Ympäristöfilosofia

Ville Lähde (julkaistu 11.2.2010, muokattu 12.8.2014)

Ympäristöfilosofia tarkastelee inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita ja ennen kaikkea näiden suhteiden ongelmia. Sillä on siis vahva käytännöllinen intressi, ja sen synty akateemisen filosofian suuntauksena liittyy modernin ympäristötietoisuuden nousuun. Ympäristöfilosofisessa keskustelussa esiintyy kuitenkin monenlaisia näkemyksiä alan historiasta ja sen filosofisesta identiteetistä.

1. Modernin ympäristöfilosofian historiaa
2. Ympäristöfilosofia perinteisenä filosofian alueena
3. Ympäristöfilosofian teemoja
4. Ympäristöfilosofiaa Suomessa
5. Suositeltavaa jatkolukemista
6. Kirjallisuus
7. Internet-lähteet

Modernin ympäristöfilosofian historiaa

Ympäristöfilosofian synty ajoitetaan usein 1960- ja 70-lukujen niin sanotun ympäristöherätyksen yhteyteen. Termillä viitataan siihen poliittiseen kehityskulkuun, jonka myötä ympäristöstä tuli poliittisia kamppailuja kokoava ja ohjaava kategoria. Siihen liittyi toisaalta uudenlaisten uhkien ja ongelmien tiedostamista, mutta toisaalta monet vanhat näkökulmat ja poliittisen tai hallinnollisen toiminnan muodot tulkittiin tämän uuden käsitteellistyksen kautta, ja ne saivat siitä uutta nostetta. Tuolloin siis ympäristöongelmien aiheuttamaa huolta alettiin tunnustaa laajemmin merkittäväksi poliittiseksi kysymykseksi, ja toisaalta uudenlaisia ongelmia näytti syntyvän. Jälkimmäisestä selvimpiä esimerkkejä ovat ydinvoiman sovellutukset ja synteettisten kemikaalien käytön räjähdysmäinen kasvu Toisen maailmansodan jälkeen.

Termit ympäristöfilosofia ja ympäristöetiikka otettiinkin käyttöön 1970-luvun alussa. Angloamerikkalaisessa maailmassa kaksi akateemista filosofiaa sivuavaa tekstiä oli herättänyt jo aiemmin huomiota: Lynn Whiten ympäristökriisin aatteellista taustaa pohtiva essee ”The Historical Roots of Our Ecological Crisis” (1967) ja Garret Hardinin ympäristötaloustieteellisesti suuntautunut essee ”Tragedy of the Commons” (1968). Molemmat olivat kuitenkin alkujaan poikkeuksia ympäristökeskustelun luonnontieteellisessä valtavirrassa, jonka pioneereja olivat mm. Rachel Carson, Barry Commoner ja Paul Ehrlich (ks. Haila 2001, 26–32). Yksittäisiä edeltäjiä toki oli, kuten esimerkiksi myöhemmin ”maaetiikan” kehittäjänä tunnetuksi tulleen Aldo Leopoldin teos Sand County Almanac (1949), mutta sekin sai nostetta vasta 1970-luvun alussa. Leopoldin maaetiikka oli pyrkimys kokonaisvaltaiseen eettiseen uudistukseen, joka perustui ”bioottisen yhteisön” eheyteen.

Yhdysvalloissa vuonna 1970 perustetun, koulutusta ja tiedostamista korostaneen ympäristötapahtuma Earth Dayn ja muutamien muiden avaintapahtumien myötä ympäristöaktivistit alkoivat vaatia, että filosofien tulisi osallistua ympäristökeskusteluun. Syntyi siis sosiaalinen tilaus ympäristökysymyksiin erikoistuneelle filosofiselle suuntaukselle.

