Markus Lammenranta (Julkaistu 13.3.2009, muokattu 13.9.2014)
Tietomme ulkoisesta todellisuudesta perustuu viime kädessä havaintoon. Keskeinen havaintoa koskeva tietoteoreettinen kysymys onkin, miten havainto voi olla todellisuutta koskevan tiedon lähde. Havainto on lisäksi mentaalinen tapahtuma, mikä tekee siitä myös mielenfilosofian tutkimuskohteen. Mielenfilosofia on kiinnostunut havainnon luonteesta ja siitä, miten havainto kytkeytyy fysikaaliseen todellisuuteen. Se siis tutkii havainnon metafysiikkaa. Lisäksi havainto on tärkeä tutkimuskohde myös kognitiivisessa psykologiassa ja aivotutkimuksessa.
- Aistikokemus ja havaintouskomus
- Havainnon sisältö
- Havainnon kvalitatiivinen sisältö
- Epäsuora eli edustuksellinen realismi
- Fenomenalismi eli suora irrealismi
- Adverbialismi
- Kokemuksen representaationalinen eli intentionaalinen sisältö
- Käsitteellinen sisältö
- Ei-käsitteellinen sisältö
- Intentionalismi ja hallusinaatiot
- Disjunktivismi ja naiivi realismi
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
Aistikokemus ja havaintouskomus
Havainnossa näyttää olevan kaksi puolta: havaintokokemus eli aistimus sekä uskomus. Jotkut havaintoteoriat kytkevät havainnon vain toiseen näistä, mutta vaikuttaa siltä, että uskottavan havaintoteorian tulisi ottaa molemmat huomioon. Molemmat puolet ovat hyvin esillä myös siinä, miten puhumme havainnosta.
Usein puhumme havainnosta tiedollisessa merkityksessä. Havaitseminen tarkoittaa tällöin tietämistä. Jotta voisin havaita, että kissa on katolla, minulla täytyy olla uskomus, että kissa on katolla. Mutta tämän uskomuksen täytyy myös olla tosi: kissan täytyy todella olla katolla. Lisäksi uskomus ei voi olla pelkästään sattumalta tosi: minun täytyy tietää, että kissa on katolla.
Havainto on kuitenkin enemmän kuin pelkkä uskomus (tai tieto). Siinä on myös kokemuksellinen tai aistimuksellinen puoli: saatoin nähdä tai saatoin kuulla, että kissa on katolla. Kummassakin tapauksessa minulla on sama uskomus, että kissa on katolla, mutta kokemus on erilainen. Edellisessä tapauksessa minulla on näköaistimus, jälkimmäisessä kuuloaistimus. Joskus sanaa “havainto” käytetään jopa puhtaasti ei-tiedollisessa mielessä tarkoittamaan tällaista kokemusta. Tällöin ajatellaan, että saatoin nähdä kissan katolla ilman, että minulla oli mitään uskomusta kyseisestä kissasta. Minulla oli tietty näköaistimus kissasta ilman uskomusta tai tietoa siitä, että kyseessä oli kissa.
Aistikokemus on siis olennainen osa havaintoa. Jos esimerkiksi suljemme hetkeksi silmämme, voimme säilyttää muistissa juuri muodostamamme havaintouskomuksen, mutta tällöin meillä ei ole mitään näköaistimusta. Kun jälleen avaamme silmämme, ero on dramaattinen. Ero koskee aistikokemusta. Tämän olennaisuus voitaisiin kuitenkin yrittää kiistää vetoamalla ns. sokeanäköön (Weiskrantz et al., 1974). Jotkut aivovamman saaneet potilaat ovat kertoneet menettäneensä näkönsä ja väittävät, ettei heillä ole lainkaan näköaistimuksia. Kuitenkin he ovat pystyneet tarkasti erottamaan sokeassa näkökentässään tiettyjen ärsykkeiden luonteen ja sijainnin. Tässäkään ilmiössä ei kuitenkaan välttämättä ole kysymys havainnosta ilman kokemusta. Kyseisillä potilailla saattaa olla aistikokemuksia, joista he eivät vain ole tietoisia.
