Tampereen piispan Matti Revon surkea panos Ajankohtaisen kakkosen homoiltaan (12/x/10) muistetaan liiankin hyvin. Ohjelmasta syntynyttä kohua seuranneet asialliset julkiset puheenvuorot muutamilta muilta piispoilta ja esimerkiksi professori Martti Nissiseltä tai julkkispastori Jaakko Heinimäeltä eivät korjanneet kaikkea vahinkoa. Niin evankelis-luterilainen kirkko instituutiona kuin sitä elähdyttävä ideologia (ellei suorastaan kristillisyys tai uskonto ylimalkaan) ja viime kädessä jokainen perustapaluterilainenkin leimautuivat kertalaakista enemmän tai vähemmän laajojen kansalaispiirien ajatuksissa yhdeksi ja samaksi tahnaksi vastenmielisintä taantumusta. Revon heikon esityksen tähden saattoi syntyä käsitys, jonka mukaan kotoinen protestanttisuutemme on vähemmän pastori Leena Huovisen tolkkua ja enemmän kirkkovaltuutettu Sonja Falkin horroria. Eikä tämä käsitys edes välttämättä ole täysin harhainen.
Ruutukeskustelun jälkikaiut palasivat tajuntaan jos toiseenkin, kun siihen kansanedustajana osallistunut Päivi Räsänen nousi tänä kesänä ministeriksi. Ensisijassa Revon takia satunnainen televisionkatsoja (tai YLE Areenan tai Elävän arkiston käyttäjä) ei välttämättä kyennyt näkemään eroa kirkon tai sen virallisen linjan ja Räsäsen johtaman poliittisen puolueen painotusten välillä. Liberaalipiireissä Räsäsestä tehtiin kohtuuttomastikin koko homodebatin suurin konna, vaikka reaktionääripoliitikko sentään hoiti avoimesti hommansa eli keräsi viileästi kannatusta kammokonservatiivisella hapatuksella. Siihen verrattuna piispan suoritus edustamansa oikeus- ja tasa-arvoperinteen pettäjänä oli ainoastaan häpeällinen. Oli miten oli, jupakka äityi uudelleen, kun Suomen kristillisdemokraattien puheenjohtaja Räsänen sai tuoreena sisäministerinä hoidettavakseen myös ”kirkolliset asiat”.
Mahdollisesti monikin kansalainen luulee, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (4,2 miljoonaa jäsentä) ja Räsäsen puolueella (0,01 miljoonaa jäsentä) on jotain tekemistä keskenään. Ehkä useakin arvelee, että uskonnossa olennaisinta on tarjota filosofialle ja muulle kriittiselle ajattelulle vanhoillista hyveellisyyttä vielä juuri ja juuri kimaltava idioottivaihtoehto. Kukaties lukuisatkin olettavat, että Leo Mellerin ja Irja Askolan välillä ei ole sen suurempaa eroa. Kenties taajaankin otaksutaan, että kaikki ei-ateistit ammentavat samasta lähteestä, josta lapsiaan rääkkäävä laestadiolaissaarnaaja ja oslolainen joukkomurhaaja.
Ainakin jotakuta kysytyttää, irtoaako kirkon palkollisista tai jumaluusopin taitajista edes joskus edes jotain Falkista, Revosta ja Räsäsestä edukseen eroavaa ajattelua sentään muutenkin kuin viimesijaisina paikkaus- ja korjausliikkeinä. Menihän Jeesuskin, jolla oli sekä jotain tekemistä kristillisyyden synnyn kanssa että jokunen oikeudenmukaisuus- ja tasavertaisuusnäkökohta esitettävänään, lupaamaan: ”Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.” (Luuk. 11:10) Ja katso, kirkko on yhä suuri ja seurakunnat sekalaisia. Kaksi valovoimaista esimerkkiä riittäköön.
