Beauvoir, Simone de

Iina Koskinen (julkaistu 1.8.2014, muokattu 10.9.2014)

Simone de Beauvoir (1908–1984) oli ranskalainen filosofi, kirjailija ja poliittinen ajattelija. Beauvoirin filosofia edustaa ateistista eksistentialismia, jossa eettisillä kysymyksillä on merkittävä asema. Beauvoir tunnetaan sukupuolen muodostumista ja naisten alistamista käsittelevistä analyyseistaan, joita hän kehitti erityisesti teoksessaan Toinen sukupuoli (1949). Hän on 1900-luvun merkittävimpiä feministisiä teoreetikoita.

  1. Filosofiset oppivuodet
  2. Sitoutunut kirjailija
  3. Muistelmia ja matkakirjoja
  4. Kaunokirjallisuuden ja filosofian suhde
  5. Moniselitteisyyden etiikka
  6. Alistaminen
  7. Toinen sukupuoli
  8. Vastaanotto ja vaikutus
  9. Beauvoirin teokset
  10. Suositeltavaa jatkolukemista
  11. Kirjallisuus

Filosofiset oppivuodet

Simone Lucie Ernestine Marie Bertrand de Beauvoir syntyi Pariisissa 9. tammikuuta 1908 porvarisperheeseen. Beauvoirin äiti Françoise Brasseur de Beauvoir oli pankkiirin tytär ja harras katolilainen. Beauvoirin isä Georges Bertrand de Beauvoir toimi virkamiehenä, ja hänen maailmankatsomuksensa oli ateistinen. Georges harrasti näyttelemistä ja maailmankirjallisuuden klassikoita, joihin hän tutustutti myös tyttärensä Simonen. Muistelmiensa ensimmäisessä osassa Perhetytön muistelmat Beauvoir kertoo lapsuudenkotinsa maallisen ja uskonnollisen etiikan vastakkaisuuden opettaneen hänet kyseenalaistamaan ajattelumalleja ja vaikuttaneen siihen, että hän valitsi intellektuaalisen uran.

Myös perheen heikolla taloudellisella tilanteella oli osansa Beauvoirin älyllisessä kehityksessä. Beauvoirin vanhemmat eivät pystyneet kustantamaan tyttärelleen myötäjäisiä eivätkä siten takaamaan hänelle perinteistä porvaristytön tietä vakavaraiseen avioliittoon. Beauvoiria kannustettiin opiskelemaan. Hänen vanhempansa toivoivat, että opiskelu tarjoaisi porvarillisen luokka-aseman edellyttämän sivistyksen lisäksi ammatin ja taloudellisen riippumattomuuden. Tämä sopi Beauvoirin suunnitelmiin. Hän halusi valmistua opettajaksi ja haaveili jo nuorena kirjailijan urasta.

Beauvoir aloitti viisivuotiaana katolisen tyttökoulun Cours Désirin. Ajan tavan mukaisesti filosofia kuului koulun opinto-ohjelmaan, sillä tieteellisen kasvatuksen lisäksi sen uskottiin olevan hyödyksi uskonnolliselle ja moraaliselle kehitykselle. Niinpä Beauvoir tutustui jo kouluvuosinaan Tuomas Akvinolaiseen ja muihin keskiaikaisiin filosofeihin sekä perehtyi Immanuel Kantin, René Descartesin ja Jean-Jacques Rousseaun ajatteluun. Hän tutki myös kristillisten mystikkojen tekstejä.

Beauvoir kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1925, minkä jälkeen hän siirtyi yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa, kirjallisuutta, latinaa, muinaiskreikkaa ja filosofiaa. Beauvoirin filosofian opettaja kannusti häntä jatkamaan filosofian opintoja. Beauvoir alkoi valmistautua haastavaan filosofian agrégation-kokeeseen, joka antaa oikeuden opettaa lukiossa ja suorittaa jatko-opintoja yliopistossa. Opettajatutkintoa varten hän opiskeli vuosina 1928–1929 Sorbonnen yliopistossa ja seurasi luentoja arvostetussa École normale supérieure -korkeakoulussa. Beauvoir läpäisi agrégation-kokeen vuonna 1929 ennätysajassa, seitsemäntenä naisena Ranskassa ja vuosikurssinsa toiseksi parhaana – parhaimman tuloksen sai tuona vuonna Jean-Paul Sartre.

Sorbonnen vuodet olivat monin tavoin merkittäviä Beauvoirin elämässä. Beauvoir syvensi Sorbonnessa filosofian tuntemustaan. Hän kirjoitti päättötutkielmansa Leibnizista Léon Brunschvicgille ja opiskeli tämän idealismia painottavan opetusohjelman ohella myös Arthur Schopenhaueria, Friedrich Nietzscheä ja Henry Bergsonia, joihin tutustumisen hän oli aloittanut jo ennen Sorbonneen siirtymistään. Opiskeluvuosinaan Beauvoir tutustui myös ranskalaisen älymystön tuleviin merkkihenkilöihin, joista osasta tuli hänen työtovereitaan. Beauvoir suoritti opettajaharjoittelunsa Maurice Merleau-Pontyn ja Claude Lévi-Straussin kanssa. Agrégation-kokeeseen hän valmistautui yhdessä René Maheun, Paul Nizanin ja Jean-Paul Sartren kanssa. Beauvoirin ja Sartren suhde syveni rakkaudeksi ja jatkui läheisenä elämänkumppanuutena ja työtoveruutena läpi heidän elämänsä. Beauvoir liikkui myös Raymond Aronin ja Georges Politzerin seurassa. Nizan, Aron ja Politzer olivat marxisteja, ja heidän kauttaan Beauvoir sai jo 1920-luvulla ensikosketuksen Karl Marxin ja G.W.F. Hegelin filosofiaan, joka puuttui Brunschvicgin opetusohjelmasta ja tuli laajemmin tunnetuksi Ranskassa vasta 1930-luvulla.

Sitoutunut kirjailija

Valmistuttuaan yliopistosta Beauvoir toimi lukion filosofian opettajana eri puolilla Ranskaa. Hän aloitteli samalla kirjallista uraansa ja jatkoi filosofian tutkimista. 1930-luvulla Beauvoirin filosofinen kiinnostus suuntautui erityisesti Søren Kierkegaardin (1813–1855) eksistenssifilosofiaan ja saksalaiseen fenomenologiaan. 1930-luvun lopun pariisilaisen intellektuaalisen virtauksen mukaisesti hän syventyi myös G.W.F. Hegelin (1770–1831) ja Karl Marxin (1818–1883) ajatteluun. Beauvoirin luenta seurasi aikalaistensa Alexandre Kojèven, Jean Hyppoliten ja Maurice Merleau-Pontyn tulkintoja, joissa Hegeliä ja Marxia yhdistettiin eksistentialistiseen fenomenologiaan. Näistä vaikutteista ammentaen Beauvoir kehitti Jean-Paul Sartren kanssa filosofian suuntausta, jota alettiin nimittää ateistiseksi eksistentialismiksi.

