Populaarifyysikkomme Kari Enqvist ja populaaritähtitieteilijämme Esko Valtaoja liikkuvat usein populaareissa kirjoissaan osittain oikeutetulla kostoretkellä filosofian parissa. Molemmat retostelevat teoksissaan vähän väliä filosofien ja humanistien hölmöilyjä. Projekti on mitä ymmärrettävin, ovathan filosofit ja humanistit toisinaan pilkanneet luonnontieteilijöitä ilman hyviä perusteita. Pilkkakirveiden kalske voi olla joskus kiihdyttävää sekä viihdyttävää, mutta kirveet olisi syytä teroittaa välillä, jottei touhu kuihtuisi vain ja ainoastaan amerikkalaiseksi showpainiksi. Esko Valtaojan erästä tylsää tölväisyä olen aiemmin käsitellyt täällä. Nyt on Enqvistin vuoro.
Uusimmassa teoksessaan Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY, 2012) Enqvist ihmettelee uskovaisia ihmisiä, joihin hän ilmeisesti laskee ainakin osittain humanistit "pyhine kirjoineen". Nostan esiin yhden sivun Enqvistin uudesta teoksesta. Sivun numero on kaksikymmentäseitsemän [1]. Kaikki tämän jutun lainaukset ovat peräisin kyseiseltä sivulta. Minä en tiedä numerologiasta höykäsen pöläystä ja tästä huolimatta – siis sangen epätieteellisesti – en usko siihen, mutta tässä yhteydessä kiusaus vilkaista mitä sanottavaa numerologialla on numerosta kaksikymmentäseitsemän kävi ylitsepääsemättömäksi. Sekalaiset internetlähteet kertovat muun muassa, että mainittu numero symboloi Pyhää Henkeä, edustaa valoa pimeydessä ja yhdistävää voimaa. Mikäli uskoisin numerologiaan, minulla olisi kaikki syyt pitää sivua kaksikymmentäseitsemän Jumalallisena ilmoituksena, Totuutena isolla T:llä. Katsotaan kuinka sekulaarin humanistin käy!
Tällä sivulla Enqvist puhuu oikeastaan tasa-arvosta, siitä kuinka fysiikantutkimus edustaa tasa-arvoista maailmaa. Hänen näkemyksensä nojaa kuitenkin kahteen muuhun merkittävään teemaan, nimittäin edistykseen ja typeryyteen. Populaarifyysikkomme toteaa, että "fysiikan" (kai hän tarkoittaa fysiikan tutkimusta, eikä varsinaisesti fysiikkaa) "tasa-arvo näkyy myös sen historiattomuudessa. Se ei jatkuvasti palaa vanhoihin oppi-isiin, kuten filosofia yhä uudestaan kääntyy Aristoteleen ja Platonin puoleen. Me fyysikot […] nautimme saadessamme kertoa heidän virheistään." Sivun lopulla Enqvist toteaa, että "vanhan hylkääminen on meille merkki edistyksestä".
Kuulostaa hyvältä, mutta miksi Enqvist sitten hylkää tasa-arvoisen fysiikan ja siirtyy fysiikan parista epätasa-arvoiseen historian ja filosofian maailmaan? Fyysikko ei nimittäin malta pysyä oman tieteenalansa, historiattoman fysiikantutkimuksen suljetussa piirissä, vaan alkaa operoida vihollisensa, historian ja filosofian, välineillä ja tekee sen taitamattomasti. Kyseessä on humanioran vastaisten (tai siihen väheksyväsi suhtautuvien) luonnontieteilijöiden perusongelma: heti kun he alkavat keskustella tieteiden merkityksestä, vertailla niiden saavutuksia tai arvottaa niitä, he astuvat alueelle, jossa argumentaatio on luonteeltaan filosofista ja historiallista. Fysiikka ei tutki tällaisia asioita, ja koska Enqvistin kirjat pursuavat heittoja, joissa arvioidaan tieteiden, jopa taiteiden merkitystä, ja arvotetaan niitä, niin ehkä populaarifyysikkoa tulisi tituleerata myös populaariamatöörifilosofiksi. Sivumennen sanoen, yhtäläisen ironisen kokemuksen lukijassa aiheuttaa myös se, kun luonnontieteiden ylivertaista 'tieteellisyyttä' humanioiraan verrattuna julistava fyysikko tekee sen luonnehtimalla omaa oppialaansa täysin epätieteellisin, jopa mielivaltaisin käsittein kuten "kylmä" tai "kova" tai "raaka".
