Uusliberalismi

Petri Räsänen (julkaistu 20.3.2015)

Uusliberalismi on käsitteenä monitahoinen. Sen kapea määritelmä kuitenkin viittaa ajattelutapaan, joka kannattaa vapaata ja itseohjautuvaa markkinataloutta ja vastustaa niitä valtiollisia tai ylikansallisia institutionaalisia toimia, joiden avulla markkinoiden kehitystä pyritään ohjaamaan tai yhteiskunnassa vallitsevia, erityisesti tulonjakoa koskevia asiantiloja muuttamaan. Uusliberalismin kohdalla poliittisia käsitteitä kuvaava määrittelyn vaikeus korostuu. Vaikka termi on yleisessä käytössä, juuri kukaan ei tunnustaudu uusliberalismin kannattajaksi. Se onkin ensisijassa haukkumasana.

1. Johdanto
2. Uusliberalismi käytännössä
3. Vapaus
4. Oikeudenmukaisuus
5. Taloustiede
6. Demokratia
7. Uusliberalismi ja sen tutkimus Suomessa
8. Suositeltavaa jatkolukemista
9. Kirjallisuus

---

Johdanto

Kun uusliberalismia käytetään haukkumasanana, paheksunnan kohteena on tietynlainen näkemys talouspolitiikasta, mutta tämän näkemyksen sisältö voi vaihdella hyvinkin paljon. Uusliberalistisen talouspolitiikan ilmentymäksi voidaan lukea vallitseva tehokkuutta tavoitteleva globaali talousjärjestelmä, joka on muokannut perinteisiä valtarakenteita. Globalisaation aikana kansallisvaltiot ovat menettäneet poliittista vaikutusvaltaansa ylikansallisille instituutioille, kuten Maailmanpankille, Maailman kauppajärjestölle WTO:lle ja Kansainväliselle valuuttarahastolle IMF:lle, sekä yrityksille. Myös esimerkiksi kilpailu ja taloudellinen epävarmuus ovat lisääntyneet globalisaation myötä. Uusliberalismin määritteleminen tästä näkökulmasta on kuitenkin ongelmallista. Mikäli määritelmällä viitataan yleisesti vallitsevaan globaaliin talousjärjestelmään, ei voida tehdä eroa uusliberalistisen ja muun taloudellisen globalisaation välillä. Tämän takia uusliberalismin määritelmää on syytä tarkentaa: huomio tulee kohdistaa siihen, missä määrin tavoitteena on vapaa ja itseohjautuva globaali tai jonkin muun tason talousjärjestelmä.

Uusliberalismin voidaankin ajatella korostavan erityisesti taloudellista vapautta ja luottamusta markkinoiden itseohjautuvuuteen. Näitä ajatuksia ovat korostaneet uusliberalismin keskeiset teoreetikot Friedrich von Hayek (1889–1992) ja Milton Friedman (1912–2006). Usein tässä yhteydessä viitataan myös klassisen liberalismin ja taloustieteen isään Adam Smithiin (1723–1790), joskin suurelta osin väärin perustein (ks. Smith, Adam). Smithin ajatus niin sanotusta luonnollisen vapauden järjestelmästä tulee suhteuttaa aikansa säännösteltyyn merkantilistiseen talouteen, jonka epäoikeudenmukaisia piirteitä hän kritisoi. Smith myös hyväksyi monia taloudellisen toiminnan rajoituksia, kuten pankkitoiminnan ja korkopolitiikan ohjauksen.

Joka tapauksessa uusliberalismin määritteleminen ajattelutavaksi, jonka mukaan vapaa ja itseohjautuva markkinatalous on ihanne, sallii sen erottamisen muuten – eli myös muilla keinoin – taloudellista tehokkuutta tavoittelevasta markkinataloudesta. Tällöin vallitsevaa globaalia talousjärjestystä ei voidakaan kutsua uusliberalistiseksi. Sekä kansallisilla että ylikansallisilla instituutioilla on keskeinen rooli globaalia taloutta ohjaavina ja osin sitä myös rajoittavina instituutioina.

Kysymys erilaisten taloudellisten ja ei-taloudellisten instituutioiden roolista onkin keskeinen tarkasteltaessa uusliberalismia. Monesti ajatellaan, että instituutioita tarvitaan taloudellisen tehokkuuden tavoittelussa esimerkiksi tarjoamaan lainarahaa kehittyville talouksille tai korjaamaan ns. markkinahäiriöitä. Kriisien ehkäisyssä ja hoidossa keskuspankit voivat esimerkiksi toimia kriisiin ajautuneiden talouksien rahoittajana tai viimekätisenä lainanantajana. Myös markkinoilla tuotetun varallisuuden uudelleenjako vaatii tätä tarkoitusta varten luotuja instituutioita. Uusliberalistit sen sijaan luottavat markkinoiden itseohjautuvuuteen eivätkä kannata tulonjakoa, joten institutionaalisia väliintuloja ei tarvita.

Kun uusliberalismi määritellään näin suhteessa instituutioihin, ei suuri osa globaalin markkinatalouden kritiikistä osukaan uusliberalismiin vaan yleisesti markkinamyönteiseen ajattelutapaan. Tämä kritiikki voi kohdistua esimerkiksi poliittisen päätöksenteon alueen kaventumiseen taloudellisten kysymysten painoarvon kasvaessa, ylikansallisten instituutioiden ja yritysten vaikutusvallan kasvuun yli kansallisen päätöksenteon tai taloudellisen rationaalisuuden ensisijaisuuteen elämismaailman kustannuksella. Tästä näkökulmasta nyt esitetty uusliberalismin määritelmä menettääkin markkinatalouden kriitikon silmissä paljon terävyyttään: uusliberalismin käsite ei osuvasti kuvaa monia kritiikille olennaisia teemoja, ja siitä tulee siksi tyhjä iskusana. Artikkelin tarkoitusta varten on kuitenkin hyödyllistä määritellä uusliberalismi alussa esitetyllä kapealla tavalla, joka korostaa markkinoiden vapautta ja itseohjautuvuutta. Näin sen ydin saadaan esiin ja muita markkinatalouden kritiikkejä voidaan sitten tarkastella omissa yhteyksissään.

