Kaila, Eino

Mikko Salmela (julkaistu 26.9.2007, muokattu 17.9.2014)

Eino Kaila oli filosofi, psykologi ja yksi sukupolvensa näkyvimpiä kotimaisia kulttuurivaikuttajia. Kaila oli särmikäs ja karismaattinen  persoona, jonka luennot ja yleistajuiset tieteelliset teokset keräsivät laajan kuulija- ja lukijakunnan. Vaikka Kailan panos omien tutkimusalojensa kansainväliseen kehitykseen jäi melko vähäiseksi, hänen vaikutustaan suomalaisen filosofian ja tieteen kehitykseen on luonnehdittu uraauurtavaksi.

  1. Elämä ja akateeminen ura
  2. Filosofian osa-alueet ja keskeiset teokset
  3. Psykologia
  4. Filosofia
  5. Vaikutus
  6. Suositeltavaa jatkolukemista
  7. Kirjallisuus
  8. Internet-lähteet


Elämä ja akateeminen ura

Eino Sakari Kaila syntyi 9.8.1890 Alajärvellä pappisperheen esikoiseksi. Suvun kirkollinen tausta oli vahva, sillä Eino Kailan isä Erkki Kaila oli pappi kolmannessa ja arkkipiispakin jo toisessa sukupolvessa. Vaikka Eino Kaila ei jatkanut suvun perinteitä, ne vaikuttivat hänen ajatteluunsa. Protestina suvun perinteitä kohtaan Eino Kaila omaksui dogmaattista uskontoa ja kirkkoa vastustavan asenteen. Toisaalta hänen omaan persoonallisuuteensa ja ajatteluunsa sisältyi uskonnollisia aineksia ja vaikuttimia.

Kailan “filosofinen herääminen” tapahtui kesällä 1907 “jylhänkauniin järven selällä, missä loikoen veneessä annoin aaltojen ajella itseäni ja seurasin kesäisten cumulusten vaellusta taivaan vahvuudessa.” (Kaila 1979, 436.) Nuori Kaila oli tutustunut filosofian alkeisiin, kun todellisuuden perimmäinen olemus valkeni hänelle välittömänä intuitiivisena näkemyksenä. “Me olemme katoavia värähdyksiä kaikkiyhteisyyden meressä... Sikäli kuin kaikki kuuluu tähän luovan luonnon vaikutusyhteyteen, ei mitään 'yliluontoa' ole olemassa,” hän eritteli puoli vuosisataa myöhemmin (ibid.). Tämä voimakas kokemus antoi Kailalle sysäyksen ryhtyä filosofiksi.

Kaila kirjoittautui Helsingin yliopistoon 1908, pääaineenaan teoreettinen filosofia. Aineen professorina toimi filosofian historian ja historianfilosofian tuntija Arvi Grotenfelt, mutta Kaila ei omaksunut häneltä mainittavia vaikutteita. Opintomatkalta Pariisiin 1911 Kaila sen sijaan palasi Henri Bergsonin vitalismista innostuneena. Tämä elämän sisäistä luomisvoimaa korostanut oppi tarjosi erään tulkinnan Kailan varhaiselle maailmankäsitykselle, ja vaikka Kaila hylkäsi vitalismin jo muutaman vuoden kuluttua, niin eräät bergsonilaiset teemat jatkoivat vaikutustaan hänen psykologiassaan. Pysyvimmän vaikutuksen maailmankäsitystään kriittisesti ja levottomasti etsineeseen Kailaan teki Ernst Machin, jonkin aikaa Bertrand Russellin ja Harald Höffdingin kannattama neutraali monismi, jonka mukaan todellisuus ei ole sen enempää aineellista kuin henkistäkään, vaan perimmältään yhtenäistä ainesta. Kaila etsi kestävää muotoilua vastaavalle käsitykselle läpi elämänsä.

Kaila esitti kokeellisen psykologian alaan kuuluneen väitöskirjansa Über die Motivation und die Entscheidung vuonna 1916, jolloin hän myös avioitui J.V. Snellmanin (ks. Snellman, Johan Vilhelm) pojantyttären, taidemaalari Anna Snellmanin (1886–1962) kanssa. Opintojensa ohella Kaila toimi 1910-luvulla Filosofisen yhdistyksen sihteerinä ja sen kokousten aktiivisena esitelmöijänä. Kaunokirjallisia kykyjään hän hyödynsi aikakauslehti Ajan toimitussihteerinä sekä Ajan ja sanomalehti Uuden Suomettaren kirjallisuus- ja teatteriarvostelijana. Kaila kunnostautui niin ikään tyylitajuisena ja vivahteikkaana ranskan-, saksan-, englannin-, tanskan- ja ruotsinkielisen kirjallisuuden kääntäjänä. Kaila kokeili uraa myös teatterin palveluksessa. Hän oli Valtion näyttämötaidetoimikunnan sihteeri vuosina 1918–1920 ja Suomen Kansallisteatterin dramaturgi vuosina 1919–1921. Samoihin vuosiin ajoittui Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan puheenjohtajuus. Tiede vei kuitenkin voiton taiteesta, kun Kaila nimitettiin vastikään perustetun Turun yliopiston ensimmäiseksi filosofian professoriksi vuonna 1921.