1930-luvulla Beauvoir seurasi Alainin (oikealta nimeltään Émile Auguste Chartier) Sorbonnessa pitämiä luentoja pasifismista, ja hän oli monien muiden aikalaisintellektuellien tavoin pasifisti ja poliittisesti sitoutumaton. Toisen maailmansodan uhka 1930-luvun loppupuolella sai Beauvoirin heräämään poliittisesti, ja hän alkoi kyseenalaistaa riippumattomuutensa historian tapahtumista. Saksalaiset miehittivät Pariisiin kesällä 1940. Vuonna 1941 Beauvoir perusti Sartren ja Merleau-Pontyn kanssa pienimuotoisen vastarintaliikkeen Socialisme et Liberté (Sosialismi ja vapaus), joka julkaisi samannimistä lehteä. Socialisme et Liberté ei tähdännyt suoraan poliittiseen toimintaan, vaan pyrki levittämään tietoa siitä, mitä saksalaismiehityksen aikana tapahtui. Beauvoir alkoi korostaa kirjallisuuden sitoutuneisuutta. Hänen mukaansa kirjailijan on tiedostettava, että hän kirjoittaa aina tietyssä historiallisessa tilanteessa ja että hänen välittämänsä eletty kokemus on tämän tilanteen leimaamaa. Siksi kirjailijan on kannettava vastuu esittämänsä maailmakuvan poliittisesta ja sosiaalisesta merkityksestä.

1940-luvun alussa Beauvoir lopetti opettamisen lukioissa ja keskittyi kokonaan kirjoittamiseen. Vuonna 1943 hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa Kutsuvieras, joka käsittelee kaunokirjallisuuden keinoin monia filosofia teemoja, erityisesti tunnustuksen tematiikkaa. Teos sai hyviä arvioita. Merleau-Ponty luonnehti teosta onnistuneeksi esimerkiksi ”metafyysisestä romaanista”, joka osoittaa kirjallisuuden ja filosofian elimellisen yhteyden. Saksalaismiehityksen aikana Beauvoir alkoi kirjoittaa vastarinnasta kertovaa romaania Le Sang des autres (Toisten veri), joka julkaistiin vasta sodan jälkeen vuonna 1945 ja joka sai paljon myönteistä julkisuutta. Muita sotateemoja käsitteleviä teoksia olivat romaani Tous les hommes sont mortels (Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia, 1946) ja näytelmä Les Bouches inutiles (Hyödyttömät suut, 1945).

Beauvoir oli myös mukana perustamassa muun muassa Sartren ja Merleau-Pontyn kanssa Les Temps modernes -aikakauslehteä, jota alettiin julkaista vuonna 1945. Kyseessä oli poliittisista puolueista irrallaan toimiva vasemmistojulkaisu, joka otti aktiivisesti kantaa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja oli tärkeä vaikuttaja sodanjälkeisen Ranskan keskeisissä intellektuaalisissa keskusteluissa. Lehdessä vastustettiin esimerkiksi Ranskan siirtomaapolitiikkaa, ja se oli ensimmäisiä lehtiä, jotka vaativat avoimesti siirtomaille ehdotonta itsenäisyyttä.

Beauvoir julkaisi Les Temps modernes -lehdessä lukuisia esseitä, jotka tekivät häntä tunnetuksi filosofina ja poliittisena ajattelijana. 1940-luvun esseistä kuuluisimpia ovat Pyrrhus et Cinéas (Pyrrhos ja Kineas, 1944), Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi (1945), Eksistentialismi ja kansanviisaudet (1945), Kirjallisuus ja metafysiikka (1946) sekä Moniselitteisyyden etiikka (1947). Esseissään Beauvoir pohtii kirjallisuuden ja filosofian suhdetta ja ottaa kantaa moniin aikakautensa ajankohtaisiin keskusteluihin, kuten kiivaaseen väittelyyn eksistentialismin ja marxismin suhteesta. Marxilainen filosofi Georg Lukács (1885–1971) onkin omistanut Beauvoirin esseille luvun kirjassaan Existentialisme ou Marxisme? (Eksistentialismia vai marxismia?, 1948).

Beauvoir julkaisi Les Temps modernes -lehdessä myös osia naisen asemaa ja sukupuolen filosofiaa käsittelevästä teoksestaan Toinen sukupuoli. Teos ilmestyi kokonaisuudessaan Gallimard-kustantamon julkaisuna kahdessa osassa vuonna 1949. Naiseuden myyttejä sekä näiden suhdetta historiallisiin, biologisiin ja psykologisiin tosiasioihin selvittävä ensimmäinen osa Tosiasiat ja myytit vastaanotettiin ylistävin arvioin, ja sitä myytiin yhdessä viikossa yli 22 000 kappaletta. Naisen kokemusta ja konkreettisia mahdollisuuksia yhteiskunnassa tutkiva toinen osa Eletty kokemus aiheutti sen sijaan myrskyn, jonka jälkimainingeissa Beauvoir joutui pitkään elämään. Teoksen yksityiskohtaiset ja kursailemattomat kuvaukset naisen seksuaalisuudesta sekä äitiyden kokemuksista raivostuttivat ja herättivät pahennusta. Kriittiset argumentit naisten asemasta olivat puolestaan niin jyrkässä ristiriidassa ajan naiskäsityksen kanssa, että Beauvoirin analyysi naisten kohtaamasta alistuksesta enimmäkseen ohitettiin. Beauvoir julkaisi Toisen sukupuolen ranskalaisen feminismin suvantovaiheessa. Sodanjälkeisessä Ranskassa valtio ja poliittiset puolueet kannustivat naisia ennen kaikkea synnyttämään, ja naisen rooli nähtiin kotiäitinä ja vaimona. Teosta kritisoitiin ankarasti sekä oikeisto- että vasemmistopiireissä, ja se päätyi pian jopa Paavin kiellettyjen kirjojen listalle.

Beauvoir tyrmistyi kritiikistä. Hän ei ollut tarkoittanut teostaan feministiseksi pamfletiksi, vaan filosofiseksi tutkielmaksi, joka ajan teoreettisia viitekehyksiä hyödyntäen tarjoaa käsitteellisesti selkeän kuvauksen naisten tilanteesta ja heidän kohtaamastaan alistuksesta. Muistelmiensa toisessa osassa Ajan haasteet Beauvoir esittää Toisen sukupuolen olevan feministinen ainoastaan sikäli, että sen tarkoitus oli auttaa naisia tulemaan tietoiseksi itsestään ja tilanteestaan. Hän saikin suopeaa henkilökohtaista palautetta monilta naisilta, ja teos vaikutti myöhemmin merkittävästi erityisesti niin kutsutun toisen aallon feminismin kehitykseen 1960-luvulta alkaen. Teoksen filosofinen arvo tunnustettiin täysimittaisesti vasta 1990-luvulla, jolloin feministisesti orientoitunut filosofinen tutkimus alkoi kiinnittää huomiota teoksen filosofisiin avauksiin.

Muistelmia ja matkakirjoja

1940-luvulta lähtien Beauvoir matkusti paljon. Hän luennoi ympäri Eurooppaa sekä Yhdysvalloissa ja Japanissa ja matkusti muun muassa kommunistiseen Kiinaan ja Kuubaan, missä hän tapasi maiden poliittista johtoa. Beauvoir vieraili myös Suomessa, jossa hän osallistui Sartren kanssa Helsingissä pidettyyn rauhankongressiin vuonna 1955.