Uusliberalismi käytännössä

Maailmantalouden 1970-luvulta alkanutta kaupan vapautumisen aikaa kutsutaan usein uusliberalistiseksi. Keskeinen tekijä uudenlaisen ajattelutavan synnyssä oli keynesiläisen talouspolitiikan ajautuminen vaikeuksiin.

John Maynard Keynes (1883–1946) ei uskonut, että markkinatalous selviäisi itse omista kriiseistään ilman julkisten instituutioiden väliintuloa. Taloudessa ajoittain esiintyvät laskukaudet eivät korjaudu itsestään, koska työttömyyden kohdatessa tai ostovoiman alentuessa ihmiset eivät voi entiseen tapaan pitää yllä kulutuskysyntää eli ostaa tuotteita markkinoilta. Tällöin tuotanto vähenee entisestään ja kriisiin johtava kierre on valmis. Valtio voi kuitenkin katkaista kierteen elvyttämällä kokonaiskysyntää parhaaksi katsomallaan tavalla, kuten oikein mitoitetuilla tulonsiirroilla, verotukseen liittyvillä toimenpiteillä tai järjestämällä julkisia töitä. Keynesin opista muotoutuikin sotien jälkeisen ajan johtava ajattelutapa, jonka pohjalle modernit hyvinvointivaltiot syntyivät.

Yhdysvalloissa keynesiläinen talouspolitiikka ajautui kuitenkin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa ongelmiin. Milton Friedman kiinnitti huomion työttömyyden ja inflaation väliseen suhteeseen. Keynesiläiset ajattelivat, että näiden kahden pahan asian välillä voidaan käydä vaihtokauppaa. On mahdollista valita matala inflaatio ja korkea työttömyys tai korkea inflaatio ja matala työttömyys. Tämä antaa oikeutuksen institutionaalisille toimenpiteille: valtion elvyttävä talouspolitiikka johtaa nousevaan inflaatioon, mutta tämä voidaan sallia kohenevan työllisyyden nimissä.

Friedman ei hyväksynyt keynesiläistä ajattelutapaa. Sen sijaan hän tukeutui 1800-luvulla muotoutuneeseen klassisen taloustieteen perinteeseen, jonka keskeisiä oletuksia on homo economicus rationaalisena ja omia mieltymyksiään eli preferenssejään maksimoivana yksilönä. Friedmanin mukaan rationaalisesti toimivat ihmiset tekevät tyhjäksi valtion yritykset käydä vaihtokauppaa inflaation ja työttömyyden välillä. Tuloksena on stagflaatio: samanaikainen korkean työttömyyden ja korkean inflaation tila (ks. stagflaatioon johtavasta mekaniikasta lisää alla).

Friedman onnistuikin ennustamaan stagflaation 1970-luvun Yhdysvalloissa. Tämä oli suuri voitto ajatukselle, että valtioiden institutionaalisilla väliintuloilla ei ole merkitystä tai että ne ovat haitallisia talouden kehityksen kannalta. Syntyi uusi talouspoliittinen suuntaus, monetarismi. Sen mukaan julkisten laitosten ainoa tehtävä on huolehtia inflaation alhaisesta tasosta ja rahan määrän hitaasta kasvusta. Samalla vahvistui näkemys taloustieteestä ja -politiikasta neutraaleina oppeina ja käytäntöinä, joiden toimivuutta lyhytaikaisina ja populistisina pidetyt poliittiset tavoitteet eivät saa sotkea.

Puhtaassa muodossaan monetarismi ei kestänyt kauan (Yhdysvalloissa 1980-luvun alkupuolelle), mutta tietyt ajatukset ovat jääneet elämään. Sekä taloustiede että talouspoliittiset päätökset nähdään usein poliittisista ja ideologisista piirteistä riippumattomina. Tämä myös valtavirtaista taloustiedettä luonnehtiva näkemys tekee eron neutraalin talouden ja ideologisen politiikan välillä: talouden puitteissa hoidetaan kuntoon tuotannon tehokkuuskysymykset, minkä jälkeen politiikan avulla voidaan huomioida ideologiset näkökannat koskien esimerkiksi tulonjaon oikeudenmukaisuutta. Myös vaatimus keskuspankkien itsenäisyydestä suhteessa poliittiseen päätöksentekoon ilmentää käsitystä talouden neutraliteetista.

Uusliberalistinen tulkinta talouden neutraalista luonteesta ja samalla käytössä olevien keinojen yleispätevyydestä ilmeni niin sanotussa Washingtonin konsensuksessa 1990-luvun alussa. Alun perin konsensus tai talouspoliittinen ohjeistus koski Maailmanpankin kehitysmaille myöntämien lainojen ehtoja, josta se laajeni yleisesti omaksutuksi tulkinnaksi hyvästä talouspolitiikasta. Tämän näkemyksen mukaan valtioiden tulee tervehdyttää taloutensa, eli tulot ja menot tulee tasapainottaa. Tavoitteen saavuttamista edesauttavat esimerkiksi julkisen talouden tehokkuuden nostaminen ja julkisten toimintojen, kuten terveydenhuollon tai koulutuksen yksityistäminen. Lisäksi painotettiin verojen laskemista, pääomaliikkeiden vapauttamista ja globaalia vapaakauppaa.

Siinä määrin kuin nykyiset talouspolitiikan käytännöt tukeutuvat yllä mainittuihin ajatuksiin – monetaristinen rahapolitiikka, valtiontalouden tiukka tasapaino, elvytystä karsastava ja julkisten menojen niukkuutta korostava politiikka sekä taloudellisen itseohjautuvuuden korostaminen tehokkuuden ja vapaakaupan kysymyksissä – voidaan tätä politiikkaa kutsua uusliberalistiseksi. Uusliberalismin kapean määritelmän puitteisiin sen sijaan eivät mahdu institutionaaliset pyrkimykset tehostaa taloutta, korjata taloudellisen toiminnan ulkoisvaikutuksia ja markkinahäiriöitä (ks. alla) tai tasa-arvoistaa markkinoilla syntynyttä tulonjakoa.