Turussa Kailaa odottivat vaativat tehtävät: toimivan tiedeyhteisön rakentaminen tyhjästä ja oman tutkijanuran edistäminen kalvavassa älyllisessä eristyneisyydessä. Kailan entinen opettaja Edvard Westermarck (ks. Westermarck, Edvard) oli tullut Turkuun Åbo Akademin professoriksi samaan aikaan kuin Kaila, mutta miesten välille ei syntynyt mainittavaa vuorovaikutusta. Kaila arvosti Westermarckia, mutta tämä ei osoittanut mielenkiintoa eikä ymmärrystä Kailan harrastamia filosofian ja psykologian uusia suuntauksia kohtaan. Kailan nousu Wienin piirin filosofisen vallankumouksen tasalle piirtyy tätä taustaa vasten huomionarvoisena saavutuksena.

Kailan virkauran taitekohta oli siirtyminen Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professoriksi vuonna 1930 dramaattisen valitusprosessin jälkeen (ks. Salmela 1998, 132–133). Helsinkiin palannut Kaila nousi nopeasti Suomen johtavaksi filosofiksi ja yliopistonsa näkyvimmäksi henkiseksi vaikuttajaksi. Hän uudisti teoreettisen filosofian ja psykologian tutkintovaatimukset sekä käynnisti psykologisen laitoksen ja laboratorion toiminnan vuonna 1932. Kailalta tilattiin myös puolivirallinen historiikki, Kolmesataa vuotta yliopistoelämää, Helsingin yliopiston 300-vuotisjuhlia varten vuonna 1940. Filosofina Kailasta tuli suunnannäyttäjä, joka käynnisti ja vakiinnutti suomalaista filosofiaa toisen maailmansodan jälkeen hallinneen modernin logiikan ja tieteenfilosofian tutkimusperinteen. Kaila toimi myös Filosofisen yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1936–1952.

Kailan karismaattinen taiteilijapersoonallisuus oli omimmillaan hänen luennoillaan. Niillä ei kyselty – väittelystä puhumattakaan – ja taukojakin pidettiin vain, kun professori muisti tai tunsi siihen itse tarvetta. Pitkästyminen ei silti uhannut, sillä lukuisat aikalaiskuvaukset todistavat dramaattisen professorin tehneen lähtemättömän vaikutuksen jokaiseen kuulijaansa. Kailan luennot olivat älyllisiä löytöretkiä, joilla ilman muistiinpanoja esiintynyt puhuja johdatti yleisönsä filosofian ja psykologian ajankohtaisiin kysymyksiin, vanhentuneina ja virheellisinä pitämiään käsityksiä vastaan kärkkäästi hyökkäillen. Vaikka Kailan luennoitsijana antama vaikutelma saattoikin olla itsetietoinen ja teatraalinen, niin dramaattinen esiintymistapa ei ollut hänelle itsetarkoitus. Tärkeintä olivat ongelmat, joita Kaila halusi häiritsemättä pohtia ja kehitellä.

Kailan kausi Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorina päättyi vuonna 1948, kun hänet kutsuttiin samaan aikaan perustetun Suomen Akatemian jäseneksi. Akateemikkona Kaila vapautui rasittavista hallinto- ja opetusvelvoitteista, mutta säilytti oikeuden opetukseen. Kaila lopetti kuitenkin julkiset luentonsa jo vuonna 1951. Viimeisen vuosikymmenensä opetustoiminnasta ja yhteiskunnallisesta osallistumisesta vetäytynyt akateemikko vietti tutkimukselleen omistautuneena. Työ katkesi kuolemaan Kirkkonummen huvilalla 31.7.1958.



Filosofian osa-alueet ja keskeiset teokset

Kailan ajattelun punainen lanka on filosofisessa heräämisessä avautuneen maailmankäsityksen täsmentäminen ja perustelu. Todellisuuden kaikkiyhteisyyden visionsa ohjaama Kaila tunsi vetoa oppeihin, jotka kykenivät kuromaan umpeen näennäiset kuilut “niinsanotun aineellisen ja niinsanotun sielullisen, elottoman ja elollisen, ruumiillisen ja henkisen” (Kaila 1992, 506) välillä. Hän ei kuitenkaan tyytynyt mihinkään jo olemassa olevaan maailmanselitykseen.