Akateemisen ympäristöfilosofian keskeiset kysymyksenasettelut ja niihin liittyvät väittelyt syntyivät jo tällöin, ja ne ovat hallinneet suurta osaa keskustelua siitä lähtien. Lynn Whiten tunnettu kritiikki kristinuskon luonnonhallinnan henkeä kohtaan synnytti keskustelun ympäristöongelmien kulttuurisesta tai ideologisesta alkuperästä. Hän kirjoitti historioitsijana mutta toi keskustelun ideologiakritiikin alueelle ja loi näin yhteyksiä filosofisiin traditioihin. Hänen mukaansa ympäristösuhteisiin liittyvät käytännön ongelmat kumpuavat yleisistä kulttuurisista asenteista, ennen kaikkea kristilliseen teologiaan kuuluvasta luonnon hallinnan oikeutuksesta ja ihmisen ylivallasta. Tästä näkökulmasta asenteiden kokonaisvaltainen muutos on ainoa ratkaisu, ja White etsikin uuden aineksia fransiskaanisesta kristillisyydestä.

Monet muut ajattelijat seurasivat Whiten esimerkkiä ja alkoivat etsiä parempaa kulttuurista ideologiaa tai ”ympäristöystävällisempää metafysiikkaa”, vaikka Whiten sisällölliset näkemykset herättivätkin paljon vastustusta. (Oksanen 1999a, 15–20.) Merkittävä poikkeus oli John Passmore, joka kyseenalaisti kokonaisvaltaisen ajattelun muutoksen tarpeen – ja samalla tämän ympäristöfilosofisen suuntauksen kantavan idean siitä, että ympäristökriisin ja tiettyjen uskomusjärjestelmien välillä on selvä seuraamussuhde.

Aate- ja oppihistoriallisen näkökulman rinnalle nousi myös arvofilosofinen keskustelu, joka keskittyi pohtimaan inhimillisten ja ei-inhimillisten olentojen arvojen lähteitä ja arvokkuuden suhdetta. Tätä keskustelua ovat hallinneet toisaalta arvojen luonnetta käsittelevä vastakkainasettelu itseisarvojen ja välinearvojen, ja toisaalta arvojen ensisijaisuutta käsittelevä vastakkainasettelu ihmiskeskeisyyden (antroposentrismi) ja luontokeskeisyyden (biosentrismi) välillä. (Almusa 2006, 93–97; Oksanen 1999b, 199–204.) Tärkeä rinnakkainen ilmiö oli eläinten moraalista asemaa käsittelevän filosofisen keskustelun nousu. Tätä keskustelua ovat hallinneet samankaltaiset vastakkainasettelut itseisarvojen ja ihmislähtöisten arvojen välillä. Eläinoikeusfilosofit ovat lähteneet hyvin erilaisista filosofisista lähtökohdista, mutta yleensä he ovat peränneet jonkinlaista eläinyksilöiden perustavaa moraalista arvoa tai itseisarvoa esimerkiksi kärsimyskyvyn (Peter Singer) tai subjektiuden (Tom Regan) pohjalta. Kenties koska eläimet ovat arvokeskustelun kohteena ”luontoa” konkreettisempi, on myös eläinten tietoisuutta, tunteita ja muita kykyjä koskevalla tieteellisellä tutkimuksella ollut merkittävä rooli. Yleisessä ympäristöfilosofisessa arvokeskustelussa ”luonnon” luonnetta ei yleensä samalla tavalla käsitellä. Elisa Aaltolan teos ”Eläinten moraalinen arvo” (2004) kokoaa hyvin viime vuosien eläinfilosofista keskustelua, ja Aaltola itse esittää kiintoisan pluralistisen näkemyksen.

Kolmas perinteinen ympäristöfilosofian suuntaus kumpuaa etenkin angloamerikkalaisen yhteiskuntafilosofian ja taloustieteen filosofian perinteestä. Edellä mainitun Garret Hardinin kuvaama niin sanottu yhteismaiden tragedia, joka selittää etenkin laajojen luonnonresurssien tuhlausta tai luonnonalueiden saastutusta puutteellisella omistusoikeuksien järjestelmällä, on herättänyt paljon kiistelyä ja vaihtoehtoisia selitysmalleja. Keskustelu on liittynyt ennen kaikkea siihen, voidaanko ihmisten toimintaa ”yhteismailla” ymmärtää kunnolla vain Hardinin peliteoreettisella mallilla, vai ylikorostaako se markkinarationaalisuutta esimerkiksi perinteisten luonnonhoitoperinteiden kustannuksella. Toisaalta on kyseenalaistettu tällaisten perinteiden merkitys nykyisten ympäristöongelmien ratkaisussa. Tätä keskustelua on tietysti käyty paljon myös poliittisen taloustieteen ja yleisemmin ympäristö- ja kehityspoliittisen tutkimuksen piirissä, jossa filosofisia kontribuutioita ei voida erottaa selkeästi.

