Ari-Elmeri Hyvönen (julkaistu 15.5.2013, muokattu 9.9.2014, päivitetty 25.1.2017)
Hannah Arendt (1906–1975) lukeutuu 1900-luvun merkittävimpiin politiikan teoreetikkoihin. Saksanjuutalainen Arendt loi akateemisen uransa Yhdysvalloissa paettuaan Saksasta vuonna 1933. Arendtin teoksia luettiin laajalti jo hänen elinaikanaan, mutta aseman 1900-luvun politiikan teorian klassikkona hän on saanut vasta myöhemmin. Osaltaan maineen nousua hidasti epäilemättä hänen ajattelunsa epäkoulukuntamaisuus niin filosofisesti kuin poliittisestikin. Arendt piti itseään politiikan teoreetikkona tai poliittisena ajattelijana ja kieltäytyi johdonmukaisesti (poliittisen) filosofin tittelistä. Koko ilmaus ”poliittinen filosofia” on Arendtin mukaan ristiriitainen, sillä politiikka ja filosofia ovat hänestä yhteen sovittamattomia toimintoja. Politiikan lähtökohtana on ihmisten välinen maailma ja sen moninaisuus, kun taas filosofoinnille on leimallista tästä maailmasta vetäytyminen.
Arendt tunnetaan parhaiten totalitarismin analyysistään sekä käsityksistään poliittisesta toiminnasta, vallasta ja pluralismista. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat The Origins of Totalitarianism (1951, suom. Totalitarismin synty), The Human Condition (1958, suom. Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot), Amerikan ja Ranskan vallankumouksia käsittelevä On Revolution (1963) sekä ilmestyttyään paljon polemiikkia herättänyt Eichman in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil (1963). Näiden teosten lisäksi Arendtin tuotanto koostuu ennen kaikkea kokoelmista esseemuotoisia ”ajatusharjoitteita” eri teemoista (auktoriteetti, koulutus, vapaus, väkivalta ja erilaiset konkreettiset tapahtumat). Between Past and Future -teoksensa (1961) esipuheessa Arendt nimeääkin esseen poliittisen ajattelun keskeiseksi kirjalliseksi ilmaisumuodoksi.
Arendt korosti kaiken ajattelun perustuvan kokemukseen maailmasta. Politiikan teorian tehtävänä oli näin ollen ”ajatella sitä, mitä me teemme”. Tästä syystä traditionaalinen vakaan, teoreettisen järjestelmän rakentaminen ei ollut Arendtin tavoite. Sen sijaan hänen kokemuksellinen ja esseistinen lähestymistapansa korostaa ajattelun vahvasti aikaan sidottua luonnetta. Ajattelun lähtökohtana on nykyhetken kokemus maailmasta, jota ajattelun avulla yritetään tulkita ja merkityksellistää liikkumalla menneisyyden (kriittinen historiankirjoitus sekä esimerkilliset teot ja tapahtumat) ja tulevaisuuden (ennakointi, toivo, pelko) välillä.
- Arendtin elämä
- Selbstdenken – ajattelun itsenäisyydestä
- Totalitarismi
- Sosiaalisen alueen synty
- Vita Activa: Politiikan peruskäsitteet arendtilaisittain
- Ajattelu, arvostelukyky, omatunto
- Arendt Suomessa
- Suositeltavaa jatkolukemista
- Kirjallisuus
- Internet-lähteet
Arendtin elämä
Johanna ”Hannah” Arendt syntyi Hannoverissa 14. lokakuuta 1906 keskiluokkaiseen, maallistuneeseen juutalaisperheeseen. Vietettyään lapsuutensa Königsbergissä Arendt aloitti opintonsa Berliinissä 1923, josta siirtyi vuotta myöhemmin Marburgiin fenomenologisen ja hermeneuttisen filosofian merkittävän kehittäjän Martin Heideggerin (1889–1976) (ks. Heidegger, Martin) oppilaaksi. Marburgin ajalla ja erityisesti Heideggerin vuoden 1924 seminaarilla olikin mittaamaton vaikutus Arendtin ajattelun peruskäsitteiden muotoutumiseen. Seminaarin muita osanottajia olivat muun muassa filosofisen hermeneutiikan ehkäpä tunnetuin edustaja Hans-Georg Gadamer (1900–2002), eksistentialistifilosofi Hans Jonas (1903–1993) ) (ks. Jonas, Hans) sekä klassismiin perehtynyt poliittinen filosofi Leo Strauss (1899–1973). Voidaan sanoa, että kriittinen välienselvittely Heideggerin filosofian kanssa säilyi implisiittisenä osana Arendtin tuotantoa alusta loppuun. Omalta osaltaan kytköstä Heideggeriin lujitti romanssista vuosina 1925–26 alkanut omalaatuinen ystävyyssuhde, joka kesti – sodan ja Heideggerin natsikytkösten aiheuttamaa katkosta lukuun ottamatta – Arendtin kuolemaan saakka.
Vuonna 1926 Arendt muutti Heidelbergiin ja väitteli tohtoriksi samana vuonna rakkauden käsitteestä kirkkoisä Augustinuksen (354–430) filosofiassa. Hänen tuolloisesta opettajastaan ja ohjaajastaan psykologi-filosofi Karl Jaspersista (1883–1969) tuli Arendtin hyvä ystävä ja ehkäpä tärkein filosofinen keskustelukumppani. Niin Jaspersin kuin Heideggerinkin vaikutus näkyy selvästi Arendtin väitöskirjassa niin esiin nostettujen teemojen kohdalla kuin niiden käsittelytavassakin. Lähimmäisenrakkauden ja sosiaalisuuden käsittelystä huolimatta selvästi poliittinen katsantokanta ei kuitenkaan vielä väitöskirjassa pääse esille. Väitöskirjatyönsä jälkeen Arendt aloitti saksalaista romantiikkaa käsittelevän tutkimusprojektin. Projekti tarkentui hyvin pian elämäkertateokseksi Rahel Levin Varnhagenista (1771–1833), juutalaisnaisesta, joka emännöi erästä aikansa kuuluisinta berliiniläissalonkia. Teoksen kirjoittaminen jäi kuitenkin kesken Arendtin paettua Ranskaan hieman vuonna 1933 tapahtuneen Hitlerin valtaannousun jälkeen. Se julkaistiin lopulta vuonna 1958.
1930-luvun alussa, Arendt piti selvänä, että Saksassa voimistunut natsipuolue muodosti välittömän poliittisen uhan. Tämä pakotti Arendtin ensimmäistä kertaa kiinnittämään huomiota politiikkaan ja hän alkoikin ottaa osaa sionistiseen toimintaan. Lopullinen poliittinen herääminen koitti vuonna 1933 Berliinin valtiopäivätalon polttamisen ja sitä seuranneiden pidätysten myötä. Osallistuakseen aktiivisesti Hitlerin hallinnon vastaiseen toimintaan Arendt kokosi todisteita kansallissosialistisen puolueen antisemitistisistä lausunnoista erään sionistijärjestön tarpeisiin. Jouduttuaan pidätetyksi Arendt katsoi parhaaksi lähteä maasta, ja pakeni äitinsä kanssa Prahan ja Geneven kautta Pariisiin.