Havainnon sisältö
Havainnon sisällöstä puhuttaessa tarkoitetaan yleensä aistikokemuksen sisältöä. Jos sanaa “sisältö” käytetään väljästi, voidaan erottaa kahdenlaisia havainnon sisältöä koskevia teorioita. Representationaalisten eli intentionaalisten teorioiden mukaan havainnolla on representationaalinen sisältö. Tällöin kokemuksen sisältö on se, millaisena se esittää maailman. Kvalitatiivisten teorioiden mukaan taas kokemuksella on kvalitatiivinen luonne eikä lainkaan representaationaalista sisältöä. On myös teorioita, joiden mukaan havaintokokemuksella on sekä representaationalinen että kvalitatiivinen sisältö.
Ero näiden kahdenlaisten teorioiden välillä tulee esiin niiden erilaisessa suhtautumisessa aistittaviin ominaisuuksiin. Näyttää siltä, että olemme havaintokokemuksessa tietoisia tietyistä objektien ominaisuuksista: niiden punaisuudesta, kovuudesta, lämpimyydestä, muodosta jne. Representationaalisten teorioiden mukaan nämä ovat ominaisuuksia, joita on aineellisilla esineillä. Ne ovat ominaisuuksia, jotka havainto esittää havainnon kohteena olevalla aineellisella esineellä olevan. Kvalitatiivisten teorioiden mukaan aistittavat ominaisuudet eivät ole aineellisen esineen ominaisuuksia. Ne ovat kokemuksen itsensä ominaisuuksia, jonkinlaisia mentaalisia ominaisuuksia, joita nykykeskustelussa kutsutaan kvalioiksi (qualia).
Havainnon kvalitatiivinen sisältö
Vaikkei havaintokokemuksella kvalitatiivisten teorioiden mukaan ole representaationaalista sisältöä, siinä ajatellaan kuitenkin olevan kysymys tietoisuudesta, joka kohdistuu johonkin objektiin. Tämä tietoisuus on aito relaatio havainnon subjektin ja objektin välillä, minkä takia sekä subjektin että objektin täytyy olla olemassa. Juuri tämän objektin ominaisuudet määräävät kokemuksen kvalitatiivisen luonteen.
Voisi ajatella, että kokemuksen kohteena on aineellinen esine, jonka ominaisuuksista näytämme olevan kokemuksessa tietoisia. Uuden ajan filosofit ovat kuitenkin pitäneet tällaista suoraa realismia naiivina. Heidän mukaansa havaintovirheet ja hallusinaatiot osoittavat, ettemme ole havainnossa lainkaan suoraan tietoisia aineellisten kappaleiden ominaisuuksista. Havaintovirhe syntyy, kun esineellä näyttää olevan toisenlaisia ominaisuuksia kuin sillä todella on: veteen työnnetty keppi näyttää taipuneelta, markan kolikko näyttää vinosti katsottuna elliptiseltä ja valkoinen esine näyttää punaisessa valossa punaiselta. Aineellisella esineellä itsellään ei ole mitään näistä ominaisuuksista. Olemme siis havaintovirheen sattuessa tietoisia ominaisuuksista, jotka eivät ole aineellisen kappaleen ominaisuuksia. Vielä dramaattisemman esimerkin tarjoavat hallusinaatiot. Ominaisuudet, joista olemme hallusinaatiotapauksissa tietoisia, eivät voi olla aineellisen esineen ominaisuuksia, koska mitään aineellista esinettä ei edes ole olemassa.
Suoran realismin kritisoija päättelee edelleen, ettemme ole edes totuudellisessa (aidossa) havainnossa suoraan tietoisia aineellisen esineen ominaisuuksista. Illusoriset ja hallusinatoriset kokemukset eivät nimittäin eroa sisäiseltä luonteeltaan (fenomenologisesti) millään tavalla tavanomaisista aistikokemuksista. Koska emme ole niissä suoraan tietoisia aineellisen esineen ominaisuuksista, emme ole myöskään totuudellisessa havainnossa suoraan tietoisia aineellisen esineen ominaisuuksista.
