Ajatuspajaksi itseään kutsuva Magma järjesti viikko sitten seminaarin. Suomenruotsalaisten säätiöitten 2008 pystyyn polkaisema tankesmädjan ei ole mikä tahansa think tank. Se on riippumattomuuttaan teroittava, laajapohjaiselta vaikuttava ja SvenskFinlandin etuja puolustava yhdistysmuotoinen ideahautomo, joka mielii analyyseillaan ja aloitteillaan parantaa päätöksentekoa. Suurin osa [[http://www.magma.fi/rapporter|sen julkaisuista]] on selvitellyt asiallisensorttisesti ruotsin kielen ja ruotsinkielisyyden tilaa ja tulevaisuutta Suomessa. Magma palkkasi ensimmäiseksi pomokseen nelikymppisen historioitsijan, Topeliuksen ’elämänfilosofiasta’ 1999 väitelleen Nils Erik Forsgårdin. Hän avasi myös Helsingin ytimessä pidetyt [[http://www.magma.fi/evenemang/what-is-liberalism-today|kinkerit ’liberalismin’ nykyjamasta]]. Nyt oli suomenruotsalaisuuden sijasta framilla yritteliäisyyden puolustus.
Velmuillen tarinoinut Forsgård korosti liberaaliutta taipumuksena nähdä yksilössä ja yhteiskunnassa kihisevä lupaavuus. ”Mobiilit eliitit” vapaamielis-irtonaisine individeineen eivät kuitenkaan voi harhautua pitämään koko maailmaa pelikenttänään: esimerkiksi kapitalismin ja modernin rahatalouden kotimaan Britannian väestöstä peräti puolet asuu vielä isoherrain vuonna 2012 korkeintaan kivenheiton päässä synnyinpaikastaan. ”Puolet”, Forsgård toisti vakavoituneena. Viihdytykseen palaten hän erotti Suomesta pitkän linjan: Anders Chydeniuksen ajoista lähtien oli jouduttu sinnittelemään konservatiivisuutta vastaan. Niin ”kansakunnan rakentamisen” kivulias hanke yleensä kuin 1900-lukua hallinnut rinnakkaiselo Neuvostoliiton kanssa olivat pitäneet ’avoimen yhteiskunnan’ ystävät altavastaajan asemassa. Siunauksensa tälle ajattelulle olivat Forsgårdin sanoin antaneet niin J. V. Snellman kuin Zachris Topeliuskin, joille ”kaikki inhimillinen toimeliaisuus palveli valtion hyvää”. Vaikkei tapana olekaan, heitä voisi hyvinkin kutsua ”totalitaristeiksi”, historioitsijamme letkautti. Vastavoimaksi, ”liberalismin varsinaiseksi sankariksi”, kelpaa filosofi Wilhelm Bolin. Puolustaessaan ruumiintuhkausta tämä filosofi osasi torjua niin maallisen kuin hengellisenkin vallan puuttumiset elävien ja kuolleiden yksilöiden yksilöllisyyteen. Krematoinnin salliminen ja suosiminen saattaakin olla, Forsgård vihjasi, tuiki ratkaiseva kehitysindikaattori, kerma lipilaarin kahvissa.
Seuraavatkin puhujat olivat myhäileviä verraten hiettömien pajojen miehiä. Ensimmäisenä Forsgårdin lämmittelyn jälkeen pääsi ääneen Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä. Tehokkaassa katsauksessaan hän suri 90-luvulla vielä hyvässä iskussa olleen ja megatrendeistä mekastavimpana porskuttaneen liberalismin laskusuhdannetta. Etenkin talouteen ja eritoten Eurooppaan katseensa tarkentaen Penttilä pikapiirsi viimeaikaiset tapahtumat. Reaalisosialismin vararikosta vuosituhannenvaihteeseen (1989–2001) ulottuneella kaudella vapausaatteella – kaikissa ilmenemismuodoissaan, kai – meni lujaa. Penttilän sanoin tätä muun muassa Bill Clintonin valtakauteenkin osunutta ajanjaksoa pitää jälkikäteen arvioida ”suhteellisen hyväksi”. Toisin sanoen Joseph Stiglitzin ja Paul Krugmanin kaltaiset uusliberalismin kriitikot kertovat ”vain yhden puolen tarinasta”.
