Olli Lagerspetz (julkaistu 26.9.2007)
Filosofi, sosiologi ja antropologi Edvard (Edward) Alexander Westermarck oli omana aikanaan kansainvälisesti tunnetuin suomalainen tiedemies. Antropologina Westermarck liittyi James D. Frazerin ja Edward B. Tylorin edustamaan evolutionismiin ja vertailevaan metodiin. Filosofiassa Westermarck edusti arvorelativismia ja -subjektivismia. Kolmantena Westermarckin tutkimusalana voidaan pitää hänen Marokossa suorittamia kenttätutkimuksiaan.
- Elämänvaiheet
- Sosiologia, filosofia ja antropologia
- Vaikutus ja kritiikkiä
- Vaikutus Suomessa
- Kirjallisuus
Elämänvaiheet
Edvard Westermarck syntyi 20.11.1862 Helsingissä hyvinvoivaan keskiluokkaan, jolla oli vahvoja akateemisia yhteyksiä. Hänen isänsä oli yliopistonkamreeri Nils Christian Westermarck ja äitinsä Constance Blomqvist, jonka isä puolestaan oli ollut oppihistorian professori ja yliopiston kirjastonhoitaja.
Westermarckin lapsuutta ja nuoruutta varjostivat terveysongelmat. Vaikea astma pakotti hänet syrjään ikätovereiden leikeistä ja aiheutti pelkoa lapsen varhaisesta poismenosta. Westermarck joutui toistuvasti keskeyttämään koulunkäyntinsä sairauden vuoksi vaikka pystyikin suorittamaan ylioppilastutkinnon ajallaan 1881.
Seurauksena oli sekä älyllinen että fyysinen alemmuuden tunto. Kansainvälinen kuuluisuus toi lievitystä edelliseen, ja jälkimmäisestä hän vapautui kesällä 1886 Norjassa suorittamillaan rasittavilla tunturivaelluksilla. Aikuisiällään Westermarck oli suuri ulkoilmaelämän ystävä.
Westermarck pysyi ikänsä naimattomana. Hän ei itse selitellyt valintaansa. Asiaa on jälkeenpäin selitetty Westermarckin homoseksuaalisuudella, josta ei ajan tavan mukaan puhuttu avoimesti.
Westermarck oli seurassa syrjäänvetäytyvä, mikä ei estänyt häntä solmimasta elinikäisiä läheisiä ystävyyssuhteita. Hänet tunnettiin rehellisenä ja vaatimattomana. Hänellä oli kyky tulla toimeen mitä erilaisimpien ja eri yhteiskuntaluokista peräisin olevien ihmisten kanssa.
Westermarck opiskeli 1881—1886 Helsingissä. Hänen kiinnostuksensa kohdistui ensin estetiikkaan, moderniin kirjallisuuteen ja yleiseen historiaan. Filosofiaa Westermarck näyttää opiskelleen täysin erillään aineen senaikaisen professorin Thiodolf Reinin opetuksesta. Hän kuitenkin antaa tunnustusta Reinille tämän laajakatseisuudesta ja innostavasta tavasta vetää Filosofisen seuran keskusteluja. Westermarck valmistui 1886 kandidaatiksi laudaturtyöllä aiheesta ”Tekeekö kulttuuri ihmiskunnan onnellisemmaksi?” Kirjoittajan vastaus oli nyt, kuten aina myöhemminkin, myönteinen.
Kantista vaikutteita saanut idealistinen metafysiikka teki Westermarckiin samean vaikutuksen. Sen sijaan brittiläiset empiristit olivat hänestä selkeitä ja todellisuudentajuisia. Empiristien väärätkin hypoteesit voitaisiin korjata syvällisemmällä kokemustiedolla.
1880-luvun eurooppalaisessa kulttuurissa esiintyi voimakkaita naturalistisia, evolutionistisia ja uskontokriittisiä virtauksia, jotka antoivat pysyvän leimansa Westermarckin ajattelulle. Hän hylkäsi kristinuskon tieteellisesti perusteettomana. Myöhemmin hän toimi uskonnonvapautta ajavan Prometheus-seuran puheenjohtajana. Darwin, Haeckel ja Spencer tarjosivat lähtökohdat Westermarckin antropologialle ja moraaliteorialle.
Ajatus tutkia avioliiton alkuperää liittyi kysymykseen, miksi muista inhimillisistä toiminnoista poiketen juuri seksuaalisuutta ympäröi salailun ja häpeilyn huntu. Westermarckin mukaan sukupuolten välisiä suhteita oli ennen kaikkea tarkasteltava yhteydessä biologisiin tekijöihin. Lukeakseen antropologista aineistoa Westermarck opetteli 24-vuotiaana englannin kielen.
Westermarck oleskeli Lontoossa lukuvuoden 1887—1888 kirjoittaen teostaan avioliiton historiasta. Matkarahat Englantiin tulivat sisarusten saamasta yllättävästä perinnöstä. Samaan aikaan Westermarck loi suhteita Englannin tiedemaailmaan. Kontakteja järjesteli psykologi James Sully (1842—1923), jonka kanssa Westermarck oli ystävystynyt Norjassa. Westermarckia ei kiinnostanut väsähtäneeltä vaikuttanut englantilainen yliopistofilosofia, vaan uskontokritiikki sekä moraalin antropologinen ja psykologinen tutkimus.
