Muistosanoja Thiodolf Reinistä (1938-1919)

Arvi Grotenfelt

Muistosanoja Thiodolf Reinistä (1838–1919)

Ajatus IX, 1938, 5–16.

MUISTOSANOJA THIODOLF REINISTÄ.

(1838–1919).

Kirj. Arvi Grotenfelt.

Filosofisen yhdistyksen on syytä tässä vuosikirjassaan muistaa perustajaansa Thiodolf Reiniä, koska tänä vuonna on kulunut 100 vuotta hänen syntymästään. Hän näki päivän valon Helsingissä 28 p. helmik. 1838 historian professorin Gabriel Reinin poikana. Tultuaan v. 1869 filosofian professoriksi Helsingin yliopistoon hän sangen pian, v. 1873, perusti Filosofisen Yhdistyksen, joka aluksi, enemmän kuin 50 vuotta, vaikutti vain rehtorin luvalla toimivana ylioppilasyhdistyksenä; vasta v. 1924 yhdistys päätti muodostua julkiseksi rekisteröidyksi yhdistyk­seksi, ja virallisen vahvistuksen sen tässä tarkoituksessa muutetut säännöt saivat 27 p. tammik. 1925.

Filosofian edustajana yliopistossamme Rein oli välittävänä ren­kaana Snellmanin ajan ja viime vuosikymmeninä esiintyneiden pyrki­mysten ja harrastusten välillä. Se seikka, että Rein filosofisissa vakau­muksissaan joutui vähitellen irtaantumaan niistä Hegelin filosofiaan perustuvista katsantotavoista, jotka hän ensin oli Snellmanin oppilaana omaksunut, sekä omistamaan toisen aatesuunnan, on varsin syvästi ja luonteenomaisesti vaikuttanut hänen henkiseen olemukseensa. Jotta voisin antaa kuvan Reinin ominaisluonteesta tiedemiehenä ja kult­tuurihenkilönä, on sen tähden tarpeellista, että ensiksi lyhyesti selostan hänen filosofisten mielipiteittensä kehitystä.

Snellmanin toimiessa vv. 1856–63 »siveysopin ja tieteiden järjes­telmän» professorina yliopistossamme Rein, joka v. 1853 oli 15:n vuoden ikäisenä tullut ylioppilaaksi, oli Snellmanin hartaana oppilaana ja tämä oppilassuhde määräsi hänen tieteellisten harrastustensa suunnan. Ker­toessaan »Muistelmissaan elämän varrelta» Snellmanin johdolla harjoit-

-5-

tamistaan opinnoista Rein lausuu: »siitä lähtien kohdistin työni ensi sijassa filosofiaan, joka tuli kandidaattitutkintoni pääaineeksi ja on sittemmin pysynyt elämäni tärkeimpänä harrastuksena». Hän kertoo edelleen, että hän ja muutamat hänen lähimmät opintotoverinsa saivat tältä opettajaltaan, jota he suuresti ihailivat, opastusta myös yksityis­kolleegeissa ja mieskohtaisissa keskusteluissa, joissa Snellman »auttoi meitä suoriutumaan Hegelin logiikan sokkeloista, osoittaen suurta kär­sivällisyyttä ja. humaanisuutta vastatessaan kysymyksiimme ja selvitel­lessään hämäriä käsitteitämme ... Meistä tuli Snellmanin aatteiden vakuuttuneita kannattajia ei ainoastaan filosofiassa vaan muissakin aineissa, niin hyvin kansallisuusasiassa kuin kysymyksessä maamme valtiollisesta asemasta.»

Kolmessa 1860-luvulla julkaisemassaan väitöskirjassa (»Grunddragen af den filosofiska imputationsläran» 1863, »Om kunskapens möjlighet» 1867 ja »Om den filosofiska methoden i sitt förhållande till öfriga veten­skapliga methoder» 1868) Rein käsitteli filosofisia peruskysymyksiä Hegelin periaatteiden pohjalla, tavoitellen etenkin selvää, lopullista vakaumusta filosofisesta tietoprobleemista. Hänen kahdessa tieto­opillisessa väitöskirjassaan on selvästi tuntuvissa, kuinka hän tarmok­kaalla ajatuksen ponnistuksella on koettanut eläytyä Hegelin henkeen ja aatejärjestelmään; toistaiseksi hän uskoi saaneensa siten pohjan filosofi­selle ajattelulleen. Hän koettaa kyllä tutkisteluissaan ottaa huomioon myöskin empiirisiä näkökohtia ja aatesuuntia, mutta hänen loppu­tuloksensa on, että empiirinen metodi on epätyydyttävä ja että filoso­fialla on oikeus turvautua spekuloivaan menettelyyn hegeliläiseen ta­paan. Mutta mielestäni näissä hänen selvittelyissään on tuntuvissa, että hän ikään kuin on tehnyt väkivaltaa itselleen; hänen kannanotossaan on jotakin väkinäistä.