Alkuvuosien jälkeen ympäristöfilosofinen keskustelu on laajentunut, ja monia uusia suuntauksia ja käsittelyn lähtökohtia on syntynyt näiden perinteisten kysymyksenasetteluiden rinnalle: ympäristöestetiikkaa, ekofeministisiä suuntauksia, ympäristötaloustieteen filosofiaa, ympäristöhistoriallisen tutkimuksen käsitteellistä pohdintaa, ekologisen tutkimuksen tulosten filosofista pohdintaa ja niin edelleen.

Ympäristöfilosofialla onkin ymmärrettävästi kytköksiä moniin muihin tieteisiin, ja yksi keskustelua jakava teema onkin ollut se, onko ympäristöfilosofian etsittävä puhtaasti tai omaleimaisesti ympäristöfilosofisia kysymyksenasetteluita ja ongelmia (esimerkiksi monet tunnetut ympäristöfilosofiset ajatuskokeet kuten ”viimeisen ihmisen ongelma”, joka pohtii spekulatiivisen viimeisen ihmisen moraalisia velvoitteita muuta luontoa kohtaan). Vai onko sen tultava lähemmäs niin ympäristöongelmien empiiristä tutkimusta kuin niistä käytävää poliittista kamppailua? Jälkimmäiseen liittyy esimerkiksi Arne Naessin 1970-luvun alussa esittämä vastakkainasettelu ”pinnallisen” tai ”syvällisen” ekologialiikkeen välillä. Naessin kritiikki vaikuttikin osaltaan niin sanotun syväekologisen suuntauksen syntyyn, joka nojaa toisaalta luontokeskeiseen arvoteoreettiseen näkökulmaan, mutta toisaalta näkemykseen ympäristökriisin vaatimista käytännön muutoksista, olkoon metafyysinen tai arvoteoreettinen lähtökohta mikä tahansa.

Olennaista modernin ympäristöfilosofian historiassa onkin ollut se, että sen edustajat ovat nojanneet paitsi mitä moninaisimpiin filosofisiin perinteisiin, myös heidän näkemyksensä itse filosofisen työn merkityksestä, heidän filosofiakäsityksensä, ovat vaihdelleet merkittävästi. Lisäksi on muistettava, että kaikki moderni ympäristökysymyksiä käsittelevä filosofinen keskustelu ei ole kummunnut itsetietoisesta ympäristöfilosofisesta perspektiivistä, vaan ympäristökeskustelun nousu sai myös etenkin monet yhteiskuntafilosofiset suuntaukset omaksumaan ympäristöongelmat omalle asialistalleen.

Ympäristökysymyksiin liittyvät teemat olivat olleet läsnä monissa muissa yhteiskunnallisissa liikkeissä pitkään. Modernin ympäristöherätyksen monet toimijat ponnistivat esimerkiksi Manner-Euroopan ja Pohjois-Amerikan uusvasemmistolaisuudesta tai kansalaisoikeusliikkeestä. Paikalliset ympäristökamppailut saivat huomiota ja tukea näiltä liikkeiltä. Samalla kamppailuita pyrittiin tulkitsemaan näiden vanhojen liikkeiden teoreettisten agendojen kautta. Feminismin ja ympäristökysymyksen välisen suhteen pohdinnasta hyvä esimerkki on Karen J. Warrenin essee ”Feminismi ja ekologia: yhteyksien rakentamista” (Warren 1997). Frankfurtin koulukuntaan luettu Herbert Marcuse, jonka teokset olivat tärkeitä vaikutteita 1960- ja 70-lukujen uusille liikkeille, nosti ympäristöongelmat esiin etenkin 1960-luvun lopulta lähtien käsitellessään opiskelija-aktivismin hajaannusta Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kommunitaristinen anarkistiteoreetikko Murray Bookchin, joka tunnetaan yhteiskuntaekologisen suuntauksen (social ecology) kehittäjänä, oli käsitellyt ympäristökysymyksiä jo 1950-luvun teksteissään. Suurempaa huomiota saaneissa 70-luvun kirjoituksissaan hän pyrki liittämään yhteen vapaudellisia ja ekologisia teemoja ennen kaikkea yleisen hierarkiakritiikin kautta.