Westermarck väitteli 1889 tohtoriksi Helsingissä väitöskirjalla The Origin of Human Marriage. Koko teos The History of Human Marriage ilmestyi Macmillanin kustantamana Englannissa 1891. Siihen onnistuttiin saamaan A.R. Wallacen kiittävä esipuhe. Wallace tunnetaan evoluutioteorian toisena keksijänä Darwinin rinnalla.
Teos ja sen saama suuri huomio olivat Westermarckin mukaan hänen uransa tärkein tapahtuma. Kirja ilmestyi 1891—1921 viitenä painoksena ja käännettiin kokonaan tai osittain vähintään kahdeksalle kielelle. Myöhemmällä iällä Westermarck puolustautui esitettyä kritiikkiä vastaan kirjansa laajennetussa painoksessa (1921) sekä teoksissa Three Essays on Sex and Marriage (1934) ja The Future of Marriage in Western Civilization (1936). 28-vuotiaana hän oli antropologian kuuluisimpia nimiä. Hänet valittiin kahden eri englantilaisen naisasialiikkeen varapuheenjohtajaksi.
Nyt Westermarck saattoi aloittaa entistä laaja-alaisemman työn, josta muodostui moraalikäsitysten historian yleisesitys. The Origin and Development of Moral Ideas ilmestyi kahtena osana vuosina 1906 ja 1908. Pääaineistona olivat edelleen sosiaaliantropologiset tiedot, mutta ote oli selvemmin myös moraalifilosofinen.
Stipendien turvin kirjoittaja saattoi viettää vuodet 1894 ja 1897—1899 pääosin ulkomailla. Vuodesta 1898 alkoi Westermarckin loppuelämän kestänyt side Marokkoon. Laajan tutkimusmatkan ensimmäiseksi etapiksi tarkoitettu maa antoikin kenttätyön aiheita loppumattomiin.
Westermarck vietti Marokossa elämänsä aikana yhteensä noin yhdeksän vuotta. Tangerista hän hankki talon, jonne hän vuosi vuodelta palasi ja jonka puutarhaan hän toivoi hautansakin. Westermarckin Villa Tusculum on nyttemmin tuhoutunut, ja laitakaupungin asutus on levinnyt entiseen puutarhaan.
Sheriffi (pyhä mies) Sîdi Abdssalam el-Baqqâli muodostui Westermarckin keskeiseksi ja elinikäiseksi kontaktiksi Marokossa. Kotiseudullaan kunnioitusta nauttiva el-Baqqâli toimi Westermarckin palveluksessa oppaana mutta opetti hänelle myös paikallisia kieliä ja keräsi aineistoa. El-Baqqâlia kutsuttiin ”professorin sheriffiksi” ja Westermarckia ”sheriffin professoriksi”. El-Baqqâli seurasi häntä myös matkalle Eurooppaan 1899.
Vuonna 1904 Westermarck kiinnitettiin London School of Economicsiin sosiologian lehtoriksi. Virka täytettiin ensin kolmeksi vuodeksi, mutta vuonna 1907 se muutettiin professuuriksi, ja Westermarck nimitettiin virkaan, jossa hän pysyi vuoteen 1930.
Virantäyttö Helsingissä oli ongelmallisempaa. Filosofian professuurin vapauduttua konsistori kannatti ylivoimaisesti Westermarckia virkaan. Virkaatekevä varakansleri J.R. Danielson(-Kalmari) esti nimityksen kielipoliittisista syistä. Viran sai suomenkielinen Arvi Grotenfelt. Korvaukseksi Westermarckia varten perustettiin 1906 uusi, käytännöllisen filosofian professuuri, jonka alueeseen myös sosiologia sisältyi. Viranhoito onnistuttiin järjestämään siten, että Westermarck monen lukuvuoden ajan saattoi jakaa aikansa tasan Lontoon, Suomen ja Marokon välillä.
Poliittisesti Westermarckin toiminnassa oli liberaali perusvire. Hän liittyi alun perin 1880-luvun lyhytikäiseksi jääneeseen liberaaliin suuntaukseen. Kun Suomen sivistyneistö yhä selvemmin jakautui kielipoliittiselta pohjalta, Westermarck jäi ruotsinmieliseen leiriin. Hän toimi aktiivisesti ruotsinkielisen kansansivistystyön hyväksi.
Venäläistämiskaudella Westermarck käytti kansainvälisiä yhteyksiään saadakseen tiedemiesten sympatioita Suomen asiaa kohtaan, keräten muun muassa nimiä kulttuurihenkilöiden Pro Finlandia -adressiin.
Kun Suomen itsenäistyttyä Ahvenanmaan kysymystä käsiteltiin Kansainliitossa 1921, Westermarck kuului Suomen delegaatioon. Hän painotti Ahvenanmaan yhteenkuuluvuutta muun Suomen kanssa. Argumenttina oli, että myös Suomen mannermaalla asuu merkittävä ruotsinkielinen väestö, jonka kielellinen tasa-arvo joka tapauksessa oli toteutettava Suomen valtion sisällä. Hänen työnsä Åbo Akademin hyväksi on nähtävä tässä yhteydessä.