Yhdysvaltoja koetelleiden terroristi-iskujen jälkeen alkoi aina Lehman Brothersin konkurssiin (2001–2008) kestänyt autoritäärisyyden aika. Poliittinen vapaus vaihdettiin turvallisuuteen. Perinteisiä kapitalismeja kapitalistisempi – joskaan Penttilä ei käyttänyt tätä epiteettiä – Kiina nousi talousmahdiksi. Ehkä yllättäenkin hän suositteli tämän vaiheen lisälukemiseksi vasurihtavasta New Statesmanista (1913–) tutun toimittajan John Kampfnerin kirjaa Freedom for Sale (2009).
Kansainvälisen rahoituskriisin ja taantuman leimaamaa aikaa (2008–) otsikoi Penttilän mukaan parhaiten populismi. Vaikka se saa useimmiten oikeistolaisia muotoja, hän rinnastaa siihen myös esimerkiksi Occupy-liikkeen. Oikeistopopulismi on Penttilälle epämääräisen asenteen sijasta hyvinkin tiukka ideologinen paketti, joka koostuu viidestä pääasiasta:
i) vastustetaan Euroopan unionia
ii) torjutaan monikulttuurisuus
iii) suositaan nationalismia (aina hyvinvointisovinismiin saakka)
iv) kallistutaan yhteiskunnalliseen konservatiivisuuteen
v) ollaan ylpeästi populistisia (ja eliittien vastaisia)
Aste-eroista ja muunnelmista huolimatta nykypopulismit istuvat Penttilän mukaan tähän kuvaukseen. Oikea vertailukohta niiden äärimmäisillekään muodoille ei hänestä ole 30-luvun fasismi tai natsismi. Kun tämän päivän populisti lausuu ”Mitäs me sanoimme: multikulti johtaa sekasortoon”, tämä rinnastuu II maailmansodan jälkeisten eurokommunistien hokemaan: ”Mitäs me sanoimme, fasismi vie sotaan.”
Tästä pitäisi ilmeisesti päätellä, että populismi on uutta konservatismia antifasistisin tuntomerkein. Tai johdella, että Kauppakamarille mieleisen liberalismin varsinainen huoli ja haitta on kansa eli enemmistö, sikäli kuin se ei ole säyseitä alaisia vaan valveutuneita työntekijöitä eikä auliita kuluttajia vaan kriittisiä kansalaisia. Tässä mielessä liberalismista, joka syntyi kansalaisten mahdollisen ja 1700-luvun loppuun mennessä tosiasialliseksi tulleen vaikutusvallan kasvusta, olisi varttunut uusien kansanliikkeitten haastamaa tämän päivän konservatismia. Mutta eihän Penttilä tätä tarkoita, hänelle kun liberalismi on konnien kiusaama mutta pintansa pitävä ylihistoriallinen hyvä. Hän sanoo sen aktuellin päävihollisen eli nykypopulismin muistuttavan jossain määrin sotaa edeltäviä totalitarismeja. Sitä ei voi kuitenkaan Penttilän sanoin erottaa sodanjälkeisestä Euroopan yhdentymiskehityksestä, jolle se muodostaa suorastaan ”virallisen opposition”.
Seminaarin varsinainen juju paljastui viimeistään RKP:n Johan Ekmanin esittämässä yleisökysymyksessä. Hän tiedusteli Penttilältä, kuinka tämä hoitelisi populismin pulman: asettumallako suoraan vastaan vai ottamallako mukaan vastuunkantoon. Magma olikin [[http://www.magma.fi/magma/populism-in-finland|julkaissut lokakuussa raportin]] perussuomalaisten populismista. Parikymmensivuisen selvityksen laativat liberaaliksi itseään onnittelevan Ajatuspaja e2:n pomo, keskustan politiikasta 2003 väitellyt Karina Jutila ja Magman salaperäinen tutkimusvastaava Björn Sundell. Siinä päädyttiin olemaan suosittelematta persujen eristämistä. Sama viesti oli kuultu jo Magman, e2:n ja Vihreän Sivistysliiton [[http://www.magma.fi/magma-media/populismin-nousu-euroopassa|yhteisessä, yleiseurooppalaisiinkin näkymiin kurkottavassa vaalikirjassa keväällä 2011.]]