Taloustieteen ja -politiikan uusien virtausten ohella uusliberalismin nousua vauhditti muutos yleisessä kulttuurisessa ja ideologisessa ilmapiirissä. Liberalistiset tulkinnat sellaisista poliittisesti merkityksellisistä käsitteistä kuten vapaus, oikeudenmukaisuus ja demokratia ilmensivät tätä muutosta. Francis Fukyaman näkemys ideologioiden välisen taistelun lopusta ja länsimaisen liberalismin voittokulusta konkretisoi yhä yleistyvämpää ajattelutapaa. Artikkelin jatkossa paneudutaankin uusliberalistisiin tulkintoihin poliittisista käsitteistä. Ensimmäiseksi tarkastellaan vapauden ideologiaa, jonka näkyvimpiä edustajia olivat Ronald Reagan (1911–2004) ja Margaret Thatcher (1925–2013). Teoreettista taustaa haettiin esimerkiksi Hayekin ja Friedmanin ajattelusta.

Vapaus

Poliittisessa filosofiassa tehdään ero negatiivisen, positiivisen ja republikaanisen vapauden käsitteen välillä (ks. Poliittinen vapaus). Uusliberalistinen ajattelu lähtee liikkeelle negatiivisesta vapaudesta: yksilön vapaudesta toimia oman tahtonsa mukaan ilman, että kukaan estää tätä toimintaa. Tämä tulkinta vapaudesta nojaa individualistiseen yksilökäsitykseen, jonka mukaan kaikilla ihmisillä on jonkinlainen itsenäisen ja vapaan ajattelun ja tahdon alue, jonka toteuttamista ei tulisi häiritä. Tätä käsitystä ovat tarkastelleet esimerkiksi Thomas Hobbes (1588–1679) (ks. Hobbes, Thomas), Benjamin Constant (1767–1830) ja Jeremy Bentham (1748–1832) (ks. Utilitarismi). Negatiivinen vapauskäsite on siinä mielessä muodollinen näkemys vapaudesta, että sen puitteissa ei kiinnitetä huomiota sen paremmin yksilön toiminnan sisältöön kuin niihin tosiasiallisiin resursseihin ja tekijöihin, jotka mahdollistavat oman tahdon mukaan toimimisen. Tärkeintä on, että kukaan ei estä toimintaa. Uusliberalistit ajattelevat vapaan markkinatalouden toteuttavan parhaiten tämän kaltaisen vapauden.

Historiallinen tausta taloudelliselle tulkinnalle negatiivisesta vapauskäsityksestä löytyy 1700-luvun Englannista, missä se sai nostetta merkantilistisen järjestelmän syrjäytyessä ja kaupankäynnin vapautuessa. Erityisesti 1800-luvun puolivälin muutamat vuosikymmenet ilmensivät vapausihannetta, jonka perillinen oman aikamme uusliberalismi on. Vapaan kaupan ja globalisaation ohella ajattelutapa konkretisoitui esimerkiksi työn hinnan vapaana määräytymisenä ja työttömille myönnettävien etuuksien heikentämisenä. Friedrich von Hayek löysi esikuvansa osin tästä historiallisesta tilanteesta, mutta sitoi sen omaan aikakauteensa tarkastelemalla vapautta uhkaavia totalitaristisia näkymiä.

Hayekin mukaan melkein kaikki vapauden rajoitukset johtavat totalitarismiin. Yhteiskunnassa tarvitaan sääntöjä ja instituutioita, jotka ohjaavat ja rajoittavat ihmisten toimintaa, mutta vain sellaiset säännöt, jotka ovat syntyneet evolutiivisen prosessin kautta, ovat oikeutettuja. Puhuessaan yhteiskunnallisesta evoluutiosta Hayek viittaa ajatukseen instituutioiden ja sääntöjen välisestä kilpailusta, jossa voittajiksi nousevat ihmislajin selviytymisen kannalta toimivimmat. Omistusoikeus, rehellisyys ja perhe ovat esimerkkejä näistä. Modernit yhteiskunnat ovat Hayekin mukaan myös moniarvoisia, mikä erottaa ne aikaisemmista heimoyhteisöistä, joilla oli yhteinen moraali. Nykyaikaisessa yhteiskunnassa yhteisen moraalin ihanne samastuu sen sijaan Hayekin mukaan totalitarismiin. Samoin ajatus yhteiskunnan itsehallinnasta esimerkiksi joidenkin yhteisöllisten ihanteiden mukaisesti tarkoittaa käytännössä sitä, että joku ihmisryhmä hallitsee toisia.

Ainoa yhteiskuntajärjestelmä, joka Hayekin mukaan voi toteuttaa vapauden ihanteen, on vapaa markkinatalous, joskin yhteiskuntarauhan tueksi tarvitaan minimaalista valtiota. Minimaalisen valtion tulee huolehtia siitä, että liberaalisen yhteiskunnan perusihanteet – turvallisuus, vapaus ja sopimusten pitäminen – tulevat turvatuiksi. Toisinaan Hayek näyttäisi myös sallivan jonkinasteisen perusturvan niille kansalaisille, jotka eivät muuten pärjää. Keskeinen oikeusfilosofinen lähtökohta Hayekille on laillisuusperiaate (engl. the rule of law): kaikkia ihmisiä tulee kohdella muodollisesti tasa-arvoisella tavalla lain edessä. Mitään ihmisryhmää ei saa syrjiä, mutta toisaalta millään ihmisryhmällä ei ole oikeutta muista poikkeavaan ja etuoikeutettuun kohteluun.

Milton Friedman jatkaa Hayekin linjoilla. Hän määrittelee vapauden pakottamisen (engl. coercion) poissaolona, jolloin taloudellisen vapauden lisääntyminen määritelmällisesti lisää poliittista vapautta: kun taloudelliset pakotteet ja rajoitukset vähenevät, lisääntyy vapaan toiminnan alue. Friedmanin mukaan pakkovalta – esimerkiksi diktatuuri mutta myös enemmistön valta – onkin vapauden suurin uhka. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että vapauden turvaaminen vaatii vallan keskittymisen eli valtiollisen vallan purkamista.