Pariisissa Arendt jatkoi poliittista toimintaansa juutalaisnuoria kouluttaneessa ja Palestiinaan uudelleenasuttaneessa järjestössä. Lisäksi Arendt osallistui muun muassa aikansa merkittävimmän Hegel-tutkijan Alexandre Kojèven (1902–1968) luennoille ja ystävystyi ranskalaisen poliittisen filosofin Raymond Aronin (1905–1983) sekä niin ikään saksasta paenneen Walter Benjaminin (1890–1942) – jonka julkaisemattomat käsikirjoitukset Arendt kuljetti Yhdysvaltoihin – kanssa. Pariisin aikanaan Arendt tutustui myös Heinrich Blücheriin, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1940. Samana vuonna Arendt joutui äitinsä kanssa naisten internointileirille ”vihollisperäisinä muukalaisina”. Ranskan sotatappion aiheuttaman sekasorron turvin he onnistuivat pakenemaan Montauboniin. Seuraavana vuonna Arendtit ja Blücher pakenivat Yhdysvaltoihin.
Yhdysvaltoihin saavuttuaan Arendt työllisti itsensä kolumnistina ja satunnaisin opetustöin. Hänen kirjoituksensa keskittyivät juutalaispolitiikkaan, erityisesti pyrkimykseen perustaa juutalainen armeija. Myöhemmin hänen kirjoituksensa käsittelivät myös keskeisesti mahdollisuutta saavuttaa kestävä ratkaisu juutalaisten ja arabien väliseen ongelmaan Palestiinan/Israelin alueella. Hiljalleen Arendt alkoi myös suunnitella kirjaa kolmannesta valtakunnasta. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli käsitellä natsismia kolmen elementin, antisemitismin, imperialismin ja rasismin yhteissummana, ”rotuimperialismina”. Kirjaa valmistellessaan Arendt kuitenkin koki, että tematiikkaa oli laajennettava totalitarismiin yleisenä ilmiönä. Myös stalinismin sisällyttämistä osaksi totalitarismin tarkastelua Arendt piti tärkeänä. Ilmestyttyään vuonna 1951 The Origins of Totalitarianism nosti Arendtin aikansa tunnetuimpien politiikan teoreetikkojen joukkoon. Samana vuonna Arendtin 18 vuotta kestänyt jakso valtiottomana päättyi hänen saadessaan Yhdysvaltain kansalaisuuden.
1950-luvulla Arendt myös otti vastaan ensimmäiset yliopistovirkansa Yhdysvalloissa. Vuonna 1953 hänet kutsuttiin pitämään Christian Gaussin nimikkoseminaari Princetonin yliopistoon, josta hän sai vierailevan professorin viran vuonna 1959. Princetonin lisäksi Arendt työskenteli muun muassa Berkeleyn ja Columbian yliopistoissa. Vuonna 1967 hänet nimettiin poliittisen filosofian professuuriin New Yorkin New School for Social Research -tutkimuslaitokseen, jossa hän työskenteli kuolemaansa asti.
The Origins -teoksen julkaisun jälkeen Arendtille myönnettiin Guggenheim-säätiön apuraha, jonka turvin hän alkoi työstää kirjakäsikirjoitusta työnimellä ”Totalitarian Elements in Marxism”. Teosta ei koskaan julkaistu, mutta siinä käsitellyt teemat toimivat eräänlaisena siltana Arendtin tuotannossa totalitarismin analyysistä kohti yleisluontoisempia poliittisia kysymyksiä sekä poliittisen filosofian tradition kritiikkiä. Tämän projektin lopputuloksina voidaan pitää vuosina 1958–1963 ilmestyneitä teoksia The Human Condition, Between Past and Future ja On Revolution, joissa Arendt esittää keskeisimmät käsitteensä kuten vapaus, toiminta, maailma ja moninaisuus. Näistä ensimmäiselle teokselle Arendt suunnitteli myös jatko-osaa, joka pureutuisi politiikan käsitteiden historiallis-kokemukselliseen alkuperään ja käsittelisi ajattelun ja toiminnan suhdetta. Tämäkään kirja ei koskaan valmistunut, sillä Arendtin huomion vangitsi ensin On Revolutionin viimeistely ja sitten Adolf Eichmannin oikeudenkäynti vuonna 1961.
Arendt toimi Eichmann-oikeudenkäynnissä The New Yorker -aikakauslehden reportterina omien sanojensa mukaan ”velvollisuudesta omaa menneisyyttään kohtaan”. Näiden raporttien pohjalta kirjoitettu Eichmann in Jerusalem (1963) aiheutti valtaisan kohun, joka vei valtaosan Arendtin energiasta seuraavina vuosina. Kirjan alaotsikko puhui ”pahan banaaliudesta”, mikä tulkittiin Eichmannin tekojen vähättelyksi, vaikka Arendtin tarkoitus oli tuoda esiin näiden tekojen tekijän ”kaamea ja kauhistuttava normaalius” (Arendt 1963, 252).
Vuonna 1968 Arendt julkaisi teoksen Men in Dark Times, kokoelman puheita ja esitelmiä, jotka käsittelivät hänelle tärkeitä hahmoja (mm. Jaspers, Gotthold Lessing ja Rosa Luxemburg). 1960–70-lukujen taitteessa hän myös kirjoitti useamman esseen tuon ajan poliittisista tapahtumista (mm. ”On Violence”, ”Civil Disobedience” ja ”Reflections on Pentagon Papers”), jotka julkaistiin 1972 otsikolla The Crises of the Republic. Samalla Arendt alkoi työstää uudelleen ideaa toiminnan ja ajattelun suhdetta käsittelevästä kirjasta, joka täydentäisi The Human Condition -teoksen tematiikkaa. Kirjaa pohjustaen hän piti luentoja ajattelusta, arvostelukyvystä ja tahtomisesta.
Arendt kuoli joulukuussa 1975 sydänkohtaukseen kotonaan. The Life of the Mind -teoksen kaksi ensimmäistä osaa "Thinking" ja "Willing" olivat tuolloin käsikirjoitusvaiheessa, ja ne julkaistiin Mary McCarthyn toimittamina 1978. Arendtin kuoltua hänen kirjoituskoneestaan löydettiin liuska, johon oli kirjoitettu otsikko: ”The Life of the Mind, Part 3: Judging” sekä kaksi epigrafia. Tämän viimeisen osan perustaksi oletettavasti suunniteltu, New School for Social Researchissa pidetty luentosarja Lectures on Kant’s Political Philosophy, julkaistiin 1982. Myöhemmin Arendtin esseitä ja esitelmiä eri aiheista on julkaistu kokoelmina.
Selbstdenken – ajattelun itsenäisyydestä
Arendtin ajattelun sijoittaminen johonkin valmiiseen kategoriaan ei ole helppoa. Hän sai vaikutteita muun muassa fenomenologisesta filosofiasta (ks. fenomenologia), Immanuel Kantilta (1724–1804) (ks. Kant, Immanuel) ja Aristoteleelta (384–322eaa.) (ks. Aristoteles), mutta yhdisti näistä lähteistä ammentamansa ajatukset omalaatuisella tavalla yrittäessään vastata aikansa poliittisiin kriiseihin. Ajattelu, erityisesti poliittinen ajattelu tapahtuu hänen mukaansa aina suhteessa konkreettisiin tapahtumiin ja niistä saatuun kokemukseen. Ajattelun keskeinen tavoite on ymmärtää ympärillämme olevaa maailmaa ja sen tapahtumia – ja erityisesti ymmärtää ei-dogmaattisesti, Arendtin omin sanoin ”ilman kaiteita” (Arendt 1979, 336). Arendtin ”poliittisen ajattelun harjoitukset” kumpusivatkin aina tietyistä kokemuksista, eikä hän yrittänyt rakentaa staattista järjestelmää. Tämän vuoksi hänen ajattelunsa tuntuu hajaantuvan niin moneen suuntaan, että sen kokonaisuutta on vaikea hahmottaa.