Westermarck siirtyi vuodenvaihteessa 1918—1919 vastaperustetun Åbo Akademin filosofian professoriksi. Tässä virassa hän pysyi vuoteen 1932. Hän vietti edelleen osan vuodesta Englannissa ja vuodesta 1924 jälleen myös Marokossa. Westermarckin läheinen ystävä Rolf Lagerborg (1874—1959) hoiti virkaa Westermarckin poissa ollessa.
Turun vuosina syntyi Ethical Relativity (1932). Tässä puhtaimmin filosofisessa kirjassaan Westermarck toisti kantansa, jonka mukaan eettiset lauseet pohjautuvat emootioihin. Hänen viimeiseksi teoksekseen jäi Christianity and Morals (1939), joka oli Westermarckin eri yhteyksissä kristinuskoon kohdistaman moraalisen arvostelun yhteenveto.
Westermarck valittiin 1918 Åbo Akademin ensimmäiseksi rehtoriksi. Hän katsoi, että korkeakoulua oli kehitettävä tiedeyliopiston ajatuksen pohjalta. Hänen toimintansa rehtorina jäi yhteen kauteen. Matemaatikko Severin Johansson valittiin rehtoriksi 1921 Westermarckin ollessa edustamassa Suomea Ahvenanmaan kysymyksessä. Vaali tuli yllätyksenä. Konsistorin fyysis-matemaattisen tiedekunnan edustajat olivat käyttäneet tilapäistä enemmistöä hyväkseen vallaten sekä rehtorin että ensimmäisen vararehtorin paikat. Taustalla oli myös Johanssonin halu kehittää opetuksen ammattisuuntautuneisuutta.
Westermarck sai jatkuvasti osakseen kunnianosoituksia, esimerkiksi kunniatohtorin arvot Aberdeenissä (1912), Glasgow'ssa (1928) ja Upsalassa (1932). Monille suomalaisille, etenkin oppilailleen, hän oli Sibeliuksen tapainen kansallissankari.
Tosin loppuvuosinaan Westermarckia pidettiin kansainvälisesti pikemminkin historiallisena henkilönä kuin ajankohtaisena tutkijana. Yhteiskuntatieteen tutkimus oli ajanut evolutionismin ja vertailevan metodin ohi. Westermarck tiesi tähtensä olevan laskemassa mutta lohduttautui ajatuksella, että tieteen suhdannevaihtelut muodostavat syklejä.
Westermarckin vuonna 1927 julkaisemat muistelmat (englanninkielinen käännös 1929) kuvaavat yksityiskohtaisesti kirjoittajan uran alkuaikoja. Tämä teos sekä Lagerborgin kirjoittama elämäkerta (1951) ovat olleet myöhempien yleiskatsausten päälähteinä.
Ensimmäisenä päivänä syyskuuta 1939 natsi-Saksan joukot ylittivät Puolan rajan. Westermarck kuuli uutisen radiosta huvilallaan Hankoniemen Lappohjassa (Lappvikissa) ja sai vakavan astmakohtauksen. Hänen kotimatkansa Marokkoon oli suljettu ja uskonsa evoluutioon oli saanut kolauksen. Lagerborg antaa ymmärtää, että lopulta juuri tähän asti rikkumattoman optimismin ja elämänhalun järkkyminen johti Westermarckin kuolemaan kaksi päivää myöhemmin (3.9.1939).
Sosiologia, filosofia ja antropologia
1900-luvun alkupuolella sosiologian, sosiaaliantropologian ja käytännöllisen filosofian rajat eivät olleet vakiintuneet. Westermarckin tutkimustyö voidaan kuitenkin jakaa kolmeen alueeseen: 1) sosiaaliantropologiset yleisesitykset, 2) moraalifilosofia, 3) Marokon kenttätyöhön perustuva tutkimus.
Westermarckin maineen pohjana olivat avioliiton ja moraalikäsitysten historiaa käsittelevät yleisesitykset: The History of Human Marriage (1891) ja The Origin and Development of Moral Ideas (1906, 1908). Näissä töissään Westermarck liittyi evolutionismin ja vertailevan (komparatiivisen) metodin suuntaukseen, jonka muita huomattavia edustajia olivat James D. Frazer ja Edward B. Tylor.
Vertailevan metodin periaatteena oli selvittää kulttuurin eri ilmiöiden alkuperä vertailemalla niiden esiintymismuotoja eri yhteiskunnissa. Aineelliselta teknologialtaan yksinkertaisten kulttuurien ajateltiin jääneen kehitystasolle, joka edustaa ihmiskunnan historian varhaisvaihetta. Eri kansojen tapoja ja uskomuksia vertailtiin — lähtökohtana olivat tutkijan omat luokitukset — tai tapoja yksinkertaisesti kuvailtiin. Päämääränä oli löytää ne vaistot, uskomukset tai tunteet, jotka olivat tapojen pohjimmaisina syinä.
Westermarckin antropologisten synteesien lähteinä olivat British Museumin kirjaston aineisto sekä tiedonannot, joita hän keräsi eri puolilla maailmaa toimivilta brittiläisiltä lähetystyöntekijöiltä. Työvälineenä olivat paperiliuskat, joille Westermarck jäljensi löytämiään tietoja ja jotka hän numeroi aihepiirin mukaan. Näin syntyi hänen teoksilleen ominainen suunnaton laaja-alaisuus — ja myös niiden suruton hyppely mantereelta toiselle usein taustatietojen puutteellisuudesta välittämättä.