Uusliberalistiselle vapauskäsitykselle voidaan hakea perusteluja myös taloustieteestä. Vapaakaupan ihanteen taustalla vaikuttavan taloudellisen tehokkuuden ideaalin (ns. Pareto-tehokkuus) mukaan yhteiskunnan hyvinvointi voidaan maksimoida, kun ihmisten väliselle vapaalle sopimusten teolle ja kaupankäynnille ei aseteta rajoitteita. Syntynyt tulonjakauma voidaan toki kokea epäoikeudenmukaisena, mutta uusliberalistien mukaan tämä on pienempi paha kuin puuttuminen vapaaseen kauppaan tai ihmisten omistusoikeuksiin (ks. alla Nozickin ajatus yksilöiden itsemääräämisoikeudesta).

Uusliberalistista vapauskäsitystä voidaan kritisoida useasta näkökulmasta. Negatiivisen vapauskäsityksen puitteissa voidaan kysyä, kuinka suureksi muodostuu vapaiden aktien kokonaismäärä yhteiskunnassa, kun valtion asettamat rajoitteet minimoidaan ja markkinoiden vapaudet maksimoidaan. Monet G.A. Cohenin (1941–2009) esimerkit kuvaavat tätä tilannetta. Kun aikaisemmin yhteiskäytössä ollut puistoalue tulee yksityisomistukseen, puistossa vierailut vähenevät. Toisaalta tiettyjen vapaiden aktien ehtona on raha, jolloin vapaus ja taloudellinen asema kulkevat käsi kädessä. Esimerkiksi junaan astuminen ilman rahalla lunastettua lippua johtaa tämän aktin estämiseen.

Charles Taylor on kiinnittänyt huomion siihen, että kaikki aktit tai toiminnot eivät ole samanarvoisia ja toisten toimintojen estäminen on suurempi rikos vapautta kohtaan kuin toisten. Esimerkiksi vapaan liikkumisen estäminen liikennevalojen avulla on pienempi paha kuin vapaan uskonnonharjoittamisen estäminen. Näyttää siis siltä, että pelkkä vapaiden aktien maksimaalinen kokonaismäärä ei yksinään riitä määrittämään vapauden ihannetta, vaan myös aktien sisällöillä on merkitystä. Tämä johtaa positiivisen vapauskäsityksen alueelle, jossa pohditaan jonkin ihanteen mukaista elämää ja sen toteutumisen ehtoja. On selvää, että uusliberalistinen negatiivista vapautta korostava yhteiskunta mahdollistaa toisenlaisten elämänihanteiden toteuttamisen kuin jotkin vaihtoehtoiset sosiaaliset järjestykset. Mikäli esimerkiksi halutaan vahvistaa demokraattista päätöksentekoa kansallisvaltion tasolla, vaatii tämä kansainvälisten vapaakauppasopimusten rajoittamista. Demokraattiset ja uusliberalistiset ihanteet eivät tässä mielessä kohtaa (ks. alla).

Myös republikaanisella vapauskäsitteellä on yhtymäkohtia uusliberalismiin. Republikaaninen vapaus tarkoittaa vapautta toimintaa koskevasta potentiaalisesta ja mielivaltaisesta uhasta: pelkkä tietoisuus toiminnan estämisen mahdollisuudesta, ilman että toimija itse olisi hyväksynyt toimintansa rajoitukset, vaikuttaa hänen psykologiseen mielentilaansa ja saa tekemään tai välttämään joitakin tekoja. Säilyttääkseen nykyisen vapausasteensa orjan kannattaa esimerkiksi mielistellä herraansa eikä keikuttaa venettä nostamalla esiin kysymyksen omasta ihmisarvostaan. Mikäli yhteiskunta rakentuu uusliberalistisen vapaan markkinatalouden ihanteelle ilman markkinataloutta ohjaavia ja rajoittavia instituutioita, sopeuttavat ihmiset helposti valintansa markkinatalouden yleisiin lainalaisuuksiin ja kulloinkin vallitseviin olosuhteisiin. Tässä tapauksessa kukaan tai mikään ei suoranaisesti estä yksilöiden valintoja, mutta markkinat ohjaavat mielivaltaisella tavalla eli ilman yksilöiden omaa suostumusta käsityksiä siitä, mitkä valinnat ovat suotavia tai ”järkeviä”.

Oikeudenmukaisuus

Länsimaiset yhteiskunnat nojaavat vahvasti liberalistiseen yhteiskuntafilosofiaan ja sen käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Tämän ajattelutavan juuret voidaan jäljittää uuden ajan alkupuolelle (1500–1600-luvuille) ja tällöin kehiteltyyn sopimusteoreettiseen ajatteluun, erityisesti John Locken (1632–1704) vaikutusvaltaisiin muotoiluihin.

Locken mukaan kansalaisilla on oikeus elämään, vapauteen ja yksityisomistukseen. Valtion tehtävä on turvata nämä oikeudet. Mikäli hallitsija ei enää nauti kansalaisten luottamusta tehtävänsä hoidossa, on hänet oikeus syrjäyttää. Tämä työnjako yksityisen ja julkisen alueen välillä muodostaa perustan liberalismin myöhemmille, eri suuntiin kehittyneille muotoiluille. Näihin lukeutuvat markkinoiden ensisijaisuutta painottava 1800-luvun markkinaliberalismi (ks. yllä) ja sen jälkeläinen aikamme uusliberalismi. Toisaalta brittiläinen hyvinvointiliberalismi (L. T. Hobhouse, 1864–1929) ja pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ovat myös liberalistisen perinteen jatkajia. Poliittisen filosofian teoreetikoista yhdysvaltalaisen John Rawlsin (1921–2002) näkemys liberalistisesta oikeudenmukaisuudesta lienee akateemisesti vaikutusvaltaisin hyvinvointiliberalistinen teoria, jossa oikeudenmukaisuuskysymykset liittyvät olennaisesti julkisten instituutioiden järjestelyihin (ks. Rawls, John).

Uusliberalistinen tulkinta oikeudenmukaisuudesta sen sijaan kohdistuu yksilöihin ja heidän tekoihinsa. Valtion tehtävänä on turvata kansalaisten yksilöllisen toiminnan alue ja pidättäytyä mahdollisimman paljon tämän yli menevistä tehtävistä. Oikeudenmukaisuus ymmärretään menetelmällisenä eli proseduraalisena oikeudenmukaisuutena, joka tarkastelee yksittäisten tekojen hyväksyttävyyttä. Lakien tulee edellä mainitussa mielessä (ks. yllä) olla yleisiä ja kohdella kaikkia kansalaisia muodollisen tasa-arvon puitteissa. Erot yksilöiden tosiasiallisissa kyvyissä ja materiaalisissa lähtökohdissa eivät siis oikeuta erilaista kohtelua. Toisaalta keskittyminen yksilötasolle tarkoittaa, että yhteiskunnallisen tason kysymysten – kuten tulojen jakautumisen tai sosiaalipalveluiden saavutettavuuden – ei katsota kuuluvan oikeudenmukaisuustarkastelujen piiriin.

