Risto Vilkko
Georg Henrik von Wright ja kansainvälistymisen aika
Georg Henrik von Wright (1916–2003) aloitti filosofian opintonsa Helsingin yliopistossa vuonna 1934. Filosofisen logiikan ja psykologian aloilla ansioituneen professori Eino Kailan (1890–1958) johtama teoreettisen filosofian oppiaine vetosi häneen enemmän kuin aikansa westermarckilainen käytännöllinen filosofia. Kaila kannatti Wienin piirin uutta, loogisena positivismina tunnettua filosofiaa, josta yhdessä eräiden muiden filosofisten liikkeiden kanssa kehittyi 1900-luvun puolivälissä niin sanottu analyyttisen filosofian perinne. Pian Kaila kehotti oppilastaan suuntautumaan vakavasti joko psykologian tai logiikan pariin. Von Wright valitsi jälkimmäisen. Tätä valintaansa hän piti elämänsä kauaskantoisimpana. Muistelmissaan hän arvioi sitä seuraavasti: "Jos olisin valinnut psykologian, minusta tuskin olisi tullut merkittävää psykologia. Sitä vastoin on mahdollista, että taiteelliset harrastukseni, etupäässä kirjallisuus, olisivat silloin päässeet oikeuksiinsa myöhemmässä tieteellisessä elämässäni. Mieltymykseni eksaktiin tieteellisyyteen ja matemaattiseen ratkaisivat".
Maisterintutkintonsa von Wright suoritti kolmessa vuodessa. Induktiopäätelmien logiikkaa käsitellyt väitöskirja valmistui vuonna 1941.
Vuonna 1939 von Wright matkusti ensimmäistä kertaa Cambridgeen, josta tuli pian Helsingin rinnalle hänen toinen filosofinen kotikaupunkinsa. Kun tie Itävaltaan oli miehityksen vuoksi suljettu ja Wienin piirin jäsenet paenneet eri maihin, von Wright lähestyi filosofisesti entistä enemmän englantilaista analyyttistä filosofiaa. 1940-luvulla Cambridgessa vietetty aika oli ratkaisevan tärkeätä hänen urakehityksensä kannalta.
1900-luvun ehkä vaikutusvaltaisin filosofi Ludwig Wittgenstein (1889–1951) oli asettunut Cambridgeen jo 1920-luvun lopulla, mutta von Wright tuli tästä tietoiseksi vasta saavuttuaan itse ensimmäistä kertaa paikan päälle. Myöskään Kaila ei tiennyt Wittgensteinin oleskelevan Cambridgessa, mikä on hyvä osoitus suomalaisen filosofian kansainvälisten suhteiden tasosta vielä 1930-luvulla. Cambridgessa von Wright opiskeli Wittgensteinin johdolla, ja ajan myötä opettaja-oppilas -suhde jalostui läheiseksi ystävyydeksi. Wittgenstein kitki von hänestä Kailan edustaman loogisen empirismin mutta jätti jäljelle elävän kiinnostuksen logiikan välineiden käyttöön filosofisten ongelmien ratkomisessa. Cambridgessa von Wright solmi Wittgensteinin lisäksi myös muita myöhemmän uransa kannalta tärkeitä ystävyyssuhteita aikansa anglosaksisen analyyttisen filosofian johtaviin hahmoihin, kuten C. D. Broadiin, G. E. Mooreen, Alan Andersoniin ja Georg Kreiseliin. Hänen tukikohtansa Trinity College oli Cambridgen suurin ja kunniakkain tieteellinen yhteisö.
Kansainvälinen filosofiaa seuraava yleisö oppi tuntemaan von Wrightin jo 1940-luvun alkupuolella Broadin kirjoitettua Mind-lehteen artikkelisarjan, jossa hän kommentoi von Wrightin väitöskirjaa. Broadin kirjoitukset tekivät von Wrightistä pian tunnetun etenkin Englannissa mutta myös muualla filosofisessa maailmassa.
Von Wright suuntautui uransa alusta alkaen aktiivisesti maamme rajojen ulkopuolelle. Toisen maailmansodan loppuun mennessä hän oli jo ehtinyt luoda kiinteät suhteet Cambridgeen ja vieraillut kaikissa Ruotsin tuon ajan neljässä yliopistossa. Vuonna 1945 hän matkusti Kööpenhaminaan ja tutustui siellä mm. Edgar Rubiniin, Jørgen Jørgenseniin ja Alf Rossiin. Jørgensen oli Kailan tavoin uuden logiikan ja radikaalin empirismin lipunkantaja. Von Wright on kuvannut Tanskaa maaksi, joka miellettiin Suomessa tuohon aikaan uusien aatteiden sisääntuloväyläksi Euroopasta Pohjolaan. Huomattakoon, että tanskalaisista ajattelijoista myös Harald Høffding (1843–1931) oli aikanaan uusien filosofisten tuulien tärkeä välittäjä Suomeen.
