huomaamatta tuiki tärkeä synteettisten a priori arvostelmien luokka. Nämä ovat sellaisia arvostelmia, jotka koskevat maailmaa, mutta eivät nojaudu kokemukselle. Metafyysiset arvostelmat ovat Kantin mukaan juuri tällaisia. Erityisesti Humen epäilemä kausaalisuus voidaan Kantin mukaan osoittaa reaaliseksi näyttämällä, että sitä koskevat arvostelmat ovat synteettisiä a priori. Lisäksi matematiikan lauseet sekä eräät fysiikan peruslauseet ovat synteettisiä a priori.
Puhtaan järjen kritiikki ja siinä esitetyt ajatukset ovat olleet filosofian historiassa tavattoman vaikutusvaltaisia. Se ja Kantin filosofia ylipäänsä toimii samankaltaisena filosofian vedenjakajana kuin esim. René Descartesin (1596–1650) ajattelu. Se otettiin kuitenkin aluksi nuivasti vastaan (ks. yllä Elämä), ja Kant päätti kirjoittaa siihen eräänlaisen "kansantajuisemman" (mikä ei ole paljon sanottu) johdannon, teoksen nimeltä Prolegomena, eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka voi vastaisuudessa käydä tieteestä (Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik, die als Wissenschaft wird auftreten können, 1783; yleisesti lyhyemmin Prolegomena). Siinä Kant muotoilee Puhtaan järjen kritiikin ajatukset keskitetysti synteettisen a priorin avulla: Prolegomenan mukaan Puhtaan järjen kritiikin tarkoitus on osoittaa kuinka synteettinen a priori tieto, ja siten metafysiikka, voi ylipäätään olla mahdollista.
Vuonna 1784 Kant voitti kirjoituskilpailun esseellä "Vastaus kysymykseen: Mitä on valistus?" (Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung?). Siinä hän määrittelee valistuksen (aikakauden) eräänlaisena aikuistumisena, jossa ihminen oppii ajattelemaan itse. Kyseessä ei kuitenkaan ole yksittäinen tapahtuma, vaan jatkuva vakiintuneiden oppien kyseenalaistamisen prosessi. Kant lanseeraa esseessään myös valistuksen iskulauseen: "Sapere aude!" – ”Uskalla tietää (itse)!”
Vuonna 1785 Kant julkaisi Tapojen metafysiikan perustuksen (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten), joka on johdatus Kantin eettiseen teoriaan, jonka on tarkoitus vastata kysymykseen, mitä minun tulee tehdä. (Ks. Kant: etiikka.) Siinä Kant perustaa etiikan tahdon autonomialle, eli sen kyvylle määrätä itse omat lakinsa, sekä velvollisuudellemme tätä autonomiaa ja sen asettamaa moraalilakia kohtaan. Kantin etiikka on siten deontologista eli velvollisuuseettistä kontrastina teleologisille eli päämäärää tai tulosta korostaville eettisille teorioille, kuten utilitarismille tai eudaimonismille. Moraalilain muotoilua Kant kutsuu kategoriseksi imperatiiviksi, ja hän antaa sille eri laskutapojen mukaan kolmesta viiteen (yhtäpitäviksi tarkoitettua) muotoilua. Näistä kuuluisin lienee: "Toimi vain sellaisen maksiimin [eli subjektiivisen periaatteen] mukaan, jonka voit samalla toivoa tulevan universaaliksi laiksi" (Ak 4: 421).
Vuonna 1788, Puhtaan järjen kritiikin toisen painoksen julkaisemisen jälkeen, Kant jatkoi eettistä projektiaan Käytännöllisen järjen kritiikissä (Kritik der praktischen Vernunft). Siinä hänen huomionsa ei ole enää moraalilain itsensä selvittelyssä, vaan sen edellyttämän taustateorian eksplikoinnissa. Erityisenä painopisteenä on tahdonvapaus. Puhtaan järjen kritiikissä Kant väittää, että vapaan tahdon olemassaoloa ei ole mahdollista todistaa teoreettisesti suuntaan tai toiseen. Käytännöllisen järjen kritiikissä hän puolestaan yrittää näyttää, että käytännöllinen (so. tahtoa koskeva) järki voi osoittaa etiikan olevan kokonaisuudessaan mahdotonta ilman vapaan tahdon oletusta, koska vain vapaita olioita voidaan velvoittaa eettisesti. Käytännöllisen järjen ollessa Kantin mukaan ensisijaista teoreettiseen nähden, sen avulla voidaan ratkaista vapaan tahdon ongelma, vaikka siihen ei teoreettisen järjen puitteissa kyetäkään. Tätä ei yleensä pidetä suoranaisena vapaan tahdon todistuksena – voidaanhan samoin perustein yhtä hyvin hylätä etiikan mahdollisuus. Kant itse kutsuukin tahdon vapautta käytännöllisen järjen postulaatiksi, eli eräänlaiseksi välttämättömäksi (pragmaattiseksi) oletukseksi, joka ei vielä ole varsinaista tietoa. Koska Kant oli Puhtaan järjen kritiikissä näyttänyt, että determinismi ja vapaa tahto ovat toisensa poissulkevia, ja että materiaalinen luonto on täysin deterministinen, emme luonnonolioina voisi olla vapaita. Niinpä Kant toteaakin, että olemme "kahden maailman kansalaisia": tarkasteltuna (empiirisesti) luonnonolioina olemme determinismin alaisia, kun taas tarkasteltuna noumenaalisesti (so. pelkästään ajatuksellisesti) olioina sinänsä olemme vapaita.