Korsholmilaislähtöinen, nykyään Västraåbolandin kaupungissa vaikuttava kolmiviitonen Patrik Hagman väitteli 2008 Åbo Akademissa dogmatiikasta tutkimuksellaan askeettisuudesta ja Iisak Niniveläisestä. Hän julkaisi hiljan Ruotsissa tymäkänpuoleisen teoksen Om kristet motstånd (Artos & Norma, 2011). Jollei tätä aktiivista tutkijaa, kirjoittajaa ja puhujaa aleta kuunnella nykyisen kristinuskon ja jälkikristilliseksi sanotun ajan tulkkina myös på finskt håll, julkinen kiistely uskonnosta ja uskonnottomuudesta jää vaille yhtä parhaista aikalaisanalyyseistaan. Pieniä maistiaisia Hagmanin otteesta tarjosi kolumni Vasabladetin mielipidesivulla 11. heinäkuuta.
Kirjoituksessaan Hagman puuttuu länsinaapurissa käytyyn keskusteluun opiskelijoista (ks. esim. http://www.svd.se/opinion/brannpunkt/svenskt-naringsliv-biter-sig-sjalv-i-svansen_6284998.svd & http://www.dn.se/kultur-noje/debatt-essa/slag-mot-humaniora-far-hard-kritik). Kalabaliikin synnytti Ruotsin EK:na tunnettu Svenskt Näringsliv (SN), kun se laati raportin opintotukien optimoimisesta (pumaskan saa täältä: http://www.svensktnaringsliv.se/material/rapporter/konsten-att-strula-till-ett-liv_136387.html). Pehmeiden tieteiden pänttääjien ja taiteita pakertavien tulisi SN:n mukaan kustantaa opintonsa entistä enemmän lainarahalla. Näillä väylillä kun jäädään viipyilemään liian pitkään työelämän tuolle puolen. Kuten Hagman kertoo, hyvin ajoitetussa hyökkäyksessään humanioran kaltaisia ”matalatuottoisia koulutuksia” vastaan SN:n onnistui aiheuttaa kulttuuripiireissä ”paniikkia”. Hänen mielestään kauhistelu vain oli jopa pelottavampaa kuin konsanaan itse lobbareiden hengentuote.
Useimmat humanistikommentaattorit näet mielivät Hagmanin havaintojen mukaan puolustautua vetoamalla panokseensa yhteiskunnan hyödyttämisessä. Yksien mukaan nuo korret kekoon ovat enemmän ja välittömämmin kansantaloutta kuin tajutaankaan. Jos ihmistieteissä koulutettu henkilö esimerkiksi opettaa tulevia ekonomeja laskemaan, hän vaikuttaa sangen suoraan kirstun karttumiseen toisin kuin SN antaa ymmärtää. Toisien mukaan taas ’hyöty’ pitää käsittää laajemmin: ei kaikkea elämässä ostaa voi. Hagmanille vain ei kelpaa kumpikaan vastalause:
”Kaikki kolme ryhmää (SN, sen ’maltilliset’ kriitikot ja sen hieman radikaalimmat arvostelijat) näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että on olemassa jokin sellainen kuin ’yhteiskunnallinen hyöty’, jota voimme kaikki tukea yksissä tuumin. Mutta jos tämä pitää kutinsa, kelpaa kysyä, eikö SN ole oikeassa ja eivätkö humanistiset alat totta vie ole täysin tarpeettomia.”