Epäsuora eli edustuksellinen realismi
Suoran realismin kritiikin tulos on väite, että olemme havainnossa tietoisia jonkinlaisen mentaalisen objektin tai kokemuksen itsensä ominaisuuksista. Klassisista brittiläisistä empiristeistä Locke ja Berkeley kutsuivat tällaista objektia ideaksi; Hume käytti ilmausta “vaikutelma”. Myöhemmin 1900-luvun alkupuoliskon brittifilosofit kutsuivat objektia sense-datumiksi (Moore, Russell, Price) ja sensumiksi (C. D. Broad). Sense-datum tai sensum on objekti, jolla todella on ne ominaisuudet, jotka vastaavalla aineellisella esineellä näyttää olevan. Se itse puolestaan on aina sellainen kuin miltä se näyttää. Illusorisia tai hallusinatorisia ideoita tai sense-datumeja ei ole. Ne eivät myöskään voi olla olemassa ilman, että niistä ollaan tietoisia: niiden esse on percipi (eli oleminen on havaituksi tulemista). Kolmanneksi ne ovat yksityisiä siinä mielessä, että jokainen on tietoinen vain omista ideoistaan tai sense-datumeistaan. Kyseessä on siis täysin mielestä riippuvaiset yksityiset mentaaliset objektit, jotka eivät voi näyttää toisenlaisilta kuin ovat.
Idea- tai sense-datum-teoriassa on sekä tietoteoreettisia että metafyysisiä ongelmia. Ensinnäkin tietomme ulkomaailmasta muodostuu ongelmalliseksi: Sense-data on ikään kuin verho meidän ja aineellisen maailman välissä. Mikä oikeuttaa meidät uskomaan, että verhon takana on ylipäänsä mitään? Epäsuoran eli edustuksellisen realismin mukaan tietomme ulkoisista esineistä perustuu päättelyyn. Ulkoiset oliot vaikuttavat aisteihimme synnyttäen mielessämme idean tai sense-datumin. Päättelemme tästä sitten, millainen sen synnyttänyt olio on. Ongelma on se, ettei tunnu olevan mitään hyvää päättelyä sense-datumeista ulkomaailmaan. Kaikki tällainen päättely näyttäisi edellyttävän, että meillä jo on tietoa ulkomaailmasta.
Fenomenalismi eli suora irrealismi
Jotkut idea- tai sense-datum-teorian kannattajat, kuten Berkeley, C. I. Lewis ja Russell eräässä vaiheessa, ryhtyivät kannattamaan edellä todettujen vaikeuksien takia fenomenalismia (suoraa irrealismia). He argumentoivat, että aineelliset esineet ovat luonteeltaan tiedettävissä olevia, koska ne itse asiassa muodostuvat ideoista tai sense-datumeista. Puhe aineellisista esineistä on tosiasiassa puhetta aktuaalisista ja mahdollisista ideoista tai sense-datumeista. Tämän idealistisen ohjelman mukaan koko maailma voidaan konstruoida loogisesti tällaisista mentaalisista objekteista. Yritys johti periaatteellisiin vaikeuksiin havainnon suhteellisuuden takia. Se, millaisia ideoita tai sense-datumeita esiintyy, ei riipu pelkästään aineellisesta esineestä vaan myös havainto-olosuhteista. Tämän takia puhetta aineellisista esineistä ei voida kääntää puheeksi sense-datumeista.
Toinen ongelma on se, että fenomenalismi on ristiriidassa havaintoa koskevien tieteellisten tosiasioiden kanssa. On tieteessä yleisesti hyväksytty tosiasia, että näköhavainto syntyy, kun esineestä heijastuva valo osuu silmien verkkokalvolle synnyttäen aivoihin menevän sähköimpulssin. Ts. havainto syntyy kausaalisen prosessin tuloksena. Russell hylkäsi tämän takia myöhemmin fenomenalismin.
Adverbialismi
Eräs sense-datum-teoriaan liittyvä metafyysinen ongelma on, että sense-datum vaikuttaa varsin omituiselta oliolta. Sen lisäksi, että kyseessä on yksityinen mentaalinen objekti, sense-datumilla ei näytä olevan mitään määrättyä luonnetta. Tämän tuo hyvin esiin Roderick Chisholmin (1942) esittämä täplikkään kanan ongelma. Kun katsomme täplikästä kanaa, olemme tietoisia täplikkäästä sense-datumista. Kuinka monta täplää sillä on? Koska emme ole laskeneet kanan täpliä emmekä ole tietoisia mistään tietystä täplien määrästä, meidän on sanottava, ettei sillä ole mitään tiettyä määrää täpliä. Sense-datumilla kun ei ole mitään sellaisia ominaisuuksia, joista emme ole tietoisia. Miten voi olla olioita, joilla on epämääräinen määrä täpliä?