Käytännöllisen järjen kritiikissä Kant ottaa lisäksi kantaa sielun kuolemattomuuteen ja Jumalan olemassaoloon, joita hän pitää myös käytännöllisen järjen postulaatteina. Sielun kuolemattomuus on Kantin mukaan postuloitava, jotta olisi kohtuullista vaatia ihmisiä tavoittelemaan ihmiselämässä saavuttamatonta eettistä täydellisyyttä. On syytä muistaa, että Kantin mukaan olentoa voidaan velvoittaa vain sellaisten asioiden suhteen, jotka hän on teoriassa kykeneväinen tekemään. Jumalan olemassaolo meillä on puolestaan oikeus postuloida, koska Kantin mukaan eettinen elämä ei millään muotoa takaa onnellista elämää: vaativaa moraalilakia on helpompi seurata, jos voimme samalla toivoa, että sen seuraaminen palkitaan lopulta. Näiden postulaattien merkitystä on helppo liioitella, mutta Kant itse ilmeisesti tarkoitti ne eräänlaisiksi vastauksiksi viimeiseen kolmesta pääkysymyksestään: Mitä voin toivoa? Ne siis pikemminkin oikeuttavat uskon sielun kuolemattomuuteen ja Jumalan olemassaoloon kuin todistavat kumpaakaan. Tähän viittaa myös Kantin Puhtaan järjen kritiikin toisen painoksen esipuheessa esittämä kuuluisa lausahdus: "Siten minun oli kumottava [aufheben] tieto tehdäkseni tilaa uskolle" (Bxxx).
Vasta 1797 ilmestyneessä teoksessa Tapojen metafysiikka (Metaphysik der Sitten) Kant viimeistelee eettisen filosofiansa yhdistämällä teokset Metaphysische Anfangsgründe der Rechtslehre (Oikeusopin metafyysiset perustukset) sekä Metaphysische Anfangsgründe der Tugendlehre (Hyveteorian metafyysiset perustukset). Edellinen käsittelee lakien ja niihin liittyvien oikeuksien a priori periaatteita, jälkimmäinen puolestaan luettelee erilaisia eettisiä velvollisuuksia.
Vuonna 1786 Kant julkaisi teoksen Metaphysische Anfangsgründe der Naturwissenschaft (Luonnontieteiden metafyysiset perustukset), jossa hän pyrkii todistamaan neljä fysiikan peruslakia metafyysisesti a priori. Teos tunnetaan huonosti, mikä on harmi, sillä se sisältää monia erittäin nykyaikaisia pohdintoja fysiikasta ja materian luonteesta sekä mm. kenttäteoriaa ennakoivan dynaamisen materiakäsityksen. Kant vastustaa korpuskulaariteoriaa, jonka mukaan maailma koostuu eräänlaisista jakamattomista atomeista, ja esittää sen tilalle teorian, jonka mukaan materia koostuu toisiinsa vaikuttavista voimista. Tiettävästi teos vaikutti mm. Maxwellin kenttäyhtälöiden ja sitä kautta modernin fysiikan syntyyn.
1790 julkaistu Arvostelukyvyn kritiikki (Kritik der Urteilskraft) esittelee Kantin teoriat estetiikasta ja teleologiasta (päämäärähakuisuudesta). Kant erottelee kolme tiedollista kykyä: ymmärryksen, arvostelukyvyn ja järjen, joilla kaikilla on niiden oikeaa käyttöä ohjaavat a priori periaatteet. Puhtaan järjen kritiikki selvitti ymmärryksen ja Käytännöllisen järjen kritiikki järjen a priori periaatteet. Arvostelukyky on näitä välittävä kyky yhdistää yksittäinen ja yleinen, esimerkiksi Bukefalos ja hevosen käsite. Tämä yhdistäminen voi tapahtua kahdella tavalla: joko yleiselle annetaan yksilö (esimerkkitapaus) determinoivassa arvostelmassa tai yksilöjoukolle luodaan yleisiä sääntöjä reflektoivassa arvostelmassa. Näistä vain jälkimmäisellä on tässä yhteydessä merkitystä. Esimerkiksi fysiikan yksittäiset (empiiriset) lait eivät ole sen enempää valmiina tajunnassa (kuten kategoriat) kuin suoraan havainnossa annettuja (kuten yksilöoliot). Sen sijaan havaitaan joukko yksilöolioita ja pyritään reflektiivisen arvostelukyvyn avulla muodostamaan niiden käyttäytymistä tai ominaisuuksia vastaavia yleisiä lakeja. Reflektoivat arvostelmat voivat Kantin mukaan olla joko teleologisia tai esteettisiä, riippuen siitä koskeeko niiden säännönmukaisuus luontoa vai ei.