Hayekin mukaan ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus” onkin mieletön käsite samaan tapaan kuin ”moraalinen kivi” on mieletön käsite. Hän myös painottaa lainsäädännön yleistä luonnetta ja näkee esimerkiksi progressiivinen verotuksen epäoikeudenmukaisena, koska se kohtelee kansalaisia eri tavoin. Samoin julkisin varoin kustannetut peruspalvelut ovat epäoikeudenmukaisia, koska yksittäisten kansalaisten kohdalla niistä saatava hyöty ei ole tasapainoisessa suhteessa niiden rahoittamiseen.

Robert Nozick (1938–2002) on esittänyt ehkä johdonmukaisimman uusliberalistisen oikeudenmukaisuuskäsityksen. Hänen mukaansa yksilöillä tulee olla vahva itsemääräämisoikeus (engl. self-ownership), joka pitää sisällään oikeuden omiin kykyihin ja kaikkiin niiden mahdollistamiin saavutuksiin. Tärkeän roolin tässä saavat omistusoikeus (engl. property-ownership) ja oikeus tavaroiden ja palveluiden vapaaseen vaihdantaan (engl. justice in transfer). Minimaalisen valtion tehtävänä on turvata nämä oikeudet ja korjata niihin kohdistuvat väärinkäytökset (korjaava oikeudenmukaisuus; engl. redistributive justice). Lisäksi Nozick tarkastelee niin sanottua alkuperäisen haltuunoton oikeudenmukaisuutta (engl. justice in original acquisition) siinä periaatteessa historiallisessa mutta käytännössä kuvitteellisessa tilanteessa, jossa jotkin yhteisön jäsenet alun perin ottavat haltuunsa yhteisessä käytössä ollutta luontoa ja tätä kautta muodostavat siihen yksityisen omistussuhteen.

Nozickin esimerkki koripalloilija Wilt Chamberlainista tuo esille hänen käsityksensä oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnassa. Esimerkin mukaan ne vapaaehtoiset sopimukset, jotka kansalaiset tekevät – kuten maksavat Wiltille siitä, että näkevät hänen pelaavan – jonkin alun perin oikeudenmukaiseksi katsotun tilanteen vallitessa, eivät oikeudenmukaisuuden näkökulmasta ole ongelmallisia vaikka vallinnut tasa-arvoinen tilanne muuttuisi epätasa-arvoiseksi (Wiltin ansiot nousevat huimasti). Uuden epätasa-arvoisen yhteiskunnan piirteitä, kuten tasa-arvoisen tulonjaon rikkoutumista tai valtaan ja omistusjärjestelyihin liittyviä muutoksia ei voi oikeudenmukaisuuden nimissä moittia. Nozick hylkääkin sellaiset oikeudenmukaisuuskäsitykset, joissa olisi ennalta määrätty yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puitteet. Nozick kutsuu näitä kritisoimiansa oikeudenmukaisuuskäsityksiä mallintaviksi (engl. pattern) ja omaansa historialliseksi (engl. historical), koska se kiinnittää huomion vain niihin yksittäisiin tekoihin ja sopimuksiin, joiden kautta yhteiskunta muodostuu, ottamatta kantaa lopputuloksen oikeudenmukaisuuteen.

Nozickin teoriaa voidaan kritisoida monesta näkökulmasta. Ensinnäkin voidaan kiinnittää huomio sen lähtökohtaan: teoria vakuuttaa vain, mikäli hyväksyy ajatuksen, että oikeudenmukaisuus koskee pelkästään yksittäisiä tekoja eikä lopputuloksilla ole merkitystä. Toiseksi voidaan tarkastella teorian yksittäisiä piirteitä. G. A. Cohenin mukaan Nozickin teoria on episteemisesti liian vaativa. Jotta se olisi uskottava, olisi ihmisten oltava tietoisia kaikista solmimiensa sopimusten relevanteista seurauksista. Mikäli ihmiset esimerkiksi alkuperäisessä tilanteessa olisivat kannattaneet tulojen tasajakoa yhteiskunnassa ja tienneet, että erityisesti yleistyessään heidän yksittäiset sopimuksensa tuhoavat tämän ihanteen, eivät he varmaankaan olisi näitä sopimuksia tehneet. Cohenin mukaan Nozick itse myös antaa aihetta tälle kritiikille toteamalla, että teot eivät saa yksilöiden näkökulmasta olla häiritseviä (engl. disturbing). Nozickin teoria ei toimi vapaan markkinatalouden puolustuksena, mikäli ajatellaan, että markkinataloutta luonnehtii ennemminkin tietämättömyys kuin tieto yksittäisten tekojen kaikista seurauksista.

Yleisesti ottaen uusliberalistinen teesi ”Niitä asioita, jotka yksilöt voivat itse valita, ei kenenkään tai minkään tule valita heidän puolestaan” voi vakuuttaa vain, jos tarkastelu pidetään muodollisena ja suljetaan pois ne monet tekijät, jotka todellisuudessa ohjaavat yksilöiden päätöksiä. Jos valintojamme määrittävät seikat ‒ kuten erot elämän materiaalisissa ja sivistyksellisissä lähtökohdissa ‒ otetaan huomioon, voidaan sitä vastoin ajatella, että uusliberalistisessa yhteiskunnassa yksilöiden valinnat määräytyvät pitkälti sen tilanteen pohjalta, johon on päädytty, kun ihmiset ovat vapaaehtoisesti tehneet sopimuksia toistensa kanssa.