Penttilän tuore seminaarivastaus kuului, että ”pragmaattisena suomalaisena” on kannatettava osallistamista samaan tapaan kuin aikoinaan kommunistien kanssa. Vaan jos ”sivistyneistä periaatteista” luisutaan ulos, yhteispeli tulee jättää sikseen.
Toisin sanoen yhtä lailla rahvashapatusta ja vasemmistoideologioita kuin myös konservatiiveja kavahtavan liberaalin tulee etsiä toimivia liittolaisuuksia kaikenkarvaisten vapaudenrajoittajien vastaisessa kampanjassaan. Vaan mitä oikein on käynyt autoritäärisyyden, valtiokapitalismin ja populismin jalkoihin jääneelle liberalismille?
Kuri ja järjestys
Jo 30-luvulta alkaen Saksan Freiburgissa kehiteltiin uutta talousoppia. Professori Walter Eucken (1891–1950), filosofi Rudolf Euckenin (1846–1926) poika, halusi tovereineen välttää sekä valtiouskoisen interventionismin että markkinauskoisen laissez faire -liberalismin tuhoisiksi nähdyt seuraukset. Piti edetä valtion taustatukemaan tai mahdollistamaan ja valvomaan mutta yrittäjyyttä ja tehokkuutta suosivaan markkinaekonomiaan. Penttilä ei korosta Euckenin, Franz Böhmin (1895–1977), Leonhard Mikschin (1901–1950) ja Hans Großmann-Doerthin (1894–1944) hahmoihin viitatessaan näistä alkavaksi katsottua, oikeudenmukaisuutta teroittavan ’sosiaalisen markkinatalouden’ perinnettä. Hän painottaa mainittujen tutkijoitten hahmottamaa ”vahvasti sääntelevää” toimenkuvaa valtiolle, jonka ei tule ängetä toimijaksi muitten joukkoon, vaan omaksua ohjaava ja sovitteleva erotuomarin rooli. Niinpä 50-luvulla julkaisusarjasta ORDO – Jahrbuch für die Ordnung von Wirtschaft und Gesellschaft (1948–) nimen Ordoliberalismus saanut koulukunta saa luvan edustaa nimenomaan talouspoliittisen järjestyksenpidon vähitellen Euroopassa vallitsevaksi käynyttä suuntausta.
Ordoliberalismia määrittelee Penttilän mukaan valtioiden kattava talousvastuu. Budjettikuri on keino toteuttaa ”välttämättömiä uudistuksia”. Keskuspankeilla pitää olla riippumaton asema. Hintojen täytyy pysyä vakaina. Monopolien muodostuminen on ehkäistävä. Ammattiyhdistysliike on tärkeä osapuoli. Penttilän mukaan Saksan ja koko Euroopan talousajattelua viime vuodet kuvastanut ordnunki-ekonomia pitäisi pintansa, vaikka sosiaalidemokraatit pitelisivät vallankahvasta Berliinissä. Hän lukuvinkkaa lontoolaisen ajatushautomon The European Council on Foreign Relationsin 2010 julkaiseman Sebastien Dullienin ja Ulrike Guérot’n kirjan The Long Shadow of Ordoliberalism. (Niin se kuin muutkin Penttilän luonnehdinnat tästä ismistä sisältyvät myös [[http://en.wikipedia.org/wiki/Ordoliberalism|ilmeisimpään verkkolähteeseen]].)
Uusliberaali luottamus markkinoiden itsesäätelyyn ei saa tukea ordoliberalismilta. Talouden suuresta koneesta on sen mielestä saatava ulos ennustettavampia tuotoksia kuin mitä anglosaksisessa, tuottavuutta itseisarvona pitävässä kapitalismissa ylisummaan ajatellaan. Penttilä tähdentää ordoliberalismissa kuitenkin eroa toiseen valtiokeskeiseen talousajatteluun eli keynesiläisyyteen. John Maynard Keynesin (1883–1946) suhdannevaihteluiden tasaamiseen keskittynyt ja hyvinvointivaltion taustarakennelmiin kuulunut oppi on järjestysliberaaliuden näkökulmasta moraalitonta tuhlaamista. Jenkkityyppisen libertarismin nousuun Ayn Randeineen vaikkapa Ruotsissa Penttilä tyytyi ohimennen ottamaan kepeän huvittuneen asenteen, eikä esittänyt tulkintaa Björn Wahlroosin randologisista taidoista. Sen sijaan hän oli valmis pohtimaan lopuksi kotimaan tapausta yleisemmin.