Koska tieteessä etsitään aina yhä yleisempiä lakeja, Kantin mukaan tieteen systemaattisen ykseyden nimissä on oletettava luonnon olevan tällaisen ykseyden mukainen. Näin Kant päätyy esittämään, että eräs arvostelukyvyn a priori periaate on luonnon tarkoituksenmukaisuus: meidän on käytettävä arvostelukykyä tieteessä ikään kuin luonto olisi tarkoitettu ykseydeksi, siis ikään kuin se olisi teleologinen. Emme etsisi lakeja yksilöolioille, jos emme olettaisi sellaisia olevan. Teleologian periaate on Kantin mukaan yhtä aikaa sekä universaali että subjektiivinen: jokainen arvostelukykyä käyttävä toimii välttämättä tämän periaatteen mukaisesti, mutta se ei tarkoita, että meillä olisi näin oikeus olettaa luonnon itsensä olevan objektiivisesti ja metafyysisesti ottaen teleologinen. Ajatus on melko lähellä varsinkin fysiikassa esiintyvää periaatetta ”kaiken teorian” olemassaolosta (joskin monet fyysikot pitäisivät tätä periaatetta objektiivisena).
Koska teleologinen arvostelma koskee luontoa, siinä esiintyvä säännönmukaisuus liitetään todellisiin objekteihin. Arvostelukyky voi kuitenkin tuottaa myös sellaisia arvostelmia, joilla ei ole mitään varsinaista sisältöä, eli joissa esiintyvä säännönmukaisuus ei viittaa mihinkään maailman olioon (vaan on puhtaasti subjektiivista). Tällöin kiinnitetään huomiota vain arvostelman muotoon eli itse säännönmukaisuuteen. Kantin mukaan tämä säännönmukaisuus voi tuottaa mielihyvää tai -pahaa riippuen siitä onko se sopusoinnussa tajuntamme lainmukaisten rakenteiden kanssa. Mikäli esitetään arvostelma, että jokaisen tulisi kokea mielihyvää tai -pahaa jonkin tietyn säännönmukaisuuden havaitessaan, on Kantin mukaan kyseessä esteettinen arvostelma. Kauneudessa on siis kyse säännönmukaisuudesta ilman eri tarkoitusta. Kant ajattelee täten kauneuden liittyvän esimerkiksi jonkin kuvion tai äänten sarjan säännönmukaisuuteen, joka ei palvele mitään muuta tarkoitusta kuin säännönmukaisuutta itseään. Koska kaikilla on Kantin mukaan samanlainen tajunnan rakenne, kauneus on yhtäältä universaalia. Toisaalta, koska kauneus ei ole olion itsensä ominaisuus, vaan perustuu tuottamiimme lainomaisiin sääntöihin, se ei ole objektiivista. Näin Kantin esteettinen teoria on objektivismin (kauneus on olioissa itsessään kokijasta riippumatta) ja subjektivismin (”kauneus on katsojan silmissä”) välimuoto.
1790-luvulla Kant siirtyi yhä enemmän pois teoreettisesta filosofiasta. Die Religion innerhalb der Grenzen der bloβen Vernunft (Uskonto silkan järjen puitteissa, 1793) esittelee Kantin uskonnonfilosofian, Ikuiseen rauhaan (Zum ewigen Frieden, 1795) ajatuksen demokraattisesta valtiomuodosta tienä pysyvään rauhaan ja Anthropologie in pragmatischer Hinsicht (Antropologia pragmaattiselta kannalta, 1798) vastaa filosofian suureen kysymykseen ”mitä on ihminen”. Lisäksi Kant julkaisi teoksen kasvatusopista (1803).
Kantin elinaikana julkaistiin myös hänen luentojaan logiikasta (1800), jotka selventävät paljon hänen muita kirjoituksiaan, erityisesti Puhtaan järjen kritiikkiä, valottamalla niiden taustalla olevaa logiikkaa. Muita luentoja (esim. antropologiasta ja metafysiikasta) on julkaistu postuumisti. Viimeisinä vuosinaan Kant työsti vielä uutta teosta, jota hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi ennen kuolemaansa. Kirjan materiaali koottiin myöhemmin ja julkaistiin 1920 nimellä Opus postumum. Teoksessa Kant esittää useita kiinnostavia pohdintoja metafyysisen projektinsa onnistumisesta sekä transsendentaalisen idealismin kestävyydestä.
Vastaanotto ja vaikutus
Kuten jo edellä mainittiin, Puhtaan järjen kritiikki sai alkuun melko nuivan vastaanoton. Kantin maine kasvoi kuitenkin hiljalleen, ja hän sai lopulta elinaikanaan valtavasti arvostusta osakseen, erityisesti Karl Leonhard Reinholdin (1757–1823) julkaistua vuonna 1786 esittelyn Briefe über die Kantische Philosophie. Siinä hän esitti, että tuolloin vallalla ollut kiista spinozismista (tai panteismista) voitiin ratkaista Puhtaan järjen kritiikin avulla. Reinhold oli keskeisenä hahmona myös Kantin filosofian ja saksalaisen idealismin välittämisessä vaikutettuaan Johann Gottlieb Fichten (1762–1814) ajatteluun.
