Historianopettaja William Hundert (Kevin Kline) pitää yliopistoon valmistavan poikakoulun oppilaille kurssin nimeltä ”Länsimainen sivistys – kreikkalaiset ja roomalaiset”. Keisareiden kerhon (Emperor’s Club, 2002; ohj. Michael Hoffman) DVD-version (Svensk Filmindustri/FS-Film Oy, 2003) käännös ei vain pysy opetuksen tahdissa.
Kreikkalaisista filosofeista Platon on sentään Platon. Sen sijaan Antisthenes muuttuu suomenkielisessä tekstityksessä muotoon ”Antithene” ja Aristoteleesta saadaan väännös ”Aristote”. Roomalainen sotapäällikkö Pompeius on ”Pompey”. Keisareista Octavianus on ”Octavian”, Vespasianus on ”Vespasian”, Trajanus on ”Trajan” ja Valentinius on ”Valentinian”. Kahden muun keisarin kohdalla mennään vielä pahemmin metsään: Hadrianus on ”Hardian” ja Domitianus ”Dominion”. Pretoriaanikaarti on ”pretorialaiskaarti”. Karthagolainen Hamilkar Barka pukeutuu uuteen ”Hamical Barca” -kuosiin. Runoilija Vergiliuksen sukunimi Maro on ”Marco”, ja hänen teoksestaan Georgicasta tulee Georgia. Egyptin hallitsijalle, faarao Ptolemaios XIII:lle heltiää villein ratkaisu: ”Thalami 13”.
Paikannimien kanssa on yhtä vaikeaa. Maailmahan ei kaadu, jos Rubikon onkin ”Rubicon” tai Aleksandriasta sukeutuukin ”Alexandria”, mutta kun Trasimenus on ”Trasimene”, Capitolium on ”Capitoline” ja Drepanum/Trapani on ”Drepana”, niin ei liene ihme, jos söhlömpäänkin ylletään. Tarpeian/Tarpejin kalliosta muotoutuu ”Tarpeijan kivi”, Elamista kuontuu ”Elan”, Gallia Cisalpinasta kiertyy ”Cisalpine Gaul” ja Tonavasta/Danuviuksesta ryöhähtää – ”Dander”.
Näitä sattuu. Mutta parempiakin paikkoja kämmäilylle voisi kuvitella kuin sangen korkeavireisessä elokuvassa ”länsimaisen sivistyksen” (tekstityksen mukaan tosin: ”läntisten sivilisaatioiden”) luennolla. Toheloinnin raskauttavuutta voi verrata Martin Scorsesen ohjaaman Bob Dylan -leffan No Direction Home (2005) DVD-suomenteluihin, joissa monen muun erheen joukossa sähkökitarakin uudistuu ”elektroniseksi kitaraksi”.
Keisareiden kerhon suomenkielisistä teksteistä vastaa Broadcast Text. Sen ydinosaamisalue on omakehu:
”Kun valitsette Broadcast Textin kielikumppaniksenne, pääsette virtaviivaistettuun, tehokkaaseen ja asiakassuuntautuneeseen organisaatioon. Meidän ammattimme on kielen tehotoimenpiteitten pyörittäminen asiakkaittemme puolesta! Me tähtäämme asiakkaittemme kanssa kumppanuuteen, emmekä toimi pelkästään palveluntuottajana. Broadcast Text on Euroopan suurin tekstittäjä [...]. Käsittelemme paraikaa yli neljääkymmentä lähtökieltä ja kykenemme tuottamaan korkealaatuisia tekstityksiä kaikilla eurooppalaisilla ja useilla aasialaisilla kielillä. Meillä on Euroopassa yli 1 100 kokeneen freelancerin verkosto ja yli 100 oman talon tekstittäjää. Tämä yhdistelmä tekee operaatioistamme joustavia, kustannustehokkaita ja pystyviä suurten volyymien hoitamiseen laatua vioittamatta. Vakiomenettelynä käännösten laadukkuutta valvovat ammattimaiset oikolukijamme, joilla on laaja kokemus tekstittämisestä. Meillä omistautuu tätä nykyä yli 30 työntekijää laadunvarmistamiseen.”