Rein ei jäänytkään kauan hegeliläiselle kannalle. Kertoessaan miten hän professoriksi tultuaan ryhtyi opettajatoimeensa hän itse lausuu, että hänen antamansa opetus oli »aluksi hengeltään kokonaan hegeliläi­sen järjestelmän mukainen». Mutta vähitellen, jokseenkin pian, »alkoi minussa kuitenkin herätä epäilyksiä tämän kylläkin suurenmoisen ja nerokkaan, mutta liian abstraktiselle pohjalle perustetun ajatusraken­teen kestävyydestä». Hän tuli siihen päätökseen, että juuri Hegelin tieto-opillinen kanta eli hänen metodinsa on suuri hairahdus, että päte­-

-6-

vää tietoa ei voida saavuttaa puhtaalla dialektisella ajattelemisella. Hän huomasi siis, että hänen oli pakko pyrkiä filosofiassaan »eteenpäin Hegelin ohitse». Sittemmin Rein kannatti aina ehdottomasti sitä mieli­pidettä, että filosofian tulee rakentaa johtopäätöksensä kokemustietei­den pohjalle. Niihin nojautuen, yhdistämällä niiden tuloksia, filosofian tulee pyrkiä yhtenäiseen maailmankatsomukseen. Tämänmukaisesti hän siis ryhtyi muovailemaan uudelleen filosofista maailmankatsomus­taan. Tärkeimmissä pääkohdissa hän aina pysyi idealistisen maailman­käsityksen pohjalla, mutta hän otti huomioon ja sulatti aatekantaansa suuren joukon empiristisiä ja realistisia aatteita ynnä kokemustieteiden tuloksia. Tämä syvälle menevä filosofisten vakaumusten uudestimuo­dostus oli pitkällinen ja vaivaloinen ajatustyö, joka mieltäkiinnittävästi kuvastuu Reinin myöhemmissä teoksissa.

Tällainen elämys, että tutkija ei voi pysyväisesti jäädä sille tieteelli­selle kannalle, jonka hän ensiksi on pontevalla ajatustyöllä omaksunut, on tietysti jokaiselle tutkijalle varsin vakava asia; se voi olla tiedemie­helle kerrassaan kohtalokas onnettomuus. Silloin tutkijalta on tavalli­sesti mennyt paljon henkistä työtä hukkaan. Tietysti se oli Reinillekin varsin vaivaloista, kun hänen täten oli pakko etsiä uutta orienteerausta, purjehtia uudelleen kamppailevien aatesuuntien ulapalle ankkuripaik­kaa etsimään. Mutta Reiniin nähden voimme väittää, että hänen suo­rittamansa henkinen työ ei suinkaan ollut mennyt kokonaan hukkaan, vaan siitä tuli arvokas rakennusaines uusien vakaumuksien muodosta­miseen; ja samalla siitä tuli myös ratkaiseva tekijä hänen oman persoo­nallisuutensa kehittämisessä korkeampaa sopusointua kohti. Tämä sisäi­nen henkinen työ, epäilyksineen ja etsintöineen, muovaili hänen hen­keään siksi persoonallisuudeksi, jona hän on antanut arvokkaan panok­sensa Suomen kulttuurihistoriaan ja jommoisena hänen aikalaisensa ja oppilaansa oppivat häntä rakastamaan.