Kantin filosofian välittömimpänä seurauksena voidaan pitää dogmaattisen metafysiikan romahdusta ja saksalaisen idealismin syntyä. Saksalaisen idealismin katsotaan kattavan erityisesti Fichten, Friedrich Wilhelm Joseph Schellingin (1775–1854) ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin (1770–1831), mutta monesti myös Arthur Schopenhauerin (1788–1860) filosofiat. Nämä filosofit kehittivät Kantin järjestelmää eteenpäin, joskin luopuivat samalla monista sille keskeisistä käsitteistä ja ajatuksista. Fichte kritisoi Kantin olion sinänsä käsitettä (jonka hän ymmärsi osittain väärin), mutta päätyi lopulta hyvin samankaltaiseen näkemykseen. Hegel astui askeleen pidemmälle ja hylkäsi koko käsitteen. Schopenhauer puolestaan painotti Kantin käytännöllistä järkeä ja samasti olion sinänsä tahtoon (Wille). Søren Kierkegaardin (1813–1855) uskonnonfilosofia oli paljolti Kant-vaikutteista erityisesti siinä, että hän katsoi Kantin tapaan uskonnollisen uskon olevan jotakin tiedosta riippumatonta. Myös Friedrich Nietzsche (1844–1900) sai paljon vaikutteita Kantilta, vaikka yleensä lähinnä vastustikin hänen filosofiaansa (kuten miltei kaikkien muidenkin).
Kantin filosofia vaikutti paljon amerikkalaisen pragmatismin perinteeseen ja erityisesti (tiettävästi Puhtaan järjen kritiikin 11-vuotiaana lukeneeseen) Charles Sanders Peirceen (1839–1914). Amerikkalaisia transsendentalisteja, kuten Ralph Waldo Emersonia (1803–1882), voidaan myös pitää eräänlaisina Kantin seuraajina.
Nk. analyyttinen filosofia perustuu monelta osin Kantin ajatuksille, vaikka häntä ei kyseisessä perinteessä usein arvostetakaan erityisen paljon. Modernin logiikan isäksikin kutsuttu Gottlob Frege (1848–1925) sai paljon vaikutteita erityisesti Kantin ajatuksesta, että olemassaolo ei ole reaalinen predikaatti. Ludwig Wittgenstein (1889–1951) sai myös runsaasti vaikutteita Kantilta (erityisesti Schopenhauerin kautta), vaikka ei tunnetusti juuri häneen (tai muihinkaan filosofeihin) viittaakaan. Analyyttinen kielifilosofia on yleisesti paljolti Kantin inspiroimaa. Erityisesti keskustelu analyyttisyydestä ja synteettisyydestä jatkuu yhä nykyään varsinkin W. V. O. Quinen (1908–2000) ja Saul Kripken (1940–) vaikutuksesta, vaikka käytetyt käsitteiden määritelmät poikkeavatkin liikaa Kantin omista ollakseen varsinaisesti kantilaisia. Monet nykypragmatistit, kuten Hilary Putnam (1926–), ovat myös avoimen kantilaisia filosofeja.
Nk. mannermaisessa filosofiassa Kantin vaikutus on erityisen selkeää. Edmund Husserlin (1859–1938) fenomenologiaa voidaan pitää eräänlaisena kantilaisen filosofian radikalisointina, jossa keskitytään ilmenemiseen. Martin Heideggerin (1889–1976) ajattelu on myös monelta osin Kant-vaikutteista, ja hän tutkikin Kantia usean teoksen verran sekä tiettävästi muutti filosofiansa suuntaa Kantin vaikutuksesta 20- ja 30-lukujen taitteessa. Keskeisistä Kantilta vaikutteita saaneista filosofeista mainittakoon vielä Jean-Paul Sartre (1905–1980), Michel Foucault (1926–1984), Gilles Deleuze (1925–1995) ja Emmanuel Levinas (1906–1995).
Yleisesti voidaan sanoa, että Kantin vaikutus on ollut ratkaiseva kaikissa keskeisissä filosofisissa suuntauksissa, erityisesti metafysiikassa, tieto-opissa, etiikassa ja estetiikassa. Vaikutus ei tietenkään aina ole ollut positiivista siinä mielessä, että hänen ajatuksiaan olisi kehitetty eteenpäin, vaan monesti hänen filosofiansa pyritään tavalla tai toisella ylittämään.
Kant nykytutkimuksessa
Viime vuosikymmeninä Kantin tutkimus on kasvanut voimakkaasti erityisesti Henry Allisonin Kant's Transcendental Idealism -teoksessa esittämän vaikutusvaltaisen Kant-tulkinnan johdosta. Siinä Allison ehdottaa uudenlaista, nk. yhden maailman tulkintaa Kantin transsendentaalisesta idealismista kahden maailman tulkinnan sijaan. Siinä missä jälkimmäisessä Kantin katsotaan pitäneen ilmiöitä ja olioita sinänsä kaksina eri oliojoukkoina, mikä johtaa moniin ongelmiin, edellisessä ne tulkitaan kahdeksi eri näkökulmaksi samaan olioon: tiedollisten ennakkoehtojen alaisina ja niistä riippumatta. Tämä tulkinta, jonka tosin esitti eri muodossa jo Heidegger 1920-luvulla, antoi rutkasti lisäuskottavuutta Kantin filosofialle. Tulkintoja on myös kehitetty edelleen, erityisesti kysymystä Kantin filosofian epistemologisuudesta tai metafyysisyydestä, ja nykyään keskeinen Kant-tutkijoita jakava ja määrittävä tekijä onkin heidän omaksumansa tulkinta Kantin transsendentaalisesta idealismista. Samalla on esiintynyt pyrkimyksiä yhdistää yleensä enemmän tai vähemmän toistensa vastakohtina nähdyt transsendentaalinen idealismi ja naturalismi toisiinsa. (Ks. Kant: Transsendentaalinen idealismi.)