Arendtin kirjoituksia luonnehtii kuitenkin myös tietty yhdenmukaisuus ja systemaattisuus. Vaikka eri kirjoitusten väliset kytkökset eivät olekaan aina selvästi havaittavissa, hänen useimmat tekstinsä liittyvät läheisesti toisiinsa vähintäänkin eetoksensa puolesta. Kysymys politiikan merkityksestä ja mahdollisuuksista lävistää Arendtin koko tuotannon. Toinen tärkeä tuotantoa laajemmin kuvaava tekijä on tapa tarkastella asioita aina ihmisten välisen maailman näkökulmasta, korostaen sen moninaisuutta sekä ihmisten kykyä panna alulle jotakin aidosti uutta.
Arendt käsitteli kirjoituksissaan usein muun muassa Heideggerin, Jaspersin, Aristoteleen, Augustinuksen, Kantin, Friedrich Nietzschen (1844–1900) (ks. Nietzsche, Friedrich) sekä republikaanisen tradition kuten Niccoló Machiavellin (1469–1527) ja Montesquieun (1689–1755) (ks. Montesquieu, Charles-Louis de Secondat de) ajattelua. Hänen tapansa tulkita näitä hahmoja ja heidän ajatteluaan on kuitenkin vahvan eklektinen. Tarkan, ajattelijalle uskollisen tulkinnan sijaan Arendt korosti koulukunnista irrallaan olevan itsenäisen ajattelun eli selbstdenkenin merkitystä. Arendt myös kieltäytyi samaistumasta mihinkään vallitsevaan poliittiseen ryhmittymään (liberaali, radikaali, konservatiivi), sillä hän ei pitänyt näitä erotteluja valaisevina 1900-luvun merkittävimpien poliittisten kysymysten kannalta.
Totalitarismi
Tarve ymmärtää Arendtin kokemien ja näkemien kauhujen syitä ja toimintalogiikkaa antoi alkusysäyksen The Origins of Totalitarianism -teokselle. Natsismi ja erityisesti natsien perustamat tuhoamisleirit merkitsivät Arendtille eettisen ja poliittisen kriisin lisäksi myös epistemologista katkosta. Poliittisen ajattelun traditiosta nousevat kategoriat ja standardit eivät yksinkertaisesti soveltuneet kohdatun ilmiön analysoimiseen, sillä totalitarismi edusti täysin uutta hallitusmuotoa ja ilmensi lisäksi ”radikaalia pahaa” tavalla, johon länsimainen traditio ei ollut osannut varautua.
Ideologinen fiktio ja kaikkialle ulottuva terrori olivat totalitaristisen hallintotavan määrittävät piirteet. Ideologia ei Arendtille merkinnyt niinkään ”väärää tietoisuutta”, vaan suppeammin johdonmukaista pyrkimystä selittää koko todellisuus yhden lähtökohdan perusteella. Ideologia on yksinkertaisesti ”yhden idean logiikkaa”, johdonmukaista pyrkimystä korvata monimutkainen empiirinen todellisuus fiktiivisellä maailmalla, jossa kaikki voidaan selittää suljetun järjestelmän sisäisesti. Ideologia siis väittää kykenevänsä selittämään niin menneen, tulevan kuin nykyhetkenkin täysin aukottomasti. Tällöin kaikki tapahtumat tulkitaan joko totalitaarisen liikkeen ideologisen profetian toteumaksi tai salaliitoksi liikettä vastaan.
Ideologiaa tukee propagandakoneisto. Propagandan tehtävänä on ”osoittaa”, että ideologian esittämät ennustukset käyvät toteen. Se tukee luotua fiktiivistä maailmaa tekemällä mahdottomaksi erottaa fakta ja fiktio toisistaan. Samalla se on Arendtin mukaan keskeisin väline totalitaarisen liikkeen ja ulkomaailman välisissä suhteissa. Jos siis esimerkiksi työttömyyden ennustetaan häviävän yhteiskunnasta ideologiaa seuraamalla, tämä ”todennetaan” poistamalla työttömyyskorvaukset ja samalla työttömyys kaikista yhteiskunnan tilastoista. Samalla logiikalla puhe ”kuolevista luokista” johtaa näiden luokkien eliminointiin. Liike tekee sen, minkä historia olisi saanut aikaan joka tapauksessa, jolloin ennustuksesta tulee jälkikäteinen alibi.
Esittämällä löytäneensä ”avaimen historiaan”, joka kykenee selittämään niin menneen kuin tulevankin, totalitaariset liikkeet onnistuivat vetoamaan hajautuneisiin ja toivonsa menettäneisiin massoihin. Sodan ja talousongelmien koettelemat ihmiset eivät enää tienneet mihin uskoa, ja ideologioiden eheä loogisuus osoittautui näissä olosuhteissa houkuttelevaksi pakotieksi. Totalitaaristen liikkeiden suosion perustana toimi siis eheän ja loogisen ideologian vetovoima. Samalla totalitaarinen ideologia ja propaganda edustivat Arendtille pahinta historiassa todistettua hybristä. Kaiken uskottiin olevan mahdollista, kunhan kaikki spontaanius saataisiin kukistettua ja liikkeen hallinta ulottuisi kaikkialle. Tästä syystä terrorikaan ei enää edustanut politiikan välinettä, vaan se ilmensi koko järjestelmän luonnetta. Keskitys- ja tuhoamisleirit olivat Arendtin silmissä totalitaaristen valtioiden ”keskeisimpiä instituutioita”, sillä niiden avulla järjestelmä harjoitti ”totaaliseen hallintaan pyrkiviä kokeita”, joiden tavoitteena oli tehdä ”ihmisistä ihmisinä yhdentekeviä” (Arendt & Jaspers 1992, 166).
Totalitarismi ilmiönä pakotti katsomaan historiaa uusin silmin. Arendtin The Origins -teoksessa esittämä tarkastelu keskittyykin ensisijaisesti niiden tekijöiden analysointiin, jotka ”kristallisoituivat” totalitarismiksi. Kirjan kolmesta osasta vasta viimeinen käsittelee totalitaarista hallintoa itsessään, kun taas kaksi ensimmäistä osaa keskittyvät kysymykseen siitä, miten totalitarismin kaltainen patologia saattoi syntyä juuri Euroopassa. Arendtin vastaus kytkeytyy kansallisvaltioon ja ihmisoikeuksiin liittyviin paradokseihin sekä antisemitismiin, rasismiin, imperialismiin ja ”pääoman ja rahvaan liittoon”. Totalitarismi ei toisin sanoen syntynyt tyhjästä, vaan hyödynsi eurooppalaisen politiikan perintöä. Edellä mainituista tekijöistä antisemitismi edusti ”liimaa”, joka sitoi muut totalitarismin osat toisiinsa, muodostaen kansallissosialistisen ideologian perustan. Imperialismi ja siihen liittyvä laajentuminen vain sen itsensä vuoksi puolestaan pohjusti totalitaaristen liikkeiden toimintalogiikkaa. On kuitenkin tärkeää huomata, että yksikään tekijä ei itsessään ollut totalitaarista eikä niiden kristallisoituminen totalitarismiksi ollut väistämätöntä.
