Kielifilosofia

Panu Raatikainen (julkaistu 18.12.2014)

Kieli on kiehtonut filosofeja aina. Nykyajan filosofiassa kieli on kuitenkin noussut aivan erityiseen asemaan. Tapana onkin puhua filosofian kielellisestä käänteestä.

  1. Kieli ja filosofia
  2. Kieli filosofian historiassa
  3. Fregen ihannekielestä ja mielen käsitteestä
  4. Kielellisen filosofian synty ja looginen positivismi
  5. Wittgensteinin myöhäisfilosofia
  6. Tavallisen kielen filosofia
  7. Quinen merkitysskeptisismi
  8. Kripke, Wittgenstein, säännönseuraaminen ja merkitysskeptisismi
  9. Davidson, totuusehdot ja tulkinta
  10. Dummettin semanttinen antirealismi
  11. Kielitieteen filosofia – Chomsky ja uusrationalismi
  12. Uusi viittaamisen teoria – Kripke ja Putnam
  13. Kielifilosofia Suomessa
  14. Suositeltavaa jatkolukemista
  15. Kirjallisuus

Kieli ja filosofia

Seuraavassa pureudutaan ensin lyhyesti siihen, mitä kielestä ja sen käytöstä on ajateltu filosofian historiassa. Sen jälkeen tarkastellaan erityisesti kieliorientoituneen filosofian syntyä ja kehitystä; lopuksi esitellään joitakin viimeaikaisen kielifilosofian keskeisiä teemoja.

Nykyajan filosofiaa leimannut kielellinen käänne näkyy esimerkiksi sen suuntautumiseen keskeisesti vaikuttaneiden Ludwig Wittgensteinin (1889–1951) ja Wienin piirin loogisten positivistien näkemyksissä. Heidän koko filosofiakäsityksensä nojasi kieleen: he pyrkivät osoittamaan, että perinteiset filosofiset ongelmat syntyivät kielen väärinkäytöstä eikä todellisuuden perimmäistä luonnetta koskevilla metafyysisillä väitteillä ole tosiasiassa lainkaan merkityssisältöä. Ne eivät todellisuudessa sano mitään. Perinteisiä filosofisia ongelmia ei ollut tarkoitus ratkaista; ne oli tarkoitus hävittää. Filosofia ei tämän käsityksen mukaan esitä mitään tosiasiaväitteitä eikä teorioita, vaan on kieltä selventävää toimintaa. Tämä jyrkkä käsitys osoittautui pian ongelmalliseksi, mutta kielikeskeisyys filosofiassa ei loppunut siihen.

Wittgensteinin myöhäisfilosofiasta innoituksensa saanut ”tavallisen kielen filosofia” pyrki häivyttämään filosofiset ongelmat tutkimalla, kuinka sanoja käytetään arkikielessä, ja osoittamaan, että ongelmat häviävät, kun merkitysvivahteita todetaan tai analysoidaan. Formaalisen logiikan voimaan uskova analyyttisen filosofian ”kova haara” taas on pyrkinyt analysoimaan merkityksiä formalisoimalla tarkasteltavia lauseita. Molempia lähestymistapoja on yhdistänyt joko vahva usko siihen, ettei mitään varsinaisia filosofisia ongelmia ole olemassa, tai ainakin usko kielifilosofiaan – jossain muodossa – jonkinlaisena ensimmäisenä filosofiana, muita filosofian osa-alueita edeltävänä, kaikkein perustavimpana filosofian osana.

Erilaiset kielikeskeiset lähestymistavat ovat hallinneet nykyaikaista, varsinkin englanninkielistä filosofista keskustelua ainakin 1970-luvulle saakka. Kielellinen käänne on vaikuttanut vahvasti myös nk. mannermaiseen filosofian perinteeseen. Filosofian kielikeskeisyys on kuitenkin hitaasti mutta peruuttamattomasti heikentynyt. Harvat uskovat enää, ettei mitään aitoja sisällöllisiä filosofisia ongelmia ole tai että filosofia ei voi esittää mitään väitteitä eikä teorioita. Tämä ei tietenkään merkitse sitä, ettei kieleen liittyisi paljon filosofisesti mielenkiintoisia kysymyksiä. Erilaisilla vastauksilla esimerkiksi kysymyksiin yhtäältä ajattelun ja kielen sekä toisaalta kielen ja todellisuuden välisistä suhteista on huomattavat ontologiset ja tieto-opilliset seurauksensa. Erilaiset teoriat merkityksestä ja totuudesta ovat olennainen osa tätä ongelmakenttää.