Keskiössä ovat olleet erityisesti Peter F. Strawsonin vaikutuksesta myös transsendentaaliset argumentit, eli argumentit asioista niiden välttämättömiin ennakkoehtoihin. Transsendentaalisten argumenttien analyysin lisäksi niitä on käytetty selittämään muiden filosofien argumentteja - erityisesti Wittgensteinin on monesti katsottu argumentoivan transsendentaalisesti. Käsiteltyjen transsendentaalisten argumenttien suhde Kantin omaan argumentaatioon on kuitenkin epäselvä: mitään selkeää uutta argumenttityyppiä Kantilla ei esiinny. Myös Kantin tajunnanfilosofia on viime vuosikymmeninä ollut kiinnostuksen kohteena, erityisesti Karl Ameriksin Kant's Theory of Mind -teoksen vuoksi. Kiinnostuksen taustalla vaikuttaa myös mielenfilosofian ja kognitiotieteen piirissä tapahtuneet muutokset kohti funktionaalisempia ja prosessuaalisempia tietoisuuden selitysmalleja, jotka ovat lähempänä Kantia kuin varhaisemmat joko tiukalle dualismille tai monismille perustuvat teoriat.
Kaiken kaikkiaan Kant-tutkimus on ollut elävää monilla aloilla: metafysiikassa, tieto-opissa, etiikassa, estetiikassa, luonnonfilosofiassa, matematiikan filosofiassa ja poliittisessa filosofiassa. Kant on filosofisesti kiinnostava myös siksi, että monien filosofisten suuntausten ja teorioiden kantilaisia kysymyksenasetteluja on helpompi ymmärtää, mikäli tuntee Kantin filosofiaa.
Kant Suomessa
Kantia on tutkittu paljon myös Suomessa. Tutkimus on ollut erityisen aktiivista viime vuosikymmeninä, mutta J. E. Salomaa ansioitui Kant-tutkijana jo 1900-luvun alkupuoliskolla. Esimerkiksi Wittgensteinista tehdyt kantilaiset tulkinnat lienee olleet suosituimpia juuri Suomessa: niiden ensimmäisinä edustajina voidaan pitää mm. Erik Steniusta ja Heikki Kannistoa. Edellinen on lisäksi tutkinut analyyttisen filosofian teemoja kantilaisesta näkökulmasta sekä tulkinnut Kantia analyyttisen filosofian keinoin. Myös Jaakko Hintikka on tunnettu monista kantilaisista teemoistaan ja Kantin filosofian tulkinnoistaan.
Viime vuosina Kant-tutkimus on Suomessa ollut vilkasta. Turun yliopiston professori Olli Koistinen, Tampereen yliopiston professori Leila Haaparanta sekä Jyväskylän yliopiston lehtori Jussi Kotkavirta ovat kaikki tehneet ansiokasta tutkimusta Kantista. Tampereen ja Helsingin yliopiston tutkija Vesa Oittinen on tutkinut, opettanut ja kääntänyt Kantia. Jyväskylän yliopiston professori Sami Pihlström on tehnyt pitkää ja kansainvälisesti arvostettua uraa naturalismin ja (kantilaisen) transsendentaalifilosofian yhdistämiseksi pragmatismin transsendentaalisen tulkinnan avulla. Helsingin yliopiston tutkijat Anssi Korhonen ja Risto Vilkko ovat tutkineet Kantin filosofian vaikutusta nykylogiikan syntyyn. Oslon yliopistossa Kantin filosofiasta väitellyt Toni Kannisto on tutkinut mm. Kantin metafysiikkaa ja tietoteoriaa sekä erityisesti modaalifilosofiaa. Kantin etiikkaa ja estetiikkaa tutkitaan myös aktiivisesti; jälkimmäistä mm. Lauri Mehtonen sekä Hanne Appelqvist Tampereen ja Sami Santanen Helsingin yliopistossa. Petri Räsänen kirjoitti 2005 Tampereen yliopistolle väitöskirjan Kantin ja Schopenhauerin filosofiasta. Myös Ruotsissa Tukholman yliopistossa kansainvälistä uraa Kantista tehnyt suomalaissyntyinen Markku Leppäkoski on syytä mainita. Historiallisen tarkastelun ja opetustyön lisäksi tutkimus on suuntautunut voimakkaasti erilaisten filosofisten ongelmien ratkaisemiseen tai uudelleenmuotoiluun Kantin filosofian avulla.