Tällaisissa ympäristöfilosofian tulkintaprojekteissa yleensä irtauduttiin edellä kuvatusta ympäristöherätyksen poliittisesta projektista tai pikemminkin tulkittiin se jonkin perimmäisemmän ilmiön heijastumaksi. Näin ympäristöfilosofiasta pyrittiin tekemään esimerkiksi osa kapitalismikritiikkiä, Valistuksen kritiikkiä, sukupuolisen tai kulttuurisen eriarvoisuuden kritiikkiä, teknologiakritiikkiä ja niin edelleen. Alan julkaisussa yksi leimallinen suuntaus olikin yritys löytää yksittäisten filosofien (etenkin Martin Heideggerin ja Karl Marxin) tuotannosta perustaa yhtenäiselle ympäristöfilosofiselle ohjelmalle.

Lähtökohtien ja filosofiakäsitysten eroista huolimatta ovat ympäristöfilosofian eri suuntaukset myös vaikuttaneet toisiinsa etenkin käsitteellisen kritiikin kautta, ja mainituilla yhteiskuntafilosofisilla tai ylipäänsä ympäristöfilosofian keskustelun valtavirrasta poikkeavista traditioista ponnistavilla suuntauksilla on ollut tässä suuri merkitys. 1990-luvulta lähtien ympäristöfilosofiselle keskustelulle ovatkin olleet leimallisia pyrkimykset uudistaa alan käsitteistöä. Etenkin erilaisia luonnon ja kulttuurin tai inhimillisen ja ei-inhimillisen erottelun muotoja on sekä kritisoitu että puolustettu. Samalla on keskusteltu siitä, ovatko alaa alkujaan motivoineet näkemykset ympäristöongelmien luonteesta, niiden välisistä yhteyksistä tai niiden luonnontieteellisistä tulkinnoista onnistuneita. Tällaisia näkemyksiä ovat esittäneet muun muassa Donna Haraway, Bruno Latour, Tim Ingold, Steven Vogel, Yrjö Haila ja Richard Levins. Niin sanottu ympäristöpragmatistinen suuntaus, jonka pioneereja ovat Eric Katz ja Andrew Light, on taasen kritisoinut teoreettis-käsitteellisiin kiistoihin keskittynyttä ympäristöfilosofiaa ylipäänsä ja vaatinut huomion keskittämistä käytännön ympäristöongelmien ja -konfliktien ratkaisuun.

Ympäristöfilosofia perinteisenä filosofian alueena

Monet ympäristöfilosofian edustajat ovat kuitenkin sitä mieltä, että sen määritteleminen modernin ympäristöherätyksen kautta on keinotekoista ja yksipuolista. Keskittyminen tuohon poliittiseen projektiin sivuuttaa sen, että luonnon ja ihmisen suhteen pohdinta on ollut aina filosofian ytimessä. Tästä näkökulmasta ympäristöfilosofia ei ole siis ensisijaisesti ympäristöongelmien ratkaisemiseen syntynyt filosofian erityisala, vaan ympäristöfilosofisen ajattelun keskiössä on ylipäänsä ihmisen paikka maailmassa. Ympäristöfilosofian mahdollisuus ei ole siis sidottu moderniin ympäristön käsitteeseen. Ihmiset ovat toki kautta aikojen olleet huolestuneita ei-inhimillisten olentojen kohtelusta ja ihmistoiminnan sivuseurauksista niin ihmisyhteisöille kuin muillekin eliöyhteisöille.