Jaakko Hintikka on tiivistänyt Kailan ajattelun pääpiirteet romantiikan ajan luonnonfilosofian tuntomerkkeihin: antimaterialismiin, dynamismiin, individualismiin ja holismiin. Antimaterialismi liittyy Kailan monismiin, jonka mukaan aine ja henki ovat saman todellisuuden ilmenemismuotoja. Dynamismi tarkoittaa ilmiöiden tarkastelua pitempien tapahtumakulkujen puitteissa. Individualismi viittaa vaatimukseen olioiden yksilöllisen erikoislaadun tuntemisesta. Tärkein on kuitenkin holismin periaate. Se sanoo, ettei kokonaisuutta hallitsevia lainalaisuuksia voida palauttaa sen osien toiminnan lainalaisuuksiin. Juuri holismin varaan Kaila rakensi niin psykologiansa kuin luonnonfilosofiansakin.



Psykologia

Kaila aloitti tieteellisen uransa psykologina. Hänen ihmiskäsityksensä oli naturalistinen. Mitään biologisesta rakenteesta riippumatonta “henkeä” ei ole, vaan tajunnan ilmiöt tapahtuvat kehon puitteissa. Kaila ei silti hyväksynyt reduktionismia, joka palauttaa tietoisuuden sisällöt aivoprosessien kuvauksiin. Hän kannatti läpi elämänsä psykofyysistä parallelismia, jonka mukaan tietoisuuden ilmiöt ja kehon prosessit muodostavat kaksi toisiaan vastaavaa, mutta käsitteellisesti itsenäistä näkökulmaa samaan tapahtumiseen.

Kailan varhaista psykologiaa hallitsi assosiaatiopsykologinen näkemys, jonka mukaan tietoisuuden ilmiöt riippuvat keskushermoston fysikaalisesta tapahtumisesta ja molempia hallitsee mekanistinen syysuhteen laki. Teoksessa Sielunelämä biologisena ilmiönä (1920) Kaila hylkäsi vitalistisen psykologian käsitykset, joiden mukaan tarkoitushakuiset psyykkiset pyrkimykset vaikuttavat hermostolliseen tapahtumiseen ja mekanistinen ajattelutapa on älyllinen, tarpeiden sanelema harha. Tietoisuuden ilmiöitä koskevat ilmaukset voitaisiin siten periaatteessa korvata keskushermoston tiloja koskevalla biologisella kuvauksella, vaikka tämä ei käytännössä olekaan mahdollista. Mekanistinen periaate pätee myös mielen toimintaan. Se perustuu assosiaatiolakeihin eli tietoisuuden sisältöjen yhdistymiseen säännönmukaisesti yhdessä esiintyviksi sarjoiksi.

Kailan psykologian kypsä kausi alkoi 1920-luvun lopulla, kun hän tutustui Max Wertheimerin, Kurt Koffkan ja Wolfgang Köhlerin kehittämään hahmoteoriaan. Ensimmäiset hahmoteorian vaikutteet näkyvät jo assosiaatiopsykologian päälinjoja seuraavassa Sielunelämän rakenteessa (1923), jossa Kaila kannatti havaitsemisen kokonaisvaltaisuutta. Kokonaan hahmoteorian inspiroimia ovat laajaa luonnonfilosofista teoriaa tavoitteleva Beiträge zu einer synthetischen Philosophie (1928) ja sen suomenkielinen yleisesitys Nykyinen maailmankäsitys (1929). Näissä teoksissa holistinen hahmoteoria kohoaa kaikkea tapahtumista hallitsevaksi monistisen filosofian johtoaatteeksi. Hahmoteorian psykologisessa sovelluksessa pysytteli Wienissä Charlotte Bühlerin (1893–1974) psykologian laboratoriossa suoritettuun tutkimukseen perustuva Die Reaktionen des Säuglings auf das menschliche Gesicht (1932). Kaila osoitti, että imeväisikäinen lapsi oppii ensimmäisenä tunnistamaan kasvoista tietyn silmien alueen muodostaman hahmon, ei yksittäisiä kasvonpiirteitä. Tunnetuimman ilmauksensa hahmoperiaate sai kuitenkin Kailan psykologisessa pääteoksessa Persoonallisuus (1934), jonka G.H. von Wright (ks. Wright von, Georg Henrik) nimesi Kailan merkittävimmäksi teokseksi.