Kieli filosofian historiassa

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita kielestä antiikin Kreikasta alkaen. Parmenides (n. 515–450 eaa.) päätteli, että on mahdotonta puhua jostakin, mikä ei ole olemassa. Mahdotonta on puhua myös syntymisestä, muutoksesta tai moninaisuudesta, koska kaikki nämä olettavat jossain mielessä jotain mikä ei ole. Todellisuus on siis ikuinen ja muuttumaton, jakamaton ykseys, Parmenides päätteli. Atomismiteoriastaan tunnettu Demokritos (n. 460–370 eaa.) kirjoitti tiettävästi tutkielman Sanoista, joka ei ole säilynyt meille. Hänen näkemyksensä nimien ja niiden nimeämien olioiden välisestä suhteesta oli konventionalistinen: kyseinen suhde oli hänen mukaansa puhtaasti sopimuksenvarainen eikä luonnollinen, kuten naturalistinen kanta oletti. Sama nimi voi toimia eri olioiden nimenä (homonymia). Eri nimet voivat nimetä saman olion (synonymia). Olion nimi voi vaihtua toiseksi.

Platon (n. 427–347 eaa.) jatkaa kielen sopimuksenvaraisuuden ja luonnollisuuden problematiikan pohdiskelua Kratylos-dialogissaan asettumatta yksiselitteisesti kummankaan kannan puolelle. Aristoteles (384–322 eaa.) pohti myös kirjoitetun ja puhutun kielen suhdetta: hänen mukaansa kirjoitetut sanat merkitsevät puhuttuja sanoja, puhutut sanat käsitteitä, ja lopulta käsitteet oliota maailmassa. Myöhäisantiikin aikana Boëthius (noin 480–525) muotoili teorian siitä, kuinka sanat alun perin saavat merkityksensä.

Keskiajalla William Ockhamilainen esitti, että ajattelussa käytetään erityistä mentaalista ajattelun kieltä, sekä pohti sen ja tavallisen kielen suhdetta. Valistusaikana Étienne Bonnot de Condillac (1715–1780) ja Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) esittivät teorioita kielen alkuperästä. Saksalaisen idealismin ja kansallisromantiikan alkoivat 1800-luvulla pitää kieltä itsenäisenä yliyksilöllisenä ”kansakuntaan” vertautuvana sosiaalisena olentona, jolla on vaikuttavaa voimaa yksilöihin nähden. Siinä missä perinteisesti oli ajateltu, että kieli yksinkertaisesti ilmaisee sitä edeltäviä ajatuksia, Wilhelm von Humboldt (1767–1835) esitti, että ajattelu tapahtuu kielessä – kieli on ajattelun välikappale ja edellyttää tätä; kielen muodot heijastuvat ajattelun muodossa, ja erilaiset kielet voivat johtaa erilaiseen ajatteluun. Sama ajatus toistuu 1900-luvulla vaikutusvaltaisessa ja kiistellyssä Shapir-Whorf-teesissä. Sen mukaan puhumamme kieli vaikuttaa merkittävästi ajatteluumme: kukin kieli jäsentää kuvan todellisuudesta ja tämä kuva maailmasta on eri kielten puhujilla hyvin erilainen; kielet ovat hyvin erilaisia ja tuottavat jyrkästi toisistaan poikkeavia maailmankuvia.