Taloustiede

Valtavirtainen (ns. uusklassinen) taloustiede määrittää pitkälti talouspolitiikan puitteet ja tavoitteet. Sitä osaa valtavirran taloustieteestä, joka luottaa vapaiden markkinoiden itsenäiseen kykyyn toimia tehokkaasti ja jossa vastustetaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistäviä toimia – kuten tulojen uudelleenjakoa tai pyrkimystä tasa-arvoiseen koulutukseen – voidaan kutsua uusliberalistiseksi. On huomattava, että itse taloudellisen tehokkuuden ja esimerkiksi vapaan kaupan hyötyjen korostaminen eivät vielä tee taloustieteestä uusliberalistista. Nämä ihanteet leimaavat koko valtavirtaista taloustiedettä. Kuten edellä on todettu, ero uusliberalismiin ilmenee suhteessa julkisiin instituutioihin. Kun uusliberalistit pyrkivät minimoimaan julkisten instituutioiden väliintulot niin sanottujen markkinahäiriöiden (ks. alla) hoitamisessa, tutkivat valtavirran taloustieteilijät usein juuri sitä miten institutionaalisin ratkaisuin pystyttäisiin estämään tai ratkaisemaan markkinahäiriöitä. Monet valtavirran taloustieteilijät myös kannattavat sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistäviä toimia. Tämän takia valtio ja markkinat eivät valtavirran taloustieteessä olekaan toistensa vihollisia.

Uusliberalistit sen sijaan korostavat markkinoiden roolia ja merkitystä valtion sekä julkisen sektorin kustannuksella. Teoreettisesti tämä näkyy tutkimusotteessa, jossa pyritään oikeuttamaan valtion vähäinen rooli taloudellisen tehokkuuden tavoittelussa. Perusajatuksena on, että markkinahäiriöt (kuten alla käsiteltävät työttömyys, kuplat rahoitusmarkkinoilla ja negatiiviset ulkoisvaikutukset) hoituvat parhaiten markkinoiden itsensä avulla. Milton Friedmanin töistä alkunsa saaneen niin sanotun rationaalisten odotusten teorian voi tässä mielessä lukea uusliberalistiseksi. Sen mukaan markkinatoimijoilla on sellaista viisautta, joka tekee tyhjäksi valtion yritykset vaikuttaa talouteen. Edellä todettiin Friedmanin osoittaneen 1970-luvun alussa, miten oletettu työttömyyden ja inflaation käänteinen suhde – siis siten että alhaisen työttömyyden oloissa inflaatio on korkea ja päinvastoin – ei päde. Alkuperäinen, niin sanottuun Phillipsin käyrään pohjaava väite perustui tilastolliseen materiaaliin ja oikeutti valtion vahvan roolin työttömyyden ja inflaation vaihtosuhteen hallinnassa. Friedman sen sijaan kiinnitti huomion yksittäisiin ja taloudellisesti rationaalisiin toimijoihin.

Mikäli oletetaan, että yksilöt ovat rationaalisia toimijoita, on heillä myös rationaalisia odotuksia siitä, miten inflaatio tulee kehittymään. Friedmanin mukaan työntekijät oppivat huomioimaan kohonneen inflaation ja vaativat sen kompensaatioksi lisää palkkaa. Tämä estää nousevan inflaation työttömyyttä vähentävän vaikutuksen: yleinen hintatason nousu voisi parantaa työllisyyttä jos palkat eivät nousisi inflaation mukana, koska yrityksille tulisi tällöin suhteellisesti halvemmaksi palkata lisää työntekijöitä. Friedman itse korosti teoriansa paikkansa pitävyyttä pitkällä aikavälillä. Eräät rationaalisten odotusten teorian myöhemmät muotoilut sen sijaan pyrkivät oikeuttamaan sen johtopäätöksen myös lyhyellä aikavälillä. Friedmanin pitkän aikavälin hypoteesi on sittemmin laajasti hyväksytty, toisin kuin lyhyen aikavälin hypoteesit.

Ajatusta rationaalista toimijoista ja odotuksista sovellettiin 1980-luvulta alkaen myös rahoitusmarkkinoiden analyysiin niin sanotun tehokkaiden markkinoiden hypoteesin (engl. Efficient Markets Hypothesis) muodossa. Sen mukaan rahoitusmarkkinatoimijat pystyvät arvopapereiden ja valuuttojen hinnoittelun kautta tehokkaasti huomioimaan taloudelliset arvot ja kehitysnäkymät sekä niihin liittyvät riskit. Teknisesti tässä auttavat hienostuneet finanssi-instrumentit, joiden avulla pystytään yhtäältä luomaan uutta taloudellista arvoa ja toisaalta hajauttamaan riskit olemattomiin. Markkinoilla aika ajoin syntyvien kuplien ajatellaan myös olevan lyhytaikaisia ja puhkeavan itsestään, kun esimerkiksi jonkin toimialan liiallinen arvostus purkautuu yritysten arvopapereiden hinnan laskuna. Tämän teoreettisen suuntauksen akateeminen uskottavuus kärsi raskaasti vuoden 2008 finanssikriisissä, jota finanssiteorioita kehitelleet taloustieteilijät eivät pystyneet ennakoimaan. Rationaalisten toimijoiden oletukseen perustuvat mallit eivät huomioineet esimerkiksi talouden systeemitason riskejä, jotka voivat toteutua kun toisiinsa linkittyneet arvopaperimarkkinat kohtaavat riittävän suuren häiriön. Tämä kehityskulku toteutui sitten USA:n asuntolaina- ja arvopaperimarkkinoilla.

Uusliberalistit ajattelevat myös, että taloudellisen toiminnan negatiiviset ulkoisvaikutukset (engl. externalities) voidaan usein hoitaa ilman julkisten instituutioiden väliintuloa. Taloustieteessä ulkoisvaikutuksiksi kutsutaan niitä markkinasopimusten seurauksia, jotka eivät ole minkään osapuolen tarkoittamia. Esimerkkejä negatiivisista ulkoisvaikutuksista ovat ympäristön saastuminen, onnettomuudet, työtapaturmat, otsonikerroksen ohentuminen tai ilmastonmuutos. Ronald Coasen (1910–2013) töistä nimensä saaneen Coasen teoreeman mukaan monet ulkoisvaikutukset voidaan periaatteessa hoitaa vapailla markkinoilla tehtävien sopimusten puitteissa, mikäli sopimusosapuolten (yksilöt, yritykset ym.) omistusoikeudet on selvästi rajattu ja määritelty. Tällöin eri osapuolilla on kannustin (engl. incentive) saattaa omaa omistusoikeutta loukkaava toimija vastuuseen omistusoikeutensa loukkaamisesta. Mikäli tehdas esimerkiksi saastuttaa järveä, johon kalastajalla on omistusoikeus, voi kalastaja haastaa tehtaan kustantamaan järven saastumisen ehkäisyn. Teoreema osoittaa, että lopputuloksen kannalta (saastuttamisen aste) sillä ei ole merkitystä kummalla osapuolella (tehdas vai kalastaja) on omistusoikeus (järveen), joskin omistusoikeuksien jakautuminen määrää sen kenen kustannettavaksi ulkoisvaikutukset (saastumisen ehkäisemisen kustannukset) tulevat.

