Skotlantilainen scifi-kirjailija ja aktiivinen julkinen keskustelija Ken McLeod ruoti taannoisessa blogimerkinnässään heikkoa evoluutiokeskustelua. Tekstin pääaiheena oli Richard Dawkinsin saama kritiikki ja kriitikoiden puutteellinen tietämys tämän ajatuksista. Netin pohjatroolausretkillään McLeod on onnistunut kaivamaan hyytäviä esimerkkejä siitä, miten etenkin teoksen Selfish Gene kimppuun on käyty sitä juurikaan lukematta.
McLeodin katsaus osoittaa, miten äärimmilleen keskustelu on polarisoitunut angloamerikkalaisessa maailmassa. Hyvä esimerkki on New Scientist -lehden tammikuun 2009 numeron kansikuva, jonka otsikkona oli ”Darwin was wrong”. Vaikka numero keskittyi pohtimaan lajiutumisen ja polveutumishistorian ongelmia, Richard Dawkins ja monet muut evoluutioteorian puolustajat vaativat jopa boikottia lehteä vastaan. Juoksuhauta-asemissa ei tieteenalan sisäiselle rakentavalle keskustelulle ole juuri tilaa, kuten niin & näin -lehden evoluutioteemanumerossa todettiin.
Suomessa tilanne ei ole onneksi näin paha, kenties siksi, että meillä kreationismilla ei ole vielä samanlaista nostetta. Toinen syy keskustelun puutteelle lienee se, että Suomessa ei juuri ole tieteitä koskevaa julkista debattia, sivistynyttä tai sivistymätöntä.
Valitettavasti polarisoituminen näkyy jossain määrin myös McLeodin blogitekstissä. Kaikki kritiikki Dawkinsia kohtaan tuntuu pelkistyvän geenien merkityksen ja evolutiivisen valinnan väheksynnäksi, ja jopa Stephen Jay Gouldin kaltainen tieteenalaa uudistanut hahmo heittyy osaksi tiedesotaa. McLeodin puolustukseksi voi sanoa, että Gould näyttäytyy tekstissä lähinnä tulkitsijoidensa kautta, ja siitä löytyykin pari aika karmivaa esimerkkiä täydellisestä väärinymmärryksestä.
On toki selvää, että Dawkinsia koskevassa keskustelussa tehdään toistuvia kardinaalivirheitä: itsekkyyden metafora sekoitetaan organismin psykologiseen tai toiminnalliseen itsekkyyteen; mutualismia korostettaessa hyökätään kilpailun ylikorostuksen lisäksi valinnan käsitettä vastaan ja niin edelleen. Tässä kohtaa ei voi olla mainostamatta Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen teosta Evoluutio ja ihmisluonto, joka on oiva opas näiden solmujen setvimiseen.
Silti McLeodin tekstistä syntyy vaikutelma, että kaikki ”vasemmistolainen” kritiikki on vulgäärimarxilaista päällysrakenneanalyysia tai absurdiksi vietyä sosiaalista konstruktionismia. Evoluutiotietessä Dawkinsin näkemystä vastaan asetetaan vain ryhmävalinnan teoria.
Näin tieteenalan uudistumisen ytimessä olevat kysymykset jäävät sivuun (fiksusta kriittisestä tieteenteoriasta puhumattakaan). Tärkein kritiikki muun muassa Dawkinsin geenikeskeisyyttä kohtaan ei liity väitettyyn geneettiseen determinismiin vaan siihen, miten informaatio ylipäätään ymmärretään biologiassa. Ylikosken ja Kokkosen kirja antaa tämän ymmärtämiseen hyvät eväät. Tässä riittää kiteytys: kunhan informaatiota välittävä kanava on tarpeeksi vakaa ja luotettava, se voi toimia valintaprosessissa. Mary-Jane West-Eberhardtin teos Developmental Plasticity and Evolution, jonka Chuck Dyke arvioi niin & näin -lehden numerossa 3/2006, on parhaita yleisesityksiä siitä, miten informaatiota välittyy myös sukusolujen muodostaman ns. ituradan tuolla puolen.
Vaikka McLeodin kirjoitus jääkin tämän vuoksi retorisesti hiukan huteralle maaperälle, ei häntä sovi uteliaisuuden puutteesta syyttää. Filosofia.fi-portaalissa julkaistussa [[node/5294|kirjoituksessaan]] hän kuvasi Genomics Forum -verkostoa, joka pyrkii herättämään monipuolisempaa keskustelua aiheesta ja luomaan yhteyksiä luonnontieteiden ja yhteiskuntatieteiden välille. Foorumin huhtikuun 2009 uutiskirjeessä kysyttiinkin New Scientist -lehteä mukaillen, kuinka tarpeellinen Darwinin hahmo on keskustelulle. Ehkä rintamalla saadaan joskus joulurauha.
Ville Lähde