Teoksissaan avioliiton historiasta Westermarck todisteli hyväksytystä teoriasta poiketen, että ihmisen seksuaalisuuden alkumuotona ei ollut promiskuiteetti, vaan yksiavioisuus (monogamia). Todistukset löytyivät historiallisista lähteistä, kolmannen maailman ns. luonnonkansojen tavoista sekä rinnastuksista eläimiin. Monogamian ja insestikiellon syitä Westermarck etsi vaistoista, jotka olivat syntyneet evoluution myötä.
Westermarck etsi toisin sanoen moraalikäsitysten taustalta tekijöitä, jotka liittyivät yksilön psykologiaan ja viime kädessä ihmislajin geeniperimään. Pyrkimyksenä oli moraalin naturalisoiminen.
The Origin and Development of Moral Ideas (Moraalin synty ja kehitys) on lähestymistavaltaan samantapainen, mutta aihepiiriltään vieläkin laveampi teos. Teos on edellistä selvemmin myös moraalifilosofinen.
Moraalisen ajattelun Westermarck katsoo perustuvan korvauksen tunteisiin (eli ansioperiaatteen mukaisiin tunteisiin, retributive emotions). Ne hän jakaa kostavan paheksumisen ja palkitsevan hyväksymisen tunteisiin. Tunteet voivat olla luonteeltaan joko siveellisiä (eettisiä) tai ei-siveellisiä (ei-eettisiä). Ei-siveellisiin korvauksen tunteisiin kuuluu esimerkiksi ärsyyntyminen, joka kohdistuu tunkeilijaan.
Korvauksen tunteet ovat taustaltaan alun perin biologisia vaistoja, joiden funktiona on yksilön ja sen jälkeläisten säilyminen. Päämääränä on mielipahaa aiheuttavien olioiden poistaminen sekä läheisyyden säilyttäminen mielihyvää edistäviin. Myös sympatian tunteilla on biologinen tausta. Korvauksen tunteet muuttuvat siveellisiksi (eettisiksi) saadessaan yleistävän, intressittömän ja näennäisen puolueettoman luonteen. Yhteiskunnan vaikutuksesta siveelliset tunteet kiteytyvät perinnäistavoiksi ja myöhemmin laeiksi.
Kirjan mukaan ihmiskunnan rationaalisuuden lisääntyessä ja altruististen tunteiden samanaikaisesti voimistuessa siveelliset tunteet kohdistuvat enenevässä määrin tekojen motiiveihin ulkonaisen teon sijasta. Samoin niiden ala laajenee oman yhteisön ulkopuolisiin ihmisiin, kun taas esineet, eläimet, lapset ja vajaamieliset vapautetaan moraalisesta vastuusta.
The Origin and Development of Moral Ideas -kirjan I osa sisältää Westermarckin moraalifilosofisen analyysin, jota perustellaan laajasti esimerkein. Kirjan suomen- ja ruotsinkieliset käännökset sisältävät ainoastaan nämä keskeiset kolmetoista lukua. Myöhempi teos Ethical Relativity (1932) esittää pääpiirteissään samat ajatukset moraalin luonteesta.
Teokset liittyvät Humen (ks. Hume, David) edustamaan emotivismin perinteeseen; samanaikaiseksi vertauskohdaksi sopii Hägerströmin arvonihilismi. Westermarck kiistää objektiivisen normatiivisen etiikan mahdollisuuden. Eettiset lauseet pohjautuvat tunteisiin. Ethical Relativity -kirjan kahdessa viimeisessä luvussa Westermarck argumentoi taitavasti, että myös näennäisesti rationaaliseen järkeilyyn perustuvat normatiiviset järjestelmät, kuten utilitarismi ja kantilainen etiikka, päätyvät kannattamiinsa lopputuloksiin juuri tunteen varassa.
Eettiset lauseet ovat kuitenkin Westermarckille väitelauseita, koska ne sisältävät yleistäviä väitteitä siitä, mitä tunteita tietyt ilmiöt normaalisti herättävät tarkastelijassa. Ne voivat (esimerkiksi Hägerströmin kannasta poiketen) olla eräässä mielessä tosia — mikäli nimittäin eettisen lauseen ”totuudella” tarkoitetaan, että se antaa totuudenmukaisen kuvan kohteen taipumuksesta herättää tunnetiloja lausujassa. Tämä edellyttää myös totuudenmukaista tietoa kohteesta, esimerkiksi siitä, onko paheksunnan kohteena oleva ihminen tosiasiassa syyllinen siihen tekoon, jota paheksunta koskee. Rationaalisuuden ja tiedon lisääntyminen merkitsee siksi samalla moraalin edistymistä.
Etiikka on mahdollinen objektiivisena tieteenä, mikäli päämääräksi asetetaan empiirinen tieto siveellisten tunteiden esiintymisestä eri ihmisyhteisöissä. Samoin etiikan alaan kuuluu käsiteanalyyttinen kysymys, mitä tarkoitetaan tietyn asian pitämisellä oikeana tai vääränä.
Eettiset käsitteet oikea, väärä, hyvä, paha jne. syntyvät siveellisten tunteiden objektivaatioina. Ominaisuuksina ne ovat siis, nykyistä kielenkäyttöä soveltaen, ”vastineriippuvaisia” (response dependent).