Kun hegeliläisyys ei enää sisäisesti tyydyttänyt häntä, niin hänen luonteensa mukaista ei ollut siirtyä kiivaasti vastakkaiselle puolelle, hylätä kokonaan entiset vakaumuksensa, vaan hänen täytyi – oman luontonsa pakosta pyrkiä tekemään tyynesti, huolellisesti ja tunnolli­sesti oikeutta eri puolille ja näkökohdille. Hänen täytyi asettua yhtäai­kaa kriitilliselle ja välittävälle kannalle, joka koettaa tarkan oikeuden ja kohtuuden mukaan antaa tunnustustaan jokaiselle eri suunnalle ja

-7-

puolueelle. Se pitkällinen ja syvällinen ajatustyö, mihin tämä hänet vei lähinnä hänen oman erikoistieteensä alalla, on vuorostaan vaikutta­nut takaisin hänen henkiseen olemukseensa; hänen »filosofinen kohta­lonsa» määräsi osaltaan hänen persoonallisuutensa jatkuvaa kehitystä. Se vaikutti sen, että hän aina pysyi etsivällä, kriitillisesti tutkistelevalla kannalla, ei luullut olevansa lopullisesti valmis, vaan hänen mielensä oli yhä avoin uusille vaikutuksille, uusille aatteille; hän osasi aina pysyä henkisesti nuorekkaana, kehityshaluisena ja kehityskykyisenä, ollen elävässä kosketuksessa ajan uusien harrastusten ja aatteiden kanssa, sulattaen lakkaamatta henkiseksi omaisuudekseen sen, minkä hän niissä huomasi olevan oikeutettua ja hyvää.

Tämä hänen henkinen asennoitumisensa esiintyy hänen toiminnas­saan ja hänen ajatuksissaan kaikilla aloilla, – ei ainoastaan tieteellis­filosofisissa kysymyksissä, vaan myös käytöllisissä asioissa, yhteiskun­nallisessa toiminnassa, siinä tavassa, miten hän arvosteli yleisiä sivis­tyskysymyksiä ja ajan aatteellisia virtauksia.

Filosofian yleisiin kysymyksiin nähden Rein löysi sen oppimuodos­tuksen, joka hänen myöhemmällä iällään parhaiten tyydytti häntä, Lotzen filosofiasta, johon hän syventyi 1870-luvulla. Hän lausuu siitä elämänmuistelmissaan: »hänessä tapasin juuri sitä, mitä pidin filosofiaan olennaisimmin kuuluvana: tarkkaa kokemuksen vaarinottoa yhtyneenä ajatteluun, joka tavoittelee täysin tyydyttävää selitystä ja samalla tunnustaa olemassaolon korkeampia arvoja» (Lefnadsminnen, 1918, s. 263–4, Muistelmia elämän varrelta, 1918–19, s. 284). Kun Rein itse, teoksessa »Suomi XIX vuosisadalla» (1893), tahtoo parilla sanalla il­maista oman filosofisen kantansa, niin hän määrittelee sen: »alkuaan hegeliläinen, mutta sitten liittyen paremmin Lotzen idealirealismiin». Kirjoituksessaan »Filosofins ställning och uppgifter vid sekelskiftet», jonka hän julkaisi kutsukirjana maisterinvihkiäisiin v. 1900, hän kiit­täessään Lotzen filosofiaa kuitenkin lisää, että sitä on täydennettävä sovittamalla siihen kehitysopin antamia opetuksia, joita Lotze ei ole kylliksi ottanut huomioon (s. 34).

Rein ei myöhemmällä iällään saanut julkaistuksi yhtään teosta, joka olisi esittänyt hänen lopullisia filosofisia mielipiteitään eheänä koko­naisuutena. Syynä siihen olivat aluksi ne edellä esitetyt seikat, jotka viivyttivät hänen mielipiteittensä lopullista vakaantumista. Sittemmin

-8-

hänen aikaansa ja työtänsä vaadittiin paljon muihinkin tehtäviin, myöskin käytännöllisiin ja hallinnollisiin toimiin; hän joutui ottamaan osaa valtiopäivätyöhön, hän toimi kauan aikaa yliopiston rehtorina ja sijaiskanslerina, mm. hyvin huolestuttavina aikoina. Ja erittäinkin supisti myös hänen itsenäistä filosofista tuotantoaan se suuri sivistys­historiallinen kirjallinen teos, Snellmanin ja hänen aikakautensa kuvaus, jolla Rein on rikastuttanut kansalliskirjallisuuttamme ja jolle hän yhden vuosikymmenen aikana, vv. 1891-1901, omisti kirjallisen työnsä, mikäli virkatoimilta ja muilta pakottavilta tehtäviltä sellaiseen jäi aikaa.