Fregen ihannekielestä ja mielen käsitteestä

Nykyaikaiselle kielifilosofialle antoi keskeisen alkusysäyksen saksalainen loogikko
ja filosofi Gottlob Frege (1848–1925). Filosofiselta kannaltaan hän oli pitkälti kantilainen, ja alun perin hänen tavoitteenaan oli tehdä melko vähäiseltä tuntuva korjaus Immanuel Kantin (1724–1804) filosofiaan. Frege nimittäin halusi osoittaa, että lukuteorian totuudet eivät ole synteettisiä, kuten Kant oli väittänyt, vaan analyyttisia. Hän pyrki osoittamaan oikeaksi Gottfried Leibnizin (1646–1716) kannan, jonka mukaan lukuteoria voidaan johtaa logiikasta. Frege havaitsi, että Aristoteleen logiikka, jota oli yli kaksi tuhatta vuotta pidetty lopullisena totuutena logiikasta, oli riittämätön. Hän kehitti kokonaan uuden logiikan, ja näin syntyi moderni logiikka (predikaattilogiikka) sekä siinä sivussa myös perusta nykyaikaiselle kielifilosofialle ja merkitysteorialle. Frege pyrki uudella logiikallaan lunastamaan Leibnizin toiveen täsmällisestä tieteellisestä kielestä, joka olisi universaali ilmaisuväline – kielestä, joka puhuisi maailmasta, kaikesta mitä on. Tämä ”loogisesti täydellinen” ihannekieli paljastaisi maailman todellisen rakenteen ja heijastaisi tätä rakennetta. Frege ei siis kehitellyt ensisijaisesti mitään luonnollisen kielen teoriaa. Hän oli Leibnizin tavoin tyytymätön luonnolliseen kieleen sen monimielisyyksien ja hämäryyksien vuoksi. (Frege 1879.) Frege loikin aidoksi kilpailijaksi luonnolliselle kielelle ”käsitekirjoituksen”, josta on eliminoitu monimielisyydet. Loogisen ihannekielen kehitystyössään Frege kuitenkin ajautui kieleen liittyviin tarkasteluihin, jotka ovat huomattavasti vaikuttaneet myös luonnollisia kieliä koskevaan filosofiaan.

Fregen filosofista ajattelua leimasi nk. kontekstiperiaate: sanan merkitystä ei saisi koskaan kysyä muutoin kuin sen lauseyhteydessä. Tämä periaate on myöhemmin muodostunut keskeiseksi esimerkiksi Ludwig Wittgensteinin, Willard van Orman Quinen (1908–2000) ja Donald Davidsonin (1917–2003) ajattelussa. Fregen toinen tärkeä teesi oli kompositionaalisuus­periaate, jonka mukaan lauseen merkitys määräytyy jäännöksettömästi sen osina olevien ilmaisujen merkityksien ja sen rakenteen kautta. Tämäkin periaate eri muodoissaan on nykyään varsin laajalti hyväksytty.

Fregen ehkä tärkein filosofinen keksintö (vaikka hieman samantapaisia erotteluja oli toki esitetty jo aiemminkin) oli kuitenkin erottelu kielellisen ilmaisun mielen (saks. ”Sinn”) ja sen viittauksen kohteen eli tarkoitteen välillä (saks. ”Bedeutung”) (Frege 1892) – suunnilleen samaan on viitattu kirjallisuudessa intensiona ja ekstensiona. Kahdella nimellä tai muulla ilmaisulla voi Fregen mukaan olla eri mieli (intensio), vaikka niillä olisikin sama viittauksen kohde (ekstensio). Esimerkiksi ilmaisut ”Aamutähti” ja ”Iltatähti” viittaavat samaan olioon, planeetta Venukseen, mitä ei aluksi tiedetty, mutta niillä on Fregen mukaan eri mieli. Mieli on Fregen mukaan välttämätön, eikä viittauksen kohdetta voida koskaan tavoittaa suoraan, ilman välittävää mieltä. Näin jokaisella mielekkäällä ilmaisulla (esim. ”Joulupukki”, ”Pegasus”) on mieli, vaikkei ehkä aina viittauksen kohdetta. Frege sanoi valitettavan vähän muuta siitä, mitä hän ajatteli näiden mielien oikeastaan olevan. Hän kuitenkin totesi, että mieli on tapa, jolla olio esitetään. Se on, karkeasti, olion joidenkin ominaisuuksien yhdistelmä. Esimerkiksi nimeen ”Aristoteles” liittyvä mieli voisi olla vaikkapa ”Platonin oppilas ja Aleksanteri Suuren opettaja”.