Kantin teoksia on käännetty suomeksi jonkin verran, joskin monia keskeisiä teoksia, mukaan lukien Arvostelukyvyn kritiikki, on yhä kääntämättä. J. E. Salomaa on kääntänyt Kantin Käytännöllisen järjen kritiikin (nimellä Käytöllisen järjen kritiikki) ja Tapojen metafysiikan perustuksen teoksessa Siveysopilliset pääteokset (1931). Vesa Oittinen käänsi Prolegomenan vuonna 1997. Vuonna 2013 ilmestyi kauan odotettu Puhtaan järjen kritiikin suomennos, Markus Nikkarlan ja Kreeta Rankin kääntämänä. Lisäksi suomeksi on ilmestynyt "Mitä on valistus?" (1995), "Mitä on suunnistautuminen ajattelussa?" (1995), Tiedekuntien riitely (1998), Ikuiseen rauhaan (2000 [1922]), Radikaali paha (2004), Kirjoituksia biologiasta ja lääketieteestä (2006) sekä Immanuel Kant: Kirjeenvaihtoa 1759–1799 (2010).
Kantista on olemassa vain yksi suomenkielinen yleisjohdantoteos, Salomaan Immanuel Kant (1960), joka on Kant-tutkimuksen näkökulmasta kuitenkin jo vanhentunut. Sen sijaan tuore Vesa Oittisen toimittama teos Immanuel Kantin filosofia (2013) sisältää melko kattavasti enimmäkseen suomalaisten Kant-tutkijoiden kirjoittamia johdatusluonteisia ja ajantasaisia artikkeleita. Lisäksi Puhtaan järjen kritiikkiin johdattaa Olli Koistisen Kant ja Puhtaan järjen kritiikki (2008).
Suositeltavaa jatkolukemista
Kantin teokset
Viittaukset Kantiin Puhtaan järjen kritiikkiä (A/B) ja Prolegomenaa (Prol) lukuunottamatta ovat Berliinin akatemian koottuihin teoksiin (Ak) (Kants gesammelte Schriften. Herausgegeben von der Deutschen (Königlich Preußischen) Akademie der Wissenschaften, 29 vols. Walter de Gruyter, Berlin, 1900–). Suluissa oleva ”Ak” ilmaisee mistä Kantin koottujen teosten osasta teos löytyy.
Esikriittiset teokset löytyvät saksaksi Kants gesammelte Schriften -kokoelman ensimmäisestä ja toisesta osasta (Vorkritische Schriften I (1902) ja II (1905)). Osa niistä löytyy myös englanniksi teoksesta Theoretical Philosophy, 1755–1770 (1992, käänt. ja toim. David Walford ja Ralf Meerbote, Cambridge University Press, Cambridge).
Gregor, Mary J. (tr. and ed.) (1996). Immanuel Kant: Practical Philosophy. Cambridge University Press, Cambridge.
Kant, Immanuel (1998.) Religion within the Boundaries of Mere Reason: And Other Writings (Ak 6). (Die Religion innerhalb der Grenzen der bloβen Vernunft, 1793.) (Tr. and ed. Allen Wood and Georg Di Giovanni.) Cambridge University Press, Cambridge.
Kant, Immanuel (1995). ”Mitä on valistus?” (Beantwortung der Frage: Was ist Aufklärung?, 1784) Suom. Markku Mäki. Teoksessa Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa (toim.). Mitä on valistus? Vastapaino, Tampere. (Englanniksi: ”An Answer to the Question: What is Enlightenment?” Teoksessa Mary J. Gregor: Practical Philosophy.)
Kant, Immanuel (1995). ”Mitä on suunnistautuminen ajattelussa?” (Was heißt: Sich im Denken orientiren?, 1786.) Suom. Jussi Kotkavirta. Teoksessa Juha Koivisto, Markku Mäki ja Timo Uusitupa (toim.). Mitä on valistus? Vastapaino, Tampere.
Kant, Immanuel (1996). Critique of Practical Reason (Ak 5). (Kritik der praktischen Vernunft, 1786.) Teoksessa Mary J. Gregor. Practical Philosophy. (Suomeksi: Käytöllisen järjen kritiikki. Teoksessa Siveysopilliset pääteokset, 1990 (1931). Suom. J. E. Salomaa. WSOY, Porvoo. Ruotsiksi: Kritik av det praktiska förnuftet, 2004. Käänt. Fredrik Linde. Thales, Stockholm.)
Kant, Immanuel (1996). Groundwork for the Metaphysics of Morals (Ak 4). (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785.) Teoksessa Mary J. Gregor. Practical Philosophy. (Suomeksi: Tapojen metafysiikan perustus. Teoksessa Siveysopilliset pääteokset, 1990 (1931). Suom. J. E. Salomaa. WSOY, Porvoo.)
Kant, Immanuel (1996). Metaphysics of Morals (Ak 6). (Metaphysik der Sitten, 1797.) Teoksessa Mary J. Gregor: Practical Philosophy.
Kant, Immanuel (1997). Prolegomena eli johdatus mihin tahansa metafysiikkaan, joka vastaisuudessa voi käydä tieteestä (Prol, Ak 4). (Prolegomena zu einer jeden künftigen Metaphysik die als Wissenschaft wird auftreten können, 1783.) Suom. Vesa Oittinen. Gaudeamus, Helsinki. (Englanniksi: Prolegomena to Any Future Metaphysics That Can Qualify as a Science, 1993. Käänt. Paul Carus. Open Court, Chicago. Ruotsiksi: Prolegomena till varje framtida metafysik som skall kunna uppträdä som vetenskap, 2002. Käänt. Marcel Quarfood. Thales, Stockholm.)