Reinin laaja Snellmanin elämäkerta, jonka edellinen osa julkaistiin (ruotsiksi) v. 1895 ja joka valmistui (ruotsiksi ja suomeksi) v. 1901, on merkkiteos kansalliskirjallisuudessamme. Kirjailijana Rein kaiketi jo nykyään on nuoremmalle polvelle enimmin tunnettu tämän teoksensa johdosta. Yleisesti on tunnustettu, että se oivallisesti kuvaa Snellmanin vaikutusta, – suomalaisen kansallisuusaatteen ratkaisevaa, voitollista esiinmurtautumista. Tästä teoksesta nuoremmat sukupolvet, jotka eivät enää saata olla Snellmanin välittömän vaikutuksen alaisina yhtä elävästi kuin nyt jo väistynyt tai väistyvä vanhempi polvi, tulevat kaiketi vielä kauan aikaa saarnaan elävän käsityksen aatetaisteluista, joilla on ai­van keskeinen merkitys Suomen kansan historiassa 19:nnellä vuosi­sadalla. Sen perustalla Reinin miellyttävä tutkija- ja kirjailijapersoo­nallisuus on varmaankin vielä kauan pysyvä tuttuna Suomen kansallis­kirjallisuuden viljelijöille.

Rein joutui ottamaan tehokkaasti osaa maan julkisten asiain pohdintaan ja hoitoon sekä yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elä­mään.

Aina 1860-luvulta alkaen hän työskenteli sanomalehdistössä. Näihin aikoihin niiden piiri, jotka kykenivät kirjallisesti edustamaan suomen­mielisyyttä, oli vielä niin suppea, että melkeinpä jokaista, joka siihen kykeni, vaadittiin ottamaan suoranaisesti osaa aatteen ajamiseen julki­sen sanan avulla. Siten Rein v. 1864 otti osaa Helsingfors Tidningar sanomalehden toimitukseen, joka silloin jonkin aikaa edusti Suomen­mielisyyttä maan ruotsinkielisessä sanomalehdistössä, ja v: sta 1869 alkaen hän avusti silloin toimintaansa alkanutta Uutta Suometarta. V:sta 1872 alkaen hän useiden vuosien aikana kirjoitti jokseenkin paljon sil-

-9-

loin ilmestyvään Morgonbladetiin, seuraavina vuosikymmeninä hän avusti Finlandia, Päivälehteä ja Suomalaista Kansaa.

Merkityksellisempi on kuitenkin se pitkä sarja kirjoituksia tieteelli­sistä, kirjallisista, yhteiskunnallisista ja valtiollisista kysymyksistä, jonka Rein julkaisi Kirjallisessa Kuukauslehdessä (11 kirjoitusta vv. 1867–79) ja Valvojassa (45 kirjoitusta vv. 1881–1914). Niissä hän hyvin monipuolisesti käsittelee kaikenlaisia kulttuurikysymyksiä. Näis­sä kirjoituksissa ilmenee elävästi - samoin kuin myös hänen teoksessaan »Muistelmia. elämän varrelta» –, miten hänelle oli käynyt luontaiseksi tottumukseksi, että aina, kun uusi henkinen tuulahdus, ajankysymys tai kirjallinen ilmiö herätti suurempaa huomiota, hän ryhtyi arvostellen selvittämään aatteellista suhdettaan siihen, siten lakkaamatta tehden sisäistä työtä omistaakseen henkiseksi omaisuudekseen niitä uusia herätteitä, jotka esiintyivät, erittäinkin Euroopan suurien sivistyskan­sojen henkisessä elämässä, sekä pyrkien valaisemaan kotimaan yleisön käsitystä näistä aatevirtauksista ynnä niiden merkityksestä.

Suurella harrastuksella seuraten ulkomaisiakin ajatusliikkeitä ja ollen aina mieleltään altis ja avoin uusille vaikutuksille Rein päätyi muutamissa kohdin mielipiteisiin, jotka poikkesivat niistä, mitkä siihen asti olivat olleet vallitsevina suomalaisessa puolueessa. Hän yhtyi »Valvoja-ryhmään», kun tämä 1880-luvun alussa muodostui ja sai oman äänenkannattajansa. Vv. 1883–97 hän kuului Valvojan toimitukseen, ollen 1885–87 päätoimittajana. Valvoja-ryhmä ajoi valtiollisissa ja kirkollisissa kysymyksissä vapaamielisempiä aatteita kuin suomalaisen puolueen pääjoukko, jota Yrjö-Koskinen ja A. Meurman johtivat, ja asettui itse kansallisuuskysymyksessäkin vapaalle, osittain arvostele­valle kannalle Snellmanin tiukkaan kansallisuusteoriaan nähden. Rein on arvellut voivansa luonnehtia niitä kohtia, joissa Valvoja­ryhmä poikkesi suomenmielisten siihenastisesta pääsuunnasta, pyrki­myksenä »humanisoida fennomaniaa» (Lefnadsminnen s. 285, Muistel­mia elämän varrelta s. 305).