Penttilän sanoin Suomi on kuin onkin kaikkien aikojen hegeliläisin valtio. Määrittelemättä tätä tarkemmin hän antoi ymmärtää kyseenalaisen kunnian juontuvan yksilönsuojan alikorostumisesta ja Forsgårdin kuvaamasta kaiken alistamisesta kansakunta- ja valtiokokonaisuuden edulle. Penttilä sentään myönsi, että Snellmanillakin oli ollut liberaali puolensa, mutta hänen esimerkkinään tästä olivat luonnollisestikin Saiman ja Litteraturbladin kansalaisyhteiskuntakirjoitusten sijasta snellmanilaiset kannanotot kauppapolitiikkaan. Chydeniusta hänkin piti silti liberaalin yksilöajattelun ja markkinareiluuden suomalaisena kummisetänä. Tähän verrattuna Snellman oli ”yhteistoiminnan yhtenäisyyden” ja vahvan valtion asianajaja, joka näkemyksineen ”voitaisiin helposti sovittaa ordoliberalismiin”. Penttilä pitääkin viime aikojen Suomea syksyyn 2008 saakka anglosaksis-chydeniuslaisena mutta siitä eteenpäin saksalais-snellmanilaisena maana. Tämä on osin paluuta vanhaan, sillä Penttilän mukaan liberaalit on vanhastaan koettu Suomessa veneenkeikuttajiksi. Asiaa ei auttanut LKP:n ja uusnuorsuomalaisten vaillinainen onnistuminen puoluepolitiikassa, minkä Penttilä entisenä nusuna auliisti myönsi. Eikä sitä avita ”uusliberalismi”-termin hänen sanojensa mukaan ”poikkeuksellisen kielteinen sävy” suomessa. Omat tulevaisuuden toiveet ja pelkonsa Penttilä tiivisti näin:
”Keynesläisyys ei palaa, koska ei ole enää rahaa jäljellä.
Populismi todennäköisesti jatkuu, mikä on arveluttavaa.
Ordoliberalismia on luvassa lisää ja lisää. Ja se on ihan hieno
juttu, jos sitä täydennetään kunnon annoksella anglosaksista
liberalismia.”
Neuvoja Alankomaista
Toisena pääpuhujana esiintyi Hans van Mierlon säätiötä edustava Frank van Mil. Hollantilainen taloustoimittaja van Mierlo (1931–2010) perusti 1966 sosiaaliliberaaliksi luonnehdituin D66-puolueen. Hänen nimeään kantava säätiö on tämän 12 paikkaa syksyn vaaleissa edustajainhuoneen 150 paikasta saaneen puolueen oma ajatushautomo. Historioitsijataustainen van Mil tuli Helsinkiin kertomaan, miten hänen kotimaassaan on opittu pärjäämään kansansuosioon hankkiutuneitten populistien kanssa.
Hän selitti ensin, mistä oikeistopopulismi oli kummunnut Alankomaissa. 90-luvulla työväenpuolueen ja D66:a isomman ja vanhoillisemman liberaalipuolueen kokoomushallitus oli omaksunut ”teknokraattis-pragmaattisen” linjan. Sen ansiosta yhteiskuntaa modernistettiin van Milin mukaan kiitettävästikin, mutta globaalistuminen, yksilöllistyminen ja maallistuminen jäivät vaille huomiota. Tuloksena oli piilevän tyytymättömyyden kanavoituminen karismaattisen oikeistopopulistin Pim Fortuynin hurjaksi kannatukseksi. Toukokuussa 2002 murhatun Fortuynin jälkeen populismin soihtua on kantanut uuden Vapauspuolueen PVV:n puheenjohtaja Geert Wilders. Tähän höyrypäähän verrattuna aikoinaan järkyttänyt Fortuyn on osoittautunut jälkikatsannossa suorastaan maltilliseksi kiihottajaksi.