Myös Westermarckin uskontokritiikki liittyy lähinnä moraalifilosofian alaan. Kuten jo moraalin kehitystä koskevassa teoksessaan, kirjoittaja argumentoi, että moraalinen edistys on tapahtunut uskonnosta huolimatta eikä sen ansiosta.
Westermarckin antropologiset synteesit eivät perustuneet omakohtaiseen kenttätyöhön. Tässä hän muistutti toisia viktoriaanisen antropologian pioneereja, kuten Frazeriä. Sen sijaan hänen Marokon-tutkimuksensa ovat syvällisen kenttätyön hedelmiä. Aikalaisistaan poiketen hän pani painoa paikallisten kielten hallitsemiselle. Esimerkki oli tärkeä antropologien seuraavalle sukupolvelle.
Westermarckin päämääränä Marokossa oli selvittää tiettyjä uskomuksia ja tapoja, niiden todennäköistä alkuperää ja levinneisyyttä. Lähteinä hän käytti etenkin haastattelutietoja, joita hän keräsi matkoillaan maan eri osiin. El-Baqqâlin asema kontaktihenkilönä oli tässä keskeinen. Tuloksia esitellään muun muassa teoksissa Marriage Ceremonies in Morocco (1914), Ritual and Belief in Morocco I—II (1926) ja Wit and Wisdom in Morocco (1930), jonka kansilehdellä el-Baqqâlin osuus nimenomaan huomioidaan.
Turkulaisesta valokuvausliikkeestä sattumalta löytyneet, Westermarckin aiemmin tuntemattomiksi jääneet, mm. uskonnollisia seremonioita esittelevät valokuvat on konservoitu ja julkaistu vuonna 2000 teoksessa Portraying Morocco.
Vaikutus ja kritiikkiä
Westermarckin emotivistinen moraaliteoria kuvaa kenties hyvin eettisten kannanottojen psykologisia taustoja. Toisaalta sen pohjalta näyttäisi olevan vaikeaa ymmärtää niiden normatiivista luonnetta. Toimijan itsensä näkökulmastahan eettisten lauseiden sisältö ei palaudu yksilön reaktioita eikä myöskään yhteisössä vallitsevia tapoja koskeviin tosiasialauseisiin. Reaktioita ja vallitsevia tapoja koskevien empiiristen kysymysten lisäksi on jäljellä kysymys näiden reaktioiden ja tapojen oikeutuksesta. Lisäksi on huomautettu, että Westermarck itsekin haluaa uskoa moraalin edistymiseen jossakin objektiivisessa mielessä.
Westermarckin moraalirelativismia voidaan kritisoida samoin perustein kuin moraalirelativismia yleensäkin. Westermarckia käsittelee tältä kannalta John W. Cook teoksessaan Morality and Cultural Differences (1999). Toisaalta Cookin teosta voidaan pitää tunnustuksena sille, että Westermarckin työllä on relevanssia juuri moraalirelativistisen näkökannan onnistuneena esityksenä.
Westermarckia on syytetty sosiaalisten ilmiöiden redusoimisesta psykologiaan ja biologiaan. Sitä hän ei tarkkaan ottaen tee, sillä kuten todettu hän katsoo kulttuurin muokkaavan alun perin vaistonvaraisia reaktioita. Siveellisten korvauksen tunteiden yleistävyys, intressittömyys ja näennäinen puolueettomuus syntyvät juuri yhteiskunnan vaikutuksesta. Kuitenkin voidaan sanoa, että ihmisen psykologisen ja biologisen perusluonnon voimakas painottaminen vaikeuttaa Westermarckin mahdollisuuksia ymmärtää moraalikäsitysten muutoksiin kuuluvaa yhteiskunnallista dynamiikkaa. Westermarckin väitettiinkin esimerkiksi esittäneen avioliiton paljon yhtenäisempänä ilmiönä kuin mihin lähteet antavat aihetta.
Westermarck selitti insestikiellon siten, että kahden yksilön varhaislapsuudessa kokema läheisyys aktivoi näissä geneettisistä syistä vaistomaisen vastemielisyyden keskinäisiä sukupuolisuhteita kohtaan. Sigmund Freud tunnetusti vastusti tätä selitystä. Hän väitti päinvastoin, että ihmisen varhaisimmat seksuaaliset tunteet kohdistuvat oman perheen jäseniin.
Freud käytti Frazeriltä löytämäänsä argumenttia, jonka mukaan ei olisi mitään mieltä kieltää toimintaa, jota ihmiset jo muutenkin vaistomaisesti kaihtavat. Westermarck vastaa argumenttiin avioliiton historiansa laajennetussa painoksessa 1921. Kuten hän toteaa, ei ole muutenkaan epätavallista, että vaistomaisesti epämiellyttävinä pidettyjä tekoja myös kielletään lailla. Insestikiellon olemassaolo ei siis sinänsä kumoa insestiaversion mahdollisuutta. Nykyaikana Arthur P. Wolf on puolustanut Westermarckin teoriaa. Hän esitti 1995 Taiwanissa suorittamaansa laajaan tutkimukseen vedoten, että insestiaversion oletus on hylätty perusteetta.