Sosiaalisen alueen synty
Vaikka Arendtin tarkastelutapa muuttuu myöhemmissä teoksissa, hänen keskeisimmät kysymyksenasettelunsa periytyvät The Origins -teoksesta. Esimerkiksi kansallisvaltion syntyyn sekä porvarillisuuden nousuun liittyvät kysymykset pohjustavat myöhempiä tarkasteluja sosiaalisen alueen ja massayhteiskunnan synnystä. Ensin mainitulla käsitteellä Arendt viittaa politiikan rappeutumiseen modernina aikana 1500–1600-luvuilta lähtien, mikä oli seurausta yksityisen ja julkisen väliin nousseesta alueesta, jonka pääasiallisena funktiona oli yhteiskunnan elämän prosessien hallinnointi. Talous ja laajemmin elämän ylläpitämiseen liittyvät prosessit olivat vallanneet alaa politiikalta alistaen sen biologisille välttämättömyyksille. Keskiössä ei enää ollut ihminen poliittisena toimijana, vaan ihminen eliönä ja ihmiskunta tai kansa populaationa, joka lisääntyy, sairastaa ja ennen kaikkea tuottaa ja kuluttaa ravintoa sekä muita nopeassa tahdissa kulutettavia hyödykkeitä. Tällaisessa tilanteessa aidon poliittisen vapauden tila kuihtuu.
Teoksessa The Human Condition esitetystä ihmistoimintojen kolmijaosta työ (ja samalla kuluttaminen) on noussut ihmisyyttä määrittäväksi piirteeksi valmistamisen tai toiminnan sijaan. Arendtin sosiaalisen alueen noususta esittämään analyysiin liittyy myös homogeenisistä yksilöistä koostuvan massayhteiskunnan kritiikki. Kansantalouden, modernin byrokratian sekä ”yleistahdon” illuusion myötä edellisten vuosisatojen yksinvallan tilalle on noussut henkilötön “ei-kenenkään” hallinto. Tällä Arendt ei viittaa hallinnon puutteeseen, vaan päinvastoin siihen, että hallinnon lävistäessä koko yhteiskunnan ote yksilöstä saattaa jopa vahvistua. Sosiaalisen alueen ja massayhteiskunnan nousu loivat ajatuksen kansakunnasta aiemmin perheelle kuuluneiden toimintojen, ennen kaikkea taloudenhoidon toteuttajana. Siinä missä perhe oli aiemmin toiminut elämän ylläpitämisen kuten ravinnon hankkimisen ja lisääntymisen yksiselitteisenä kiinnepisteenä, alkoi sosiaalisen alueen nousun myötä yhteiskunta kiinnostua näistä toiminnoista kasvavassa määrin ja puuttua niihin. Yksittäisiin kotitiloihin aiemmin kytkeytynyt taloudenpito muuttui kansantaloudeksi. Valtion, kansan ja alueen muodostama kolmiyhteys peri perheen ja kotitilan aiemman roolin. Täten myös ”kaikkien ja ei-kenenkään” auktoriteetti alkoi vaatia yhteiskunnan jäseniltä tiukan normalisoitua käytöstä, ikään kuin he olisivat suuri perhe, jolla on yksi ja sama mielipide ja intressi.
Sekä Arendtin kehittämä analyysi totalitarismista että hänen myöhemmät analyysinsa sosiaalisesta osoittivat modernin politiikan sisältävän toimintaan ja moninaisuuteen epäileväisesti suhtautuvia suuntauksia. Tämän myötä myös ajatus politiikasta julkisena keskusteluna ja väittelynä, erilaisten ja eri näkökulmista asioita katsovien ihmisten huolena yhteisestä maailmasta uhkasi unohtua. Mitä tarkemmin Arendt asiaa tarkasteli, sitä enemmän hän vakuuttui siitä, että kyseessä oli länsimaiseen traditioon kiinteästi kuuluva ilmiö, joka oli modernina aikana konkreettisten tapahtumien myötä riistäytynyt käsistä. Hänen teksteistään onkin nähtävissä myös pyrkimys nostaa pinnalle tekoja, tapahtumia ja kirjoituksia, jotka heijastavat toisenlaista, pluralistista ja aktiiviseen toimimiseen liittyvää ymmärrystä politiikasta. Tällaiseen käsitykseen kytkeytyvät myös monet hänen keskeiset käsitteensä.
Vita Activa: Politiikan peruskäsitteet arendtilaisittain
Arendt muotoili tärkeimmät käsitteensä The Human Condition -teoksessa, ja tarkensi niitä samoihin aikoihin ilmestyneissä teoksissa On Revolution sekä Between Past and Future. Näihin käsitteisiin kuuluvat esimerkiksi syntyväisyys, vapaus, toiminta, julkinen maailma ja moninaisuus. Niitä määrittää sisältönsä lisäksi kaksi piirrettä. Ensinnäkin lähes kaikki niistä muodostavat kolmi- tai kaksiosaisen erottelun (työ/valmistaminen/toiminta, yksityinen/sosiaalinen/julkinen, syntyväisyys/kuolevaisuus). Arendt seurasi tässä vahvasti Aristotelesta käsittäen poliittisen teorian ensisijaiseksi tehtäväksi asioiden välisten erojen luomisen. Ilman selkeitä rajanvetoja maailman ymmärtäminen jää väistämättä sumeaksi. Toiseksi Arendtin tapa käyttää käsitteitä ei ole muodollinen tai tiukan järjestelmällinen vaan kokeileva. Esseistisenä kirjoittajana hän muokkasi käsitteitään yhä uudelleen kulloisenkin näkökulman tai uusien poliittisten kokemusten myötä.
Moninaisuus
Arendtin keskeisimmät käsitteet muodostavat rihmaston, jonka osat ovat tiukasti toisiinsa kietoutuneet. Esimerkiksi ”moninaisuuden”, jota on tulkintakirjallisuudessa pidetty ”toiminnan” ohella Arendtin teorian tärkeimpänä käsitteenä, merkitystä ei voida ymmärtää ilman ”toiminnan”, ”vapauden” ja ”syntyväisyyden” muodostamaa käsitteellistä kolmikkoa. Moninaisuus on ainoastaan ihmisille kuuluva piirre. Se koskee sellaisten olioiden paradoksaalista moneutta, joita yhdistää ainoastaan jokaisen ainutlaatuisuus. Elämäntarinat (bios) erottavat yksilöt toisistaan ja ne nostavat heidät pelkän biologisen elämän (zoē) ja lajityypillisyyden yläpuolelle. Se seikka, että ”ihmiset, ei Ihminen, asuvat maassa ja asuttavat maailmaa” on kaiken politiikan lähtökohta – ei vain sen välttämätön ehto (sine qua non), vaan perusta, joka tekee politiikan mahdolliseksi (conditio per quam) (Arendt 1958, 7). Politiikkaa voi olla vain ihmisten välillä, koska se koskee pohjimmiltaan erilaisten ihmisten yhteiseloa ja heidän eriäviä mielipiteitään. Samasta syystä politiikan teoriassa ei ole tarvetta ihmisluonnon käsitteelle: ”Ihminen on epäpoliittinen. Politiikka syntyy ihmisten välille, ja siten pitkälti Ihmisen ulkopuolelle.” (Arendt 2007a, 95.)