Sodan loputtua 29-vuotias von Wright nimitettiin Helsingin yliopiston ruotsinkielisen filosofian professoriksi. Hän hoiti 1940-luvun lopulla samanaikaisesti useita muitakin filosofian oppituoleja Helsingissä ja Turussa. Vuonna 1948 hänet kutsuttiin Wittgensteinin seuraajaksi Cambridgen yliopiston filosofian professoriksi. Wittgensteinin kuoltua 1950-luvun alussa hän kuitenkin palasi virkaansa Helsingin yliopistossa, eikä myöhemmin katunut ratkaisuaan. Hän koki sodanjälkeisen Englannin yhteiskunnallisesti väsyneeksi. Suomessa sen sijaan vallitsi virkeä yritteliäisyyden henki ja yhteinen halu ponnistella maan itsenäisen tulevaisuuden hyväksi. Von Wright kirjoittaa muistelmissaan, että "sellaisissa olosuhteissa tuntui myös haasteelta jäädä ja työskennellä maani tulevaisuuden puolesta". Vuonna 1951 ilmestynyt teos, A Treatise on Induction and Probability, päätti von Wrightin filosofisessa elämässä kauden, joka alkoi Kailan johdolla 1930-luvulla.
Vaikka Kaila ja Wittgenstein vaikuttivat voimakkaasti von Wrightin kehitykseen filosofina, hänestä ei koskaan tullut sen paremmin kailalaista kuin wittgensteinilaista ajattelijaa. Muistelmissaan hän toteaa filosofisen menetelmänsä poikenneen huomattavasti Wittgensteinin työskentelytavoista ja arvelee Wittgensteinin myös arvostaneen heidän filosofisten luonteenlaatujensa erilaisuutta: "Ystävyytemme perustana ei ollut vaikutussuhde vaan riippumaton, joskus täysin sattumanvarainen maun ja arvostusten vastaavuus". Wittgensteinin kerrotaan puolestaan sanoneen, että von Wright oli hänen oppilaistaan ainoa, jota hän ei ollut pilannut opetuksellaan, eli joka ei pyrkinyt jäljittelemään hänen ajatuksiaan tai ilmaisutapaansa.
Kirjallisen jäämistönsä Wittgenstein jätti testamentissaan von Wrightin, Elizabeth Anscomben ja Rush Rheesin hoidettavaksi. Tämän materiaalin järjestäminen, tutkiminen, tulkinta ja toimittaminen muodostivat tärkeän osan von Wrightin tieteellisestä urasta. Tässä yhteydessä on hyvä mainita toinenkin maineikas suomalainen filosofi Erik Stenius (1911–1990), jonka vaikutusvaltainen teos Wittgenstein's Tractatus ilmestyi vuonna 1960. Stenius ansioitui uransa aikana Wittgenstein-tutkimuksen lisäksi etenkin logiikan ja kielifilosofian aloilla. Hän toimi Helsingin yliopiston ruotsinkielisen filosofia-oppiaineen professorina vuosina 1963–1974 ja vaikutti 1960-luvulla myös vierailevana professorina Yhdysvalloissa.
Maamme ensimmäisten loogikkojen merkittäviin ulkomaanmatkoihin lukeutuu myös Oiva Ketosen (1913–2000) oleskelu Göttingenin yliopistossa 1930-luvun lopulla. Ketonen työskenteli siellä jatko-opintojensa parissa maineikkaan saksalaisen loogikon Gerhard Gentzenin (1909–1945) ohjauksessa. Matka oli tärkeä vaikka Göttingenin valta-asema matemaattisen maailman keskuksena oli tuolloin jo hiipumassa. Sen tuloksena syntyi Ketosen ansiokas väitöskirja Untersuchungen zum Prädikatenkalkül (1943). Toisen maailmansodan syttyminen pilasi Ketosen suunnitelmat matkustaa Göttingenistä palattuaan Paul Bernaysin oppilaaksi Zürichiin.