Frege arvosteli jyrkästi subjektiivisia merkitysteorioita ja korosti, että ”mielet” ovat ihmismielestä riippumattomia, jopa Platonin ideoiden kaltaisia abstrakteja olioita. Hänen mukaansa lauseen objektiivinen sisältö, propositio tai ”ajatus” (saks. ”Gedanke”) – lauseen mieli – voi olla yhteinen monille ajatteleville subjekteille. Lauseen mieli eli ajatus on jotain, minkä subjekti käsittää tai tuntee, mikäli hän ymmärtää lauseen. Se on se, mitä kommunikoimme ja välitämme kuulijalle tai lukijalle lausetta käyttäessämme.

Vaikka Fregen mieli oli oikeastaan pikemminkin tietoteoreettinen kuin kielifilosofinen käsite, hänen tarkastelunsa vaikuttivat soveltuvan lähes sellaisinaan kielelliseen merkitykseen. Monet ovat pitäneet Fregen argumentteja vahvana perusteena ajatukselle, jonka mukaan viittaavan kielellisen ilmaisun, esimerkiksi nimen, merkitys ei voi olla – kuten esimerkiksi John Stuart Mill esitti – pelkästään sen tarkoite eli olio, johon ilmaus viittaa.

Kielellisen filosofian synty ja looginen positivismi

Bertrand Russell

Avainasemassa uuden kielellisen filosofian perinteen muodostumisessa oli englantilainen Bertrand Russell (1872–1970). Russell (1905) kehitti klassisen teoriansa ”määrätyistä kuvauksista”, sellaisista kuin ”Maailman vanhin ihminen” tai ”USA:n nykyinen presidentti” (eli kuvauksista jonka voi toteuttaa korkeintaan yksi olio). Russell havaitsi ongelmia Fregen teoriassa: esimerkiksi lauseella ”Ranskan nykyinen kuningas on kalju” on Fregen mukaan mieli muttei totuusarvoa (tosi tai epätosi), mikä on kuitenkin ristiriidassa perinteisen ja Fregenkin periaatteessa hyväksymän logiikan perustavan lain kanssa, jonka mukaan jokainen (yksikäsitteinen) väitelause on joko tosi tai epätosi. Russell hylkäsi kokonaan Fregen ”mielet” ja rajoittui tarkastelemaan viittauksen kohteita tai tarkoitteita. Hän esitti, että määrätyn kuvauksen sisältävän lauseen ”Ranskan nykyinen kuningas on kalju” todellinen looginen muoto ei ole se, miltä lause näyttää, eli yksinkertainen subjekti–predikaatti-rakenne, vaan tämä: ”On olemassa täsmälleen yksi olio, joka on Ranskan nykyinen kuningas, ja tämä olio on kalju.” Tämä lause ei tuota logiikalle ongelmia – se on epätosi. Tämä Russellin vaikuttava analyysi muodostui esikuvaksi filosofiselle kielen analyysille.

Russell esitti myös, että tavalliset erisnimet, kuten ”Sokrates” tai ”Bismarck” ovat todellisuudessa (määrättyjä) kuvauksia tai kuvausten ”lyhenteitä”. Kirjaimellisesti tämä on epäuskottavaa, mutta sen on yleensä tulkittu tarkoittavan, että nimi on synonyyminen (sillä on sama merkitys) jonkun kuvauksen kanssa – kuvauksen jonka kielen käyttäjä liittää nimeen esimerkiksi näin: Sokrates: ”kreikkalainen filosofi, joka joutui juomaan myrkkymaljan”; Bismarck: ”Saksan ensimmäinen kansleri”. (Russell 1912; 1918.)

Russellin filosofisessa ajattelussa olivat keskeisiä matematiikan perusteiden ongelmat ja uuden formaalisen logiikan kehitys. Hän pyrki kehittämään paradokseista vapaan yleisen logiikan, jota alkoi kutsua tyyppiteoriaksi (Russell 1908). Siinä käsitteillä on oma rajattu mielekkyysalueensa, ja tunnetut paradoksit ovat kieliopin vastaisia. Tämän ilmiön innoittamana ajateltiin helposti (esim. loogiset positivistit, ks. alla), että ainakin jotkut filosofian ratkeamattomilta vaikuttavat ikuisuusongelmat paljastuisivat loogisessa analyysissa kieliopin vastaisiksi ja näin merkityksettömiksi. Tämä haave on keskeisesti vaikuttanut siihen, että formaalisesta logiikasta tuli niin olennainen osa osassa nykyfilosofiaa.