Persoonallisuus on Kailan mukaan monikerroksinen, animaalisista, henkisistä ja syvähenkisistä tarpeista koostuva, sisäisesti jännitteinen rakenne, joka on otettava huomioon kokonaisuutena käyttäytymistä selitettäessä. Tarpeiden avulla voidaan selittää se tarkoitushakuinen mielekkyys, joka ilmenee kaikessa inhimillisessä käyttäytymisessä alkeellisista aistihavainnoista korkeimpaan ajatteluun asti. Kailan näkemys on sukua freudilaiselle syvyyspsykologialle. Kaila menee kuitenkin vielä “syvemmälle” kuin Freud korostaessaan, että myös tarpeiden tiedostaminen on tarpeiden määräämä tapahtuma. Vaikka Kaila julkaisi eräitä psykologisia artikkeleita vielä Persoonallisuuden jälkeenkin, hänen ensisijainen mielenkiintonsa suuntautui filosofiaan.



Filosofia

Kailan filosofinen ajattelu jakautuu kolmeen kauteen hänen ammatillisen uransa tärkeimpien käänteiden mukaisesti. Ensimmäinen, etsintävaihe, ajoittuu Turun kauteen vuoteen 1930 saakka. Toisen vaiheen aikana Kailan tutkimus kytkeytyi tiiviisti loogisen empirismin tietoteoreettisiin ja loogisiin ongelmiin. Viimeisenä kymmenenä elinvuotenaan Kaila paneutui jälleen jo varhaisena tavoitteenaan olleen synteettisen luonnonfilosofian rakentamiseen.

Kailan filosofisen etsintäkauden tutkimukset tarkastelevat todennäköisyyttä ja siihen perustuvaa luonnonlakien tilastollista tulkintaa, induktiivista päättelyä (Der Satz vom Ausgleich des Zufalls, 1925; Die Prinzipien der Wahrscheinlichkeitslogik, 1926), sekä logiikan ja matematiikan filosofiaa (Probleme der Deduktion, 1928). Historiallisesti merkittävin varhaistöistä on Wahrscheinlichkeitslogik, jossa Kaila esitteli “loogisen empirismin” omana tietoteoreettisena kantanaan – vuosia ennen Wienin piirin edustajia. Turun kauden mielenkiintoisimpia töitä ovat Beiträge zu einer synthetischen Philosophie (1928) ja sen suomenkielinen yleisesitys Nykyinen maailmankäsitys (1929). Kaila esittää niissä ensimmäisen ja ainoan viimeistellyn version monistisesta maailmankäsityksestään.

Kaila kannatti kriittistä tieteellistä realismia, jonka mukaan itseään korjaava tiede on paras todellisuutta koskevan tiedon lähde. Kailan maailmankäsityksen “nykyisyys” viittaa siten pyrkimykseen luoda filosofinen kokonaisesitys ajan edistyneimpien tieteellisten teorioiden pohjalta. Synteesin perusta on holismin periaate, joka vallitsee Kailan mukaan koko todellisuutta. Kokonaisuuksissa – olivatpa ne hiukkaskenttiä, eläviä soluja tai aistihavaintoja – ilmenee uusia laadullisia ominaisuuksia, joita ei voi palauttaa kokonaisuuden osien ominaisuuksiin. Kaila esittää, että “aine” on rakenneosasten suhdejärjestelmä, jonka sisältönä laadut ilmenevät. Laadut – kuten koetut äänet, valot ja värit – voidaan puolestaan määritellä tietyn suhdejärjestelmän, kuten ihmisaivojen, kenttätilaksi. Koko todellisuus voidaan käsittää aineelliseksi rakenteen kannalta tarkasteltuna ja henkiseksi laadun näkökulmasta katsottuna. Nämä tarkastelutavat yhteen nivova metafyysinen monismi saavutetaan, jos laadut ja rakenteet tulkitaan saman neutraalin aineksen ilmentymiksi.

Kailan luonnonfilosofia ei saavuttanut laajaa huomiota 1920-luvun lopulla. Ajan johtavaksi suuntaukseksi oli nousemassa “tieteellistä filosofiaa” edustanut Wienin piiri. Wieniin tähysi myös Kaila, joka oli jo 1927 lähestynyt Rudolf Carnapia ja Moritz Schlickiä näytekappaleilla omista töistään. Kaila vierailikin Wienissä ja Berliinissä, jossa hän tapasi sikäläistä tieteellisen filosofian yhdistystä johtaneen Hans Reichenbachin. Näillä vierailuilla lujittuivat ne yhteydet, jotka kytkivät Kailan ajattelun liki kahden vuosikymmenen ajaksi loogisen empirismin tutkimusongelmiin.