1950-luvun alussa von Wright keksi niin sanotun deonttisen logiikan, jossa tarkastellaan normatiivisten käsitteiden, kuten "sallittu", "kielletty" ja "pakollinen", välillä vallitsevia suhteita. Vuonna 1951 Mind-lehdessä julkaistu artikkeli "Deontic Logic" oli hänen kansainvälinen läpimurtonsa filosofisen logiikan alalla. Deonttisesta logiikasta hän siirtyi luontevasti moraalin ja oikeuden alueilla inhimillisten tekojen säätelyyn tähtäävän normien logiikan pariin. Normien logiikka rakentui tekojen logiikan varaan, joka puolestaan perustui muutosten logiikkaan. Näin von Wright kiinnostui myös teon ja muutoksen käsitteisiin liittyvästä loogis-filosofisesta problematiikasta, jota hän käsittelee teoksessaan Norm and Action vuodelta 1963. Parhaana kirjanaan hän piti samana vuonna julkaistua teosta The Varieties of Goodness, jossa hän tutkii sanan "hyvä" eri käyttötapoja. Tekojen ja muutosten logiikka säilyi hänen tutkimus- ja opetustoimintansa pääteemana koko 1960-luvun ajan.
Deonttinen logiikka toi von Wrightille mainetta myös Etelä-Amerikassa, minne hän solmi monia läheisiä ystävyys- ja yhteistyösuhteita. Hänen tärkeimmistä eteläamerikkalaisista kontakteistaan voidaan tässä mainita argentiinalaiset Eugenio Bulygin ja Carlos Alchourrón.
Pohjois-Amerikassa von Wright aloitti tieteellisen toimintansa vuonna 1954 vierailevana professorina Cornellin yliopistossa, missä hän viihtyi erinomaisesti. Ensimmäisen Yhdysvalloissa vietetyn lukuvuoden aikana hänen seminaareihinsa osallistuivat jo vanhojen tuttavien Norman Malcolmin ja Max Blackin lisäksi mm. silloin nuoret opiskelijat Roger Albritton, Keith Donellan, Carl Ginet ja Sidney Shoemaker. Cornellista käsin von Wright vieraili myös monessa muussa maineikkaassa amerikkalaisessa yliopistossa. Yhdysvaltain länsirannikon akateemisiin piireihin hän tutustui vuonna 1960 Stanfordissa järjestetyssä suuressa logiikan, metodologian ja tieteenfilosofian kongressissa. Tämän tuttavuutensa hän uudisti jo kolme vuotta myöhemmin vierailevana professorina Los Angelesin yliopistossa (UCLA). Amerikkalaisista yliopistoista läheisin suhde hänellä säilyi kuitenkin Cornelliin, missä hän toimi ulkoprofessorina yhteensä kahdentoista vuoden ajan.
Kesällä 1961 von Wright nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi. Tämä nimitys, joka salli hänen keskittyä täydellisesti tieteellisen työnsä edistämiseen, vaikutti merkittävästi siihen, että hän pysyi jatkossakin kotimaassaan monista houkuttelevista tarjouksista huolimatta. Helsinki oli hänen mielestään "erinomainen kaupunki ajattelemiseen".
1960-luvulta lähtien von Wright vaikutti tieteellisen työnsä ohessa aktiivisena aikalaiskriitikkona. Hän kirjoitti Yhdysvalloissa oleskellessaan vuonna 1967 esseen "Vietnamin sota ja Yhdysvaltain pulma", joka julkaistiin johtavien suomalaisten ja ruotsalaisten päivälehtien lisäksi tanskalaisessa Information-lehdessä ja erillisenä pamflettina. Tämä kannanotto Vietnamin kysymykseen merkitsi von Wrightille pysyvää muutosta ulkopuolisesta tarkkailijasta osallistuvaksi keskustelijaksi. Vuosien varrella von Wright arvosteli julkisesti mm. tieteellis-teknistä kehitysuskoa, ympäristön ylikuormitusta, kasvavaa kuilua köyhien ja rikkaiden välillä, lisäydinvoiman rakentamista ja sotatoimia eri puolilla maailmaa. Hän uskoi, ettei länsimainen kulttuurimme ole riittävän hyvin ymmärtänyt nykyisen taantumansa vakavia seurauksia.
Uusi kantaaottava elämänasenne vaikutti myös von Wrightin tieteelliseen toimintaan, jota hän avarsi 1970-luvun alusta lähtien angloamerikkalaisesta analyyttisen filosofian perinteestä mannereurooppalaiseen suuntaan. Tähän kehitystä vauhditti hänen uusi kiinnostuksensa hermeneutiikkaa kohtaan. Tuloksena tästä syntyi eräs hänen vaikutusvaltaisimmista teoksistaan Explanation and Understanding (1971), joka perustuu luentosarjoihin Cambridgessa syksyllä 1969 ja Cornellissa keväällä 1970. Tätä teosta, jossa tarkastellaan luonnontieteellisten ja ihmistieteellisten selitysten eroja, on pidetty siltana angloamerikkalaisen analyyttisen ja mannereurooppalaisen hermeneuttisen filosofian välillä. Sen pohjalta syntyivät myöhemmin mm. teokset Causality and Determinism (1973), Freedom and Determination (1980), sekä pitkähkö essee "Of Human Freedom" (1985).