Mutta van Milin varsinainen viesti oli valmennuksellinen. Hänen mukaansa liberaaleiksi ja edistyksellisiksi esittäytyneet ysäri- ja nolkytvaltapoliitikot eivät osanneet vastata populistien ylläkköön. Tämä taas johtui siitä, etteivät edes ammattipoliitikot tunne oman ydinvakaumuksensa perustaa tai taustaa. Rasismi saatettiin yleisesti kokea vääräksi, ”mutta pitää osata kertoa, mikä siinä on vikana”. Nykypoliitikoilla on onneksi ideahautomot apunaan. van Mil toteaakin oman ja ajatuspajansa tehtävän: kirkastaa juurilleen palaavan liberaalisuuden ydinajatuksia.
Pitää uskoa ihmisten kykyihin. Pitää olla kansainvälisiä. Pitää palkita saavutuksista. Pitää vaalia kestävää yhteiskuntaa perusoikeuksineen ja jaettuine arvoineen. Ja pitää muistaa ”pohjimmainen filosofinen vakaumus”, jonka mukaan ”kellään ei ole hallussaan ehdotonta totuutta”. Näin yksilö voi avoimesti ja vastavuoroisesti ”etsiä omaa totuuttaan ja vaihtaa sitä”. van Milin pinnallinen esitys typistyi otsikkotasoiseksi identiteettipolitiikan viitoitteluksi: ”Tärkeää on yhdenvertaisuus lain edessä muttei suinkaan erojen kieltäminen. On tultava toimeen rajojen kanssa, todellisten ja kuviteltujen. Täytyy tarjota yhteensopivia ajatuksia. Muuankin populisti vaati ’irtisanomisia pannaan’…” Tämä anekdootti kirvoitti seminaaripäivän yleisöstä hereimmät naurunhörähdykset, eivätkä hymyt hyytyneet van Milin kalseasta jatkostakaan: ”… vaikka vähemmänkin fiksujen ihmisten pitäisi tajuta paremmin.”
Ruotsista kajahtaa
Paljon sen lämpöisemmin ei tuulahdellut Pohjanlahden takaa. Kahvitauon jälkeen puheenvuoron ottanut Håkan Tribell edustaa tukholmalaista, länsinaapurin patruunavallasta 1978 siinnyttä think tankia nimeltä Timbro. Hän on esipuheistanut pajansa julkaisemat Isaiah Berlinin käännösesseet ja toimittanut antologiat Porvarillinen optimisti ja Porvarillinen tulevaisuus. Ihmekö siis, jos Tribell laittoi seminaarissa jakoon kehyskertomuksellisen Francis Fukuyaman kevythistorianfilosofiaa ja vielä kevyempää talouspsykologiaa: ”Liberaalin kapitalismin suurin haaste tulee sisältämme.”
Ikuisen rauhan idealismin ja sokean byrokraattisuuden sijaan tarvittiin nimittäin ymmärrystä ”ilmiselvistä poliittisista realiteeteista”. Tribellin sanoin ”ihmisen tuppaavat käymään kauppaa, kun molemmat osapuolet hyötyvät. Kauppasuhteissa oppii toisen persoonasta.” Kyynisyyden, romantiikan ja ideologioiden sijaan kaivataan käytännöllistä tajua sitä, mikä vapaassa kaupustelussa hyödyttää, ja häiriötöntä mahdollisuutta olla sillä lailla kaupoissa. Hyvinvointivaltiota uhkaavat Tribellin mielestä pörssipelureita ja yrityslobbareita enemmänkin työntekijäjärjestöt sekä Attacin ja Occupyn kaltaiset aktivismit. Vapaaksi väitettyyn vaihtoon samastuva liberalismi voi kuitenkin hänen mukaansa paremmin kuin koskaan: jotkin Kreikan mellakat ovat ”pieniä töyssyjä tiellä" onnelaan.