Kailan vuorovaikutus loogisen positivismin kanssa kiteytyy neljään teokseen. Der logistische Neupositivismus. Eine kritische Studie (1930) on kriittinen kommentaari Carnapin teoksesta Der logische Aufbau der Welt (1928), jossa loogisen positivismin peruskäsitykset todellisuuskäsitteiden loogisesta rakentamisesta ja käännettävyydestä esitetään ensimmäisen kerran järjestelmällisessä muodossa. Kaila omaksui konstituutioteorian ja käännettävyysteesin, joita hän soveltaa teoksissa Über das System der Wirklichkeitsbegriffe. Ein Beitrag zum logischen Empirismus (1936) ja Über den physikalischen Realitätsbegriff. Zweiter Beitrag zum logischen Empirismus (1941). Näiden Kailan filosofisesti kypsimpinä pidettyjen töiden välillä ilmestyi hänen yleisesityksensä loogisesta empirismistä, Inhimillinen tieto (1939).

Kailan looginen empirismi ja siihen sisältyvä näkemys tiedon ja todellisuuden loogisesta rakentumisesta muodostavat omintakeisen kokonaisuuden. Von Wright on huomauttanut, että loogisten positivistien tavoitteena oli kieltämättä monistinen filosofia mutta eri tavalla kuin Kailalla. Carnapin ja kumppanien monismi pyrki osoittamaan eri tieteiden käsitteellisen ja tietoteoreettisen ykseyden, kun taas kysymys todellisuuden luonteesta hylättiin kokemuksen avulla ratkeamattomissa olevana näennäisongelmana. Tämä oli katkera pala todellisuuden ykseyttä kannattavan metafyysisen monismin innoittamalle Kailalle. Hän protestoi jyrkästi toteamalla, että Carnapin kanta merkitsee “kaiken filosofian loppua... sillä tieteen 'realistinen kieli' on enemmän kuin pelkkä puhetapa; se on tieteen elävän sielun ilmaus” (Kaila 1979, 4). Kailan omaa ajattelua leimaakin metafyysisen monismin sisällyttäminen tietoteoreettisen ja loogisen tutkimuksen yhteyteen.

Kaila tiivistää oman loogisen empirisminsä neljään teesiin. Nämä ovat (i) synteettisen apriorin kielto, (ii) koeteltavuusteesi, (iii) käännettävyysteesi sekä (iv) looginen behaviorismi. Ensimmäinen periaate toteaa, että lauseet, joiden totuus ei perustu käsitteiden merkitysten yhtäpitävyyteen, eivät voi olla tosia kokemukseen perustuvasta todistusaineistosta riippumatta. Koeteltavuuden periaate sanoo, että jokaisella todellisuutta koskevalla lauseella täytyy olla reaalisisältö, eli sen totuudesta täytyy kokemukseen nähden seurata jotain määrättyä. Käännettävyysteesi puolestaan edellyttää, että jokainen todellisuutta koskeva teoria on voitava kääntää kokemuksen kielelle. Looginen behaviorismi väittää vihdoin, että kokemusta kuvailevat lauseet voidaan kääntää kokijan aivotiloja ja havaittavaa käyttäytymistä koskeviksi lauseiksi. Kailan teorian omaperäisin osa on kuitenkin invarianssin käsite.

Invarianssi tarkoittaa samanlaisuutta, säännön- tai lainmukaisuutta, joka G.H. von Wrightiä lainaten “kattaa erilaiset ilmiöt yhteisen käsitteen alle ja antaa meille kyvyn ennakoida tai ennustaa uusia ilmiöitä kyseisen säännönmukaisuuden piirissä” (von Wright 1992, 83). Ihmisellä on taipumus havaita esimerkiksi värejä, muotoja ja liikettä selvärajaisempina ja säännönmukaisempina kuin ne ovat; tässä toimii havaitsemisen invarianssi. Meillä on myös tarve järjestää todellisuus tiedollisesti käsitteillä, jotka ilmentävät todellisuudessa havaittuja säännönmukaisuuksia. Käsitteet muodostavat välittömistä kokemussisällöistä teoreettisiin käsitteisiin etenevän loogisten konstruktioiden sarjan. Todellisuuden rakentumisen suunta on kuitenkin päinvastainen kuin tietämisen järjestys. Näin todentuu se Leibnizin käsitys, että säännönmukaisuuden lisääntyminen merkitsee suurempaa todellisuuden astetta.