Moninaisuus ei tässä yhteydessä merkitse pelkkää erilaisuuden ja ”toiseuden” olemassaoloa. Se viittaa asiantilaan, joka syntyy vain silloin, kun ihmiset voivat vapaasti toimia julkisesti ja tuoda esiin näin yksilöllisen omalaatuisuutensa. Arendt korostaa erityisesti poliittisen puheen merkitystä, oman näkökulman esiintuomista julkisessa tilassa. Ilman muita ihmisiä kuulemassa sanojamme ja todistamassa tekojamme toiminnalla ei voisi olla merkitystä. Siksi se edellyttää poliittista vapautta, tasa-arvoa, ja ihmisten välistä maailmaa. Julkinen puhe onkin poliittista toimintaa par excellence.
Toiminta, syntyväisyys ja vapaus
Laajimmassa mielessä toiminta merkitsee Arendtin käsitteistössä aloittamista, jonka mahdollistaa ihmiselämää ehdollistava syntyväisyys. Ihmiset tulevat syntymässä osaksi maailmaa uusina alkuina, joten heillä on mahdollisuus aloittaa jotain uutta maailmassa. Tästä syystä syntyväisyys on poliittisen ajattelun tärkeimpiä käsitteitä, siinä missä kuolevaisuus on sitä metafyysiselle ajattelulle. Ja koska toiminta aloittaa jotain aidosti uutta, sisältyy siihen aina ennustamattomuuden aspekti. Toimintaa – toisin kuin käytöstä – ei voida alistaa tilastollisille laeille, vaan se on aina eräänlainen ihme.
Aktualisoidaksemme syntyväisyyden ja toiminnan potentiaalin tarvitsemme siis vapautta, joka Arendtilla tarkoittaa toisaalta vapautta sekä hallinnasta että hallitsijana olemisesta, ja toisaalta vapautta nousta elämän välttämättömyyksien yläpuolelle toimiakseen poliittisesti. Arendtia vahvasti inspiroinut kreikkalainen kaupunkivaltio polis oli malliesimerkki vapaudesta tässä merkityksessä. Kyseessä oli Arendtin mukaan ”poliittisen organisaation muoto, jossa kansalaiset elivät yhdessä ilman hallintoa” (Arendt 1962, 20). Tässä kreikkalaisessa merkityksessä politiikka oli siis vapauskeskeistä ja vapaus ymmärrettiin negatiivisesti hallittujen ja hallitsijan puutteena ja positiivisesti tilana, jonka ihmiset luovat voidakseen liikkua vertaistensa joukossa. Siispä ”ilman ihmisiä, jotka ovat kanssani tasa-arvoisia, ei ole vapautta” (Arendt, 2007a, 117).
Vapaus on siis kaiken politiikan viimekätinen olemassaolon syy ja moninaisuus sen tärkein ehto. Mutta kuten edellä nähtiin, toiminnan ja moninaisuuden aktualisointi edellyttää tasa-arvoista julkista tilaa. Toisin kuin esimerkiksi Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) (ks. Rousseau, Jean-Jacques) on esittänyt, ihmiset eivät Arendtin mukaan synny sen paremmin vapaina kuin tasa-arvoisinakaan, vaan vapauden ja tasa-arvoisuuden saavuttaminen on keskeinen syy poliittiselle organisoitumiselle. Vapaa ja tasa-arvoinen polis oli vapaa hallitsemisesta. Se ei siis ollut hallintaan nimensä perusteella viittaava –arkia tai –kratia (esim. monarkia tai demokratia), vaan isonomia. Tämä poliittinen muoto ”takasi tasa-arvon, mutta ei siksi että ihmiset olisivat syntyneet tai luotu tasa-arvoisiksi, vaan päinvastoin, koska ihmiset olivat luonnostaan […] epätasa-arvoisia, ja tarvitsivat keinotekoisen instituution, poliksen, joka lakiensa nojalla tekisi heistä tasa-arvoisia” (Arendt 1962, 20–21). Toisin sanoen ihmisistä tulee tasa-arvoisia kun he päättävät taata toisilleen samat poliittiset oikeudet ja tunnustavat toisensa yhteisen maailman rakentajiksi.
Maailma
Moninaisuuden, tasa-arvon ja vapautta tukevien instituutioiden ymmärtämiseksi on tarkasteltava vielä yhtä keskeistä käsitettä: maailmaa. Arendtin maailman käsite on paljon velkaa Heideggerin analyyseille ihmisen eli Heideggerin terminologiassa täälläolon maailmassa olemisesta. Kummassakin tapauksessa maailma merkitsee yhtäältä käyttöesineiden, rakennusten ja taideteosten muodostamaa pysyvää rakennetta ja toisaalta muiden kanssa jaettua ”kanssamaailmaa”. Lisäksi maailma nähdään ”aukeamana”, joka luo perustan asioiden merkityksellisyydelle. Arendtin tapauksessa maailma voidaan käsittää kaksitasoisena. Yhtäältä maailma on asioista ja välineistä koostuva fyysinen tila, jotakin, joka pöydän tavoin sekä yhdistää ihmiset että pitää heidät erillään toisistaan. Tämä maailma edustaa suhteellista pysyvyyttä ja eräänlaista objektiivisuutta, jota ilman aidosti inhimillinen elämä ei olisi mahdollinen. Kaikkein ”maailmallisimpia” esineitä ovat taideteokset yhtäältä siksi, että ne kestävät aikaa käyttöesineitä paremmin, ja toisaalta siksi, että niissä maailman merkitykselliset ja konkreettiset aspektit kohtaavat. Taideteoksilla onkin erityinen rooli maailman ylläpitäjinä. Poliittisesti tärkeässä asemassa ovat myös instituutiot, jotka luovat vakautta muuten ennustamattomaan poliittiseen toimintaan.
Toisaalta maailma saa täyden merkityksensä ihmisten maanpäällisenä kotina vasta, kun se kytkeytyy julkiseen tilaan, jossa ihmiset toimimalla ja puhumalla luovat yhteisen, merkityksellisen maailman. Mikäli maailmasta ei olisi mahdollista puhua, sen muodostavat viiteyhteydet hajoaisivat ja maailmasta tulisi kokoelma erillisiä, toisiinsa liittymättömiä asioita. Jokaisella yksilöllä on oma paikkansa tai perspektiivinsä, josta tämä maailmaa lähestyy. Ainoastaan pluralistisista lähtökohdista kumpuava keskustelu voi taata maailman reaalisuuden: ”Yhteisen maailman loppu on tullut, kun se nähdään vain yhdestä näkökohdasta ja kun sen sallitaan näyttäytyä vain yhdestä näkökulmasta” (Arendt 1958, 58). Samasta syystä ei voi olla olemassa vain yhtä mielipidettä. Ylipäätään ihmisillä ei Arendtin mukaan voi olla ”subjektiivisia”, valmiita mielipiteitä, vaan mielipiteen muodostaminen tulee mahdolliseksi ainoastaan keskustelussa muiden näkökantojen kanssa. Tärkeää on kuitenkin – ja tähän viittaa maailman objektiivisuus – että ihmiset ymmärtävät näkökulmaeroistaan huolimatta olevansa tekemisissä saman maailman kanssa. Jos kohteen samuutta ei voida tunnistaa, mikään oletettu yhteinen ihmisluonto ei pysty enää estämään yhteisen maailman tuhoutumista. Tämän vuoksi ”yhteisöaisti” eli sensus communis on tärkeässä asemassa politiikassa.