Tässä keskustelussa on ollut kaksi olennaista linjaa: toisaalta on yritetty paikantaa ympäristöongelmien historiallisia (ideologisia/uskonnollisia/filosofisia) juuria, toisaalta taas filosofian historiasta on etsitty pioneereja tai inspiraatiota kestävimmille luontosuhteille. Molemmista on hyvin erilaisia näkemyksiä. Ympäristöfilosofian edeltäjiä tai opettajia on etsitty etenkin kreikkalaisesta antiikista sekä monista ”primitiivisistä” kulttuureista. Tällöin esimerkiksi pyritään löytämään luontokäsityksiä, jotka voisivat motivoida hedelmällisempiä suhteita ei-inhimilliseen luontoon.

On kuitenkin huomattava, että niin ympäristöfilosofian kuin ympäristöongelmien alkukodin paikantamista määrittävät erilaiset näkemykset ympäristöongelmien luonteesta, joiden perustaa ei aina välttämättä eksplikoida. Mikäli tulkinta lähtee siitä, että teollistuminen, modernisaatio tai modernin kapitalismin synty liittyvät ympäristöongelmien lisääntymiseen ja niiden laadullisiin muutoksiin, liittyy ympäristöfilosofia helpommin osaksi modernin kritiikkiä. Tarkastelun keskiöön nousee tietynlaisia ilmiöitä: kolonisaatio, imperialismi, modernit luonnontieteet, teollistuminen ja niin edelleen. Tällöin keskusteluun nousevat edellä mainittujen sosialististen ja anarkististen liikkeiden lisäksi esimerkiksi monet romantiikkaan – oikein tai väärin – liitetyt ajattelijat (Schelling, Schiller, Rousseau, Emerson, Thoreau).

Monet ympäristöfilosofit ovat kuitenkin ulottaneet katseen kauemmas historiaan, tai jopa ajattomasti koskemaan ihmisyyttä tai kulttuurisuutta ylipäänsä. Ekofeministiset ajattelijat Carolyn Merchant ja Val Plumwood ovat kytkeneet ympäristöongelmat oletettuun ”läntisen sivilisaation” ja sen rationaliteettiin. Ympäristöongelmat eivät ole siten tietyn periodin ja siinä vallinneiden käytäntöjen vaan yleisemmän kulttuurisen tai sivilisatorisen ajattelutavan tulosta. Niin sanottu primitivistinen ympäristöfilosofian suuntaus, jonka yksi tunnettu edustaja on John Zerzan, ulottaa kritiikin koskemaan sivilisaatiota yleensä (joka määritellään esimerkiksi tiettyjen symbolijärjestelmien ja teknologioiden synnyn tuloksena). Tällaisissa suuntauksissa ajatellaan, että sekä ympäristötuhojen syitä että niiden vastavoimia on haettava hyvin laajassa historiallisessa katsannossa.

Mutta kuten edellä todettiin, ei modernista ympäristökeskustelusta irtaantuminen välttämättä tarkoita ”ympäristökriisin juurien” tai ”paremman luontosuhteen” etsintää, vaan pyrkimyksenä voi olla kyseenalaistaa ylipäänsä ajatus omaleimaisesta ympäristöfilosofiasta ja ympäristöongelmasta omaleimaisena ilmiötyyppinä. Sen sijaan filosofian historiaa tarkastellaan ylipäänsä ihmisen ja ei-inhimillisen välisten suhteiden pohdinnan kautta. Tällöin selkeiden ”ympäristöongelmien” sijaan keskitytään teemoihin, joiden kautta näitä suhteita on perinteisesti käsitteellistetty: luonnonresurssien määrittely, inhimilliset tarpeet ja niiden luominen, teknologian suhde yhteiskunnalliseen kehitykseen, ympäristön vaikutukset kulttuuriin, kulttuurien sopeutuminen muutoksiin ja niin edelleen. Myös nämä suuntaukset ovat vaikuttaneet edellä mainittuun 1990-luvulla alkaneeseen kriittiseen keskusteluun.