Ludwig Wittgenstein

Vuonna 1912 Russellin oppilaaksi hakeutui itävaltalainen Ludwig Wittgenstein. Wittgensteinin vaikutuksesta Russell omaksui kannan, jota hän kutsui ”loogisen atomismin filosofiaksi”. Ensimmäisen maailmansodan aikana Wittgenstein kirjoitti klassisen teoksensa Tractatus Logico-Philosophicus (1921). Sen ontologia on jyrkän atomistinen: sen mukaan maailma koostuu erillisistä, toisistaan riippumattomista yksinkertaisista, perustavista tosiasioista, jotka ovat empiirisen tieteen kohde. Kaikki mielekkäät väitelauseet joko ovat tällaisia yksikertaisia tosioita kuvaavia atomi- tai elementaarilauseita tai ne on saatu yhdistämällä sellaisia loogisten konnektiivien (kuten ja, tai, vain jos yms.) avulla. Vastaavasti jokainen mielekäs lause voidaan analyysin kautta palauttaa tällaisiin yksinkertaisia tosiasioita kuvaaviin osatekijöihinsä. Tähän yhdistyi kantilaissävyinen ajatus ”kieleni rajat ovat maailman rajat”: kielessä ei voida puhua lauseen merkityksestä, vaan lause vain näyttää merkityksensä. Kielen ulkopuolelle astuminen ei siten ole mahdollista. Näin ollen kielessä ei myöskään voida puhua metafysiikasta. Wittgenstein päätteli, että on mieletöntä puhua maailmasta kokonaisuutena. Wittgensteinin mukaan loogiset totuudet ovat tyhjiä tautologioita, jotka sallivat kaikki mahdollisuudet eivätkä sano mitään. Lauseet, jotka eivät kuvaa tosiasioita tai eivät ole tyhjiä tautologioita – erityisesti metafysiikan lauseet – ovat näin vailla merkitystä. Tractatuksen omaperäisen ja radikaalin filosofiakäsityksen mukaan filosofian ainoana oikeana ja oikeutettuna tehtävänä on olla kielen kritiikkiä, palauttaa lause sen näennäisestä muodosta sen todelliseen loogisen muotoon – kuten Russell oli kuvausten erityisessä tapauksessa tehnyt. Filosofia on näin selventävää toimintaa, ei mitään teoriaa.

Looginen positivismi

Edellä kuvatut filosofiset ajatukset radikalisoituivat Wienin piirin loogisten positivistien ”tieteellisen filosofian” ohjelmassa. Looginen positivismi (tai ”looginen empirismi”) on ollut nykyajan filosofian vaikutukseltaan merkittävimpiä filosofisia liikkeitä. Sen leimallisimpia ja omintakeisimpia piirteitä olivat sen kannattama mielekkyysteesi ja ajatus filosofiasta kielen kritiikkinä – molemmat omaksuttiin Wittgensteinilta. Luonteenomaista loogiselle positivismille olikin pyrkimys osoittaa kaikki perinteinen metafysiikka, ei epätodeksi vaan merkityksettömäksi. Yhtäältä oli haave loogisesti täydellisestä kielestä, jossa monia metafyysisiä näennäislauseita ei voitaisi lainkaan muodostaa, vaan ne olisivat kieliopin vastaisia; tässä innoittajana oli tietysti Russellin tyyppiteoria. Toisaalta nojauduttiin merkityksen todennettavuusperiaatteeseen, jonka mukaan metafysiikka on mieletöntä, koska sen väitteitä ei voida todentaa eikä kumota havainnoilla. Tämä on positivistien merkityksen todennettavuusteesi (”verifikaatioteesi”), jonka mukaan lauseen merkitys on sen todentamisen (verifioinnin) menetelmä, jolloin lause, jota ei voida periaatteessakaan todentaa, on mieletön. Näin perinteiset metafyysiset ongelmat oli määrä hylätä näennäisongelmina, joilla ei ole tiedollista merkitystä ja joita ei voida koskaan ratkaista. Suoraan tähän liittyy myös käsitys filosofian tehtävästä, oppi filosofiasta kielen kritiikkinä, virheellistä kielenkäyttöä korjaavana toimintana.