Chisholm (1966) hylkää sense-datum-teorian ja kannattaa adverbiaalista teoriaa. Hänen mukaansa on virhe päätellä siitä, että aineellinen esine näyttää punaiselta, siihen, että on olemassa sense-datum, joka todella on punainen. Tämä moninaistaisi konkreettisten yksilöolioiden määrän tarpeettomasti. Miksemme sanoisi vain, että esine näyttää punaiselta, ilman tämän näyttämisen esineellistämistä? Lauseessa “esine näyttää punaiselta” sana “punaiselta” toimii adverbiaalina. Se määrittää näyttämistä ja vastaa kysymykseen “Miten tai miltä esine näyttää?” Hallusinaatioiden tapauksessa mitään esinettä (havainnon kohdetta) ei kuitenkaan ole olemassa. Siksi Chisholmin mukaan on hiukan tarkennettava puhetapaamme ja sanottava: “Minulle ilmenee punaisesti” tai “Aistin (koen) punaisesti”. Olennaista on, että “punaisesti” viittaa tässä kokemisen tapaan eli siihen, miten koemme jotakin. Samalla tavalla kuin voimme kävellä nopeasti tai hitaasti, voimme aistia punaisesti tai keltaisesti. Nyt meillä on vain yksi havainnon kohde: normaali aineellinen kappale ja kokemuksemme siitä. Aistittavat ominaisuudet ovat kokemisen tapoja.
Adverbiaalinen teoria saattaa olla metafyysisesti tyydyttävämpi kanta, mutta pystyykö se selittämään kokemustamme ympäristöstä? Kokemuksellamme näyttää olevan avaruudellinen rakenne. Näytämme esimerkiksi olevan näköaistimuksessamme tietoisia erivärisistä objekteista, jotka sijoittuvat eri kohtiin kaksi- tai kolmiulotteisessa näkökentässä. Tämä kaikki on hyvin vaikea, ellei mahdotonta, analysoida uskottavasti kokemisen tapana, johon ei sisälly mitään tietoisuutta objekteista. Aistikokemuksella näyttäisi siis kuitenkin olevan kohde. Myöskään siihen ongelmaan, miten aistikokemus voi olla ulkomaailmaa koskevan tiedon lähteenä, adverbiaalinen teoria ei näytä tuovan lisävalaistusta.
Kokemuksen representaationalinen eli intentionaalinen sisältö
Representaationalisella eli intentionaalisella havaintoteorialla on selviä etuja sekä sense-datum- että adverbiaaliseen teoriaan nähden. Toisin kuin adverbiaalisessa teoriassa, representaationalisen teorian mukaan havaintokokemuksella on kohde. Tämä ei kuitenkaan ole mikään aineellisen maailman ja itsemme väliin asettuva mentaalinen objekti, kuten sense-datum-teoriassa, vaan tavanomainen aineellinen esine. Teorian mukaan kokemus esittää, että asiat maailmassa ovat jollain tavalla. Aistittavat ominaisuudet ovat niitä, joita kokemus esittää aineellisella esineellä olevan. Kokemuksella on siis intentionaalinen (representaationalinen) sisältö.
Vaikka representaationalinen teoria on suoran realismin muoto, se pystyy selittämään havaintovirheet ja hallusinaatiot hyvin yksinkertaisella tavalla. Asiat voivat nimittäin olla toisella tavalla kuin kokemus ne esittää. Kuten Brentano asian ilmaisee, mentaalisia (intentionaalisia) akteja luonnehtii niiden suuntautuminen kohteeseen, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla olemassa itse aktin ulkopuolella. Kohteella voi olla pelkästään intentionaalinen eksistenssi. Diogenes voi hyvin etsiä rehellistä ihmistä, vaikkei tällaista olisi olemassa.
Tyypillinen esimerkki intentionaalisesta tilasta ovat uskomukset. Jokainen ymmärtää, että uskomukset voivat olla epätosia. Ne voivat myös kohdistua objekteihin, joita ei ole olemassa, kuten Joulupukkiin. Havaintovirheissä kohteella ei ole sellaisia ominaisuuksia, joita kokemus esittää sillä olevan. Hallusinaatioissa kohdetta ei ole lainkaan olemassa.
Käsitteellinen sisältö
D. M. Armstrongin (1986) näkemyksen mukaan havaitseminen on yksinkertaisesti uskomuksen muodostamista havainnon kohteesta. Havainnon sisältö on siten sama kuin muodostetun uskomuksen sisältö. Voimme sanoa, että kokemuksella on tämän näkemyksen mukaan käsitteellinen sisältö. Samantyyppistä näkemystä on hiljattain puolustanut myös J. McDowell (1994).