Enqvistille voidaan ensimmäiseksi huomauttaa, että jos vanhan hylkääminen on fyysikolle edistyksen merkki, niin silloin puhutaan nimenomaan historiallisesta arviointikriteeristä. Nimittäin pelkkä uuden parhaana pidetyn teorian tunteminen voi riittää ainoastaan kyseisen teorian arvioimiseen, ei tieteenalan edistymisen arvioimiseen, edes siihen onko kyseinen teoria edistysaskel vai ei [2]. Tietenkin yhden askeleen arviointi onnistuu verrattain vähäisellä tieteenalan historian tuntemuksella: pitää tuntea uusi sekä edeltänyt teoria ja kyetä arvioimaan niiden selitys- ja ennustusvoimaa (vaikka periaatteessa olisi mahdollista, että uusi teoria onkin paluu johonkin viimeksi vallinnutta edeltävään teoriaan, mikä asettaisi suoraviivaisen edistyksen kyseenalaiseksi ja tämän huomaaminen vaatisi puolestaan laajempaa historian tuntemusta). Vaatimus historian tuntemisesta käy ilmeisemmäksi, jos tästä ottaa askeleen eteenpäin, minkä populaariluonnontieteilijämme ovatkin useita kertoja tehneet, ja alkaa puhua edistyksestä pidemmällä aikavälillä; väittää että nykyään tiedetään enemmän ja paremmin kuin aiemmin. Tieteen tai minkä tahansa muun elämän alueen edistymisen arviointi vaatii aiemman, eli historian, tuntemista ja ymmärtämistä. Ei voi väittää perustellusti, nojaamatta ainoastaan auktoriteetteihin, että tämän päivän fyysikko tuntee maailmaa paremmin kuin Aristoteles, jos ei ole tutustunut Aristoteleen parituhatta vuotta vanhoihin käsityksiin. Edistymisen arviointi liittyy aina kiinteästi historiaan, eikä voi edes periaatteessa olla "historiatonta". Edistystä voidaan nähdäkseni arvioida melko huoletta tämän päivän paremman tiedon valossa. Mutta yksittäisen ajattelija tai tiedemiehen mahdollisen typeryyden arviointia ei ole järkevää suorittaa nykyaikana rationaalisina pidettyihin uskomuksiin verraten.
On ehkä liikaa vaadittu, että fyysikko ymmärtäisi historiasta, filosofiasta tai historianfilosofiasta. Luonnontieteilijä ei yleensä ole koulutukseltaan historiallisesti tai filosofisesti suuntautunut, eikä häneltä siis voi vaatia asiantuntemusta historiassa aloilla tai kykyä argumentoida filosofisesti. Populaariluonnontieteilijämmehän ovat ylpeitä historiallisen sokeuden puolestapuhujia. Kuten sivulta kaksikymmentäseitsemän saamme lukea, historiasta piittaamattomuus on Enqvistille hyve. Paitsi silloin, kun osoitetaan sormella vanhojen auktoriteettien virheitä, minkä Enqvist mainitsee yhdeksi fyysikkojen nautintojen lähteeksi. "Tyhmä Einstein!", huudahtaa nykyfyysikko ja riemuitsee oivalluksestaan. Enqvist nimittelee Einsteinia tyhmäksi sillä perusteella, että Einstein "erehtyi luulemaan linnunradan muodostavan koko maailmankaikkeuden" , ja sillä että "Einstein ei koskaan suostunut uskomaan kvanttimekaniikkaan."