Niin totalitarismi, vanhemmat tyranniat kuin edellä käsitelty moderni sosiaalisen alue näyttäytyvät Arendtille ihmisten maailmallisuutta uhkaavina tekijöinä. Kriittinen askel kohti maailmattomuutta otetaan, kun näkökulmien moninaisuus kärsii. Näin käy esimerkiksi silloin, kun julkinen väittely ja keskustelu kielletään (tyranniat) tai kun ihmiset alkavat omaksua orjallisesti toistensa näkökantoja (massayhteiskunta). Samoin totalitarismin tapauksessa ideologia suljettuna loogisena järjestelmänä on ensimmäinen askel maailmattomuuden suuntaan ennen terrorikoneiston täysvaltaista kehitystä. Maailmallisuuden myötä menetetään myös mahdollisuus aitoon poliittiseen vapauteen. Siksi sosiaalisen alueen nousu näyttäytyi Arendtille äärimmäisen vaarallisena prosessina. Samasta syystä hän ihaili vallankumouksien, etenkin Amerikan vallankumouksen henkeä. Nämä todistivat, että autenttinen poliittinen toiminta ei rajoitu antiikin polikseen. Samalla ne myös ilmensivät maailmallisten, vapaiden ja poliittisesti tasa-arvoisten instituutioiden mahdollisuuksia ja esteitä modernina aikana.
Ajattelu, arvostelukyky, omatunto
Adolf Eichmannin oikeudenkäynnin todistaminen käänsi Arendtin ajattelun suuntaa 1960-luvun alussa. Tämän natsirikollisen persoona teki oikeudenkäynnissä Arendtiin lähtemättömän vaikutuksen kaikessa banaaliudessaan. Kyseessä ei ollut perverssi tai sadistinen murhaaja, vaan karmivan normaali henkilö. Eichmannilta ei myöskään puuttunut omatuntoa – hänen omatuntonsa vain puhui ympäröivän yhteiskunnan äänellä, ja tuossa yhteiskunnassa ”lopullisen ratkaisun” toteuttaminen oli sekä yleisesti hyväksyttyä että laeilla sanktioitua. Arendtin tulkinnan mukaan Eichmannin lähestulkoon ainoa vika olikin hänen kyvyttömyytensä käyttää arvostelukykyään ja ajatella, erityisesti ajatella asioita muiden näkökulmasta.
Kokemukset Eichmannin oikeudenkäynnistä johtivat Arendtin tarkastelemaan aiempaa systemaattisemmin ajattelun suhdetta moraaliseen ja poliittiseen arvostelukykyyn. Jos Eichmannin pahuus heijasteli hänen kyvyttömyyttään ajatella, voisiko käänteisesti ajattelu estää pahoja tekoja? Projekti jäi keskeneräiseksi, sillä Arendt ei ehtinyt kirjoittaa The Life of the Mind -teoksen viimeistä, arvostelukykyä käsittelevää osaa ennen kuolemaansa vuonna 1975. Reilun kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana hän ehti kuitenkin esittää näkemyksiään omatunnosta, arvostelukyvystä ja etenkin ajattelusta, joka on The Life of the Mind -teoksen ensimmäisen osan teema.
Idea ajattelusta vääryyden tekemistä estävänä asiana liittyy Arendtin Sokrates-tulkintaan. Tämän näkemyksen mukaan ajattelu on minun ja itseni välistä sisäistä dialogia. Tarkemmin sanoen tällainen ”kaksi yhdessä” (two-in-one) -malli viittaa omatuntoon jatkuvana omien tekojen kyseenalaistajana. Tästä syystä sen tehtävänä ei ole niinkään kertoa, mikä on oikein, vaan ainoastaan estää tekemästä vääryyttä. Erityisenä tähän kytkeytyvänä mekanismina Arendt mainitsee pelon joutua ristiriitaan itsensä kanssa. Mieleni kaksi osaa tai asukasta eivät Arendtin Sokrates-luennan mukaan voi päästä yhteisymmärrykseen, mikäli olen syyllistynyt tekoihin, joita en mieleni sisäisessä dialogissa kykene perustelemaan. Tai kääntäen, en halua tehdä vääryyttä, koska tämä tarkoittaisi, että joudun elämään väärintekijän kanssa.
Siinä missä omatunto säätelee ihmisen omaa toimintaa, sen vastinpari, arvostelukyky, antaa merkityksiä ja arvioi maailmaa ja muiden toimintaa. Kummatkin ovat niin ikään ajattelun ”sivutuotteita”. Omatunto syntyy ajattelun herättämästä sisäisestä dialogista. Ajattelun totunnaisuuksia ja annettuja käytösmalleja kyseenalaistava luonne, puolestaan mahdollistaa poliittisen arvostelukyvyn. Kuten sanottua, Arendtin arvostelukykyä käsittelevät kirjoitukset jäivät keskeneräisiksi, ja tulkintakirjallisuudessa niitä on toisinaan katsottu vaivaavan ristiriita toimintaa ohjaavan ja sitä jälkikäteen tai sivustakäsin arvioivan näkökulman välillä.
Arendtin hahmotteleman arvostelukyvyn ensisijainen malli tulee melko yllättävästä suunnasta: Kantin kolmannesta kritiikistä eli Arvostelukyvyn kritiikistä (Kritik der Urteilskraft, 1790) ja siinä esitetystä reflektiivisen arvostelman mallista. Poliittisen toimijan nykyhetkeen sidotusta arvostelukyvystä puhuessaan Arendt viittaa lisäksi ilmeisempään lähteeseen, aristoteeliseen phronēsikseen eli käytännölliseen, partikulaareja koskevaan järkeen, jonka tehtävänä on ohjata toimintaa. Kantiin nojaava tarkastelu sen sijaan keskittyy ensisijaisesti sivustaseuraajaan ja tämän taaksepäin kohdistuvaan katseeseen. Tällainen arvostelukyky ei suoraan tarjoa lähtökohtia teoille, vaan tarkastelee tapahtumien merkityksiä. Kuten yleisö kreikkalaisen tragedian katsomossa, tai myöhemmin Kant Ranskan vallankumousta punnitessaan, Arendt uskoo sivustaseuraajien kykenevän tavoittamaan tapahtumien ja tekojen laajemman merkityksen itse toimijoita paremmin.