Havaintovirheissä ja hallusinaatioissa voidaan siis katsoa olevan kysymys yksinkertaisesti epätoden uskomuksen muodostamisesta. Havaintovirheissä tämä johtuu siitä, että kohteella ei ole uskottua ominaisuutta, ja hallusinaatioissa puolestaan siitä, että kohdetta ei ole lainkaan olemassa. Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Havaintovirheet eivät nimittäin useinkaan erehdytä meitä aidosti. Emme yleensä usko, että veteen työnnetty keppi todella on taipunut, tai että nuolet todella ovat Lyer-Müller-illuusiossa eripituiset.
On siis kuitenkin tehtävä ero kokemuksen ja uskomuksen välillä. Joissakin tapauksissa kokemuksella on eri sisältö kuin muodostetulla uskomuksella. Voitaisiin kuitenkin väittää, että kokemuksen sisältö on luonteeltaan samankaltainen kuin uskomuksen sisältö. Kun meillä on kokemus taipuneesta kepistä, meillä on taipumus uskoa, että keppi on taipunut, vaikkemme todella uskokaan siihen. Normaalitapauksissa uskomme siihen, mihin olemme taipuvaiset uskomaan, mutta havaintovirhetapauksissa näin ei aina ole. Jos kokemus samastetaan uskomustaipumukseen, sillä on samanlainen sisältö kuin varsinaisella uskomuksellakin. Ero koskee vain asennetta tai suhdetta sisältöön.
Koska havaintokokemuksella on tämän näkemyksen mukaan käsitteellinen sisältö, se edellyttää käsitteellisiä kykyjä. Jotta keppi voisi näyttää minusta taipuneelta, minulla täytyy olla sekä kepin että taipuneisuuden käsitteet. Havainto on siis sen mukaan kognitiivinen prosessi. Se on ajattelua.
Voidaan kuitenkin väittää, että kokemuksen sisältö ylittää kaikki käsitteelliset valmiutemme eli kykymme muodostaa siitä uskomuksia. On esimerkiksi luontevaa ajatella, että pienillä lapsilla ja eläimillä on aistikokemuksia, vaikkei heillä useinkaan ole asianmukaisia käsitteitä. Tietysti voitaisiin väittää, että lapsilla ja koirillakin on jo jonkinlaisia käsitteitä, mutta asian ydin on se, että pelkkä havaintokokemus ei niitä vaadi.
Havaintokokemus vaikuttaa lisäksi paljon rikkaammalta kuin mikään uskomus, jonka pystymme muodostamaan. Näyttäisi siltä, että olemme havaintokokemuksessa tietoisia monista ympäristön ominaisuuksista, joille meillä ei ole mitään käsitteitä. Olemme esimerkiksi tietoisia lukemattomista eri värisävyistä ja muodoista. Näihin ongelmiin on yritetty vastata sanomalla, että käsitteet ovat jonkinlaisia tunnistuskykyjä (McDowell, 1994, 46–65). Jos kykenemme tunnistamaan jonkin ominaisuuden, kuten värisävyn, meillä täytyy olla sille jokin käsite, koska käsite on juuri tietty tunnistuskyky. Aina meillä ei vain ole mitään muuta sanaa sen ilmaisemiseen kuin “tuo väri”.
Ei-käsitteellinen sisältö
Edellä olevat huomiot eivät siis vielä riitä sen osoittamiseen, että havaintokokemuksella on ei-käsitteellinen sisältö. On kuitenkin olemassa myös psykologista evidenssiä sen puolesta, että havaintoprosessissa muodostuu sensorinen representaatio, joka edeltää käsitteellisten kykyjen tai tunnistuskykyjen käyttöä. On olemassa lyhytkestoinen sensorinen muisti, jota Ulric Neisser (1967) on kutsunut ikoniseksi muistiksi. Tämä ilmenee mm. kokeissa, joissa ihmisille on väläytetty lyhyen aikaa yhdeksää tai useampaa kirjainta, joista he kykenevät tunnistamaan kerralla vain noin kolme. Niissä on käynyt ilmi, että voidaan vaikuttaa siihen, mitkä kolme kirjainta koehenkilö tunnistaa, jopa sen jälkeen, kun ärsyke on jo hävinnyt. Siten muistissa täytyy olla representaatio kaikista yhdeksästä kirjaimesta, vaikka vain kolme niistä kyetään tunnistamaan kerralla. Tällainen sensorinen representaatio näyttää siis edeltävän kaikkien käsitteellisten kykyjen käyttöä, ja se voidaan samastaa havaintokokemuksen kanssa.