Minä tunnustan, en pysty arvioimaan tuomion osuvuutta. Tämä johtuu siitä, etten tunne fysiikan historiaa tarpeeksi hyvin, yhtä hyvin kuin Enqvist. Arvion tekeminenhän nimittäin vaati nimenomaan fysiikan historian tuntemusta. Historian tunteminen ei tarkoita vain vanhojen oppien tuntemista vaan sen ymmärtämistä, minkälaiset uskomukset olivat rationaalisia arvioitavan fyysikon elinaikana. Saattaa olla, että Einsteinin aikana kaikki tai melkein kaikki rationaaliseen ajatteluun kykenevät fyysikot uskoivat hyvistä syistä kvanttimekaniikkaan ja tajusivat, ettei linnunrata ole maailmankaikkeus. Jos näin on, niin voimme perustellusti ihmetellä, miksi Einstein heittäytyi epärationaaliseksi näissä asioissa. Mutta Enqvist ei tyydy kertomaan ainoastaan fyysikkojen suhteesta oppialansa historiaan, vaan selittää, että humanistit viittaavat Aristoteleeseen "korostaakseen hänen syvämietteisyyttään ja oivalluskykyään, tuskin koskaan pilkatakseen hänen ajattelun erheitä". Aristoteleen virheet on osoitettu filosofian historiassa lukemattomia kertoja, eikä kukaan esimerkiksi usko Aristoteleen käsityksiin putoavan kappaleen liikenopeudesta. Filosofit ovat syyttäneen menneitä filosofeja ties mistä ja heille on naurettu ties minkälaisista syistä, vaikka vitsit ja syytteet eivät ole aina olleet osuvia. Vilkaiskoon arvon luonnontieteilijä vaikka Bertrand Russellin kirjoittamaa Länsimaisen filosofian historiaa tai Karl Popperin teosta Avoin yhteiskunta ja sen viholliset, vain kaksi klassista esimerkkiä mainitakseni. Russellin teos on täynnä kritiikkiä ja tölväisyjä. Russellin mukaan muun muassa Nietzschen filosofiasta on hylättävä suurin osa "pelkkänä megalomaniana", ja Karl Popper laittaa käytännössä toisen maailmansodan Platonin ja parin muun filosofin piikkiin.
Mutta kuten todettu, yksittäisen filosofin tyhmyyden tai hänen filosofiansa hölmöyden arvioiminen Enqvistin tapaan on tehtävä historiallista herkkyyttä osoittaen. Ehkä Einsteinilla tosiaan olisi ollut kaikki rationaaliset perusteet uskoa toisin kuin uskoi, mutta jos arvioimme esimerkiksi antiikinaikaisen uskoa siihen, että vapaassa tilassa putoavien kappaleiden nopeus pysyy vakiona tai että aurinko kiertää maapalloa, saattaakin käydä niin, että kaikki kyseisenä aikana tunnetut asiaintilat antavat rationaaliset syyt olettaa juuri näin. Vasta kun maailmasta opittiin lisää, saattoivat perustellut epäilykset herätä. Paikkansa pitämättömät uskomukset ja tyhmyys eivät välttämättä korreloi, ja siksi Enqvist ei kohtaa filosofien ja muiden humanistien kirjoituksissa kuolleiden ihmisten pilkkaa niin suuressa määrin kuin toivoisi.