Emeritusarkkipiispa klousaa
Etukäteen pahaenteisintä koko seminaarissa oli viimeiseksi puhujaksi kiinnitetty John Vikström tai ainakin otsikkonsa ”ihmiskasvoinen liberalismi”. Keskuskauppakamarin toimitusjohtajasta entiseen arkkipiispaan jännittyvä alustajien kaari näytti olevan täynnä toinen toistaan kiusallisempia koplaus- ja ylitulkintamahdollisuuksia. Joku saattoi pelätä, että jahka esteetöntä kilpailua on riittämiin legitimoitu ja justifioitu, se vielä kaiken päälle konsekroidaan. Heti kärkeen Vikström tarjosikin komiikkahuojennusta: ”Olen usein viimeinen puhuja. Teologit kutsutaan hätiin, kun loppu on lähellä.”
Moni muisti tämän miehen saatelleen viimeiselle matkalleen muiden muassa Urho Kaleva Kekkosen. Sitten Vikström esitelmöi liberaalin ajattelun traditiosta oppineemmin, vaatimattomammin ja miellyttävimmin kuin muut yhteensä. Siunauksellista tai ei, seminaari saavutti viime tingassa seminaarillisen tason. Ensinnäkin Vikström kiisti liberalismin yksimuotoisuuden. Kaikessa vaihtelevuudessaan sitä maksoi vaivan jäsentää angloamerikkalaiseksi ja mannermaiseksi pääperinteiksi. Britanniassa ja Yhdysvalloissa vapausaate merkitsi ennen kaikkea empiiris-naturalistista otetta Hobbesin, Locken, Humen, Smithin, Benthamin ja Millin vanavedessä. Manner-Euroopassa se yhdistyi ennen kaikkea Kantin ja Fichten idealismiin. Angloamerikkalaisessa muunnelmassaan liberalismi korosti itsesäilytystä, oman edun ajamista, välinerationaalisuutta, vapautta pakosta ja vaihdantaa ”elämän valtavalla torilla”. Saksalaisperäisessä variantissaan se painotti moraalista toimijuutta, päämäärärationaalisuutta, vapautta positiivisena oikeutena ja pyrkimystä jonkinmoisen ihanneihmisyyden itsetoteutukseen. Näistä lähtökohdista voitiin hahmottaa minimivaltion ja kannustaja- tai hyvinvointivaltion vaihtoehdot.
Vikström suositteli luettavaksi ruotsalaisen toimittajan Göran Rosenbergin kirjaa Plikten, profiten och konsten att vara människa (2004). Haluperustainen tuotto ja tarveperustainen velvollisuus tuli nähdä vapausaatteen monesti eri suuntiin kiskovina liikevoimina. Velvollisuuksien aluetta uhkaavat kaiken aikaa hyötylaskelmat. Kantin kategoriseen imperatiiviin ja kultaiseen sääntöön viitaten Vikström totesi, että paremminkin kuin vapaus muista ihmisen tekee ihmiseksi riippuvaisuus muista. Hän ei kuitenkaan lopettanut viittauksella sen enempää välimerelliseen Raamattuun kuin itämerelliseen Käytännöllisen järjen kritiikkiin. Olisi ollut kohdallaan, että Keskuskauppakamarinkin toimitusjohtaja olisi jaksanut seminaarin päätökseen saakka, sillä Vikström lopetti pokkana viittaamalla erääseen ranskalaiseen tapahtumaan:
”Jos liberalismi on ’ihmiskasvoista’ laatua, se ei perustu ainoastaan vapauteen. Se perustuu vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon.”
ps. Liberalismista ja konservatismista on luvassa kunnon satsi kirjoituksia filosofisen aikakauslehden 75. numerossa: niin & näin 4/12 ilmestyy verkkoekstroineen (netn.fi) joulukuun puolimaissa.
Lisälukemista
Harisalo, Risto & Ensio Miettinen, Klassinen liberalismi. Tampere University Press, Tampere 1997.
Liberaalit ja konservatiivit. Toim. Mikko Ketola & Matti Myllykoski. Vartija, Helsinki 2012.
Populismi. Kriittinen arvio. Toim. Matti Wiberg. Edita, Helsinki 2011.
Suvanto, Pekka, Konservatismi Ranskan vallankumouksesta 1990-luvulle. SHS, Helsinki 1994.
Jarkko S. Tuusvuori