Toisaalta voidaan katsoa, että vaistomaiset taipumukset on pidettävä erillään instituutioista, jotka joko tukevat tai vastustavat näitä taipumuksia. Onhan olemassa vaistomaisesti epämiellyttäviksi koettuja asioita, joita ei ole yleisesti pyritty kieltämään. (Mainittakoon esimerkiksi raa'an maksan syöminen tai WC-istuinten puhdistaminen.) Westermarck esittää yksinkertaisesti, että vaistomainen taipumus johtaa kiellon syntyyn. Jäljelle jää edelleen kysymys, miksi jonkin yhteiskunnan instituutiot tukevat tiettyjä vaistomaisia taipumuksia mutta vastustavat toisia. Tämä näyttäisi edellyttävän instituution roolin analysointia oman yhteiskuntansa puitteissa.
Westermarckia olisi nykyään mahdollista tuoda esiin sosiobiologian ja evoluutiopsykologian varhaisena kehittäjänä. Toisaalta evolutionismia ja vertailevaa metodia vastaan esitetty kritiikki näyttäisi olevan monilta osin sovellettavissa sosiobiologiaan ja evoluutiopsykologiaan.
Antropologian vertaileva metodi sai osakseen arvostelua jo vuosisadan alussa. Franz Boas suositteli jo 1904 alueellisesti rajoittuneempaa tutkimusta. Eri kulttuuri-ilmiöiden yhteydet olisi selvitettävä kunkin yhteiskunnan sisällä, ennen kuin järkevä kulttuurienvälinen vertailu olisi mahdollista. Émile Durkheim kritisoi suoraan Westermarckia teoksen The Origin and Development of Moral Ideas arvostelussaan. Hän huomautti Westermarckin tavasta vertailla yhteydestään irrotettuja detaljitietoja.
”Jotta tietyn moraalisäännön vaihteluja voitaisiin ymmärtää, nuo vaihtelut on asetettava yhteyteen niiden sosiaalisten ympäristöjen kanssa, joissa ne ovat syntyneet ja muuttuneet. Niiden erottaminen toisistaan merkitsee moraalisäännön erottamista sen voimanlähteistä. Se merkitsee, että säännön ymmärtäminen käy mahdottomaksi”, Durkheim kirjoitti.
Yhteiskunnallisten ilmiöiden selityksenä olisi siis Durkheimin mukaan käytettävä niiden funktioita yhteisössä, ei yleisinhimillisiksi oletettuja psykologisia taipumuksia. Funktionalismin, etenkin Bronislaw Malinowskin töiden, myötä vertaileva metodi hylättiin antropologiassa.
Evolutionistit tajusivat pian itsekin, että vertailevan metodin edellyttämä valtava aineistonhallinta oli yhdelle ihmiselle mahdotonta. Westermarckin ratkaisuna oli ehdottaa monografioiden kirjoittamista, joista saataisiin pohja varsinaisille vertailuille. Huxleyn muistoluennossaan, otsikolla Methods in Social Anthropology, hän vielä 1936 puolusti metodiaan ja katsoi, että sosiologian päämääränä tuli olla tapojen ja uskomusten historiallisen alkuperän etsiminen. Hän polemisoi ”uutta antropologiaa”, ennen kaikkea Durkheimia, Radcliffe-Brownia ja Malinowskia, vastaan.
Toisaalla Westermarck myönsi, että ”ranskalaisella” (eli funktionalistisella) antropologialla oli oikeutuksensa. Suuntausten tulisikin täydentää toisiaan. Vastakohtaisuus oli ehkä suurempi kuin mitä Westermarck oli valmis myöntämään. Kysymyksessä olivat eri käsitykset sosiologian/antropologian tehtävästä. Uusi sosiologia/antropologia ei tutkinut sosiaalisten ilmiöiden alkuperää, vaan niiden roolia samanaikaisessa yhteisössä.
Eräs ongelma on, että evolutionistien kuvaukset moraalikäsityksistä eivät (eivätkä usein funktionalistienkaan) ota huomioon käsitysten ja niitä tukevien instituutioiden asemaa kunkin yhteisön omien jäsenten kannalta. Esimerkiksi Peter Winchin 1958 esittämää positivistisen yhteiskuntatieteen kritiikkiä mukaillen voi kysyä, miten valaisevaa on eri kulttuurien vaihtelevien instituutioiden ja toisaalta eläinten lisääntymisen tarkastelu yhtenäisen ”seksuaalisuuden” tai ”parisuhteen” otsikon alla.
Westermarckin Marokosta keräämät etnografiset tiedot ovat historiallisesti arvokkaita. Ne valaisevat kansanomaisia uskonnollisia käsityksiä, joihin toiset länsimaiset tutkijat eivät olleet tutustuneet ja jotka olivat tuntemattomia tai joista tahallisesti vaiettiin Marokon kotimaisessa oppineessa kulttuurissa. Milloin tietoja on pystytty tarkistamaan, ne ovat yleensä osoittautuneet oikeiksi. Toisaalta Westermarck ei juuri yrittänyt asettaa tutkimiaan traditioita viitekehykseen, joka olisi huomioinut taloudelliset ja poliittiset olot. Hän ei myöskään analysoinut kolonialismin vaikutusta yhteiskuntasuhteisiin, vaikka periaatteessa vastustikin Ranskan ja Espanjan tiukkenevaa otetta Marokosta.