Elämänmuistelmissaan Rein nimenomaan selittelee, miten hän koetti nykyajan yhteiskunnallisten ja taloudellisten kiistakysymyksien käsittelyyn soveltaa välittävää ja sovittavaa ajatustapaansa, joka aina pyrki löytämään oikeudenmukaisen keskitien eri aatesuuntien ja ryhmäetujen taisteluissa. Reinin nttoruudessa oli taloustieteessä ylei­-

-10-

simmin vallitsevana puhtaasti liberaalinen teoria, ns. »laissez faire, lais­sez passer» oppi; Rein ei sano olleensa koskaan vakuuttunut sen kannan oikeudesta. Hän mainitsee, miten hän ulkomaanmatkallaan v. 1878 Leipzigissä kuuli kuuluisan taloustieteilijän, »historiallisen» oppikunnan perustajan ja vapaakilpailu-opin vastustajan Wilh. Roscherin luennoivan näistä asioista ja miten samoihin aikoihin hänen huomiotaan kiinnitti amerikkalaisen Henry Georgen teos »Edistys ja köyhyys», jonka jyrkät ja laajakantoiset vaatimukset yksityisen maanomistusoikeuden lakkaut­tamisesta ja maan siirtämisestä yhteisomaisuudeksi tosin arveluttivat, mutta joka kuitenkin miellytti häntä »humaanisuudellaan ja lämpimällä myötätunnollaan puutteenalaisia kohtaan». Oltuaan tämänluontoisten vaikutelmain alaisena Rein jo 1870-luvun loppuvuosina kirjoitti Kirjal­liseen Kuukauslehteen ja Morgonbladetiin kirjoituksia, joissa hän koetti osoittaa sosialismissa olevan oikeutettuja puolia. Hän arvelee että ruumiillisen työn tekijäin aseman parantamiseksi kaivataan suuria uudis­tuksia. Se »kansantalouden uusi oppikunta», joka vaatii tehokkaita toimenpiteitä yhteiskunnan puolelta työväen hyväksi, kuten vanhuus­eläkettä, normaalityöpäivää, sairaus- ja työttömyysvakuutusta ym., ansaitsee sentähden kannatusta. Näistä asioista Rein joutui kynäkiis­taan Helsingfors Dagbladin ja Leo Mechelinin kanssa, joka viimeksi ­mainittu kirjoitti häntä vastaan Finsk Tidskriftissä. Rein arvelee kuitenkin, että Mechelin ja hän päätyivät jotenkin yhtäpitäviin käytöl­lisiin tuloksiin, vaikka he lähtivät osaksi erilaisista periaatteista.

Rein otti aatelissäädyn jäsenenä osaa kaikkiin valtiopäiviin v:sta 1872 alkaen v:een 1906 asti. Kuuluen aatelissäädyn pieneen suomen­mieliseen. vähemmistöön ja ollen monilla valtiopäivillä tämän vähem­mistön huomatuin mies hän osasi saavuttaa arvonantoa myös ruotsin­mielisen enemmistön taholta ja toisinaan vaikuttaa säädyn päätöksiin edustamiensa mielipiteiden hyväksi.

Muutamissa tapauksissa hänen onnistui valtiopäivillä huomattavasti edistää kireiden kiistakysymyksien sovinnollista ratkaisua. Niin oli laita v:n 1877–8 valtiopäivillä, jolloin kysymys kouluolojen uudestijär­jestelystä aiheutti kiivaita kiistoja. Rein oli silloin jäsenenä »Yleisessä Valitusvaliokunnassa», joka käsitteli mm. kouluasioita. Pitkällisten keskustelujen ja sovittelujen jälkeen saatiin tässä asiassa toimeen välittävä valtiopäiväpäätös. Valiokunnan enemmistön ehdotus nou-