Meillä on myös jokapäiväisiä kokemuksia, jotka viittaavat siihen, että pystymme säilyttämään vastaavanlaista sensorista informaatiota myös pitempikestoisessa muistissa. Saatamme kävellä kadulla omissa mietteissämme kiinnittämättä huomiota ohittamiimme liikkeisiin ja rakennuksiin. Mutta jos meille yhtäkkiä tulee tarve saada kahvia, saatamme muistaa nähneemme kahvilan valomainoksen, vaikkemme sitä ohittaessamme kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Emme muodostaneet kahvilan olemassaolosta mitään uskomusta. Näyttää siis siltä, että pystymme varastoimaan muistiin havaintoon perustuvaa informaatiota ei-käsitteellisessä muodossa. Tämä osoittaa, että sen täytyy olla jo havainnossa samassa ei-käsitteellisessä muodossa.
On siis myös empiirisiä perusteita ajatella, että havaintokokemuksella on ei-käsitteellinen sisältö. Tämä ei vielä kerro paljon tämän sisällön luonteesta. Ei-käsitteellisen ja käsitteellisen sisällön eroa voisi luonnehtia käyttämällä käsitepareja analoginen-digitaalinen tai kuvallinen-kielellinen. Tällöin ei pidä kuitenkaan ajatella, että analogisuus tai kuvallisuus vaatisi jonkinlaista samanlaisuutta representaation ja sen kohteen välillä. Se, mikä toimii representaationa, on aina tietty aivotila. On selvää, ettei aivoissamme ole mitään punaista silloin kun meillä on punaisen kokemus.
Erottelut voidaan ymmärtää Nelson Goodmanin tapaan. Teoksessaan Languages of Art (1981) hän esittää, että analogisille ja kuvallisille representaatiojärjestelmille on ominaista niiden ”tiheys”: niissä on ääretön määrä erityyppisiä representaatioita ja representoituja ominaisuuksia siten, että kunkin kahden välillä on aina kolmas. Representaatioiden ja representoitujen ominaisuuksien välillä voitaisiin siten tehdä yhä hienompia ja hienompia erotteluja. Digitaalisissa ja kielellisissä järjestelmissä sen sijaan on toisistaan selvästi erotettavat representaatiotyypit niin, että on helppo sanoa, mitä tyyppiä yksittäinen representaatio on. Kielellisissä järjestelmissä tämän takaavat aakkoset, joista voidaan tiettyjen sääntöjen avulla muodostaa kielen ilmaukset. Jos on jotain sellaista kuin ajattelun kieli, käsitteet olisivat tämän kielen termejä tai predikaatteja. Kuvallisissa järjestelmissä taas ei ole aakkostoa. Lisäksi kuvallisia järjestelmiä luonnehtii Goodmanin mukaan ”täyteys”: ne ovat täynnä erilaista informaatiota, kuten sanonta ”kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa” ilmaisee.
Ei-käsitteelliset sensoriset representaatiot ovat siis ei-käsitteellisen näkemyksen mukaan analogisia tai kuvallisia luonteeltaan. Ne sisältävät kohteesta tarkempaa ja runsaampaa informaatiota kuin kognitiiviset mekanismit pystyvät hyödyntämään. Nämä mekanismit digitalisoivat eli käsitteellistävät sen osan informaatiosta, joka on kulloinkin toiminnan ja päätöksenteon kannalta tarpeen.
Intentionalismi ja hallusinaatiot
Vaikka intentionaaliset (representaationaliset) havaintoteoriat ovat nykyisin vallitsevia, ne eivät ole vailla ongelmia. Ehkä vaikein niistä liittyy hallusinaatioiden selittämiseen. Miten intentionaaliset teoriat selittävät eron esimerkiksi tikarihallusinaation ja rottahallusinaation välillä. Hallusinaatioissahan ei ole olemassa mitään todellista havainnon kohdetta. Miten siis näiden kokemusten erilaisuus voitaisiin selittää sillä perusteella, mitä ne esittävät?