Väitetystä ristiriidasta huolimatta nämä kaksi arvostelukyvyn mallia kattavat myös paljon yhteistä alaa. Erityisen keskeistä arvostelukyvylle on se, että se koskee partikulaarisuutta. Kantin näkemystä esteettisestä arvostelmasta politiikkaan soveltaen Arendt esittää, että arvostelukyky tarkoittaa arvion antamista yksittäisestä asiasta tai teosta ilman universaalien kategorioiden antamaa tukea. Tärkeässä roolissa arvostelukyvyn käytössä ovat ”laajennettu mielentila” (enlarged mentality) ja jo aiemmin mainittu sensus communis. Enää ei riitä, että pääsen yksimielisyyteen itseni kanssa, vaan arvostelman on perustuttava kuviteltuun tai ennakoituun keskusteluun muiden kanssa. Tarkoituksena on tarkastella kutakin asiaa niin monesta näkökulmasta kuin mahdollista ja muodostaa oma arvostelma tämän pohjalta.
Arendt Suomessa
Arendtin kirjoituksilla on ollut vaikutusta myös suomalaiseen tutkimukseen etenkin filosofiassa ja politiikan tutkimuksessa sekä kasvatustieteessä. Arendtin tuotannosta on suomennettu kolme teosta: The Human Condition nimellä Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot (Vastapaino, 2000), The Origins of Totalitarianism nimellä Totalitarismin synty (Vastapaino, 2013) sekä Eichmann in Jerusalem: A Report on the Banality of Evil nimellä Eichmann Jerusalemissa - Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä (Docendo, 2016). Lisäksi ”On Violence” ilmestyi vuonna 1969 lyhennettynä suomennoksena Ydin-lehdessä ja niin & näin julkaisi vuonna 2000 neljä Arendtin lyhyttä esseetä.
Arendtia ovat Suomessa ensimmäisinä tutkineet Kari Palonen, Tuija Parvikko, Iivi Masso ja Tuija Pulkkinen. Parvikko, joka väitteli Jyväskylän yliopistosta vuonna 1996, käsitteli työssään Bernard Lazaren juutalaisen ajattelun vaikutusta Arendtin filosofiaan. Hän on tutkinut myös erityisesti Arendtin käsitystä arvostelukyvystä ja muistin politiikasta. Lisäksi Parvikko on suomentanut Olivia Guaraldon tekstin tarinnankerronnan roolista Arendtin ajattelussa. Tuija Pulkkinen on tutkinut Arendtin suhdetta moderniin ja postmoderniin. Suomessa Arendtin ajattelusta on väitellyt myös Julian Honkasalo, jonka tutkimus analysoi feministisiä tulkintoja Arendtin poliittisesta filosofiasta. Honkasalo on julkaissut suomeksi Arendtista ja feminismistä, sekä Arendtin ja John Deweyn yhtäläisyyksistä. Lisäksi hän on julkaissut useita Arendtin poliittista ajattelua käsitteleviä artikkeleita mm. englanniksi, saksaksi ja espanjaksi. Ari-Elmeri Hyvönen puolestaan valmistelee väitöskirjaa Arendtin kokemus-käsitteestä ja on julkaissut aiheesta useita artikkeleita englanniksi. Suomeksi hän on kirjoittanut Totalitarismin synty -teoksesta sekä Arendtin sosiaalinen-käsitteestä ja sen suhteesta valtiottomuuteen. Martina Reuter on tutkinut erityisesti Arendtin käsitystä kansalaistottelemattomuudesta ja vastuusta ja Mika Ojakangas on tutkinut erityisesti omantunnon ja arvostelukyvyn merkitystä Arendtin ajattelussa. Totalitarismin syntyä ja Arendtin näkemyksen suhdetta muihin totalitarismikäsityksiin on eritellyt muun muassa Tuomas Nevalinna. Muita Arendtia käsitelleitä suomalaistutkijoita ovat muun muassa Kristian Klockars, Susanna Snell, Jenni Müller, Markku Koivusalo ja Jussi Backman. Vuonna 2006 Helsingin yliopiston tutkijakollegium järjesti Arendt 100-vuotis juhlasymposiumin, jonka pohjalta on julkaistu kokoelmanumero kollegiumin COLLeGIUM -verkkolehdessä.
Suositeltavaa jatkolukemista
Benhabib, Seyla (1996). The Reluctant Modernism of Hannah Arendt. Sage, Thousand Oaks.
– Käsittelee laajalti Arendtin vaikutteita niin filosofian kuin poliittisten kokemusten osalta. Pohtii myös Arendtin panosta politiikan teorian nykykeskusteluihin.
Bernstein, Richard (1996). Hannah Arendt and the Jewish Question. Polity Press, Cambridge.
– Kattava analyysi juutalaistradition ja -identiteetin vaikutuksesta Arendtin ajatteluun. Samalla asiantunteva ja hyödyllinen yleisesitys Arendtin ajattelun ominaispiirteistä ja sisällöstä.
Berkowitz, Roger & Ian Storey (toim.) (2017) Artifacts of Thinking: Reading Hannah Arendt's Denktagebuch. Fordham University Press, New York.
- Johdanto Arendtin ajatuspäiväkirjoihin.
Canovan, Margaret (1994). Hannah Arendt: A Reinterpretation of Her Political Thought. Cambridge University Press, Cambridge.
– Ensimmäinen Arendtin julkaisemattomia kirjoituksia laajalti hyödyntävä tulkintateos.
Gines, Kathryn T. (2014). Hannah Arendt and the Negro Question. Indiana University Press, Bloomington.
- Teos tutkii Arendtin suhtautumista Amerikan mustien poliittisiin liikkeisiin.
Goldoni, Marco & Christopher McCorkingdale (2013). Hannah Arendt and the Law. Hart Publishing.
- Kattava kirjoituskokoelma lain ja politiikan suhteesta Arendtin ajattelussa.
Gündogdu, Ayten (2015) Rightlessness in an Age of Rights: Hannah Arendt and the Contemporary Struggles of Migrants. Oxford University Press, Oxford.
- Tutkimus pakolaiskriiseistä Arendtin totalitarismi-tutkimuksen valossa.
Honig, Bonnie (toim.) (1995). Feminist Interpretations of Hannah Arendt. Pennsylvania State University Press, University Park.
– Monipuolinen kattaus erilaisia tulkintoja Arendtista ja hänen suhteestaan feminismiin.
Honkasalo, Julian (2016). Sisterhood, Natality, Queer : Reframing Feminist Interpretations of Hannah Arendt. Doctoral Dissertation. University of Helsinki E-Thesis.
- Kattava tutkimus feministisistä Arendt-tulkinnoista neljän vuosikymmenen ajalta ja sukupuolen asemasta Arendtin ajattelussa. Teoksessa myös ensimmäinen kattava analyysi queer-teoreettisista Arendt-tulkinnoista. Saatavana verkossa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-1896-7
Kalyvas, Andreas (2008). Democracy and the Politics of the Extraordinary: Max Weber, Carl Schmitt, and Hannah Arendt. Cambridge University Press, Cambridge.
- Teoksen Arendt-osuus perehtyy Arendtin vallankumouksen teoretisointiin.
King, Richard (2015). Arendt and America. University of Chicago Press, Chicago.
- Aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus Amerikkalaisen ajattelun, politiikan ja yhteiskunnan vaikutuksista Arendtin ajatteluun. Samalla laadukas yleiskatsaus Arendtin poliittiseen ajatteluun.
King, Richard & Stone, Dan (toim.) (2008). Hannah Arendt and the Uses of History: Imperialism, Nation, Race, and Genocide. Bergham Books.
- Antologia, joka sopii hyvin kommentaariteokseksi ja johdatukseksi Arendtin totalitarismia käsitteleviin kirjoituksiin.