Beauvoir kirjoitti matkoistaan lukuisia lehtiartikkeleita sekä kaksi matkakirjaa, jotka sivuavat mielenkiintoisesti Toisen sukupuolen teemoja. Vuonna 1948 julkaistussa teoksessa L’Amérique au jour le jour (Amerikka päivä päivältä) Beauvoir tutkii amerikkalaisten naisten asemaa ja rotusortoproblematiikkaa sekä kiinnittää huomiota naisten ja mustien amerikkalaisten tilanteiden yhtäläisyyksiin. Hän kehittää tätä analyysia eteenpäin myös Toisessa sukupuolessa. Beauvoir kuvaa amerikkalaisten naisten asemaa kriittisesti: muodollisesta vapaudestaan huolimatta he ovat hänen mukaansa taloudellisesti riippuvaisia miehistä, eivätkä ota aktiivisesti osaa politiikkaan, tieteeseen tai taiteeseen. Kommunistista Kiinaa käsittelevässä teoksessaan La Longue Marche (Pitkä marssi, 1957) Beauvoir analysoi kiinalaisten naisten tilannetta erityisesti suhteessa taloudelliseen tilanteeseen.

1950-luvulla Beauvoir alkoi kirjoittaa myös laajaa omaelämäkertaa, joka julkaistiin neljässä osassa vuosina 1958–1972. Beauvoirin muistelmat tarjoavat mielenkiintoisen kuvauksen 1900-luvun Euroopan keskeisistä poliittisista ja kulttuurisista tapahtumista sekä kertovat hänen matkastaan kirjailijaksi ja intellektuelliksi. Vuonna 1954 Beauvoir sai arvostetun Prix Goncourt -palkinnon sodanjälkeisen Ranskan älymystöä kuvaavasta romaanistaan Mandariinit. Hänen myöhäisempi tuotantonsa sisälsi tämän lisäksi muita romaaneja, filosofisia esseitä ja haastatteluja. Beauvoirin merkittäväksi viimeiseksi filosofiseksi työksi jäi vanhusten yhteiskunnallista asemaa käsittelevä Vanhuus, joka julkaistiin vuonna 1970.

1950-luvulta lähtien Beauvoir alkoi ottaa aktiivisesti osaa kirjoittamisen ohella suoraan poliittiseen toimintaan. 1950-luvulla hän tuki Algerian itsenäisyyspyrkimyksiä Ranskaa vastaan. 1960-lopulla hän liittyi myös radikaalifeministisiin liikkeisiin, joissa hän kampanjoi erityisesti abortin laillistamisen, ehkäisyn sallimisen ja naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamisen puolesta. Beauvoir kuoli Pariisissa 14. huhtikuuta 1986.

Kaunokirjallisuuden ja filosofian suhde

Beauvoirin laaja tuotanto käsittää sekä filosofisia tutkielmia että kaunokirjallisia teoksia. Kaunokirjallisuudella oli Beauvoirin mukaan erityinen rooli eksistentialistisessa filosofiassa, joka pyrkii kuvaamaan inhimillistä olemassaoloa sen kaikessa moniselitteisyydessä. Siinä missä filosofia tavoittelee kuvausta olemuksista ja yleisyyksistä, kaunokirjallisuus tuo esiin olemassaolosta subjektiivisen, ainutkertaisen ja jännitteisen puolen, jolle yleispätevyyteen pyrkivä filosofinen kuvaus ei voi antaa riittävää ilmausta.

Beauvoirin eksistentialistisen ihmiskäsityksen taustalla on Kierkegaardilta omaksuttu ajatus subjektiviteettia määrittävästä ”paradoksista” eli jatkuvasta jännitteestä ihmisen olemassaolon eri puolien – äärellisyyden ja äärettömyyden, ajallisuuden ja ikuisuuden, vapauden ja välttämättömyyden – välillä (ks. Kierkegaard: Keskeiset teokset ja ajatukset). Taustalla voidaan nähdä myös Martin Heideggerin (1889–1976) Olemisessa ja ajassa (1927) esittämä analyysi ihmisestä ”täälläolona” (Dasein), joka ymmärtää itsensä aina tilannesidonnaisena ja mahdollisuuksistaan käsin ja näin ollen jatkuvasti ylittää läsnä olevan nykyisyyden (ks. Heidegger: ajattelu ja teokset).

Esseessään Moniselitteisyyden etiikka Beauvoir muotoilee oman tulkintansa subjektiviteetin paradoksista. Subjektiviteetti toteutuu aina tietyssä tilanteessa, ja sitä luonnehtii jännitteisyys menneen ja tulevan välillä. Juuri tämä jännite tekee inhimillisestä olemassaolosta Beauvoirin sanoin moniselitteistä: kuvittelukykynsä myötä ihminen on vapaa nykyhetkestä, mutta hänen olemassaoloaan määrittävät historiallisen ja ruumiillisen tilanteen reunaehdot. Ihminen on ainutkertainen ja vapaa subjekti objektien maailmassa. Inhimillistä tietoisuutta kuvaa transsendenssi eli suuntautuminen tulevaan. Transsendenssina ihminen ei tavoita itseään lopullisesti vaan ylittää jatkuvasti itsensä suhteessa menneisyyteen ja tulevaan. Suuntautuessaan tulevaan ja toimiessaan maailmassa erilaisten projektien myötä ihminen kuitenkin luo maailmaan merkityksiä ja tulee tietoiseksi itsestään. Inhimillinen olemassaolo on tästä näkökulmasta pohjimmiltaan paljastuneisuutta (saks. Erschlossenheit, ransk. dévoilement) eli maailman merkityksellistä avautumista inhimilliselle kokemukselle.

Toisaalta ihminen on ruumiillisena tietoisuutena osa tiedostamaansa maailmaa sekä tiettyä historiallista, kulttuurista ja sosiaalista tilannetta. Tällainen eksistentiaalinen tilanne koostuu paitsi ihmisen omasta menneisyydestä ja läsnä olevasta nykyisyydestä, myös sen historiallisista ja materiaalisista ehdoista, jotka sekä rajoittavat että avaavat inhimillisen toiminnan mahdollisuuksia.

Beauvoirin mukaan filosofiassa on pitkään yritetty kieltää tämä inhimillisen olemassaolon moniselitteisyys. Yhtäältä ihminen on pyritty palauttamaan fysikaalisten, fysiologisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden määräämäksi toimijaksi. Vaihtoehtoisesti nämä subjektiviteettia ehdollistavat tekijät on pyritty kokonaan kieltämään, ja ihminen on määritelty täydellisen vapaaksi olennoksi. Beauvoir esittää, että Kierkegaardin eksistenssifilosofiasta nousevan eksistentialistisen filosofian lähtökohta on tässä mielessä uusi: sen pyrkimyksenä on nimenomaan inhimillistä olemassaoloa määrittävän moniselitteisyyden säilyttäminen ja sen filosofinen kuvaaminen.

Esseessään "Kirjallisuus ja metafysiikka" Beauvoir esittää, että Kierkegaard osoitti teoksillaan fiktion olevan olennainen osa filosofista kirjoittamista. Sikäli kuin filosofia ottaa vakavasti inhimillisen olemassaolon subjektiivisen ja ainutkertaisen puolen, se ei Beauvoirin mukaan voi rakentaa yliajallista ja absoluuttista teoriaa ihmisestä vaan joutuu kuvaamaan inhimillistä kokemusta sen yksilöllisessä ja ajallisessa muodossa. Ollakseen filosofista tämän kuvauksen on kuitenkin ylitettävä puhtaan subjektiivinen kokemus. Beauvoir katsoi kaunokirjallisuuden ottavan tämän askeleen: fiktion avulla on mahdollista irrottautua ensimmäisen persoonan kokemuksesta ja tutkia inhimillisen kokemuksen muotoja menettämättä niiden ainutkertaisuutta.