-11-

datti melkein kaikissa kohdissa sitä kantaa, jota siinä oli puoltanut juuri Rein ja johon oli yhtynyt yksi pappissäädyn valitsema valiokunnan jä­sen, kirkkoherra A. W. Lyra. Valiokunnan melkein kaikki muut jäsenet olivat puoltaneet jyrkempiä mielipiteitä toiseen tai toiseen suuntaan ja olivat valiokunnan mietintöön liittäneet vastalauseensa. Valiokunnan ehdottama sovittelupäätös sisälsi sen, että oli perustettava useita uusia suomenkielisiä valtion lyseoita ynnä muita kouluja, mutta ei vaadittu olemassa olevien ruotsinkielisten koulujen lakkauttamista, niin kauan kuin niillä ruotsinkielisinä oli täysin riittävä oppilasmäärä. Reinin edustama välityskanta luopui siis toistaiseksi panemasta käytäntöön niitä periaatteellisia vaatimuksia, joita suomenmielisten taholta kyllä oli jo silloin pontevasti esitetty, että valtion ylläpitämien koulujen kieli aina olisi sama kuin ympäröivän paikkakunnan kieli tahi että suomalaisia ja ruotsalaisia kouluja kannatettaisiin suhteellisesti kummankinkielisen väestön lukumäärään. Säätyjen lopullinen yhteensovittelemalla aikaan­saatu päätös noudatti pääasiassa valiokunnan enemmistön välittäviä ehdotuksia.

Tämän aikoinaan suurta huomiota herättävän kiistakysymyksen käsittelyssä ilmeni ensi kerran julkisessa elämässämme Reinin ominai­nen taipumus etsiä sovitteluja, tunnustaa jotakin oikeutettua vastusta­jainkin mielipiteissä, punnita asioita »toiselta puolen ja toiselta puolen», josta sitten usein puhuttiin Reinin julkista toimintaa kuvattaessa ja arvosteltaessa, toisinaan hyväksyen ja kiittäen, toisinaan myös ivalli­sesti, paheksuen ja moittien. Valtiopäiväin keskusteluissakin ilmeni kyllä suomenmielisten taholta paljon tyytymättömyyttä valiokunnan enemmistön ja Reinin ottaman kannan johdosta; sitä leimattiin epäjoh­donmukaiseksi ja horjuvaksi, paheksuttiin Reinin muka »mietoa» välit­tävän kannan tavoittelua, arvellen että se rikkoi yhteisen rintaman ja siten heikonsi suomalaisuuden vaatimusten pontta.

Rein osoitti joka tapauksessa valtiopäivätyössä, toimiessaan useilla valtiopäivillä monien eri valiokuntien jäsenenä ja puheenjohtajanakin sekä esiintyessään säätynsä keskusteluissa, niin huomattavaa pätevyyttä, että hallitus varmaankin sen johdosta kutsui hänet varsin tärkeiden komiteojen jäseneksi, mm. sellaisten, jotka käsittelevät suuria valtio­oikeudellisia kysymyksiä. Niinpä hän vv. 1885-6 määrättiin jäseneksi ns:uun perustuslakien kodifikatio-komiteaan, jonka tehtävänä oli jär­-

-12-

jestelmällisesti muovailla yhtenäiseksi kokonaisuudeksi ne Ruotsin vanhojen perustuslakien säännökset, jotka olivat voimassa Suomessa, huomioon ottaen niihin myöhemmin tehdyt muutokset sekä missä kohdin alkuperäiset säännökset eivät enää olleet sovellettavissa Suomen tultua yhdistetyksi Venäjän valtakuntaan. Rein sanoo, että tämä teh­tävä tuli hänelle työlääksi, koska hänen täytyi sitä varten tarkoin tutkia hänelle tähän asti verraten outoa alaa, valtio-oikeutemme vanhempaa historiaa ja kehitystä, mutta että tämä opiskelu oli sangen kiintoisa. Ko­mitean laajaperäinen työ ei johtanut mihinkään suoranaiseen tulokseen; sen laatimaa ehdotusta ei vahvistettu. Mutta tämä työ on ollut arvokas Suomen valtio-oikeuden selvittämiseksi.