1980 ja 1990-lukujen aikana von Wrightin ajattelun painopiste siirtyi tekojen, normien ja arvojen tematiikasta käsitteiden ja mielen filosofian pariin. Tämänkin vaiheen, joka huipentui kirjoituskokoelmaan In the Shadow of Descartes (1998), hän jätti kuitenkin taakseen ja palasi 2000-luvulla tarkastelemaan jo The Varieties of Goodness -teoksesta tuttuja arvokysymyksiä. Loogikonuransa päätepisteenä hän piti vuonna 1996 ilmestynyttä pientä teostaan Six Essays in Philosophical Logic.
Von Wright oli Suomen akatemian jäsen vuodesta 1961 vuoteen 1986 ja toimi niin sanotun "Vanhan Akatemian" viimeisenä esimiehenä vuosina 1968–1970. Vuosikymmenten varrella hän tutki ja opetti vierailevana professorina monissa yliopistoissa eri puolilla maailmaa. Hän toimi aktiivisesti monissa tieteellisissä seuroissa, yhdistyksissä, säätiöissä ja toimikunnissa. Tieteellisten yhdistysten puheenjohtajuuksista voidaan tässä mainita Suomen Filosofinen Yhdistys (1962–1973), Tieteen historian ja filosofian kansainvälinen unioni (1963–1965) ja Institut International de Philosophie (1975–1977). Hänet vihittiin kunniatohtoriksi Bergenin, Bolognan, Buenos Airesin, Helsingin, Innsbruckin, Leipzigin, Liverpoolin, Lundin, Saltan, Tampereen, Tromssan, Tukholman ja Turun yliopistoissa, sekä Saint Olaf Collegessa Minnesotassa.
Von Wright ei juuri nauttinut kansainvälisistä kongresseista eikä usein innostunut kutsuista pitää yksittäinen vierailuluento. Sen sijaan hän piti mielellään kurssin tai luentosarjan vierailevana professorina. Monet hänen 16 eri kielellä julkaistuista kirjoistaan perustuvatkin luentosarjoihin. Esimerkiksi Logik, filosofi och språk (1957) hahmottui Vermlannissa kesällä 1956 pidettyjen luentojen pohjalta; jo edellä mainitut teokset Norm and Action ja The Varieties of Goodness perustuvat luentosarjoihin St. Andrewsin yliopistossa vuosina 1959–1960; Deontic Logic and the General Theory of Action (1967) syntyi Pittsburghissa ja Krakovassa pidettyjen luentojen pohjalta. Jo edellä mainittu teos Causality and Determination perustui New Yorkissa 1976 pidettyyn luentosarjaan. Esseen "Of Human Freedom" taustalla on kaksi kutsuluentoa Helsingin yliopistossa.
On huomattavaa, että suomalaisista filosofeista jopa kaksi on saanut oman niteensä maineikkaaseen amerikkalaiseen kirjasarjaan Library of Living Philosophers. Kyseiseen sarjaan pääsemistä pidetään filosofian alalla Nobelin palkintoon tai Fieldsin mitaliin vertautuvana kunniana. Von Wrightin lisäksi tämä kunnia on osunut myös hänen kuuluisimmalle oppilaalleen Jaakko Hintikalle (*1929), joka on hallinnut filosofian professorin oppituoleja Yhdysvalloissa vuodesta 1964 lähtien, ensin Stanfordin yliopistossa, sitten Floridan valtionyliopistossa ja viimeiset kolmetoista vuotta Bostonin yliopistossa. Suomen Akatemian tutkijaprofessorina hän toimi vuosina 1970–1981. Kuten von Wright, myös Hintikka kuuluu aikamme huomattavimpien filosofien joukkoon. Hänen laaja ja monipuolinen tuotantonsa ulottuu matemaattisesta ja filosofisesta logiikasta tieto-oppiin, tieteenfilosofiaan, filosofiseen estetiikkaan, kielifilosofiaan, filosofian historiaan ja sen nykysuuntauksiin.
Von Wright ja Hintikka aloittivat suomalaisen filosofian historiassa uuden aidosti kansainvälisen aikakauden. Vaikka Suomesta on noussut viimeisten vuosikymmenien aikana filosofian kansainvälisille kentille monta kuuluisaa ajattelijaa, von Wrightin ja Hintikan monipuoliset tieteelliset saavutukset ja heidän nauttimansa laaja kansainvälinen arvostus ovat yhä se perusta, josta suomalainen filosofia maailmalla parhaiten tunnetaan.