Näyttää olevan vain kaksi vaihtoehtoa. Intentionalisti voi ottaa Brentanon ja joidenkin muiden 1900-luvun alun fenomenologien kannan, että kyseisillä hallusinaatioilla on eri intentionaalinen kohde – intentionaalinen tikari ja intentionaalinen rotta. Tällaisilla kohteilla on vain se erikoinen piirre, ettei niitä todella ole olemassa. Ne ovat Meinongin slummin asukkeja (S. Albert Kivisen osuvaa ilmausta käyttääksemme).
Toisen ehkä nykyisin suositumman vaihtoehdon mukaan tikari- ja rottahallusinaatiot kohdistuvat eri ominaisuuksiin. Koettu tikari muodostuu eri ominaisuuskimpusta kuin koettu rotta. Hallusinaatiossa ei vain ole mitään objektia, joka instantioisi näitä ominaisuuksia. Tämä näkemys näyttää siis sitoutuvan platoniseen ontologiaan, jonka mukaan on olemassa instantioimattomia ominaisuuksia – abstrakteja ideoita tai universaaleja, jotka ovat ikuisesti olemassa.
Jos nämä ovat ainoat intentionalismille avoimet vaihtoehdot, intentionalismi ajaa meidät ojasta allikkoon. Perinteisten havaintoteorioiden olettamat ideat tai sense-datumit alkavat näyttää tutuilta ja turvallisilta intentionaalisiin objekteihin ja instantioimattomiin universaaleihin verrattuna.
Disjunktivismi ja naiivi realismi
Jos intentionaaliset objektit, platoniset universaalit ja sense-datumit tuntuvat kaikki oudoilta ja mystisiltä, voidaan palata perinteisistä perinteisimpään teoriaan – naiiviin realismiin. Uuden ajan filosofit hylkäsivät tämän teorian hyvin nopeasti. Sen mukaan kokemuksilla on kvalitatiivinen tai ei-intentionaalinen sisältö, ja tässä sisällössä on kysymys suorasta objektiin kohdistuvasta tietoisuudesta. Toisin kuin sense-datum-teorioissa, tämä objekti ei kuitenkaan ole mentaalinen vaan aito aineellinen esine, ja toisin kuin intentionaalisissa teorioissa, sen täytyy olla oikeasti olemassa. Näkemys hylättiin, koska sen ei katsottu kykenevän ratkaisemaan havaintovirheiden ja hallusinaatioiden ongelmaa: naiivin realismin mukaan kokemuksen kohteena olevan aineellisen esineen täytyy olla olemassa ja sillä täytyy olla kaikki ne ominaisuudet, jotka sillä näyttävät olevan. Havaintovirheet ja hallusinaatiot ovat kokemuksia, joissa näin ole. Ne ovat siis ilmeinen vastaesimerkki teorialle.
Nykykeskustelussa on tullut esiin näkemys, joka voisi pelastaa naiivin realismin tältä ongelmalta. Näkemystä kutsutaan disjunktivismiksi. Sen mukaan havaintokokemus ymmärretään (määritellään) disjunktiivisesti: havaintokokemus on aito havainto tai havaintovirhe tai hallusinaatio. Aidossa havainnossa kohde on aina olemassa ja sillä ovat kaikki ne ominaisuudet, jotka sillä näyttävät olevan. Havaintovirheissä kohde on olemassa, mutta sillä on eri ominaisuuksia kuin sillä näyttää olevan. Hallusinaatioissa edes kohdetta ei ole olemassa. Tarjotun näkemyksen mukaan naiivi realismi on teoria pelkästään aidosta havainnosta. (Ks. Martin, 2004.)
Uudelleen henkiin herätetyllä naiivilla realismilla on omat ongelmansa: Vaikka aidoilla havainnolla on sen mukaan eri sisältö kuin havaintovirheillä ja hallusinaatioilla, niitä ei voida introspektiivisesti erottaa toisistaan. Disjunktivismi hylkää siis sen yleisen näkemyksen, että meillä on suora introspektiivinen pääsy omiin kokemuksiimme. Lisäksi senkin pitää jollain tapaa selittää havaintovirheet ja hallusinaatiot. Tässä ei naiivista realismista ole apua.