Kun sitten muuttuneissa oloissa, marraskuussa v. 1905 tapahtuneen kumouksen jälkeen, ryhdyttiin todella uudistamaan perustuslakejamme, niin Rein kutsuttiin taas jäseneksi siihen komiteaan, joka laati ehdotuk­sen Suomen nykyään voimassa olevaksi valtiopäiväjärjestykseksi ja vaalilaiksi. Tämä komitea suoritti tehtävänsä joulukuusta 1905 maalis­kuun alkuun 1906. Sen työllä oli kauaskantava merkitys; se laski perustukset myöhemmälle valtiolliselle elämällemme, mikäli tämä riip­puu eduskunnan toiminnasta. Rein ei ollut suinkaan tämän työn al­kaessa kaikissa kohdin niiden periaatteiden puoltaja, joihin komitean lopullinen ehdotus perustuu. Hän kannatti alkuaan kaksikamarijärjes­telmää ja puolusti sitä komiteassa, mutta jäi vähemmistöön. Muistelmis­saan hän tekee selkoa niistä syistä, joiden johdosta hän ei pannut vasta­lausetta, vaan asian lopullisessa käsittelyssä valtiopäivillä, toukokuussa, katsoi voivansa puoltaa yksikamarijärjestelmää. Myöskin suhteellisen vaalitavan periaate epäilytti häntä, mutta siinäkin hän asiaa harkittuaan ja tutkittuaan päätti olla vastustamatta enemmistön ehdotuksia. Eräässä toisessa kohdassa hän sitä vastoin pani vastalauseensa komitean ehdotusta vastaan ja saikin mielipiteensä voitolle. Komitean enemmistö ehdotti, että äänioikeus annettaisiin kaikille 21 vuotta täyttäneille. Rein kirjoitti vastalauseen, joka puolusti 24:n v:n ikärajaa ja jonka viisi komitean jäsentä allekirjoitti. Tämän vähemmistön ehdotus saavutti hallituksen ja eduskunnan hyväksymisen ja on siten tullut valtiopäiväjärjestykseemme. Tätä asiaa valtiopäivillä käsiteltäessä toukokuussa 1906 Rein myös oli tärkeän perustuslakivaliokunnan jäsenenä.

-13-

Myöskin yliopiston hallintomiehenä Rein suoritti suuriarvoisen työn. Hän toimi yliopiston rehtorina 1887–96, sen sijaiskanslerina 1896–1903 ja uudelleen 1906–10. Varsinkin sinä aikana, jolloin hän toimi sijais­kanslerina, tuli hänen tehtäväkseen koettaa mikäli mahdollista torjua venäläisten taholta yliopistoa vastaan suunniteltuja turmiollisia toimen­piteitä, koettaa puolustaa sen itsehallintoa ja oikeuksia erittäin vaikeissa ja huolestuttavissa oloissa. Hyökkäykset Suomen itsenäisyyttä vastaan ja venäläistyttämishankkeet kiihtyivät juuri siihen aikaan ankarimmil­leen ja kääntyivät yliopistoakin vastaan.

Reinin henkinen sävy ei ollut sellainen, että olisi luullut hänen eri­koisesti soveltuvan hallintomieheksi, kaikkein vähimmin diplomaatiksi. Hänellä ei yleensä ollut niitä ominaisuuksia, joita on tapana sanoa »käytännöllisyydeksi», päinvastoin hänessä oli sangen silmiinpistävinä muutamia ulkomaailmasta vähän välittävän oppineen luonteenpiir­teitä. Huolehtiminen käytännöllisistä asioista tuntui toisinaan olevan hänelle epämieluisaa ja työlästä, hän oli jonkin verran välinpitämätön ja huolimaton, osittain melkeinpä taitamaton, mitä ulkonaisen esiinty­misen muotoon tulee. Mutta hänessä oli toisia ominaisuuksia, jotka tekivät hänet soveliaaksi olemaan yliopiston edustajana_.vaikeissakin oloissa. Hän nautti jakamatonta kunnioitusta, tavatonta suosiota ja luottamusta opettajatoverien ja ylioppilaiden puolelta. Ne luonteen­piirteet, jotka olivat hankkineet hänelle tuon suosion, olivat seuraavat: se kunnioitus toisten yksilöllisyyttä ja persoonallisuutta kohtaan, millä Rein aina kohteli sekä opettajatovereita että oppilaita; se optimistinen luottavaisuus, joka ilmeni hänen hallinnollisissa toimenpiteissään, erit­täinkin suhtautumisessaan ylioppilaisiin; sekä ylinnä se tarkka tunnol­lisuus, luja oikeudentunto, peloton kiinnipitäminen omasta vakaumuk­sestaan ja oikeuskäsityksestään, joka oli hänen toimintaohjeenaan vaikeimmissakin oloissa.