Beauvoirin näkemys kirjallisuuden ja filosofian yhteen kietoutumisesta tarkentui myös Edmund Husserlin (1959–1938) fenomenologian kautta. Beauvoir innostui Husserlin fenomenologisesta filosofiasta, jossa eletty kokemus nousi uudella tavalla tutkimuksen lähtökohdaksi. Husserl torjui saksalaisen idealismin piirissä esiintyneen käsityksen subjektista yleisenä hengen muotona ja pyrki palaamaan Kantin transsendentaalifilosofian keskeisimpään teemaan, kysymykseen kokemuksen yleisistä rakennepiirteistä. Husserl kuitenkin painotti transsendentaalisen subjektin ainutkertaisuutta ja korosti fenomenologian sitoutumista yksinomaan kokemuksen kuvailuun ja sen eri muotojen variointiin. Näin kysymys kokemuksen yleisistä piirteistä tuli esittää kokemuksen olemuspiirteitä tutkivan nk. eideettisen variaation keinoin. (ks. Husserl, Edmund.)

Beauvoirin mukaan kirjallisuus jakaa fenomenologian kanssa kiinnostuksen subjektin yksilöllisyyteen ja elettyyn kokemukseen. Kaunokirjallisuus tarjoaa kuitenkin uuden tavan ajatella fenomenologiselle menetelmälle keskeistä kuvailun ja kuvittelukyvyn välistä yhteyttä. Beauvoir korostaa kaunokirjallisuudessa olevan kyse juuri subjektiivisen kokemuksen variaatiosta, joka nostaa esiin inhimillisen kokemuksen yleisiä piirteitä ja tyypillisyyksiä mutta samalla vastustaa näiden piirteiden lopullisia ja tyhjentäviä määrityksiä. Kaunokirjallisuus osoittaa sitä vastoin tehtäväkentän, joka ei palaudu puhtaan subjektiivisiin tuntemuksiin vaan on olennaisesti avoin uusille kuvauksille.

Moniselitteisyyden etiikka

Inhimillisen olemassaolon moniselitteisyys on myös Beauvoirin eksistentialistisen etiikan lähtökohta. Beauvoirin etiikan keskeinen kysymys on, miten ihmisten eettinen suhde toisiin ihmisiin tulee ymmärtää, kun subjektiviteetti käsitetään yhtäältä erillisyydeksi ja toisaalta sidokseksi sekä maailmaan että toisiin ihmisiin.

Beauvoirin etiikkaa koskevat pohdinnat ovat vahvasti Hegelin innoittamia. Aikalaistensa tavoin Beauvoir oli kiinnostunut Hegelin tunnustuksen käsitteestä ja erityisesti Kojèven Hegel-luennasta, joka antoi merkittävän aseman Hegelin Hengen fenomenologiassa (1807) esitetylle herran ja orjan dialektiikalle (ks. Hegel: Hengen fenomenologia). Moniselitteisyyden etiikassa Beauvoir tutkii Hegelin herran ja orjan dialektiikkaa erityisesti suhteessa yksilöetiikkaan. Toinen sukupuoli puolestaan painottaa dialektiikan historiallisia seuraamuksia.

Moniselitteisyyden etiikassa Beauvoir esittää Hegelin tavoin, että ajatus vapaudesta tietoisuuden tai subjektin sisäisenä ominaisuutena jää olennaisesti abstraktiksi. Vapaus määrittyy aina suhteessa muiden vapauksiin ja saavuttaa varsinaisen muotonsa kahden (tai useamman) subjektin välisessä vastavuoroisessa tunnustussuhteessa: olen vapaa ainoastaan silloin, kun tunnustan toisen subjektin vapaaksi subjektiksi, joka voi vuorostaan tunnustaa minun vapauteni. Vapaus on siis pohjimmiltaan relaatio, ei yksilön ominaisuus.

Beauvoir kritisoi kuitenkin Hegelin tunnustusanalyysia sen abstraktien lähtökohtien vuoksi. Beauvoirin tulkinnan mukaan Hegelin ajattelussa tunnustaminen kohdistuu ainoastaan minuuden universaaliin puoleen: tunnustettu toinen on eräässä mielessä pelkkä ”toinen minä”. Beauvoirin mukaan tarvitsemme sitä vastoin tunnustuksen ennen kaikkea olemassaolomme ainutkertaisuudelle. Toinen subjekti ei ole vain ”toinen minä”, vaan hän on aidosti ja konkreettisesti erillinen subjekti, joka asettaa itse omat päämääränsä ja tavoitteensa omasta ainutkertaisesta tilanteestaan käsin. Toiseksi Beauvoir painottaa, että toisen subjektin vapauden tunnustaminen tarkoittaa hänen abstraktin vapautensa tai transsendenssinsa tunnustamisen lisäksi myös transsendenssissa asetettujen arvojen ja merkityksien tunnustamista. Toisin sanoen tunnustaminen koskee myös vapauden sisältöä – arvoja, merkityksiä ja aikaansaannoksia – eikä ainoastaan kokemuksen tyhjää muotoa. Kolmanneksi Beauvoir esittää, että vastavuoroinen tunnustussuhde edellyttää juuri inhimillisen olemassaolon moniselitteisyyden eli sen erillisyyden ja sidonnaisuuden hyväksymistä.

Beauvoir korostaa, että tunnustussuhde ei rajoitu poliittisiin tai sosiaalisiin instituutioihin vaan määrittää ihmistä ennen kaikkea merkitysten luojana ja kantajana. Ihmisen toiminta perustuu yhtäältä menneisyyden välittämille merkityksille ja aikaansaannoksille, jotka hän perii ja joita hän vie eteenpäin omassa toiminnassaan. Toisaalta ihminen tarvitsee toisia ihmisiä varmistamaan luomiensa arvojen ja merkitysten säilymisen tulevaisuudessa. Heideggeria mukaillen Beauvoir toteaa, että vaikka ihmisen olemassaolo ylittää erilaisten projektien kautta nykyisyyden, se on samalla olennaisesti rajallista. Yksilön elämässä yksittäiset projektit voivat ainoastaan korvaantua toisilla tai jäädä pysyvästi tavoittamattomiksi. Tämän rajallisuuden ylittäminen on kuitenkin mahdollista toisten ihmisten, toisten vapaiden projektien välityksellä. Jos toinen ihminen tunnustaa arvoja ja merkityksiä luovan toimintani ja ottaa omassa projektissaan asettamani päämäärät oman toimintansa lähtökohdaksi, voi toimintani eräässä mielessä ylittää oman olemassaoloni luonnolliset rajat. Juuri tämän mahdollisuuden yhteisöllinen elämä ja inhimillinen kulttuuri meille tarjoaa: siinä asetetut merkitykset ja viime kädessä ihmisen olemassaolo saavuttavat pysyvyyden, jota yksittäinen ihminen ei pysty takaamaan.