Kant, Immanuel (1998). Critique of Pure Reason. (Kritik der reinen Vernuft, ensimmäinen painos (A, Ak. 3) 1781, toinen (B, Ak 4) 1787.) Käänt. ja toim. Paul Guyer ja Allen W. Wood. Cambridge University Press, Cambridge. (Ruotsiksi: Kritik av det rena förnuftet, 2004. Käänt. Jeanette Emt. Thales, Stockholm.) Teosta ei ole käännetty suomeksi.
Kant, Immanuel (1998). Tiedekuntien riitely (Ak 7). (Der Streit der Fakultäten, 1798.) Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitoksen julkaisuja XIV. Suom. ja johdannolla varustanut Heikki Kirjavainen. Luther–Agricola-seura, Helsinki.
Kant, Immanuel (2000). Critique of the Power of Judgment (Ak 5). (Kritik der Urteilskraft, 1790.) Käänt. Paul Guyer ja Eric Matthews. Cambridge University Press, Cambridge. (Ruotsiksi: Kritik av omdömeskraften, 2003. Käänt. Sven-Olov Wallenstein. Thales, Stockholm.) Teosta ei ole käännetty suomeksi.
Kant, Immanuel (2000 [1922]). Ikuiseen rauhaan: Valtio-opillinen tutkielma (Ak 8). (Zum ewigen Frieden, Ein philosophischer Entwurf, 1795.) Suom. Jaakko Tuomikoski. Karisto, Hämeenlinna.
Kant, Immanuel (2004). Radikaali paha. Suom. Markku Lehtinen. Teoksessa Ari Hirvonen ja Toomas Kotkas (toim.). Paha eurooppalaisessa perinteessä. Loki-kirjat, Helsinki.
Kant, Immanuel (2006). Kirjoituksia biologiasta ja lääketieteestä. Suom. Panu Turunen. Suomennosvalikoima. Ranvaik, Turku.
Kant, Immanuel (2006). Anthropology from a Pragmatic Point of View (Ak 7). (Anthropologie in pragmatischer Hinsicht, 1798.) Tr. Robert Louden. Cambridge University Press, Cambridge.
Kant, Immanuel (2010). Immanuel Kant: Kirjeenvaihtoa 1759–1799. Suom. Panu Turunen. Areopagus, Turku.
Kant, Immanuel (2012). Puhtaan järjen kritiikki. (Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787.) Suom. Markus Nikkarla ja Kreeta Ranki, Olli Koistisen johdolla. Gaudeamus, Helsinki.
Muut
Allison, Henry E. (2004 [1983]). Kant's Transcendental Idealism – an Interpretation and Defense, revised and enlarged edition. Yale University Press, New Haven.
– Jo standardiksikin muodostunut yleisesitys ja tulkinta Kantin transsendentaalisesta idealismista.
Allison, Henry E. (1990). Kant's Theory of Freedom. Cambridge University Press, Cambridge.
– Vapauteen keskittyvä tutkimus Kantin etiikasta.
Allison, Henry E. (2001). Kant's Theory of Taste – a Reading of the Critique of Aesthetic Judgment. Cambridge University Press, Cambridge.
– Esitys Kantin esteetiikasta.
Ameriks, Karl (1982). Kant's Theory of Mind: an Analysis of the Paralogisms of Pure Reason. Clarendon, Oxford.
– Vaikutusvaltainen analyysi Kantin tajunnanfilosofiasta.
Beiser, Frederick C. (1987). The Fate of Reason – German Philosophy from Kant to Fichte. Harvard University Press, Cambridge (Mass.).
– Erinomainen, Kantin ja saksalaisen idealismin suhdetta valottava teos.
Beiser, Frederick C. (2003). German Idealism: The Struggle Against Subjectivism, 1781–1801. Harvard University Press, Cambridge (Mass.).
– Kantin ja saksalaisen idealismin suhteeseen laajemman näkökulman ottava teos.
Copleston, Frederick (2003 [1960]). The Enlightenment – Voltaire to Kant (Copleston 6). A History of Philosophy, vol. 6. Continuum, London.
– Asiantunteva ja kattava esitys Kantin elämästä, teoksista ja filosofiasta.
Crawford, Donald (1974). Kant's Aesthetic Theory. University of Wisconsin Press, Madison.
– Kantin estetiikkaa käsittelevä yleisteos.
Gardner, Sebastian (1999). Kant and the Critique of Pure Reason. Routledge, New York.
– Selkeä ja oivaltava johdatus Puhtaan järjen kritiikkiin.
Guyer, Paul (toim.) (1992). The Cambridge Companion to Kant. Cambridge University Press, Cambridge.
– Vaihtelevantasoinen artikkelikokoelma Kantista.
Guyer, Paul (toim.) (2006). The Cambridge Companion to Kant and Modern Philosophy. Cambridge University Press, Cambridge.
– Uusi ja laajempi, mutta yhtä vaihtelevantasoinen artikkelikokoelma Kantista.
Höffe, Otfried (1994). Immanuel Kant. (Immanuel Kant. Leben – Werk – Wirkung, 1983.) Englanniksi kääntänyt Marshall Farrier. State University of New York Press, Albany. (Myös ruotsiksi: Kääntänyt Fredrik Linde, 2004. Thales, Stockholm.) (Sivuviitteet ovat ruotsinkieliseen teokseen.)