Havainto on yksi keskeinen filosofian ongelma, jonka ratkaiseminen on edelleen kaukana – kognitiotieteessä tapahtuneista suurista edistysaskelista huolimatta. Havainnon filosofinen tutkimus näyttää itse asiassa kulkevan kehää: Naiivi realismi korvattiin ensin sense-datum-teorialla. Tämän ongelmat johtivat intentionaalisiin teorioihin. Nyt on taas palattu naiiviin realismiin. Vaikka tällaisia kehityslinjoja voidaan nähdä, nykytilannetta kuvaa parhaiten kuitenkin se, että kaikki filosofian historiasta tutut ratkaisuyritykset ovat yhä vakavan harkinnan kohteena. Jokaisella on omat plussansa ja miinuksensa, ja siksi yksimielisyyden saavuttaminen oikeasta teoriasta on vaikeaa.
Suositeltavaa jatkolukemista
BonJour, Lawrence (2007). Epistemological Problems of Perception. The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Edward N. Zalta (ed.). http://plato.stanford.edu/entries/perception-episprob/.
– Tarkastelee havaintoon liittyviä perinteisiä tietoteoreettisia ongelmia.
Byrne, Alex & Logue, Heather (2009). Disjunctivism: Contemporary Readings. The MIT Press, Cambridge.
– 1960-luvulta alkaneen keskustelun keskeiset artikkelit kokoava antologia.
Crane, Tim (toim.) (1992). The Contents of Experience: Essays on Perception. Cambridge University Press, Cambridge.
– Tärkeä kokoelma, jossa mielen sisältöjä koskevaa keskustelua sovelletaan havaintoon.
Fisher, William (2010). Philosophy of Perception: A Contemporary Introduction, Routledge, London.
– Erinomainen havainnonfilosofian oppikirja.
Gendler, Tamar Szabo & Hawthorne, John (toim.) (2006). Perceptual Experience. Clarendon Press, Oxford.
– Tuore kokoelma alan johtavien tutkijoiden kirjoituksia.
Haddock, A. & MacPherson, F. (toim.) (2008). Disjunktivism: Perception, Action, Knowledge. Clarendon Press, Oxford.
– Uusien disjunktivismia käsittelevien artikkelien kokoelma.
Robinson, Howard (1994). Perception. Routledge, London.
– Perinteisen sense-datum-teorian puolustus ja hyvä historiallinen johdatus aiheeseen.
Smith, A. D. (2002). The Problem of Perception, Harvard University Press, Cambridge.
– Puolustaa suoraa realismia illuusio- ja hallusinaatioargumentteja vastaan.
Swartz, Robert (toim.) (1965). Perceiving, Sensing, and Knowing. University of California Press, Berkeley.
– Erityisesti sense-datum-teoriaa käsitteleviä artikkeleita 1900-luvulta.
Kirjallisuus
Armstrong, D. M. (1968). A Materialist Theory of the Mind. Routledge, London.
Chisholm, Roderick M. (1942). The Problem of the Speckled Hen. Mind 51, 368–373.
Chisholm, Roderick M. (1957). Perceiving: A Philosophical Study. Cornell University Press, Ithaca.
Chisholm, Roderick M. (1966). Theory of Knowledge. Prentice-Hall, Inc., Englewood Cliffs.
Dretske, Fred I. (1969). Seeing and Knowing. Routledge & Kegan Paul, London.
Dretske, Fred I. (1981). Knowledge and the Flow of Information. Basil Blackwell, Oxford.
Fumerton, Richard (2006). Direct Realism, Introspection, and Cognitive Science. Philosophy and Phenomenological Research 73, 680–695.
Goodman, Nelson (1981). Languages of Art. The Harvester Press, Brighton.
Jackson, Frank (1977). Perception. Cambridge University Press, Cambridge.
Lammenranta, Markus (2002). Kokemus tiedon lähteenä. Teoksessa L. Haaparanta & E. Oesch (toim.), Kokemus. Tampere University Press, Tampere.
Martin, M. G. F. (1992). Perception, Concepts, and Memory. The Philosophical Review 101, 745–763.
Martin, M. G. F. (2004). The Limits of Self-Awareness. Philosophical Studies 120, 37–89.
McDowell, John (1994). Mind and World. Harvard University Press, Cambridge.
Neisser, Ulric (1967). Cognitive Psychology. Appleton, New York.
Pollock, John (1989). How to Build a Person: A Prolegomenon. The MIT Press, Cambridge.
Sperling, G.A. (1960). The Information Available in Brief Visual Perception. Psychological Monographs 74, No. 498.
Weiskrantz, L., Warrington, E. K., Sanders, M. & Marshall, J. (1974). Visual Capacity in the Menianopic Field Followed by a Restricted Occipital Ablation. Brain 97, 709–728.