Beauvoir käsittelee Moniselitteisyyden etiikassa monia vilpillisiä asenteita, joilla ihminen voi pyrkiä myös välttelemään vapauttaan merkityksen luojana. Teoksen keskeisenä viestinä on ajatus siitä, että elääkseen autenttisesti ihmisen on myönnettävä sidoksensa toisiin ihmisiin sekä pyrittävä toteuttamaan vapauttaan maailmassa inhimillisten projektien rajallisuudesta huolimatta. Vastaavasti toimiakseen eettisesti ihmisen on tunnustettava, että toinen ihminen on vapaa subjekti, jolle voi luoda ainoastaan vapaan toiminnan lähtökohtia. Beauvoir ei kuitenkaan pyri muotoilemaan eettistä oppijärjestelmää, vaan hänen mukaansa toisen vapauden tunnustamisen mahdollisuus on aina arvioitava historiallisesta tilanteesta käsin.

Alistaminen

Beauvoir muotoilee kysymyksen alistamisesta ihmisen olemassaolon moniselitteisyyden ja riippuvuuden pohjalta. Moniselitteisyyden etiikassa hän esittää: ”Vain ihminen voi olla ihmisen vihollinen ja riistää merkityksen tämän teoista ja elämästä, sillä vain hän voi myös vahvistaa toisen ihmisen olemassaolon, todella tunnustaa tämän vapaudeksi” (Beauvoir 2011, 101). Olemassaolomme materiaaliset ehdot – ruumiin fysiologia ja olemassaolomme alisteisuus luonnonlaeille – määrittävät ja rajaavat toimintaamme, mutta voimme aina itse antaa näille ehdoille merkityksen ja arvon ja näin päättää, miten siihen suhtaudumme. Vain toiset ihmiset voivat varsinaisesti riistää vapautemme, jos he eivät tunnusta sitä omassa toiminnassaan.

Beauvoirin mukaan alistus voi olla sekä tarkoituksellista että tiedostamatonta. Toinen ihminen voi suoraan kieltää toimintamme, mutta kyse voi olla myös eräänlaisesta itsepetoksesta. Toisin kuin monet eksistentialistit ajattelivat, Beauvoirin mukaan jälkimmäisessä tapauksessa ei ole kuitenkaan kyse välttämättä subjektin sisäisestä taipumuksesta vaan yhteisöllisestä tapahtumasta: toimintaamme määrittävät monessa suhteessa erilaiset yhteiskunnalliset odotukset ja rajoitukset, jotka kuuluvat omaan rooliimme yhteiskunnan jäsenenä. Tätä prosessia kutsutaankin yhteiskuntafilosofiassa usein ideologian nimellä, ja sen keskeisimpänä teoreetikkona pidetään Marxia. Toisessa sukupuolessa Beauvoir analysoi, miten ideologiat – esimerkiksi erilaiset myytit – asettavat miehet ja naiset tiettyihin rooleihin ja saavat nämä roolit näyttäytymään luonnollisina. Tästä syystä alistamisen kritiikki edellyttää myös yhteiskunnallisten ja historiallisten myyttien syntyprosessin tarkastelua ja kritiikkiä.

Selvittäessään vapauden sidonnaisuutta historialliseen yhteisöön Beauvoir hyödyntää erityisesti Marxin analyysia Hegelin herran ja orjan dialektiikasta. Moniselitteisyyden etiikassa Beauvoir nostaa esiin Marxin ajatuksen siitä, että alistus jakaa ihmiset kahteen ryhmään: niihin, jotka toistavat ja ylläpitävät yhteisön elämää sekä niihin, jotka pystyvät muuttamaan yhteiskuntaa oman toimintansa avulla. Marxin mukaan inhimillinen toiminta on vapaata vasta sitten, kun se ei enää ole pelkästään elämän jatkumisen kannalta välttämättömien asioiden ylläpitämistä. Marxia seuraten Beauvoirin esittää, että alistamisen ilmiössä on kyse juuri siitä, että tietty ihmisryhmä suljetaan arvoja ja merkityksiä luovan yhteisön ulkopuolelle. Ihmiskuntaa pidetään yllä alistettujen työllä, jonka tehtävänä on ainoastaan lisätä alistavan yhteiskuntaryhmän jäsenten vapautta.

Beauvoir yhtyy myös Marxin ajatukseen ideologioiden alistavasta voimasta. Marxin ideologiakritiikin ytimessä oli ajatus yhteiskunnallisten suhteiden kuten perhesuhteiden tai poliittisten voimasuhteiden nojaamisesta taloudellista toimintaa määrittäville tuotantosuhteille. Sosiaaliset ja poliittiset etuoikeudet toisin sanoen heijastavat yhteiskunnallisen työnjaon epätasa-arvoa ja toimivat perusteena vallitsevien olosuhteiden säilyttämiselle. Etuoikeuksia selitetään usein juuri historian avulla (”näin on aina tehty”), mutta myös ”luonnollisten” ja ikiaikaisten taipumusten perusteella: esimerkiksi naisten ajatellaan olevan luonnostaan miehiä sopivampia marxilaisessa mielessä uusintavan työn, kuten kotitöiden, suorittamiseen. Tästä syystä Beauvoir myös korostaa, etteivät alistajat useinkaan vaadi vapautta sortaa, vaan he pyrkivät pikemminkin esiintymään tiettyjen arvojen tai tietyn perinteen puolustajina. Vallitseva yhteiskunnallinen tilanne pyritään säilyttämään puolustamalla tiettyä kulttuuria ja perinnettä – instituutioita, ajatustapoja, monumentteja ja käytäntöjä. Beauvoirin pääteos Toinen sukupuoli keskittyykin suurelta osin näiden ajatustapojen ja -mallien analyysiin ja kritiikkiin.

Toinen sukupuoli

Tunnetuimmassa teoksessaan Toinen sukupuoli Beauvoir tutkii naiseuden käsitettä ja sitä, miten se on saanut ja saa merkityksensä yhteiskunnallisissa instituutioissa, tieteellisissä keskusteluissa, myyteissä ja arjen käytännöissä. Beauvoir ei kuitenkaan tyydy käsittelemään ja kritisoimaan näitä tieteellisiä ja yhteiskunnallisia keskusteluja pelkästään aatehistoriallisina tosiasioina. Hänen lähestymistapansa on pikemminkin eksistentiaalinen ja normatiivinen. Beauvoir selvittää, millä tavoin naisen yksilöllinen kokemus tai ”tilanne” on yhteydessä yhteiskunnallisiin instituutioihin ja käytäntöihin sekä niitä tukeviin ideologioihin. Hän on kiinnostunut erityisesti siitä, miten nämä rakenteet vaikuttavat naisten mahdollisuuksiin tiedostaa vapautensa ja toteuttaa sitä. Toista sukupuolta voidaankin lukea yrityksenä yhdistää fenomenologinen kokemusanalyysi hegeliläiseen tunnustustematiikkaan ja marxilaiseen ideologiakritiikkiin.

Toisen sukupuolen pääväite on, että sukupuolten välinen suhde on määrittynyt historiallisesti suhteessa erityiseen hierarkiaan. Miestä on pidetty absoluuttisena subjektina ja normina, jonka mukaan ihmisyyden ehdot määrittyvät. Nainen on puolestaan määritelty poikkeamaksi tästä normista – nainen on ”Toinen”. Alistetussa asemassaan naisen on miestä vaikeampi toteuttaa itselleen kuuluvaa vapautta täysipainoisesti. Beauvoir tutkii tätä asetelmaa yhtäältä suhteessa sen eksistentialistiseen perusrakenteeseen ja toisaalta suhteessa sitä kannatteleviin historiallisiin ja taloudelliseen olosuhteisiin. Toinen sukupuoli ei pyri ainoastaan selvittämään, miksi naisia on alistettu, vaan se kysyy myös, miksi naiset ovat itse alistuneet.