Kaila alkoi luopua loogisesta empirismistä käännettävyysteesiin ja loogiseen behaviorismiin sisältyneiden ongelmien takia. Hän myönsi, ettei välittömien aistikokemusten kuvauksia voida jäännöksettömästi kääntää fysikaaliselle kielelle. Ratkaisu oli kahden kielen malli, jonka mukaan todellisuuden kuvaukseen tarvitaan fysikaalisen kielen ohella havaintokokemusten kieli. Kahden kielen malli jäi kuitenkin välietapiksi, jonka Kaila hylkäsi 1940-luvun puoliväliin tultaessa. Hänen kiinnostuksensa siirtyi modernin fysiikan kenttäteoriaan, jossa hän näki lupaavan perustan monistiselle maailmankäsitykselleen. Uutena kenttäteorian edellyttämänä syy–vaikutus-suhteena Kaila esitteli terminaalikausaliteetin. Se selittää tapahtumista sen reuna-, raja- ja loppuehdoista käsin, perinteisen alku- ja ennakkoehtoihin perustuvan initiaalikausaliteetin sijasta. Pyrkimys terminaalikausaliteetin varaan rakentuvan luonnonkäsityksen esittämiseen, samoin kuin teos Hahmottuva maailma, jäivät kuitenkin keskeneräiseksi Kailan kuoleman takia. Kailan luonnonfilosofian kiteytykseksi jäi näin lause, jonka hän oli lainannut Ernst Machilta varhaisen Sielunelämä biologisena ilmiönä -teoksensa motoksi: “Luonnontutkijan korkein filosofia on keskeneräisen maailmankatsomuksen kestäminen.”

Vaikka Kaila rajasi “vakavan ja asiallisen” filosofian tieteellisen käsitteen- ja teorianmuodostuksen loogiseen ja tietokriittiseen erittelyyn sekä tieteellisen maailmankäsityksen rakentamiseen, niin tämä ei estänyt häntä ottamasta kantaa moraali- ja kulttuurifilosofisiin kysymyksiin. Päinvastoin, Kaila, joka oli omaksunut taide- ja kulttuurikäsityksensä Suomen kansallisromanttisen taiteen klassikoilta Juhani Aholta, Pekka Haloselta, Eero Järnefeltiltä, F.E. Sillanpäältä, Eino Leinolta ja Jean Sibeliukselta, oli eräs 1930- ja 1940-lukujen arvovaltaisimmista kulttuuripersoonista Suomessa, ja hänen teoksensa Syvähenkinen elämä (1943) oli yksi aikansa luetuimmista elämänfilosofisista kirjoista.

Kailan elämänfilosofinen ajattelu rakentuu psykologiasta johdetun syvähenkisen elämän ihanteen ympärille. Ihmisellä on Kailan mukaan lajityypillinen tarve syvähenkiseen elämään: esteettisten, eettisten ja uskonnollisten arvojen kokemiseen ja toteuttamiseen. Sitä luonnehtivat samat ominaisuudet kuin klassista taidetta: syvyys, aitous ja monikerroksisuus. Nämä ominaisuudet kiteytyvät dogmeista puhdistetussa uskonnollisessa elämäntunnossa: hartauden, pyhyyden ja olemassaolon syvän merkityksellisyyden kokemuksissa. Kaila myöntää, että korkeauskonnot ovat syvähenkisen elämän “hyökyjä”, jotka kannattavat syvähenkisiä arvoja. Toisaalta uskonnot ovat myös “henkisiä vakuutuslaitoksia”, joissa purkautuvat alempien tarpeiden, kuten itsesuojelun ja vallantahdon pyyteet. Uskontojen dogmit eivät myöskään tee oikeutta uskonnolliselle elämäntunnolle eli syvähenkisyydelle, jonka tärkeimmät esikuvat Kaila ammentaa eurooppalaisen korkeakulttuurin perinteestä. Tämän korkeakulttuurin “temppelin” puolesta Kaila vetosi pateettisissa, retorisesti taitavissa puheissaan ja esitelmissään.

