Cheltenhamissa sijaitsevan Gloucestershiren yliopiston filosofianopiskelijoitten kurssiblogissa keskusteltiin elävien kuvien henkilöhahmoiksi päätyneistä filosofeista:
http://r-p-e.blogspot.com/2010/02/philosophers-in-movies.html
Vartoa pitää, että joku kokoaisi aiheesta kunnon yleiskatsauksen. Tai löytää jo kenties jossain lojuvan.
Odotellessa voi reunamerkitä, että Nietzsche on kelvannut lujittamaan valtavirrankin filmismiä. Moni muistaa, kuinka sekä Kala nimeltä Wandan (A Fish Called Wanda, 1988; ohj. Charles Crichton) Otto West (Kevin Kline) että Cape Fearin (1991; ohj. Martin Scorsese) Max Cady (Robert de Niro) lueskelivat psykopaattiutensa ylläpitämiseksi juuri Röckenin suuren pojan kirjoituksia. Taide-elokuvan ystävä taas tietää, että Conan barbaari (Conan the Barbarian, 1982; ohj. John Milius) ei pääse alkuunkaan ilman Nietzsche-epigrafia tappamattomien vastusten vahvistavuudesta. Sen avulla Conanin (Arnold Schwarzenegger) seikkailuille saadaan asiaankuuluva (esi)historiallinen, (im)moraalinen ja (meta)fyysinen syvyys.
Motonkäytön syvällekäyvin taidonnäyte tavataan kuitenkin toisessa kasarirainassa. Pari yötä sitten ex-vaimonsa varastamissa Oscar-juhlissa rippeille jätetty James Cameron ohjasi 1989 kaikesta matalamielisyydestä vapaan teoksen Abyss – syvyys (The Abyss). Se alkaa Nietzschen sutkauksella syvänteestä tai pohjattomuudesta (Abgrund, abyss), joka saattaakin katsahtaa pahaa aavistamatonta toljottajaa takaisin. Näin varmistettiin, että katselija – nimenomaan katsojana – pelkää ja toivoo liikkuvan kuvan (ja höhlyyden ammottavan hautavajoaman) edessä kiusallisen tietoisena peloistaan ja toiveistaan. Eikä kuitenkaan muuta tehty kuin otettiin kerrankin filosofi kirjaimellisesti.
Jarkko S. Tuusvuori