Hagman purkaa kärsivällisesti SN:n ”näennäismanööverin”. Jos joku rutiininomaisesti kyseenalaistaa humanistien roolin kasvupolitiikan pönkkähenkilöinä, siihen riittäisi periaatteessa rutiinivastaus ”nojuu, humanistit vaikuttavat kansantalouteen vähemmän ilmeisemmällä tavalla kuin insinöörit”. Mutta SN:n taktiikka puri niin hyvin, että se sai mediassa läpi sekä vaikutelman härnäyksestä että oman käsityksensä samhällsnyttasta. Provokaatiosta provosoiduttiin. Samalla jäivät piiloon ja peittoon kysymykset siitä, minkälaista yhteiskuntaa itse kukin haluaa tai ajaa. Hagman pääsee huipennukseensa:
”Koetan luonnehtia omaa työtäni, joka luettakoon tässä osaksi humanistisia aloja: enemmän kuin juuri mitään muuta siinä pyritään asettamaan kyseenalaiseksi SN:n kaltaisen ryhmittymän ajatus siitä, mikä on hyödyllistä meidän yhteiskunnallemme. Panen likoon kaiken tarmoni yrittäessäni saada opiskelijat ja muut ihmiset oivaltamaan, että tuollaiset tahot ovat väärässä, jos ne samastavat hyödyn ja voiton peräämättä, mistä voitto tulee. Niiden näkökulmasta olen siis toivoakseni uhka ’yhteiskunnalliselle hyödylle’ […]. Jos humaniorasta on jotain ’hyötyä’, se on kykyä saattaa juuri Svenskt Näringslivin kaltaiset toimijat kyseenalaisiksi, opettaa ihmisiä paljastamaan niiden retoriset temput, niiden pyrky oman kovin erityisen (suurille joukoille ja ympäristölle tuhoisan) ideologiansa pystyttämiseen keskustelua kaipaamattomana itsestäänselvyytenä.”
Tällaista tekstiä ei suomenkielisissä valtavirtasanomalehdissä pahemmin näy. Eikä näin painokkaista, päättely- ja puhetaidollisia koukkuja erittelevistä kolumneista osaa edes haaveilla löperön mitä-puuhailin-tänään -lajityypin äärellä. Hagman päättää kirjoituksensa sanomalla, että meidän tulisi kiistellä nimenomaan niistä kysymyksistä, joihin emme yksinkertaisesti tiedä vastausta.
Oma tapauksensa on pääkaupungin itäisimmän lähiön seurakuntapastorina muistettu, nykyään Helsingin srk-yhtymän aikuis- ja yhteiskunnallisessa työssä vaikuttava pappi Kai Sadinmaa. Hänen poikkeuksellisen tuikeat lehtikirjoituksensa ja radioesiintymisensä ovat ruoskineet kirkkoa mammonalle herkistymisistä ja heikoimmassa asemassa olevien unohtamisista. Vaan nekin saarnat tuppaavat jäämään keväällä todistetun Vuosaaren vapahtajan varjoon, sen verran roimaa meininkiä tuo Sadinmaan kirjoittama ja ohjaama lavakappale oli. Huhtikuisen lähiökierroksen jälkeen löytyi toukokuussa kaiken muun hyvän lisäksi täydellinen esityspaikka myös ytimestä, 20-luvulla rakennetusta elokuvasalista. Pitkänsillankorvassa nyt toimivan Kokoteatterin seinälle on sentään aikoinaan projisoitu vuositolkulla nonstop-pornoa.
Ennen muuta Sadinmaan itse kiskaisema karismaattisen evankelistan rooli vakuutti voimallaan ja hykerrytti hervottomuudellaan. Näytelmä ei kurottanut suureen draamaan eikä ammattimaiseen teatteriin, mutta se kuuluu Susanna Kuparisen ja kumppanien Eduskunta-produktion ohella vuoden ehdottomiin parrasvalotapauksiin. Asiassa auttoivat Pekka Rechardtin kitara ja Jarmo Luodon lyömiöt. Oli miten oli, Sadinmaa nuorine amatööriensembleineen pani jakoon härskeintä, hauskinta, terävintä ja purevinta kirkko-, uskonto- ja yhteiskuntakritiikkiä miesmuistiin.
Jostain syystä maan mielipideavaruus on sellaisessa asennossa, että Hagmanin ja Sadinmaan julkiset teot tuntuvat lähinnä mielikuvituksellisilta, vaikka ne olisi omin silmin pälynnyt. Uskonasioita ne taitavatkin olla, in more ways than one.
Jarkko S. Tuusvuori