En halua viedä fyysikoilta heidän nautintoansa. Hölmöilylle on joskus nautinnollista nauraa (itse teen sitä juuri parhaillaan). En kuitenkaan tiedä kuinka pitkään fyysikko pystyy viihdyttämään itseään huutamalla "Tyhmä Einstein! Tyhmä Einstein!". Liekö kyseessä kahden kulttuurin ero, mutta minä en jaksa räkättää uudestaan ja uudestaan sen enempää Aristoteleen kuin Enqvistin ajattelun tai oppien virheille. Mielenkiintoisimmat tutkimusretket historiaan paljastavat jotain muuta kuin vainajien idioottimaisuuksia, mutta idioottimaisuuskin saattaa osoittautua mielenkiintoiseksi. Hekottelua hedelmällisempi asenne on miettiä, miksi täysin järkevällä ihmisellä on jokin täysin järjettömältä vaikuttava uskomus. Järjettömältä näyttävä uskomus voi olla juuri sellainen miltä näyttää, mutta joskus aikalaiskonteksti saattaa antaa uskomukselle selityksen, joka saa sen näyttämään, jos ei järkevältä, niin vähemmän typerältä. Silloin kun näin käy, voimme oppia jotain ihmisen ajattelusta ja sen suhteista ympäröivään maailmana tai kulttuuriin. Mutta historiasta voi löytyä muutakin. Esimerkiksi poliittista vapautta käsittelevässä filosofisessa keskustelussa merkittävimmät uudet avaukset viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ovat olleet paluuta vanhaan. Historioitsija Quentin Skinner ja filosofi Philip Pettit ovat kaivaneet historiasta esiin unohdetun tavan ajatella poliittista vapautta ja sitä, millä tavoin ihmisen vapaus voidaan yhteiskunnassa riistää. En referoi tätä keskustelua, mutta totean, että historiasta voi todellakin tehdä merkittäviä löytöjä. Parhaimmillaan nämä löydöt saavat meidän ymmärtämään, että monet itsestäänselvyyksinä pidetyt nykyaikaiset ajattelutavat ovatkin haavoittuvaisia ja että nykymaailma ei ehkä olekaan vain ja ainoastaan edistyksellisten kehityskulkujen tähänastinen huipentuma, että muitakin mahdollisuuksia on.
Tällainen ajatus näyttäisi olevan Enqvistille oman tieteenalansa luonteen vuoksi hämmentävä, niin hämmentävä, ettei hän sitä pidä edes mahdollisena. En kuitenkaan usko, että ajatus on yhtä vieras kaikille fyysikoille. Ainakaan se ei ollut mahdoton ajatus Harvardissa väitelleelle fyysikolle nimeltä Thomas Kuhn. Sellaisia fysiikan tohtoreita kuin Kuhn oli ei ehkä tehdä enää, ja se on filosofille oiva syy tehdä matka fyysikkojen historiaan. Sen sijaan numerologiasta filosofi luopuu tämän yhden kokeilun perusteella.
Sami Syrjämäki
P.S. Enqvistin kirjat ovat täynnä paikkansa pitämättömiä väitteitä filosofien tekemisestä ja siitä, mihin filosofit ynnä muut humanistit uskovat. Ainakaan minä en käy filosofista, jos Enqvistin luonnehdinnat valitaan filosofin kriteeriksi. Tästä huolimatta hänen populaari tuotantonsa on palkittu mielestäni täysin ansaitusti: Tieto-Finlandia (1999), Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto (2004), Väinö Voipio–palkinto (2004), Suomen tietokirjailijoiden Tietotokirjailijapalkinto (2005), J.V. Snellman-palkinto (2007), Sokrates-palkinto (2009), sekä Mensa-palkinto (2012). Ehdotan kuitenkin, että hänen palkintoihinsa lisätään vielä yksi. Enqvistin teosten filosofiaa ja filosofeja käsittelevät osuudet ovat Huuhaa-palkinnon arvoiset.
sama
VIITTEET:
[1] Ystävällinen lukija huomautti, että olen ollut huolimaton sivunumeron kanssa. Oikea sivunumero on 26. Numerologia paljastaa, että kyseinen luku kantaa universaalin karman lakia ”sitä saa, mitä tilaa”. Kiitän lukijaa oikaisusta ja harkitsen kantaani numerologiaan uudestaan. (lisätty 3.1.2013)
[2] On tietenkin niin, että uutuudet ovat harvoin uusia teorioita. Yleensä kyseessä on vähäisemmät askeleet, mutta koska Enqvistinkin esimerkit ovat kaikkea muuta kuin vaatimattomia, niin puhuttakoon tässäkin teorioista.