Nämä ominaisuudet joutuivat koetukselle hänen koettaesaan suo­jella yliopistoa venäläistyttämishankkeita vastaan. Luultavasti Reinin ominaisuudet, niin kaukana kuin ne olivatkin kaikesta siitä, mitä tavalli­sesti katsotaan kuuluvan diplomaatille, olivat parasta diplomatiaa routa-aikana yliopistoa vastaan suunnattujen iskujen pidättämiseksi tai lieventämiseksi. Hänen suoruutensa, se yhtä pelkäämätön kuin mal­tillinen tapa, millä hän esitti oikeuskäsityksensä, herätti kunnioitusta

-14-

vastustajissakin. Tosin emme voi vielä lopullisesti arvioida Reinin toi­mintaa sijaiskanslerina. Niitä lähteitä, joista vielä luultavasti voidaan saada täydellisempi selvitys tämän vaikutuksen eri puolista, ei ole vielä julkaistu. Sen huomaamme kuitenkin jo siitä, mikä nyt on tunnettua, että Reinin suora, yksinkertainen arvokkuus ja luja oikeuskanta herätti kunnioitusta ministeri v. Plehvessä, joka monissa asioissa oli ylimpänä määräävänä toimenpiteiden johtajana, ja nähtävästi aiheutti, että hän yliopiston kanslerina ollessaan jonkin verran lykkäsi tuonnemmaksi muutamia yliopistoa vastaan suunniteltuja toimenpiteitä ja hieman hillitsi kiivaimpien venäläistyttäjäin, kuten kenraalikuvernööri Bobri­kovin, väkivaltaisia aikeita. V. 1903 Rein kuitenkin Plehven toimesta erotettiin sijaiskanslerintoimesta. Suotuisampien olojen palattua hänet v. 1906 taas määrättiin sijaiskansleriksi ja hän hoiti tätä tehtävää vielä neljä vuotta. V. 1910 hän halusi jättää sen nuorempiin käsiin ja luopui siitä sekä yleensä julkisesta virkatoiminnasta.

Lopulta Rein sai nähdä vielä vuosien 1917 ja 1918 suuret mullistuk­set ja näki myös uuden päivän valkenevan Suomelle. Siinäkin seka­sorrossa, niiden taistelujen ja kärsimysten aikana, jotka tällöin kohtasi­vat Suomenkin kansaa, hän säilytti syvinnä valoisan katseensa elämään, sen vakaumuksen, että totuus ja oikeus lopulta voittavat, vaikkapa ehkä vasta vaikeiden vaiheiden ja koettelemusten jälkeen. Tämän va­kaumuksen hän on painokkaasti esittänyt kahdessa kohdassa Snellman­elämäkerrassaan, sanoen sen olleen Snellmaninkin syvän elämänvakau­muksen. Hän mainitsee, että Lars Stenbäck oli lausunut saman ajatuk­sen eräässä Snellmanille omistamassaan runoelmassa, jota Snellman eri­koisesti rakasti juuri sentähden, että hän siinä tapasi oman sisimmän ajatuksensa. Stenbäckin runoelmassa sanotaan:

»genom motstånd, förluster och strider Sanningen segrande framgår omsider; Segra skall en ändock till slut, Och dö vi, segrar den dock till slut.»

(... Läpi taistelun, vaikkapa karmaan Totuus on kulkeva voittohon varmaan; Vihdoin voittaa se kuitenkin, Voittaa, vaikka me kuollaankin.)

-15-

Rein näyttää tahtoneen omaksua tämän ajatuksen omaksikin tunnus­lauseekseen. (Vrt. Rein, J. V. Snellman, IV luvun loppu ja koko teoksen loppusanat.)

Rein kuoli ilman mitään edelläkäyvää sairautta 18 p. marrask. 1919. Edellisenä päivänä, 17 p. marrask., hän oli vielä, ollen tavallisissa voimis­saan, iltapäivällä käynyt eräissä Marttayhdistyksen järjestämissä arpa­jaisissa, oli illalla kotiin tultuaan kuten tavallisesti keskustellut per­heenjäsenten kanssa sekä, vetäydyttyään omaan huoneeseensa, istunut kirjoittamassa työpöytänsä ääressä. Seuraavana aamuna hänet tavat­tiin ikään kuin rauhallisesti nukkumassa, mutta hän oli vaipunut kuo­leman uneen.

-16-