Myös Toisessa sukupuolessa Beauvoirin lähtökohtana on Hegelin ajatus tunnustuksesta subjektiviteetin perustana. Kuten edellä todettiin, Beauvoir kritisoi jo aiemmissa töissään Hegelin tunnustuskäsitteistöä sen abstraktien lähtökohtien vuoksi: Hegelin tunnustus ei ota huomioon subjektien olemassaoloon kuuluvaa moniselitteisyyttä ja ainutkertaisuutta. Tämä ajatus muodostaa perustan myös Toisen sukupuolen tunnustusanalyysille. Beauvoirin mukaan miehet ja naiset eivät ole milloinkaan käyneet varsinaista tunnustuskamppailua, jonka kautta he asettautuisivat toisiaan vastaan vastavuoroisina subjekteina. Toisin kuin herran ja orjan dialektiikassa, miehet eivät ole ymmärtäneet naisia vertaisinaan (”toisena minänä”) eikä naisten asema ole historiallisesti tulosta sukupuolten taistelusta. Miehet ja naiset eivät ole koskaan asettuneet toisiaan vastaan itsenäisinä yhteiskuntaryhminä, vaan naisten ja miesten epätasa-arvoinen asetelma on muodostunut yhteisön sisällä. Nainen on alistettu radikaalisti toisena, siis olemuksellisesti erilaisena kuin mies.

Tällä ajatuksella on merkittäviä seurauksia naisten muodostamalle kollektiiviselle subjektille – ja näin ollen myös poliittiselle toiminnalle. Naiset muodostavat Beauvoirin analyysin mukaan erityisen yhteiskuntaryhmän, joka poikkeaa etnisestä, uskonnollisesta tai samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ryhmästä. Toisin kuin esimerkiksi etnisillä tai uskonnollisilla yhteisöillä, naisilla ei ole yhteistä menneisyyttä, kulttuuria eikä uskontoa. Naiset eivät jaa edes samaa elintilaa, minkä perusteella esimerkiksi Amerikan mustien, gettojen juutalaisten tai tehdastyöläisten on ollut mahdollista muodostaa yhteisö. Siinä missä työväenluokka voi Marxin sanoin ”tehdä itsensä tarpeettomaksi” lopettamalla kapitalistisen järjestelmän ja siihen kytkeytyvän riiston, sukupuolet eivät Beauvoirin mukaan voi unohtaa keskinäistä riippuvuuttaan.

Beauvoir puhuukin miehen ja naisen muodostamasta ”alkuperäisestä parista”, jonka dynamiikkaa hän kuvaa eksistentiaalisen etiikan ja moniselitteisyyden näkökulmasta. Mies ja nainen ”kuvittelevat taistelevansa toisiaan vastaan, mutta vastustajana taistelussa onkin oma itse: molemmat heijastavat kumppaniinsa sen, mitä halveksuvat itsessään” (Beauvoir 2012, 677). Molemmat ovat toisin sanoen kieltäneet olemassaoloonsa kuuluvan moniselitteisyyden. Mies on kieltänyt objektiivisuutensa heijastamalla ruumiillisuutensa, passiivisuutensa ja objektiivisuutensa naiseen ja pyrkimällä esiintymään absoluuttisena subjektina. Nainen on puolestaan heijastanut vapautensa mieheen sikäli, että hän ei ole tavoitellut omia päämääriään vaan on seurannut niitä päämääriä, jotka mies on asettanut naiselle. Naiset ovat mieltäneet itsensä epäolennaiseksi objektiksi ja pyrkineet kieltämään subjektiivisuutensa, vapautensa sekä siitä seuraavan vastuun.

Naisten alistamisen päättäminen edellyttääkin Beauvoirin mukaan sekä miehiltä että naisilta olemassaoloonsa kuuluvan moniselitteisyyden hyväksymistä. Tämä tarkoittaa vastavuoroista suhdetta, jossa molemmat subjektit tunnustavat olevansa sekä subjekteja että objekteja toisilleen. Analyysillä on merkittäviä poliittisia seurauksia. Toisin kuin luokkasuhde tai etnisten ryhmien vastakkainasettelu, miesten ja naisten välinen suhde ei voi purkautua vallankumouksen tai väkivaltaisen puhdistuksen kautta, sillä tämä merkitsisi yksinkertaisesti koko ihmiskunnan tuhoutumista. Tästä syystä poliittisen muutoksen täytyy koskea väistämättä molempia sukupuolia ja koko yhteiskunnallista arvomaailmaa.

Beauvoir korostaa, ettei pelkkä eksistentiaalinen lähestymistapa pysty selittämään miehen ja naisen suhteen kehittymistä. Sukupuolihierarkia ei ole muodostunut irrallaan taloudellis-historiallisista tosiasioista, vaan ne ovat vaikuttaneet siihen, miten miehet ja naiset ovat voineet toteuttaa eksistentiaalisia taipumuksiaan. Beauvoirin mukaan taloudellisilla ja kulttuurisilla instituutioilla taataan miehisten etuoikeuksien järjestelmä, joka asettaa naiset konkreettisesti alempiarvoiseen asemaan ja saattaa heidät riippuvaisiksi miehistä. Naisten radikaalia ”toiseutta” on pidetty yllä myös erilaisissa kulttuurisissa diskursseissa, kuten myyteissä. Sukupuolta koskevat myytit ilmentävät kollektiivisia käsityksiä naisen asemasta ja tehtävästä ja pyrkivät esittämään miesten ja naisten välisen suhteen muuttumattomana ja luonnollisena.

Beauvoir tulee tässä lähelle marxilaista perinnettä ja ideologiakriittisiä filosofioita. Hän painottaa, että yksilöiden toiminta tapahtuu aina suhteessa yhteiskunnallisiin instituutioihin, eikä naisten alistamista siten voida palauttaa yksinomaan yksittäisten miesten tai naisten tekoihin. Naisten vapautuminen edellyttää siten myös yhteiskunnallisten rakenteiden ja instituutioiden muutosta. Beauvoirin analyysin perusteella naiset ja miehet epätasa-arvoiseen asemaan asettavat instituutiot eivät ole olemassa irrallaan inhimillisistä käytännöistä, ja siksi myös niiden muuttaminen on ihmisyhteisön vastuulla. Kuten suomalainen Beauvoir-tutkija Sara Heinämaa esittää, Beauvoirin analyysissa naisten alistamisessa on kyse jatkuvasta prosessista, jonka muuttaminen edellyttää jatkuvaa toimintatapojen ja käytäntöjen muutosta (Heinämaa 2009,12).

Vastaanotto ja vaikutus

Beauvoir kirjoitti filosofisten töidensä lisäksi näytelmiä, romaaneja, esseitä ja poliittisia artikkeleita. Laajan tuotantonsa ansiosta hänet tunnetaan maailmanlaajuisesti ja hänen teoksiaan käsitellään useissa erityistieteissä: esimerkiksi filosofiassa, sukupuolentutkimuksessa ja kirjallisuustieteessä. Beauvoiria pidetään Sartren ohella sodanjälkeisen Ranskan hengen tulkkina, ja heidän tulkintansa eksistentialismista on vaikuttanut filosofian lisäksi myös kirjallisuuteen, musiikkiin ja taiteeseen.