Ympäristöfilosofian teemoja

Näin moninaista ja ristiriitaistakin taustaa vasten on ilmeistä, että ympäristöfilosofialle ei voida määritellä selkeää yhtenäistä tutkimuskenttää tai ongelmien joukkoa. ”Ympäristöfilosofeiksi” itseään kutsuvat ihmiset omaavat hyvin erilaisia käsityksiä jo siitä, minkälaista toimintaa filosofia on ja millainen sen suhde esimerkiksi erityistieteisiin on, puhumattakaan ympäristöongelmia tai ihmisen ja luonnon suhdetta koskevista sisällöllisistä näkemyseroista. Tästä kentästä saa kuitenkin otetta joukolla kysymyksiä ja käsitteellisiä vastakkainasetteluita.

Millaisia ovat ympäristöongelmien tai ympäristökriisin syyt? Jo tämä kysymys pitää sisällään jännitteitä: onko kyse joukosta erilaisia ongelmia vai laajemmasta kriisistä, ja on vastaus kumpi tahansa, tulisiko jäljittää jotain selkeää syytä tai syiden joukkoa? Ympäristöongelmat voidaan nähdä leimallisina inhimilliselle elämälle. Toisaalta niiden kasvu tai laadullinen muutos voidaan palauttaa tiettyyn historialliseen kauteen, yhteiskunnalliseen muotoon tai ajattelutapaan. Millaisena tässä tapauksessa nähdään kritisoitujen ajattelutapojen, teknologisten järjestelmien tai yhteiskuntamuotojen keskinäissuhteet?

Millainen on luonnon moraalinen arvo? Pohdinta arvojen lähteistä on ollut keskeinen osa etenkin angloamerikkalaista akateemista ympäristöfilosofiaa. Arvon lähteiden (etenkin antroposentrismi vs. biosentrismi) lisäksi on pohdittu myös moraalisten arvostusten priorisointia: tarvitaanko uudenlaista arvojen järjestystä? Toisaalta koko arvofilosofista asennetta on kritisoitu siitä, että arvojen määrittelyn vaikutus käytäntöön on kyseenalainen, tai että ne eivät selitä inhimillistä toimintaa kunnolla. Toiset taas suhtautuvat arvofilosofiseen työhön praktisemmin, hyödyllisenä ympäristötyön välineenä.

Mikä on ympäristöongelma? Onko ympäristöongelma historiallis-poliittinen konstruktio, jossa joukko hyvin erilaisia ilmiöitä politisoitiin samaan aikaan, vai onko se ongelmien luokka, jolla on vahvoja sisäisiä yhteyksiä? Ongelmat kenties ilmenevät historiassa eri tavoin ja eri syistä, mutta niiden selittämisen voidaan löytää uusia välineitä. Vai ovatko ympäristöongelmat niin kontekstisidonnaisia, että ne vaativat omia ymmärryksen ja ratkaisun välineitä? Tällöin merkittäviä tekijöitä voivat olla ongelmille ominaiset ajan ja paikan skaalat sekä niihin liittyvien luonnonjärjestelmien ominaisluonne. Koska kaikki biologinen elämä muuntaa ympäristöään, ei pelkkä ihmislähtöinen muutos voi olla ympäristöongelman kriteeri. Mutta mihin vetää raja? Vai onko ”raja” juuri väärä kysymys, ja pitääkö etsiä tarkempia ymmärryksen välineitä?

Miten tehdä ympäristöpolitiikkaa? Millainen on ympäristöongelmien syiden ja niiden ratkaisukeinojen suhde? Estävätkö jotkin instituutiot tai poliittiset toimintamuodot ongelmien perimmäisten syiden ratkaisua? Etenkin syväekologit ja yhteiskuntaekologit, molemmat hyvin kirjava joukko tosin, ovat kritisoineet esimerkiksi markkinaratkaisuja tai teknologisia ratkaisuja korostavaa ympäristöpolitiikkaa. Laajemmin tämä liittyy siihen, millainen on ympäristöfilosofin suhde esimerkiksi poliittiseen taloustieteeseen, luonnontieteeseen ja yhteiskuntafilosofiaan. Keskustelut ovat rakentuneet esimerkiksi yksilölähtöisen ja rakenteellisen tai globaalin ja paikallisen akseleille.