Kailan poliittisen ajattelun ydinteema oli kommunisminvastaisuus. Oikeistolaisen sukutaustan omannut Kaila uskoi, että kommunismi on länsimaisen kulttuurin perusarvoja uhkaava maailmankatsomus, jonka leviäminen on estettävä. Kaila kannatti 1930-luvun alussa Paneurooppa-liikettä, joka ajoi Länsi-Euroopan maiden valtio- ja tulliliittoa eurooppalaisen kulttuurin maailmanlaajuisen johtoaseman turvaamiseksi ja uuden maailmansodan, kurjistumisen sekä bolsevismin leviämisen estämiseksi. Kun Paneurooppa-liike menetti 1930-luvun lopulle tultaessa mahdollisuutensa vaikuttaa historian kulkuun, Kaila tukeutui kansallissosialistiseen Saksaan, joka esittäytyi propagandassaan eurooppalaisen kulttuurin suojelijana. Kailan panos suomalaiseen saksalaissuuntaukseen sisältyy hänen Saksassa jatkosodan alkuvaiheessa 1941–1942 julkaisemiinsa artikkeleihin, joissa hän esitteli suomalaisuutta sekä Suomen ja Saksan perinteisiä filosofisia yhteyksiä. Kaila pettyi kuitenkin Saksaan jo toisen maailmansodan kestäessä ja reagoi kielteisesti Oslon yliopiston sulkemista ja Tanskan juutalaisten kohtelua vastaan vuonna 1943.



Vaikutus

Kailan vaikutusta suomalaisen tieteen kehitykseen on luonnehdittu valtavaksi. Erik Allardtin mukaan “tuskin kukaan muu yksittäinen henkilö on Suomen itsenäisyyden aikana vaikuttanut niin paljon ja voimakkaasti vallitsevaan tieteelliseen ilmapiiriin kuin Eino Kaila” (Allardt 1973, 240). Hän toi suomalaiseen tiedeyhteisöön uusia kansainvälisiä suuntauksia, kuten kokeellisen psykologian, perinnöllisyyspsykologian, hahmo- ja persoonallisuuspsykologian, matemaattisen logiikan sekä loogisen empirismin. Tästä suuntauksesta tuli toisen maailmansodan jälkeen hallitseva suuntaus Suomessa ja Pohjoismaissa, ja Kailan Inhimillinen tieto oli kaikkien tieteellistä uraa tavoitelleiden perusoppikirjoja. Yhtä suuri tieteellinen mutta laajempi maailmankatsomuksellinen vaikutus oli Persoonallisuudella. Se on myös erinomainen näyte siitä tieteellisestä laaja-alaisuudesta, jolla Kaila – mahdollisesti viimeisenä suomalaisena – kykeni yhdistämään humanistisen ja luonnontieteellisen sivistyksen.

Kaila on arvioitu suomalaisen tieteellisen psykologian kantaisäksi. Hän perusti Suomen ensimmäiset psykologian laboratoriot Turkuun ja Helsinkiin ja koulutti ensimmäisen sukupolven psykologit assistentteinaan. Hänen aloitteestaan psykologia sai myös oman professuurin Helsingin yliopistoon 1951. Sen haltijaksi tuli Kai von Fieandt (1909–2001). Psykologian professoreiksi nousivat Kailan oppilaista myös Arvo Lehtovaara (1905–1985), Ohto Oksala (1905–1984), Kullervo Rainio (1924–) ja Martti Takala (1924–). Hänen merkittävin hallinnollinen saavutuksensa oli Edwin Linkomiehen kanssa tehty aloite Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan perustamisesta.

Kailan luoma koulukunta hallitsi suomalaista filosofiaa 1970-luvulle saakka. Kailaa voidaan pitää suomalaisen filosofian vaikutusvaltaisimpana suunnannäyttäjänä sitten J.V. Snellmanin, jonka vaikutus oli laimentunut ja sekoittunut muihin suuntauksiin 1900-luvulle tultaessa. Kailan oppilaita olivat myöhemmät akateemikot G.H. von Wright (1916–2003) ja Oiva Ketonen (1913–2000) sekä Wittgenstein-tutkijana kansainvälisen maineen luonut Erik Stenius (1911–1990). Myös Jaakko Hintikka (1929–), joka oli varsinaisesti von Wrightin oppilas, ehti osallistua Kailan opetukseen. Yhdessä nämä filosofit välittivät ja lujittivat Kailan vaikutuksen seuraaville tutkijapolville. Tieteen ykseyttä kannattaneen Kailan vaikutus säteili niin ikään yhteiskuntatieteisiin, kasvatustieteisiin sekä luonnontieteisiin.

Vaikka Kaila teki valtavan vaikutuksen suomalaiseen tiedeyhteisöön, hän ei jättänyt merkittäviä jälkiä tutkimusalojensa kansainväliseen kehitykseen. Kailan sukupolven loogiset positivistit tunsivat hänen ansionsa, mutta Kailaan viittasi vain A.J. Ayer. Kailalla oli myös laaja skandinaavinen lukijakunta suomenkielisten teostensa ruotsinnosten ansiosta. Hänen elämäntyönsä kestävin osa painottunee silti opetukseen, jota hänen oppilaansa ovat yhteen ääneen kiittäneet.