Henkilöhistoriallisista syistä Beauvoirin filosofiaa on tulkittu pitkään Sartren filosofian sovelluksena. Beauvoir toimi läheisessä yhteistyössä Sartren kanssa, ja he kommentoivat toistensa töitä koko elämänsä ajan. Beauvoir hyödynsi työssään Sartren ajatuksia, mutta hänen filosofiaansa ei voi tulkita ainoastaan tästä näkökulmasta. Kuten edellä on käynyt ilmi, Beauvoirin filosofiset juuret ulottuvat Kierkegaardin eksistentiaaliseen filosofiaan, saksalaiseen fenomenologiaan, Hegeliin ja Marxiin. Yksi syy siihen, miksi Beauvoirin filosofista asemaa ei ole tunnustettu, on epäilemättä hänen filosofinen tyylinsä. Hän ei koskaan pyrkinyt rakentamaan filosofista systeemiä, vaan näki filosofian päättymättömänä dialogina, jota hän kävi kaikilla kirjallisilla töillään.

Beauvoirin merkitys feministiselle teorialle on pitkään tunnustettu. Kuten tieteenhistorioitsija Donna Haraway osuvasti toteaa, jokainen moderni feministinen teoria sukupuolesta perustuu merkittävistä eroistaan huolimatta Beauvoirin kuuluisaan väitteeseen: ”Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan” (Beauvoir 2012, s. 19). Toisen aallon liberaalit, marxilaiset ja radikaalit feministiset liikkeet sekä teoreetikot kuten Kate Millet, Betty Friedan ja Shulamith Firestone ovat hyödyntäneet Beauvoirin analyyseja alistamisesta. Velkansa Beauvoirille myöntävät myös psykoanalyyttisen feminismin edustajat Juliet Mitchell ja Carol Gilligan. Beauvoir on vaikuttanut merkittävästi myös ranskalaiseen feministiseen teoriaan, erityisesti Luce Irigarayn, Hélène Cixous’n ja Toril Moin ajatteluun. Myös postmodernit feministit kuten Judith Butler ovat olleet kiinnostuneita Beauvoirin ajattelusta.

Vasta kahden viime vuosikymmenen aikana Beauvoiria on alettu lukea ennen kaikkea filosofina. 1990-luvulta lähtien Beauvoirin asemaa filosofina on nostanut esiin erityisesti Margaret A. Simons. 1990-luvulla Beauvoiria alettiin tutkia myös fenomenologina. Hänen fenomenologisia vaikutteitaan ovat käsitelleet muun muassa Debra Bergoffen, Sonia Kruks, Karen Vintges, Eva Lungren-Gothlin ja Kristina Arp.

Suomalaisella Beauvoir-tutkimuksella on ollut merkittävä rooli Beauvoirin työn filosofisten – erityisesti fenomenologisten – ulottuvuuksien selvittämisessä. Suomalainen Beauvoir-tutkimus tunnetaan maailmalla elinvoimaisena filosofisena suuntauksena, joka valaisevien tulkintojen lisäksi tuottaa myös omaperäisiä systemaattisia tuloksia sukupuolen filosofiaan. Filosofi Sara Heinämaa on selvittänyt Beauvoirin yhteyksiä Husserlin ja Merleau-Pontyn fenomenologioihin sekä tutkinut Beauvoirin filosofisia analyyseja ruumiillisuudesta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Helsingissä väitellyt ruotsalainen Ulrika Björk on käsitellyt Beauvoirin kaunokirjallisten teosten filosofisia ulottuvuuksia. Filosofi Erika Ruonakoski on selvittänyt erityistieteiden asemaa Toisessa sukupuolessa ja soveltanut Beauvoirin kirjallisuusteoreettista ajattelua antiikin kreikkalaisen kirjallisuuden tulkitsemiseen.

Viime vuosina on alettu suomentaa myös Beauvoirin filosofisia teoksia. Vuonna 2007 ilmestyi Ruonakosken suomentamana Beauvoirin keskeiset esseet sisältävä kokoelma Onko Sade poltettava? ja muita esseitä. Vuonna 2012 julkaistiin Ruonakosken suomennos Beauvoirin teoksesta Moniselitteisyyden etiikka. Toisen sukupuolen suomennoksen ensimmäinen osa Tosiasiat ja myytit ilmestyi vuonna 2009 ja toinen osa Eletty kokemus vuonna 2011. Toinen sukupuoli suomennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1980 lyhennelmänä, josta oli jätetty pois useita filosofisesti merkittäviä jaksoja. Iina Koskisen, Hanna Lukkarin ja Erika Ruonakosken uusi, täysimittainen suomennos tuo esiin Beauvoirin eksistentialistiset ja fenomenologiset juuret.

Beauvoirin teokset

- (1943). L'Invitée, Gallimard.
- (1944). Pyrrhus et Cinéas, Gallimard.
- (1945). “La Phénoménologie de la perception de Maurice Merleau-Ponty”, Les Temps modernes, 1:363-67.
- (1945). Le Sang des autres, Gallimard.
- (1945). Les Bouches inutiles, Gallimard.
- (1946). “Littérature et métaphysique”, Les Temps modernes, 1: 1153–63.
- (1946). Tous les hommes sont mortels, Gallimard.
- (1947). Pour une morale de l'ambigüité, Gallimard.
- (1948). L'Amerique au jour le jour, Editions Paul Marihein.
- (1948). L'Existentialisme et la sagesse des nations, Nagel.
- (1949). Le Deuxième Sexe, Gallimard.
- (1951). “Faut-il brûler Sade?”, Les Temps modernes, 74: 1002–33.
- (1952). “Faut-il brûler Sade?”, Les Temps modernes, 75: 1197–230.
- (1954). Les Mandarins, Gallimard.
- (1955). “Merleau-Ponty et le pseudo-sartrisme”, Les Temps modernes, 10: 2072–122.
- (1955). Privilèges, Gallimard.
- (1957). La Longue Marche, Essai sur la Chine, Gallimard.
- (1958). Mémoires d'une jeune fille rangée, Gallimard.
- (1960). La Force de l'âge, Gallimard.
- (1962). “Préface”, in Djamila Boupacha, S. de Beauvoir and G. Halimi, Gallimard.
- (1963). La Force des choses, Gallimard.
- (1964). “Préface”, in La Bâtarde, V. Leduc, Gallimard.
- (1964). Une mort très douce, Gallimard.
- (1965). “Que peut la littérature?”, Le Monde, 249: 73–92.
- (1966). “Preface”, in Tréblinka, J. Steiner, Fayard.
- (1966). Les Belles Images, Gallimard.
- (1967). La Femme rompue, Gallimard.
- (1970). La Vieillesse, Gallimard.
- (1972). Tout compte fait, Gallimard.
- (1979). Quand prime le spirituel, Gallimard.
- (1979). “Mon expérience d'écrivain (September 1966)”, Les Écrits de Simone de Beauvoir, C. Francis and F. Gontier, Paris: Gallimard.
- (1981). La Cérémonie des adieux, suivi de Entretiens avec Jean-Paul Sartre, Août-Septembre 1974, Gallimard.
- (1985). “Préface”, Shoah, C. Lanzmann, Fayard.