Tämä ajattelutapa synnyttää helposti myös tilanteita, jotka rikkovat yleisiä käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Esimerkiksi tilanteessa, jossa tehtaalla olisi omistusoikeus järveen, tulisivat saastumisen ehkäisyn kustannukset kalastajan maksettavaksi. Koska kalastaja haluaa pitää järven puhtaana mutta tehtaan omistajalla ei ole tähän intressiä, joutuu kalastaja kustantamaan saastumisen ehkäisyn. Kuitenkin uusliberalistisesta näkökulmasta vallitsevaa tilannetta voi puolustaa esimerkiksi Nozickin ajattelun pohjalta (ks. yllä). Samalla on kuitenkin huomattava, että coaselaisesta tarkastelusta vaikutteita saanut omistusoikeuksien tarkastelu ei välttämättä nojaa uusliberalistisiin lähtökohtiin eikä tue uusliberalistista politiikkaa. Voidaan esimerkiksi hyväksyä ajatus valtion oikeudesta puuttua markkinoihin ja yhteiskunnassa vallalla olevaan omistusoikeuksien jakautumiseen. ”Saastuttaja maksaa”-periaatteen soveltaminen esimerkiksi tarkoittaisi, että omistusoikeus puhtaaseen järveen myönnettäisiin kalastajille, jolloin tehdas joutuisi kustantamaan saastumisen ehkäisyn. Samoin julkinen sektori voi luoda ylimääräisiä omistusoikeuksia tehostamaan jonkin ongelman hoitoa. Voidaan esimerkiksi pohtia, onko työllisyyden hoidon kannalta tehokkaampaa myöntää palkkio eli ”omistusoikeus bonuksiin” työttömille heidän työllistyessään vai yrityksille, jotka palkkaavat työttömän.

Joka tapauksessa uusliberalistit ajattelevat, että valtion interventiot markkinoiden toimintaan – kuten saasteveron määrääminen tehtaalle – voidaan välttää, mikäli markkinoiden perusinstituutiot (vapaat sopimusoikeudet sekä hyvin määritellyt ja turvatut omistusoikeudet) ovat kunnossa. Tähän lähestymistapaan liittyvä ilmeinen ongelma on omistusoikeuksien määrittelyn vaikeus. Käytännössä omistusoikeus johonkin on nippu erityisiä omistusoikeuksia. Esimerkiksi ”omistusoikeus järveen” kattaa omistusoikeudet veden puhtauteen, veden saastuttamiseen, kaloihin, kasvillisuuteen, kalastusakteihin, jne. Näitä kaikkia ei voi järkevästi valvoa. Kaikkea ei myöskään voida jakaa yksityisiin omistusoikeuksiin. Liikkuvat resurssit, kuten pohjavesi tai ilmakehä, eivät kunnioita omistusoikeuksen rajoja. Oman omistusoikeuden piirissä voi niin ikään tehdä mitä haluaa, kuten muita haittaamatta saastuttaa maa-aluettaan. Yleinen ongelma ainakin uusliberalistisesti sovelletussa Coasen teoreemassa on sen kyvyttömyys huomioida itseisarvoisia ja pitkän aikavälin kysymyksenasetteluja – kuten sitä, millainen olisi ”sopiva” saastuttamisen taso. Tämä ilmentää samalla vaikeutta lähestyä ympäristöongelmia yksittäisinä kysymyksinä, puuttumatta niiden biologisiin ja yhteiskunnallis-rakenteellisiin ulottuvuuksiin.

Demokratia

Puhtaasti teoreettisella tasolla uusliberalistinen ajattelu ei tue demokraattista päätöksentekoa. Mikäli kansalaisten vapaat sopimusoikeudet ja markkinat pystyvät hoitamaan niin yksilöllisten tarpeiden tyydytyksen kuin yhteiskunnan kannalta oleellisten instituutioiden rakentamisen, ei varsinaisia julkisia instituutioita, kuten demokratiaa, tarvita. Tämä teoreettinen lähtökohta ei yleensä kuitenkaan vakuuta uusliberalistisiakaan ajattelijoita. Liberalististen oikeuksien (ks. yllä) ja niihin nojaavien markkinoiden ylläpito tarvitsee käytännössä tuekseen minimaalisen valtion ja sen virkamiehistön. Tästä nousee tarve uusliberalistiselle demokratiateorialle.

Uusliberalistisen näkemyksen mukaan demokratian ensisijainen tehtävä on estää vallan keskittyminen julkiselle hallinnolle. Tätä tarkoitusta varten on tärkeää pitää säännöllisiä vaaleja, jotta vallassa olevat voidaan haluttaessa vaihtaa. Mikäli tätä mekanismia ei olisi, onnistuisivat hallitsijat kahmimaan itselleen aina lisää valtaa ja yhteiskunnan vapaan toiminnan alue – eli markkinat – supistuisi. Oletus ihmisen itsekkyydestä nouseekin uusliberalistisessa ajattelussa uudella tavalla teorian ytimeen. Myös valtavirran taloustieteessä toimijat ovat oman edun tavoittelijoita, mutta tätä ajatusta ei välttämättä uloteta koskemaan talouden ulkopuolisia kysymyksiä. Sen sijaan niin sanotun julkisen valinnan (engl. Public Choice) koulukunnan edustajat eivät näe eroa toiminnassa markkinoilla tai poliittisten instituutioiden puitteissa. Molemmissa on kyse yksityisten etujen ajamisesta, keinot vain eroavat toisistaan ja politiikka on keinoista kehnompi. Mikäli markkinatalous ei onnistu tyydyttämään ihmisten oman edun tavoittelua, tulee poliittisen vallan hankkimisesta vaihtoehto tämän pyrkimyksen toteuttamiselle. Uhkakuvana tälle tielle lähdettäessä ovat uusliberalistien mukaan poliittisen vallan väärinkäytökset aina totalitarismiin saakka. Näin valtio ja sen demokraattiset instituutiot kohtaavat saman epäilyn kuin puututtaessa markkinoiden toimintaan.