Miten luonnon ja kulttuurin suhde tulisi ymmärtää? Tämä keskustelu on herännyt viime vuosikymmeninä monilla eri aloilla, jotka koskettavat ympäristöfilosofiaa (ks. edellä). Keskustelu on lähtenyt useimmiten dualististen käsitteistöjen tai ajattelutapojen kyseenalaistamisesta. On pohdittu sitä, edistääkö dualistinen ajattelu ongelmallisia ympäristösuhteita vai onko se jossain mielessä välttämätöntä ja jopa oleellista nykyongelmien mittakaavan havaitsemiseksi. Toisaalta on kysytty, estävätkö dualistiset käsitteellistykset (myös monet ympäristöliikkeen retoriset strategiat) syvällisempää ymmärrystä niin ympäristöongelmista kuin inhimillisistä luontosuhteista ylipäänsä. Luonto/kulttuuri – dualismin tilalle on esitetty monenlaisia käsitteellistyksiä (Donna Haraway: kyborgisuus, Bruno Latour: hybridit, Yrjö Haila & Richard Levins: ekososiaalinen kompleksi jne.), mutta yksikään ei ole vakiintunut muita selkeämmin.

Ympäristöfilosofiaa Suomessa

Vaikka suomalaisissa yliopistoissa ei ole varsinaisia ympäristöfilosofisia oppituoleja eikä maassa ilmesty alan julkaisuja, on sitä harrastettu paljon akateemisessa maailmassa kuin sen ulkopuolella, niin filosofiassa kuin muillakin aloilla. Leena Vilkka väitteli filosofian tohtoriksi vuonna 1995 eläinten oikeuksista ja luonnon itseisarvoista ja on toiminut alan tutkijana ja opettajana Suomessa ja kansainvälisesti. Hän on tuonut arvofilosofista ympäristökeskustelua Suomeen, ja hän kirjoitti alan ensimmäisen suomalaisen oppikirjan Ympäristöetiikka (Vilkka 1993). Ympäristöaktiivi ja filosofi Olli Tammilehto on tuonut Suomeen erityisesti yhteiskuntaekologisesti painottunutta näkökulmaa ja korostanut ympäristöfilosofian käytännöllistä yhteiskunnallista roolia. Ympäristöpolitiikan professori Yrjö Haila on tullut tunnetuksi etenkin ympäristöä, ekologiaa ja ympäristöongelmia koskevien ennakko-oletusten kyseenalaistajana ja luonto-kulttuuri -erottelun kriittisenä tarkastelijana. Vuonna 1997 ilmestyi ensimmäinen kattava suomenkielinen ympäristöfilosofian kokoomajulkaisu Ympäristöfilosofia (Oksanen & Rauhala-Hayes, 1997). Toinen toimittajista, dosentti Markku Oksanen, on julkaissut, toimittanut ja opettanut ympäristöfilosofiaa laajalti. Professori Yrjö Sepänmaa on tuonut ennen kaikkea ympäristöestetiikan tutkimusta Suomeen. Dosentti Kari Väyrysen teos Ympäristöfilosofian historia (Väyrynen, 2006) on merkittävä lisä suomalaiseen ympäristöfilosofian kirjallisuuteen. Eläinoikeusfilosofiaan erikoistunut tohtori Elisa Aaltola on viime vuosina käsitellyt monipuolisesti niin arvofilosofista lähestymistapaa kuin sen kritiikkiä. Ympäristöfilosofiaa tai sitä sivuavia teemoja ovat käsitelleet myös muun muassa Juhani Pietarinen, Pentti Linkola, Yrjö Uurtimo, Vesa Jaaksi, Ville Lähde, Mikko Yrjönsuuri, Jukka Heiskanen, Stephen Condit, Tere Vadén, Arto Haapala, Heta Häyry, Matti Häyry ja Veikko Launis.

Suositeltavaa jatkolukemista

Aaltola, Elisa (2004). Eläinten moraalinen arvo. Vastapaino, Tampere.
– Hyvä johdatus eläinoikeuskeskusteluun, sen luonnontieteellisiin perusteisiin ja arvoteoreettisen lähestymistavan kritiikkiin.

Aaltola, Elisa (2013). Johdatus eläinfilosofiaan. Gaudeamus.
– Kirjoituskokoelma, joka käsittelee eläinten filosofista tarkastelua monilla eri alueilla.