Beauvoirin suomennetut teokset

Kaunokirjalliset teokset ja muistelmat

- (1969). Kauniit kuvat (Les Belles Images). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1966). Lempeä kuolema (Une morte trés douce). Kirjayhtymä, Helsinki
- (1978). Murtunut nainen (La Femme rompue). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1982). Mandariinit 1 (Les Mandarins). Kirjayhtymä, Helsinki
- (1983). Mandariinit 2 (Les Mandarins). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1985). Kutsuvieras (L’Invitée). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1987). Perhetytön muistelmat (Mémoires d’une jeune fille rangée). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1988-1989) Voiman vuodet, Pariisi 1939–1944 (La Force de l’âge). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1990). Ajan haasteet (La Force des choses 1). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1991). Ei yksin hengestä (Quand prime le spirituel). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1991). Maailman meno (La Force des choses 2). Kirjayhtymä, Helsinki.
- (1995-1996). Asioiden laita, Loppujen lopuksi (Tout compte fait). Kirjayhtymä, Helsinki.

Filosofiset teokset ja esseet

(1992). Vanhuus (La Vieillesse), Arthouse, Helsinki.
(2007). Onko Sade poltettava? ja muita esseitä, WSOY, Helsinki. Kokoelma sisältää esseet:
- ”Naisten asema”
- ”Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi”
- ”Eksistentialismi ja kansanviisaudet”
- ”Kirjallisuus ja metafysiikka”
- ”Kokemuksistani kirjailijan”
- ”Onko Sade poltettava?”
- (2009). Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit (Le Deuxième Sexe I – Les Faits et les Mythes), Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.
- (2012) Toinen sukupuoli II. Eletty kokemus (Le Deuxième Sexe II – L’Expérience Vécue). Kustannusosakeyhtiö Tammi.
- (2011). Moniselitteisyyden etiikka (Pour une morale de l'ambigüité). Tutkijaliitto, Helsinki.

Suositeltavaa jatkolukemista

Arp, Kristana (2001). The Bonds of Freedom. Simone de Beauvoir’s Existentialist Ethics. Open Court Publishing, Chicago.
– Beauvoirin eksistentialistisen etiikan yleisesittely.

Bauer, Nancy (2001). Simone de Beauvoir. Philosophy, & Feminism. Columbia University Press, New York.
– Selvitys Toisesta sukupuolesta ja Beauvoirin filosofiasta suhteessa Descartesin, Sartren ja Hegelin ajatteluun.

Bergoffen, Debra (1997). The Philosophy of Simone de Beauvoir: Gendered Phenomenologies. Erotic Generosities. SUNY Press, Albany.
– Selvitys Beauvoirin filosofian fenomenologisista juurista erityisesti suhteessa seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen sekä Beauvoirin etiikasta ja teoksista Vanhuus ja Toinen sukupuoli.

Card, Claudia (2003) (toim.): Cambridge Companion to Simone de Beauvoir. Cambridge University Press, Cambridge.
– Yleisesittely Beauvoirin feministisestä filosofiasta ja feministisestä teoriasta.

Björk, Ulrika (2008). Poetics of Subjectivity. Existence and Expressivity in Simone de Beauvoirs’s Philosophy. Helsinki University Print, Helsinki.
– Tutkimus Beauvoirin kaunokirjallisten teosten filosofisista teemoista.

Fallaize, Elisabeth (1988). The Novels of Simone de Beauvoir. Routledge, Lontoo.
– Feministinen tutkimus Beauvoirin kaunokirjallisista teoksista.

Heinämaa, Sara (1996). Ele, tyyli ja sukupuoli. Merleau-Pontyn ja Beauvoirin ruumiinfenomenologia ja sen merkitys sukupuolikysymykselle. Gaudeamus, Helsinki.

Heinämaa, Sara (2000). Ihmetys ja rakkaus. Esseitä ruumiin ja sukupuolen fenomenologiasta. Nemo, Helsinki.

Heinämaa, Sara (2003). Toward a Phenomenology of Sexual Difference. Husserl, Merleau-Ponty, Beauvoir. Rowman & Littlefield Publishers, Lanham.
– Tutkimuksia Beauvoirin fenomenologisesta filosofiasta, sukupuolieron fenomenologiasta ja Beauvoirin filosofisesta metodista.

Koskinen, Iina (2013). Simone de Beauvoir ja feminismin subjektin kriisi. Pro gradu –tutkielma. Helsingin yliopisto, Helsinki. Luettavissa verkossa osoitteessa:
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201311067006
– Tutkimus selvittää Beauvoirin feminististä filosofiaa suhteessa feministiseen teoriaan.

Kruks, Sonia (1990). Situation and Human Existence. Routledge, Chapman and Hall, Boston.

Kruks, Sonia (2012). Simone de Beauvoir and the Politics of Amiguity. Oxford University Press, New York.
– Tutkimuksia Beauvoirin filosofiasta suhteessa Sartren, Merleau-Pontyn ja Marxin filosfiaan.

Le Dœuff, Michèle (1989). L’étude et le rouet. Tome I. Des femmes, de la philosophie , etc. Seuil, Pariisi.
– Tutkimus naisfilosofeista esimerkkinä Beauvoir, Beauvoirin filosofiasta suhteessa feminismin perinteeseen ja Sartren filosofiaan.

Lungren-Gothlin, Eva (1996). Sex and Existence. Simone de Beauvoir’s ’The Second Sex’. Käänt. Linda Schenck. The Athlone Press, Lontoo. Alkuperäisteos Kön och existens: Studier i Simone de Beauvoir’s ”Le Deuxième sexe” ilmestyi vuonna 1991.
– Laaja-alainen Toisen sukupuolen yleisesittely, joka selvittää teoksen historiallisia ja filosofia taustoja.

Moi, Toril (1999). Simone de Beauvoir – The Making of an Intellectual Woman. Blackwell, Cambridge.
– Selvitys Beauvoirin filosofisen ajattelun kehityksestä sekä filofisesta ja kaunokirjallisesta tuotannosta psykoanalyyttisesta ja sosiaalis-historiallisesta näkökulmasta.

Moi, Toril (1999). What is a Woman? and Other Essays. Oxford University Press, Oxford.
– Teos käsittelee erityisesti Beauvoirin ruumiinfilosofiaa suhteessa feministiseen teoriaan.

Ruonakoski, Erika (2012): ”Literature as a Means of Communication: A Beauvoirian Interpretation of an Ancient Greek Poem” julkaisussa Sapere aude. 3, 4, s. 250–270.

Ruonakoski, Erika (2014): ”Replacing the Old Heroes: Beauvoir's Defence of the Existentialist Protagonist” julkaisussa : Sapere aude. 5, 9, s. 415–419.

Simons, Margaret A. (1999). Beauvoir and the Second Sex: Feminism, Race and the Origins of Existentialism. Rowman & Littlefield, Lanham.
– Tutkimus Toisen sukupuolen taustoista ja yhteyksistä rotusortoproblematiikkaan.

Kirjallisuus

Beauvoir, Simone de (2011). Moniselitteisyyden etiikka. Suom. Erika Ruonakoski. Tutkijaliitto, Helsinki.

Beauvoir, Simone de (2012). Toinen sukupuoli II. Eletty kokemus. Suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Heinämaa, Sara (2009): ”Ennenkuulumaton tutkimus naisen olemisesta: johdatus Simone de Beauvoirin Toiseen sukupuoleen” teoksessa Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit. Suom. Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.