Jyrkkä todennettavuusteesi johti kuitenkin moniin ongelmiin, kuten loogiset positivistit itsekin pian huomasivat: tieteelle tyypilliset universaalilauseet olivat todennettavuusteesin johdosta mielettömiä. Myös taipumuksista eli dispositioista puhuminen tulisi hankalaksi; esimerkiksi, mikäli jokin esine, esimerkiksi lasi, ei koskaan särkyisi, emme voisi mielekkäästi sanoa sen olevan särkyvää, koska emme olisi havainnolla todentaneet sen särkyvyyttä. Itse asiassa myös todennettavuusteesi sinänsä olisi itsensä johdosta mieletön. Sehän ei ole havainnoilla todennettavissa, eikä looginen tautologia.

Myös haave yhdestä kaikenkattavasta loogisesta ihannekielestä osoittautui ongelmalliseksi: Russell joutui täydentämään tyyppiteoriaansa monilla keinotekoisilla lisäoletuksilla, ja pian logiikan kentällä kukoisti lukemattomia vaihtoehtoisia loogisia kieliä ja teorioita. Enää ei ollut mielekästä kysyä, onko jokin filosofinen lause ”loogisen kieliopin vastainen” – se saattoi olla sitä yhdessä muttei toisessa kielessä. Carnap ottikin 1930-luvulla ohjenuorakseen suvaitsevaisuuden periaatteen. Sen mukaan jokainen voi vapaasti valita kielensä ja logiikkansa, kunhan vain lausuu julki sen säännöt.

Wittgensteinin myöhäisfilosofia

Wittgenstein alkoi 1930-luvulta alkaen suhtautua yhä kriittisemmin Tractatuksessa esittämäänsä filosofiaa ja sen innoittamaa loogista positivismia kohtaan. Wittgensteinin esittämä kritiikki soveltuu myös yleisemmin perinteisessä filosofiassa usein sanattomasti oletettuun tietynlaiseen kielikäsitykseen ja horjuttaa kaikkea tällaiselle kielikäsitykselle perustuvaa filosofiaa. Wittgenstein ei enää elinaikanaan julkaissut mitään, mutta hänen myöhäisfilosofiansa pääteos Filosofisia tutkimuksia julkaistiin pian hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1953. Sillä oli valtaisa vaikutus filosofiaan.

Wittgensteinin mielenkiinto siirtyi haaveeksi jääneestä loogisesta ihannekielestä todellisiin puhuttuihin luonnollisiin kieliin. Hänen mukaansa sanojen mieli ja viittauksen kohde ei usein ole tarkasti määrätty eivätkä kieltä määrittävät säännöt ylipäänsä ole tarkkoja. Wittgenstein korosti kielen moninaisia käyttöjä: kielessä ei vain esitetä väitteitä tosiasioista, vaan siinä käsketään, luvataan, vihitään, tuomitaan ja niin edelleen. Wittgenstein myös esitti, että perustavalla tasolla kieli rakentuu erilaisille ei-kielellisille, usein tiedostamattomille sosiaalisille käytännöille ja tavoille. Tiettyjen käytäntöjen ja niihin liittyvän kielen muodostamia pienoiskieliä hän kutsui kielipeleiksi.

Wittgensteinin arvosteleman kielikäsityksen – jota voitaisiin kutsua vaikkapa ”nimilapputeoriaksi” – peruskuva on, että sanat nimeävät olioita, jotka ovat niiden merkitykset. Wittgenstein arvosteli erityisesti näkemystä, jonka mukaan perustava tapa opettaa sanojen merkitys on osoittaa niiden nimeämä olio: hänen mukaansa sanan merkitystä on mahdotonta määrätä pelkästään tällaisella osoittavalla eli ostensiivisella määritelmällä. Osoittava määritelmä voi selittää sanan merkityksen (jos ollenkaan) vain, kun on jo selvillä, mikä tehtävä sanalla on kielessämme ylipäänsä määrä olla. Osoittamalla nimeäminen edellyttää jo kielellisen viitekehyksen: kielessä on oltava paljon valmiina (kielioppi, paikka johon uusi sana sijoitetaan), jotta pelkkä nimeäminen olisi mielekästä. Wittgensteinin mukaan sanojen merkitystä selvennetään tarkastelemalla niiden käyttöä, ei pelkästään olioita, joihin ne mahdollisesti viittaavat. Monet sanat eivät edes pyri viittaamaan mihinkään olioihin, vaan niiden tehtävä kielessä on aivan muu.