Haapala, Arto & Oksanen, Markku (toim.) (2000). Arvot ja luonnon arvottaminen. Gaudeamus, Helsinki.
– Monipuolinen arvofilosofisen ympäristöfilosofian kokoelma.

Haila, Yrjö & Lähde, Ville (toim.) (2003). Luonnon politiikka. Vastapaino, Tampere.
– Kokoelma luonnon ja kulttuurin erottelua pohtivia kirjoituksia.

Nurmi, Suvielise (toim.) (1999). Hurja luonto – Abrahamista Einsteiniin. Yliopistopaino, Helsinki.
– Luontokäsitysten historian tutkimusta.

Oksanen, Markku & Rauhala-Hayes Marjo (toim.) (1999). Ympäristöfilosofia – Kirjoituksia ympäristönsuojelun eettisistä perusteista. Gaudeamus, Helsinki.
– Kattava kokoelma etenkin varhaista angloamerikkalaisen ympäristöfilosofian valtavirtaa.

Oksanen, Markku (2012). Ympäristöetiikan perusteet. Gaudeamus.
– Ympäristöetiikan kokonaisesitys.

Uurtimo, Yrjö & Jaaksi, Vesa (toim.) (1997). Ympäristöfilosofian polkuja. TAJU, Tampere.
– Ympäristöfilosofinen käännöskokoelma, joka kartoittaa myös mannermaisen ympäristöajattelun alaa.

Vilkka, Leena (1993). Ympäristöetiikka. Yliopistopaino, Helsinki.
– Ympäristöetiikan perusoppikirja, joka kartoittaa yleisluontoisesti erilaisia ympäristöetiikan lähestymistapoja.

Väyrynen, Kari (2006). Ympäristöfilosofian historia – maaäitimyytistä Marxiin. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere.
– Filosofisten luontokäsitysten mittava kartoitus.

Niin & näin, Ympäristöfilosofian teemanumero (3/2006), s. 30–103.
– Sisältää kahdeksan ympäristöfilosofista artikkelia, mittavan kirjallisuuskatsauksen ja ympäristöfilosofisten julkaisujen katsauksen.

Kirjallisuus

Almusa, Pietari (2006). ”Arvofilosofia ja ympäristön moraalinen merkitys”, niin & näin 3/2006, s. 93–99.

Haila, Yrjö (2001). Luku ”’Ympäristöherätys’” teoksessa Haila, Yrjö & Jokinen, Pekka (toim.) Ympäristöpolitiikka – Mikä ympäristö, kenen politiikka. Vastapaino, Tampere, s. 21–46,

Haila, Yrjö & Lähde, Ville (2003).”Luonnon poliittisuus: mikä on uutta?” teoksessa Haila & Lähde (2003), s. 7–37.

Latour, Bruno (2003). ”Moderni vai ekologinen? Uutta oikeutusta etsimässä?” teoksessa Haila & Lähde (2003), s. 67–104. Alkuteksti 1988.

Lähde, Ville (2005). ”Ympäristöfilosofian yhtenäisyydestä”, Tiede & Edistys 2/2005, s. 113–139.

Oksanen Markku (1999a), Johdanto (Lukuun I) teoksessa Oksanen & Rauhala-Hayes (1999), s. 15–20.

Oksanen Markku (1999b), Johdanto (Lukuun III) teoksessa Oksanen & Rauhala-Hayes (1999), s. 199–204.

Warren, Karen J. (1999), ”Feminismi ja ekologia: yhteyksien rakentamista” teoksessa Uurtimo & Jaaksi (1999), s. 21–48. Alkuteksti 1987.

Internet-lähteet

http://www.environmentalphilosophy.org/
- Alan kansainvälinen järjestö

http://www.cep.unt.edu/ISEE.html
- Ympäristöetiikan kansainvälinen järjestö

http://www.cep.unt.edu/enethics.html
- Alan vanhin akateeminen julkaisu

http://www.erica.demon.co.uk/EV.html
- Monitieteinen julkaisu, joka julkaisee paljon ympäristöfilosofiaa