Kristeva, Julia (2001). Hannah Arendt. Ross Guberman (käänt.). Columbia University Press, New York.
- Psykoanalyyttinen ja filosofinen Arendt-elämänkerta, jossa painottuu sukupuolen, juutalaisuuden ja totalitarismin kysymykset.
Parvikko, Tuija (1996). Responsibility of the Pariah: The Impact of Bernard Lazare on Arendt's Conception of Political Action and Judgement in Extreme Situations. SoPhi, Jyväskylä.
- Tutkimus juutalaisen poliittisen ajattelun vaikutuksesta Arendtin ajatteluun sekä yleisteos Arendtin poliittisen ajattelun kehittymisestä.
Reuter, Martina (2013) “Hannah Arendt ja John Rawls Kansalaistottelemattomuudesta”, Tiede & edistys, 4/2013.
Villa, Dana (1996). Arendt and Heidegger: The Fate of the Political. Princeton University Press, Princeton.
- Filosofinen ja poliittinen vertailu Arendtin ja Heideggerin ajattelusta.
Villa, Dana (toim.) (2000). The Cambridge Companion to Hannah Arendt. Cambridge University Press, Cambridge.
– Yleiskatsaus Arendtin käsittelemiin teemoihin. Artikkelimuodon vuoksi sopii paremmin johdannoksi eri aihepiireihin kuin yleiskuvan saamiseksi.
Young-Bruehl, Elisabeth (2004). Hannah Arendt: For Love of the World. Yale University Press, New Haven.
– Asiantunteva ja kattava intellektuaalinen elämäkerta, jonka on kirjoittanut Arendtin oppilas.
Zerilli, Linda (2016). A Democratic Theory of Judgment. University of Chicago Press, Chicago.
- Teos rakentaa uudenlaista demokratian teoriaa Arendtin arvostelukyvyn käsitteen pohjalta.
Kirjallisuus
Arendtin teokset
(1951). The Origins of Totalitarianism. Harcourt, New York.
(1958). The Human Condition. University of Chicago Press, Chicago.
(1961). Between Past and Future. Eight Exercises in Political Thought. Penguin, New York.
(1962). On Revolution. Penguin, New York.
(1963). Eichmann in Jerusalem. A Report on the Banality of Evil. Penguin, New York.
(1968). Men in Dark Times. Harcourt Brace & Co., New York.
(1972). Crises of the Republic. Harcourt Brace & Co., New York.
(1978). “Martin Heidegger at Eighty”. Teoksessa Michael Murray (toim.). Heidegger and Modern Philosophy: Critical Essays. Yale University Press, New Haven.
(1979). “Hannah Arendt on Hannah Arendt”. Teoksessa Melvyn A. Hill (toim.). Hannah Arendt: The Recovery of the Public World, St. Martin’s, New York.
(1982). Lectures on Kant’s Political Philosophy. Ronald Beiner (toim.). University of Chicago Press, Chicago.
(2005). Essays in understanding, 1930-1954: Formation, Exile, and Totalitarianism. Toimittanut Jerome Kohn. Schocken Books, New York.
(2007a). The Promise of Politics. Jerome Kohn (toim.). Schocken Books, New York.
(2007b). The Jewish Writings. Jerome Kohn – Ron Feldman (toim.). Schocken Books, New York.
(2007c). Reflections on Literature and Culture. Susannah Young-ah Gottlieb (toim.). Stanford University Press, Stanford.
(1992) (& Karl Jaspers). Correspondence 1926–1969. Toimittaneet Lotte Kohler – Hans Saner; kääntäneet Robert Kimber – Rita Kimber. Harcourt Brace & Co., New York.
(1996) (& Mary McCarthy). Between Friends: The Correspondence of Hannah Arendt and Mary McCarthy 1949–1975. Carol Brightma (toim.). Harvest Books, New York.
(2000) (& Heinrich Blücher). Within Four Walls: The Correspondence between Hannah Arendt and Heinrich Blucher, 1936–1968. Lotte Kohler (toim.), Peter Constantine (käänt.). Harcourt Brace & Co, New York.
(2004) (& Martin Heidegger). Letters 1925 – 1975. Andrew Shields (toim. ja käänt.). Harcourt Brace & Co, New York.
Arendtin teosten suomennokset
(1969). ”Väkivalta”. Suomentaneet Seppo Oikkonen et al. Ydin 4-5/1969.
(2000). “Neljä esseetä”. niin & näin 4/2000. Suomentanut Lauri Siisiäinen.
(2000). Vita Activa: Ihmisenä olemisen ehdot. Suomentanut Riitta Oittinen et al. Vastapaino, Tampere.
(2013). Totalitarismin synty. Suomentanut Matti Kinnunen. Vastapaino, Tampere.
Muu kirjallisuus
Benhabib, Seyla (toim.) (2010). Politics in Dark Times. Encounters with Hannah Arendt. Cambridge University Press, Cambridge.
Bernstein, Richard J. (1986). Philosophical Profiles: Essays in Pragmatic Mode. University of Pennsylvania Press, Philadelphia.
Buckler, Steve (2011). Hannah Arendt and Political Theory. Edinburgh University Press, Edinburgh.
Hinchman, Lewis P. & Sandra K. Hinchman (toim.) (1994). Hannah Arendt: Critical Essays. State University of New York Press, New York.
Kristeva, Julia (2003). Hannah Arendt. Columbia University Press, New York.
Parvikko, Tuija (1996). The Responsibility of the Pariah. The Impact of Bernard Lazare on Arendt’s Conception of Political Action and Judgment in Extreme Situations. SoPhi, Jyväskylä.
Pitkin, Hanna (1998). Attack of the Blob: Hannah Arendt’s Concept of the Social. University of Chicago Press, Chicago.
Villa, Dana Richard (1996). Arendt and Heidegger: The Fate of the Political. Princeton University Press, Princeton N.J.
Young-Bruehl, Elisabeth (2006). Why Arendt Matters. Yale University Press, New Haven.
Internet-lähteet
D'Entreves, Maurizio Passelin (2008). "Hannah Arendt". The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2008 Edition). Edward N. Zalta (toim.). http://plato.stanford.edu/archives/fall2008/entries/arendt/
– Melko laaja ensyklopedia-artikkeli. Ansiokas erityisesti toiminnan ja arvostelukyvyn käsitteiden osalta.
Yar, Majid (2005). “Arendt, Hannah”. Internet Encyclopedia of Philosophy.
http://www.iep.utm.edu/arendt/
– Hieman d’Entrevesin esitystä suppeampi ensyklopedia-artikkeli. Sisältää myös lyhyen johdannon Arendtia kohtaan esitettyyn kritiikkiin.
Elokuvia ja videotaltiointeja
Hannah Arendt (2013) Elokuva. Ohjaaja: Margaret von Trotta.
http://zeitgeistfilms.com/hannaharendt/
Vita Activa – The Spirit of Hannah Arendt (2016). Dokumenttielokuva. Ohjaaja: Ada Uschpiz
https://zeitgeistfilms.com/film/vitaactivathespiritofhannaharendt
“Hannah Arendt - What remains? Language remains”. Haastattelu Saksan televisiossa vuonna 1964. Englanninkielinen tekstitys. https://www.youtube.com/watch?v=Ma5RqKdUQ8Q