Wittgenstein myös hylkäsi osana virheellistä kielikuvaa Tractatuksessa itsekin kannattamansa kielellisen atomismin: kielen nimeämät ja kuvaamat yksikäsitteiset, perustavat ja yksinkertaiset oliot ja tosiasiat. Kielen ymmärtäminen on jossain mielessä sen sääntöjen hallitsemista. Wittgenstein kuitenkin korosti, että kyseessä oleva säännön seuraaminen on käytännöllinen taito tai kyky, harjoitukseen perustuva käytäntö, joka opitaan sosiaalisesti kieliyhteisössä. Kielen sääntöjä ei ole mahdollista noudattaa yksityisesti. Wittgenstein painotti, että merkin ymmärtäminen ei ensisijaisesti eikä yleisesti ole sen tulkitsemista tai sen kääntämistä toiselle kielelle, sillä tällaiset käsitykset johtavat äärettömään regressioon. Ymmärtäminen ei myöskään ole mitään hypoteesin muodostamista tai minkään sääntöjoukon tietämistä propositionaalisen tietämisen merkityksessä – tämäkin edellyttäisi jo jonkin kielen.

Wittgensteinin argumentaatio huipentui hänen argumenttiinsa yksityisen kielen mahdottomuudesta (Wittgenstein 1953, §§ 244–271). Wittgenstein havaitsi, että suuri osa perinteisestä filosofiasta olettaa – usein toki sanattomasti ja piilevästi – jonkinlaisen ”olemuksellisesti yksityisen kielen”. Esimerkiksi empiristit ovat yleensä ajatelleet, että ainoat asiat, joista meillä todella on tietoa, ovat omat yksityiset kokemuksemme; edelleen on oletettu, että tällainen tieto voidaan ilmaista kielessä, ainakin itsellemme – yksityisessä kielessä. Wittgensteinin edellä kuvatuista argumenteista kuitenkin seuraa, ettei tällainen kieli ole mahdollinen. Osoittaminen, ja erityisesti yksityisesti osoittaminen, ei mitenkään voi antaa sanalle merkitystä, eikä ole mahdollista yksityisesti seurata sääntöä. Näin ollen mitään kieleksi kutsuttavaa ei saada muodostetuksi täysin yksityisesti.

Keskeistä Wittgensteinin myöhäisfilosofiassa on myös hänen käsityksensä ajattelun ja kielen suhteesta: hän pitää julkista luonnollista kieltä itsessään tärkeällä tavalla ajattelun välikappaleena. Hän ei väitä, että kaikki ajattelu olisi kielellistä, mutta korostaa, että merkittävä osa ajatuksista on sellaisia, että vain kielenkäyttäjällä voi olla niitä. Voimme kuvitella henkilön, joka ajattelee vain ääneen, mutta emme henkilöä, joka puhuisi vain äänettömästi itsekseen. Wittgenstein ei koskaan luopunut jyrkästä filosofiakäsityksestään; mitään varsinaisia filosofisia ongelmia ei hänen mukaansa ole olemassa; hänelle filosofia oli loppuun asti kielenkritiikkiä, väärää kielenkäyttöä korjaavaa toimintaa.