Vaikka Kaila piti logiikkaa tärkeänä filosofisten ongelmien erittelyn apuvälineenä, niin hän ei ollut varsinaisesti ollut loogikko tai analyyttinen filosofi. Analyyttisen filosofian kielikeskeisyys oli Kailalle vierasta, eikä hän hyväksynyt Wienin piirin pyrkimystä rajoittaa filosofia käsitteelliseen ja tietoteoreettiseen tutkimukseen, sillä tämä ohjelma merkitsi Kailan rakkaan metafyysisen monismin hylkäämistä ratkaisemattomana näennäisongelmana. Tämä perustava ero paljastaa Kailan aseman eräänlaisena välittäjähahmona, joka omaksui 1900-luvun filosofian, ennen muuta loogisen empirismin, lähestymistavat ja menetelmät ratkaistakseen vuosisadan vaihteen ja 1800-luvun romantiikan ajan filosofiasta kumpuavat tutkimusongelmansa. Tämä paradigmaero selittää osaltaan Kailan luonnonfilosofisen projektin epäonnistumista.

 


Suositeltavaa jatkolukemista

Leinonen, Mikko (2008). Tieteellinen ajattelu ja filosofian rikkaruohot. Filosofian identiteetistä suomalaisen filosofian ongelmana ja filosofiakäsitykset Eino Kailan ja Erik Ahlmanin tuotannossa. Acta Universitatis Tamperensis, 1313, Tampereen yliopisto.
– Käsittelee Kailan filosofiakäsitystä ja loogisen empirismin metafysiikkakritiikkiä sekä Kailan käsitysten kaventavaa vaikutusta siihen, mikä suomalaisessa akateemisessa filosofiassa hyväksytään filosofiseksi ongelmaksi.

Niiniluoto, I. & Pihlström, S. (toim.) (2012). Reappraisals of Eino Kaila's philosophy. Helsinki: Suomen filosofinen yhdistys. Acta Philosophica Fennica, vol. 89, 2012.

–Laaja kokoomateos Eino Kailan filosofiasta.



Kirjallisuutta

Allardt, Erik (1973). Naturalismi ja positivismi. Teoksessa Alapuro, Risto, Alestalo, Matti ja Haavio-Mannila, Elina (toim.). Suomalaisen sosiologian juuret. Porvoo-Helsinki, WSOY. 226–268.

Hintikka, Jaakko (1992). Eino Kaila's 'Blue Fire'. Teoksessa Niiniluoto, Ilkka, Sintonen, Matti, ja von Wright, G.H, (toim.). Eino Kaila and Logical Empirism. Acta Philosophica Fennica, 52. 152–159.

Ihanus, Juhani (1994). Vietit vai henki. Helsinki, Yliopistopaino.

Jääskeläinen, Manu (1983). Eino Kailan psykologia. Helsinki, Helsingin yliopisto, Psykologian laitos.

Kaila, Eino (1992). Valitut teokset 2. (Toim. Ilkka Niiniluoto.) Helsinki, Otava.

Kaila, Eino (1979). Filosofian klassillinen näkemys aineellisen ja sielullisen suhteesta. Teoksessa Knuuttila, Simo, Manninen Juha, ja Niiniluoto Ilkka (toim.). Aate ja maailmankuva. Porvoo-Helsinki, WSOY. 436–456.

Lagerspetz, Kari (1997). Eino Kaila – kahden kulttuurin sillanrakentaja, Tieteessä tapahtuu 7, 1997.

Lehtovaara, Arvo (1979). Muistelmia Suomen psykologian vaiheista 1930–1950-luvulla, Psykologia 14. 54–57.

Niiniluoto, Ilkka (1992). Syvähenkisen empiristin hahmottuva maailma: Eino Kaila 1936–58. Teoksessa Kaila, Eino. Valitut teokset 2. 7–33.

Salmela, Mikko (1998). Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Helsinki, Otava.

von Wright, G.H.(1992). Minervan pöllö. Esseitä vuosilta 1987–1991. Helsinki, Otava.

von Wright, G.H. (1979). Introduction. Teoksessa Kaila, Eino. Reality and Experience. Four Philosophical Essays. (Toim. Robert S. Cohen.) D. Reidel Publishing, Dordrecht. ix–xlii.

 


Internet-lähteet

Leinosen väitöskirjan (2008) lectio. Niin & näin 4/08.
http://netn.fi/node/3804

Mikko Salmelan lausunto Leinosen väitöskirjasta. Niin & näin 4/08.
http://netn.fi/node/3805

Muiden kommentteja Leinosen väitöskirjasta. Niin & näin 4/08.
http://netn.fi/node/3806