Pitkän uransa aikana Westermarck kasvatti itselleen seuraajia kolmella eri paikkakunnalla. Useimmat Westermarckin välittömistä oppilaista asettivat tehtäväkseen juuri tiettyjen kulttuuri-ilmiöiden alkuperän selvittämisen. Suomalaiset Rafael Karsten ja Gunnar Landtman seurasivat mestarinsa esimerkkiä ja lähtivät kumpikin kenttätyöhön 1910-luvulla — Karsten Etelä-Amerikkaan ja Landtman Uuteen-Guineaan. Suomalais-ugrilainen kansatieteilijä Uno Harva suoritti ennen ensimmäistä maailmansotaa kenttätyötä Venäjän suomensukuisten kansojen parissa. Hilma Granqvist (oikeastaan jo Landtmanin oppilas) tutki Palestiinaa 1920-, 1930- ja 1950-luvuilla. Granqvistin kenttätyöhön vaikutti jo funktionalismi: hän päätti pysyä yhden kylän piirissä suorittaakseen siellä omien sanojensa mukaan eräänlaisen ”arkeologisen kaivauksen”. K. Rob. V. Wikman tutki etnologian ja sosiologian välimaastossa pohjoismaista maatalousyhteiskuntaa. Hänen oppilaitaan olivat sosiaaliantropologi Arne Runeberg sekä Knut Pipping, joka jo kuului modernin sosiologian kannattajiin. Westermarckin oppilaiden vaiheita kuvaa Ragnar Numelin teoksessaan Fältforskare och kammarlärde (1947).
Oppilaitten yhteydessä on mainittava myös Westermarckin läheiset kollegat Suomessa, taidehistorioitsija Yrjö Hirn (tutkimusalana taiteen alkuperä) sekä filosofi Rolf Lagerborg. Käsityksessään moraalin yhteisöllisestä olemuksesta Lagerborg läheni Durkheimia, mutta toiminnassaan hän esiintyi ystävänsä lojaalina aseenkantajana.
Oppilaista Lontoossa voidaan mainita sosiaaliantropologit Morris Ginsberg, Gerald Cambden Wheeler ja Bronislaw Malinowski. Kansainvälisesti merkittävin oli epäilemättä Malinowski, joka vuonna 1914 lähti kenttätyöhön Tyynen valtameren saarille. Työssään hän kuitenkin kokonaan hylkäsi vertailevan metodin.
Yhteiskuntatieteiden painopiste siirtyi sodan jälkeen modernin yhteiskunnan ilmiöiden tutkimiseen synkroniselta pohjalta. Kysymyksenasettelu muuttui niin täysin, että Westermarckin sosiologiaksi kutsumaa tutkimusta ei enää edes nimitetty sosiologiaksi vaan sosiaaliantropologiaksi, etnologiaksi tai uskontotieteeksi.
Vaikutus Suomessa
Suomessa on aina ymmärretty Westermarckin merkitys tieteenalansa uranuurtajana. Sen merkkinä on jo 1940 perustettu Westermarck Society, josta muodostui Suomen sosiologeja yhdistävä tieteellinen seura. Juuri Westermarckin ansiosta sosiologia sai jo varhain merkittävän aseman Suomen yliopistoissa. Sosiologiaksi kutsutun oppialan opetus oli toiseen maailmansotaan asti kokonaan Westermarckin ja hänen oppilaidensa hallussa. Seuraavan sukupolven aikana sosiaaliantropologinen perinne kuitenkin katkesi lähes täysin Suomessa.
Kansainvälistä taustaa vasten arvioiden on erikoista, että Westermarckin suomalaiset oppilaat niin itsepintaisesti pitivät kiinni hänen metodistaan ja kysymyksenasetteluistaan. Wikmania lukuun ottamatta he eivät näytä oppilailleenkaan välittäneen yhteiskuntatieteiden uusia virtauksia. Vielä 1945 Karsten hylkäsi Malinowskin panoksen yliolkaisin äänensävyin. Karstenin mukaan ”viime aikoina täällä [Suomessa] on pidetty paljon meteliä [Malinowskista] ja hänen 'koulukunnastaan', mutta hänen todellinen merkityksensä rajoittuu muutamaan hyvään, Melanesian Trobriand-saarten alkuasukkaiden tapoja ja varsinkin sukupuolielämää käsittelevään monografiaan”.
Tilanteen muututtua Knut Pipping puolestaan käytti virkaanastujaisluennossaan 1957 Westermarckia ja nimenomaan Karstenia varoittavina esimerkkeinä siitä, ”kuinka helposti yhteydet kansainväliseen tieteeseen katkeavat, kun ei voi tai halua tunnustaa uusia virtauksia”.
Sosiaaliantropologian Suomessa kokeman uuden tulemisen myötä kiinnostus Westermarckia kohtaan on kasvanut. Toisaalta mielenkiinto on nimenomaan oppihistoriallista. Westermarckin töitä ei käytetä tieteenalan uuden tutkimuksen lähtökohtana.
Kirjallisuus
Westermarckin teoksia
Westermarck, Edward (1891, laajennettu painos 1921). The History of Human Marriage. Macmillan, London. (Ruots. Det menskliga äktenskapets historia, 1893. Söderström, Helsingfors. Suom. Avioliiton historia, 1932. WSOY, Porvoo.)