– Maailmalla valtavasti arvostusta saanut johdatus Kantin elämään, teoksiin ja filosofiaan.
Kannisto, Heikki (1998). ”Kant ja järjen itsekritiikki.” Teoksessa Petter Korkman ja Mikko Yrjönsuuri (toim.). Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Helsinki.
– Lyhyt ja selkeä yleisesitys Kantin filosofiasta.
Korsgaard, Christine M. (1996). Creating the Kingdom of Ends. Cambridge University Press, Cambridge.
– Erinomainen, arvostettu ja kattava esseekokoelma Kantin moraalifilosofiasta.
Kühn, Manfred (2001). Kant: A Biography. Cambridge University Press, Cambridge.
– Kattava, objektiivinen ja arvostettu Kantin elämänkertateos.
Oittinen, Vesa (toim.) (2013). Immanuel Kantin filosofia. Gaudeamus, Helsinki.
– 17 Kantin filosofian eri puolia käsittelevää, enimmäkseen suomalaisten tutkijoiden kirjoittamaa artikkelia tutustuttavat aloittelijankin helposti Kantin ajatteluun.
Pihlström, Sami (2002). Kokemuksen käytännölliset ehdot – kantilaisen filosofian uudelleenarviointia. Yliopistopaino, Helsinki.
– Helppolukuinen ja kevyt esseekokoelma transsendentaalisen idealismin esiintymisestä nykyaikaisessa pragmatismissa.
Sullivan, Roger (1981). Immanuel Kant's Moral Theory. Cambridge University Press, Cambridge.
– Yleisesitys Kantin etiikasta.
Yovel, Yirmiahu (1980). Kant and Philosophy of History. Princeton University Press, Princeton.
– Kantin historianfilosofiaa käsittelevä teos.
Wood, Allen (1970). Kant's Moral Religion. Cornell University Press, Ithaca.
– Kantin uskonnonfilosofiaa käsittelevä teos.
Zuckert, Rachel (2006). Kant on Beauty and Biology: An Interpretation of the Critique of Judgment. Cambridge University Press, Cambridge.
– Kattava yleisesitys ja tulkinta Arvostelukyvyn kritiikistä.
Kirjallisuus
Seuraavassa muutamia teoksia, joiden tekijöihin on jollakin tavalla viitattu tai joita on käytetty artikkelissa.
Caygill, Howard (1995). A Kant Dictionary. Blackwell reference, Oxford.
Heidegger, Martin (1929). Kant und das Problem der Metaphysik. Klostermann, Frankfurt am Main. Myös englanniksi nimellä Kant and the Problem of Metaphysics.
Hintikka, Jaakko (1973). Logic, Language-Games and Information – Kantian Themes in the Philosophy of Logic. Clarendon Press, Oxford.
Kannisto, Heikki (1984). Ymmärtäminen ja kritiikki. Helsingin yliopiston julkaisuja 2/1984. Helsingin yliopisto, Helsinki.
Kannisto, Heikki (1996). "Wittgensteinin Tractatus – kantilainen traktaatti?" Königsberg I/1996, Tampereen yliopisto, Tampere. 42–51.
Kripke, Saul (1972/1980). Naming and Necessity. Harvard University Press, Cambridge (Mass.).
Pihlström, Sami (2003). Naturalizing the Transcendental: a Pragmatic View. Prometheus/Humanity Books, Amherst (NY).
Putnam, Hilary (1981). Reason, Truth and History. Cambridge University Press, Cambridge.
Quine, W. V. O. (1997). “Empirismin kaksi dogmia”. (“Two Dogmas of Empiricism”, 1951). Suom. Juha Savolainen. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.) Ajattelu, kieli, merkitys: analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, Helsinki.
Reinhold, Karl Leonhard (2005). Letters on the Kantian Philosophy. (Briefe über die Kantische Philosophie, 1786.) Tr. James Hebbeler, ed. Karl Ameriks. Cambridge University Press, Cambridge.
Salomaa, J. E. (1960). Immanuel Kant: elämä ja filosofia. WSOY, Porvoo.
Stenius, Erik (1972). Critical Essays I. Acta Philosophica Fennica vol. 25. North-Holland Publishing Company, Helsinki.
Stenius, Erik (1989). Critical Essays II. Acta Philosophica Fennica vol. 45. Yliopistopaino, Helsinki.
Strawson, Peter F. (1966). The Bounds of Sense: an Essay on Kant's Critique of Pure Reason. Methuen, London.
Internet-lähteet
Stanford Encyclopedia of Philosophy.
http://plato.stanford.edu/contents.html#k
Kant Studien, arvostetuin ja perinteikkäin Kant-julkaisu.
http://www.kant.uni-mainz.de/Studien.htm
Kantian Review, tuoreempi, englanninkielinen Kant-julkaisu.
http://www.uwp.co.uk/book_desc/kant.html
Kant on the Web, laaja Kant-resursseja yhteen keräävä sivusto.
http://www.hkbu.edu.hk/~ppp/Kant.html
Deutsche Akademie der Wissenschaftenin toimittama Kantin koottujen teosten laitos Kants gesammelte Schriften (Akademie-Ausgabe).