Uusliberalismi ja sen tutkimus Suomessa

Suomalainen yhteiskunnallinen keskustelu nojaa enemmän tai vähemmän perinteiselle hyvinvointivaltioajattelulle, jossa julkisella sektorille oma roolinsa talouden sääntelyssä ja tulonjakokysymykset nähdään poliittisesti merkityksellisenä. Kuitenkin sitoutuminen globaaliin ja eurooppalaiseen talouteen vahvistaa tiettyjä uusliberalistisia kehityskulkuja, kuten valtion budjettikurin korostusta tai yritys- ja pääomaverotuksen laskupaineita (ks. lisää yllä). Avoimen uusliberalistisia näkemyksiä Suomessa on voimakkaimmin esittänyt Björn Wahlroos esimerkiksi kirjassaan Markkinat ja demokratia (2012).

Uusliberalismin tutkimus on Suomessa monitieteistä ja melko hajanaista. Risto Harisalon ja Ensio Miettisen Klassinen liberarismi (2000) tarkastelee esimerkiksi Hayekin, Nozickin ja julkisen valinnan koulukunnan näkemyksiä. Heikki Patomäki on kirjoittanut monografian Uusliberalismi Suomessa (2007). Jussi Ojajärvi ja Liisa Steinby ovat toimittaneet kirjan Minä ja markkinavoimat – yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella (2008). Erik Lagerspetz on perehtynyt erityisesti Friedrich Hayekin filosofiaan. Kulttuurivihkot 2/2008 sisältää uusliberalismi-teemapaketin.

Suositeltavaa jatkolukemista

Friedman, Milton ja Friedman, Rose (1982). Vapaus valita (Free to Choose, 1980). Suom. Heikki Lempiäinen ja Jyrki Vesikansa. Otava, Helsinki.
– Vapaan yhteiskunnan ja markkinatalouden puolustuspuhe, jonka pohjana on samaniminen televisiosarja.

Nozick, Robert (1974). Anarchy, State and Utopia. Basic Books, New York.
– Uusliberalistisen (tai libertaristisen) ajattelun klassikko, jossa esitetään moraalinen puolustus vapaalle sopimusyhteiskunnalle.

Patomäki, Heikki (2007). Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. WSOY, Helsinki.
– Uusliberalistisen ajattelun tulo Suomeen, sen vaikutukset ja tulevaisuuden kehityskulkujen pohdintaa.

Harvey, David (2008). Uusliberalismin lyhyt historia (A Brief History of Neoliberalism, 2005). Suom. Kaisa Koskinen. Vastapaino, Tampere.
– Uusliberalistisen ajattelun leviäminen maailmanlaajuiseksi poliittiseksi ja taloudelliseksi ajattelutavaksi.

Hayek, Friedrich von, Tie orjuuteen. (The road to serfdom, 1944). Suom. Jyrki Iivonen. Gaudeamus, Helsinki 1995.
– Poliittinen monografia, jonka mukaan yksilöllisen vapauden rajoitukset ja taloudellinen suunnittelu johtavat totalitarismiin.

Kirjallisuus

Chomsky, Noam (2000). Hinnalla millä hyvänsä: Uusliberalismi ja globaalikuri (Profit over people: Neoliberalism & global order, 1999). Suom. Juha Ahokas. Like, Helsinki.

Coase, Ronald, The Problem of Social Cost. Journal of Law and Economics 3, October, 1960, 1–44.

Cohen, G. A. (1995). Self-Ownership, Freedom and Equality. Cambridge University Press, Cambridge.

Cohen, G. A, Freedom and Money, netissä http://www.howardism.org/appendix/Cohen.pdf

Fukuyama, Francis, The End of History?. The National Interest, Summer 1989. Netissä: http://ps321.community.uaf.edu/files/2012/10/Fukuyama-End-of-history-art...

Fukuyama, Francis (1992). Historian loppu ja viimeinen ihminen. (The End of History and the Last Man, 1992). Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, Porvoo.

Friedman, Milton (1962). Capitalism and Freedom. University of Chicago Press, Chicago.

Harisalo, Risto & Miettinen, Ensio (2000). Klassinen liberalismi. Tampere University Press, Tampere.

Hayek, Friedrich von (1960). The Constitution of Liberty. University of Chicago Press, Chicago.

Kulttuurivihkot, Uusliberalismi-teemapaketti, 2/2008, 28–70.

Lagerspetz, Eerik (2004). Talouden moraali, moraaliton talous ja F.A. Hayekin uusliberalismi. Teoksessa Ilkka Kauppinen (toim.), Moraalitalous, Vastapaino, Tampere.

Lagerspetz, Eerik (2009). Oikeusajattelun vuosisata. Areopagus, Turku.

Lagerspetz, Eerik (2013). Marx ja Hayek. Teoksessa Talous ja filosofia. Gaudeamus, Helsinki. 124–139.

Ojajärvi, Jussi & Steinby, Liisa (toim.) (2008). Minä ja markkinavoimat – yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin valtakaudella. Avain, Helsinki.

Räsänen, Petri, Uusliberalismi ja lupaus vapaudesta. niin&näin 4/2007, 99–107. Netissä: http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn074-26.pdf

Saastamoinen, Kari (1998). Eurooppalainen liberalismi. Atena, Jyväskylä.

Smith, Adam (1933). Kansojen varallisuus. Tutkimus sen olemuksesta ja tekijöistä (An Inquiry Into the Nature and Causes of the Wealth of Nations, 1776). Ensimmäinen nide. Suom. Toivo T. Kaila. WSOY, Porvoo.

Wahlroos, Björn (2012). Markkinat ja demokratia. Loppu enemmistön tyrannialle. Otava, Helsinki.