Westermarck, Edward (1896). Normative und psychologische Ethik. Luento, München. (Suom. Normatiivinen ja psykologinen etiikka. Teoksessa S. Knuuttila, J. Manninen & I. Niiniluoto (toim.) 1979. Aate ja maailmankuva. WSOY, Porvoo. 430—435.)
Westermarck, Edward (1906, 1908). The Origin and Development of Moral Ideas I—II. Macmillan, London. (Ruots. Moralens uppkomst och utveckling, 1916. Söderström, Helsingfors. Suom. Moraalin synty ja kehitys, 1933. Werner Söderström, Porvoo.)
Westermarck, Edward (1914). Marriage Ceremonies in Morocco. Macmillan, London.
Westermarck, Edward (1926). Ritual and Belief in Morocco I—II. Macmillan, London.
Westermarck, Edward (1927). Minnen ur mitt liv. Schildts, Helsingfors. (Tr. Memories of My Life, 1929.) Kegan Paul, London.
Westermarck, Edward (1930). Wit and Wisdom in Morocco: A Study of Native Proverbs. By Edward Westermarck, with the Assistance of Shereef `Abd-Es-Salam El-Baqqali. Routledge, London.
Westermarck, Edward (1932). Ethical Relativity. Kegan Paul, London. (Ruots. Etisk relativism, 1949. Söderström, Helsingfors.)
Westermarck, Edward (1933). Pagan Survivals in Mohammedan Civilization. Macmillan, London.
Westermarck, Edward (1934). Three Essays on Sex and Marriage. Macmillan, London.
Westermarck, Edward (1936). “Methods in Social Anthropology”. The Journal of the Royal Anthropological Institute, Vol. 66. 133—248.
Westermarck, Edward (1936). The Future of Marriage in Western Civilization. Macmillan, London.
Westermarck, Edward (1939). Christianity and Morals. Kegan Paul, Trubner & Co., London. (Suom. Kristinusko ja moraali, 1984. Otava, Helsinki.)
Muuta kirjallisuutta
Bourquia, Rahma & al Harras, Mokhtar (eds.) (1993). Westermarck et la société Marocaine. Université Mohammed V, Publications de la Faculté des Lettres et des Sciences Humaines - Rabat. Série : Colloques et séminaires No 27.
Cook, John W. (1999). Morality and Cultural Differences. Oxford University Press, Oxford.
Eskola, Antti (1992). ”Sosiologian uudistuminen 1950-luvulla”. Teoksessa R. Alapuro, M. Alestalo & E. Haavio-Mannila (toim.). Suomalaisen sosiologian historia. WSOY, Porvoo. 241—285.
Haavio-Mannila, Elina (1992). ”Etnologia ja sosiaaliantropologia”. Teoksessa R. Alapuro, M. Alestalo & E. Haavio-Mannila (toim.). Suomalaisen sosiologian historia. WSOY, Porvoo. 27—75.
Ihanus, Juhani (1990). Kadonneet alkuperät: Edvard Westermarckin sosiopsykologinen ajattelu. Kirjayhtymä, Helsinki.
Lagerborg, Rolf (1951). Edvard Westermarck och verken från hans verkstad 1927—1939. Schildts, Helsingfors.
Nordström, W. E. (1968). Academia Aboensis Rediviva 1918—1968. Ekenäs Tryckeri Aktiebolag, Ekenäs.
Numelin, Ragnar (1947). Fältforskare och kammarlärde. Söderströms, Helsingfors.
Pipping, Knut (1957). ”Suomen sosiologian asemasta ja tehtävästä”. Suomalainen Suomi 25 (1957). 127—134.
Pipping, Knut (1982). “The First Finnish Sociologist: A Reappraisal of Edward Westermarck's Work”. Acta Sociologica 25:4 (1982). 437—357.
Pipping, Knut (1984). “Who Reads Westermark Today?” The British Journal of Sociology 35:3 (1984). 315—332.
Salmela, Mikko (1998). Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Otava, Helsinki.
Stroup, Timothy (1982). Westermarck's Ethics. Meddelanden från Stiftelsens för Åbo Akademi forskningsinstitut nr 76. Åbo Akademi, Åbo.
Stroup, Timothy (ed., 1982). Edward Westermarck: Essays on his Life and Works. Acta Philosophica Fennica vol 34.
Suolinna, Kirsti, af Hällström, Catherine & Lahtinen, Tommy (2000). Portraying Morocco. Edward Westermarck's Fieldwork and Photographs 1898—1913. Åbo Akademis förlag, Åbo.
Suolinna, Kirsti & Lagerspetz, Olli (1991). Westermarck samfundet som språkrör för den moderna sociologin. Finsk Tidskrift 1991, H 1. 24—36.
Suolinna, Kirsti & Lagerspetz, Olli (1994). Två kriser inom finländsk sociologi. Sociologisk forskning 1994. 3—20.
Suolinna, Kirsti & Lagerspetz, Olli (2004). Westermarck-seura ja modernin sosiologian vakliintuminen Suomessa. Sosiologia vol 41 (2004). 337—347.
Winch, Peter (1958). The Idea of a Social Science and Its Relation to Philosophy. Routledge & Kegan Paul, London.
Wolf, Arthur P. (1995). Sexual Attraction and Childhood Association. A Chinese Brief for Edward Westermarck. Stanford University Press, Stanford.