(Tämän laatukontrolloimattoman tulokielisen parafraasin osaamisarveluttavuuden voi todentaa vertaamalla originaaliin http://www.broadcasttext.com/Subtitling.aspx)
Tällainen häränsonta on tuttua nykyään kaikkien yritysten ja yhteisöjen kotisivuilta. Länsimaisen sivistyksen rappiosta kertoo vähemmän se, että yhden varsin mukiinmenevän rainan tekstitys on poskellaan. Länsimaisen sivistyksen rappiosta kertoo enemmän se, että korkeimman opetuksen ja tutkimuksen tyyssijatkin ovat polvillaan juuri siteeratun kaltaisen katteettoman kehittämis- ja osaamiskuonan edessä. Yliopiston kuuluisi tutkia maailman haltuunottotapoja ja suojata kriittisellä voimallaan muuta yhteiskuntaa niistä pahimmilta. Se antautuu mieluummin konsulteille ja jättää kansalaiset vaille uskottavinta tukea ajattelun puolustamisessa. Kun ensisijainen hyve on virtaviivaistettu organisaatio, muita hyveitä ei ole.
Keisareiden kerhossa päästään parista päläästä yksinkertaisesti laistamalla suomentamisesta. Ensinnäkin Caesaria tervehditään turhia hötkyilemättä englanniksi: hail. Toinen tapaus tavataan epilogissa, joka prologin tapaan sijoittuu 25 vuotta varsinaisen tarinan kouluaikaa myöhempään historian hetkeen. Kun entiset oppilaansa luokkakokouksessa tapaava harmaantunut Hundert puhuttelee näitä lempeästi a bunch of drunken reprobatesiksi, suomennos oikaisee: ”joukko humalaisia”, vaikka ”reprobaatti” tai ”hylkiö” tekee itseään tykö. Ja vaikka ”riiviö” ei olekaan hullumpi sana, sitä ei voi kelpuuttaa, historianopettajan kuvauksena ongelmaoppilaastaan, originaalifraasin bit of a Visigoth tyydyttäväksi suomennokseksi.
Kun filmissä mainitaan seitsemästä kääpiöstä viisi, suomennos onnistuu sotkemaan niistäkin yhden, eikä (onneksi) edes yritä välittää Dopeyn kaksimielisyyttä, jolle koulupojat hekottelevat. Hundertin sanoin epätietoisuuden ymmärtää, mutta tahallinen tietämättömyys on sietämätöntä. Hänen pedagogiikassaan ei kuitenkaan juututa arvelemaan oppilaitten aikeita tai vaikuttimia, vaan yritetään teroittaa julkisen toiminnan kunniallisuutta. Rooman ryöstäneistä länsigooteista muistuttava poika, Sedgewick Bell (Emile Hirsch/Joel Gretsch), Hundertin uppiniskainen, lunttaava ja häiriköivä oppilas, nousee myöhemmin ökyrikkaan senaattori-isänsä tapaan kohti poliittisen elämän kukkuloita. Opettaja saa nähdä, ettei vierähtänyt neljännesvuosisata ole parantanut tämän taipumuksia. Kaksinaamainen senaattoriehdokas kampanjapuhuu moraalisen johtajuuden ja eettisen uudistuksen tarpeesta, mutta huijaa minkä kerkeää. Hän toteaa vanhalle Hundertille, että kukaan ei tosimaailman koitoksissa piittaa pätkääkään vilpittömyydestä, eikä kukaan hyödy tuon taivaallista hiljaisista, mitään aikaan saamattomista hyveistä. Hundert voi vain sääliä entistä oppilastaan. Moraalia, vakaumusta ja luonnetta voi käyttää taikasanoina tai niitä voi näytellä, ja niiden merkeissä voi menestyä, mutta niiden puute lopulta johtuu turmioon.
Elokuvan antiikkikäsitys on kaiketi tunnusomaisen yhdysvaltalainen, tosin pääasiassa sanan emersonilaisittain suotuisehkossa mielessä. Siinä näet painottuvat muinaiset suurmiehet ja erityisesti kaksi asiaa heidän mieskohtaisissa kyvyissään. Ensinnäkin korostuu heidän ”luonteensa” (character) eli kykynsä elää uskollisesti vakaumuksellisuuden kansalaishyveen mukaan. Toiseksi alleviivautuu merkkihahmojen luonteikkuudesta juontuva tujakka myötävaikutus tai kontribuutio historiaan. Keskenkasvuislunttaajasta aikuislunttaajaksi sukeutunut ja uudesta puijauksestaan kiinni jäänyt Sedgewick sanoo Hundertille, että aikoo menestyä nyt ja murehtia panoksestaan, omasta hyvejalanjäljestään myöhemmin. Filmimoraliteetti huipentuu, kun Sedgewick virtaviivaistaa seuraavassa hetkessä Hundertilta oppimansa käsitteet tyhjiksi tehofraaseiksi monimediakäyttöön: perheensä kanssa kuvattu senaattoriehdokas hölisee toimittajille, että maa tarvitsee tajua oikeasta ja väärästä, periaatteista ja kontribuutiosta.
Tulevaa USA-eliittiä – teollisuuden ja kaupan, mutta myös korkeimman koulutuksen huippuja – kalliissa yksityisoppilaitoksessa valmentavan Hundertin mukaan ihmisen luonne koituu hänen kohtalokseen. Tämän hän esittää sekä omana kokemuksenaan että sitaattina Herakleitokselta (jota Broadcast Text kutsuu tuttavallisesti nimellä ”Heraklites”). Herakleitos lausahti: ēthos anthrōpōi daimōn. Toisin sanoen ihmisen eetos tai hänen tunnusomainen hengenmallinsa on, tai siitä tulee, hänen daimoninsa eli häntä ohjaava voima. Hundert tulkitsee Herakleitosta periamerikkalaisen karaktäärietiikkansa mukaan: luonne (hänelle ennen muuta: kunnollisuus) määrää kohtalon (hänelle ennen muuta: kestävän jäljen historiaan). Hundert soutaa harrastuksekseen, mistä syystä häntä kenties kiehtoo myös Herakleitoksen kuuluisin sutkaus: kahteen kertaan ei voi astua samaan virtaan (tai ”jokeen”, kuten Broadcast Text haluaa sanoa; sananparren reaalipoliittisista käytöistä ks. http://filosofia.fi/verkkoloki/#5143).
Kreikkalainen filosofi halusi Hundertin mielestä vannottaa, että ajan virrassa hukattu mahdollisuus hukkaantuu ainiaaksi. Tämän jenkimmäksi ei taida Herakleitos-eksegetiikassa päästä. Vaan Hundertille tulkinnan merkitys ei sittenkään ole tehokkaassa ajankäytössä tai tilaisuuteen tarttumisessa. Herakleitos-fragmentti aukeaa hänelle hitaasti ja henkilökohtaisesti. Opettajana hän edisti väärin perustein ongelmaoppilaansa Bellin koulumenestystä, koska myötäkärsi tämän osaa kiireisen ja etäisen isän poikana. Samalla hän tuli sorsineeksi muuatta vaiteliaampaa mutta niin virtùn kuin aretēnkin mielessä hyveellisempää oppilastaan estämällä tämän pääsyn ”Mr. Julius Caesar” -tittelistä käytävän tietokilpailun finaaliin. Vaikka sivistysvisa uusitaan elokuvan epilogissa aikuistuneiden oppilaitten kesken, vääryys ei hyvity vaan kertautuu. Hundertin omassa elämässä samaan virtaan palaamisen kieltävä laki kuitenkin otti ja jousti. Hän löysi lopulta rakkauden naisen, oman työtoverinsa kanssa, jota hän oli aina rakastanutkin, mutta joka ensin matkusti muualle toisen miehen vaimona. Viimein lempi loiskui yhtä ihanasti kuin he olivat aina kuvitelleetkin.
Broadcast Text ei pysy vanavedessä tässäkään, vaan karahtaa kiville: ”ajan virrassa mahdollisuus on menetetty ikiajoiksi”. Vähintäänkin on kadotettu kunnon käännöksen tilaisuus jo ensimmäisillä aironvedoilla. Unohtuu jopa sellainen arkisuus kuin ”ole hyvä”: Please be seated kääntyy ”Istu, kiitos”. Ja koska niinsitäpitäät ja sillälaillat ovat ilmeisen kaukaa haettuja käännösvastineita sanonnalle Well done!, opettajan kehaisu suomentuu Keisareiden kerhossa toistuvasti sanoilla ”Hyvin tehty.”
Jarkko S. Tuusvuori