Tavallisen kielen filosofia

Vaikka unelma loogisesta ihannekielestä romuttuikin, runsaan formaalisen loogisen kaluston käyttö on ollut nk. analyyttisen filosofian ”kovaa haaraa” määrittelevä piirre. Tavallaan sen vastapainoksi kehittyi erityisesti Englannissa Wittgensteinin myöhäisfilosofian vaikutuksesta analyyttisen filosofian toiseksi hallitsevaksi virtaukseksi tavallisen kielen filosofia). Se pyrki karkeasti sanottuna hävittämään filosofisia ongelmia tarkastelemalla, kuinka normaalisti sanoisimme tai emme sanoisi, kuinka käyttäisimme tai emme käyttäisi asiaankuuluvia sanoja. Pahimmillaan tavallisen kielen filosofia oli uuvuttavaa kielenkäytön havainnointia. Parhaimmillaan se kuitenkin tuotti oivaltavia filosofisia teorioita ja kuvauksia kielestä ja kielenkäytöstä.

Yksi tavallisen kielen filosofian merkittävä tuotos on puheaktiteoria – ajatus kielellisestä käyttäytymisestä tekoina. Lähtökohtana on Wittgensteinin huomio, jonka mukaan kieltä käytetään paljon muuhunkin kuin väitteiden esittämiseen ja maailman kuvaamiseen. Puheaktiteoria on ollut tärkeä lisä merkitysteoriaan ja kielifilosofiaan sekä kielitieteeseen. Englantilainen filosofi John Austin (1911–1960) erotti toisistaan konstantiivit, jotka ovat tosia tai epätosia, ja performatiivit (esim. lupaan, kastan), joiden pelkällä lausumisella tehdään jokin teko, joka muuttaa maailmaa. Myöhemmin Austin hylkäsi tämän jyrkän vastakkainasettelun ja päätyi pitämään myös konstantiiveja performatiivien erityistapauksena – myös väittäminen on teko. Toisaalta moniin kielellisiin tekoihin (esim. vakuuttamiseen: ) liittyy sisältö, joka on tosi tai epätosi. Austin päätteli, että lausumalla voi olla sekä konstantiivinen että performatiivinen aspekti: hän alkoi kutsua näitä lausuman lokutionaariseksi sisällöksi ja illokutionaariseksi voimaksi. Hän myös tutki sellaisia kielellisiä tekoja, joiden tavoitteena on saada kuulijassa aikaan jokin vaikutus (kuten vakuuttuminen, pelko tai huvittuminen). (Austin 1962; Searle 1969.)

Toinen uranuurtaja oli amerikkalainen Paul Grice (1913–1988), joka erotteli useita merkityksen lajeja. Hänen mukaansa on erotettava toisistaan luonnollinen merkitys (luotettava merkki), esimerkiksi savu tulen merkkinä, ja ei-luonnollinen merkitys. Jälkimmäinen puolestaan jakautuu kirjaimelliseen (tai tavanomaiseen) ja puhujan merkitykseen, jotka yhtyvät usein, mutteivät aina, esimerkiksi kielikuvien ja ironian tapauksessa. Ilmaisun kirjaimellinen tai tavanomainen merkitys ei määrää, mikä on sen tarkoitettu puhujan merkitys. Gricen mukaan puhujan merkitys on näistä kahdesta merkityksestä ensisijainen ja puhujan tarkoitukset määräävät merkityksen: tarkoitettu ajatus on se, jonka puhuja haluaa kuulijan ajattelevan puhujalla olevan. Grice kehitteli tätä artikkelissaan ”Tarkoittaminen” (1957) esittämäänsä perusajatusta myöhemmissä kirjoituksissaan monimutkaiseksi teoriaksi (Grice 1968, 1969). Grice (1975) on kehittänyt myös teoriaa lausumien erilaisista sanattomista taustaoletuksista, ”implikatuureista”. Esimerkiksi, jos A kysyy ”Oletko tulossa juhliin?” ja B vastaa ”Minun täytyy tehdä töitä”, B ei kirjaimellisesti sanonut, ettei ole tulossa juhliin, eikä se ole hänen lausumansa merkitys; silti hänen sanomansa normaaleissa olosuhteissa implikoi sen, ettei hän ole tulossa.

Quinen merkitysskeptisismi

Amerikkalaisen W. V. O. Quinen tarjoama yksinkertainen ja vaihtoehtoinen kuvaus tiedosta, oikeutuksesta, kielestä ja merkityksestä on merkinnyt voimakasta irtiottoa edellä kuvatusta filosofisesta perinteestä. Vuonna 1951 Quine julkaisi klassisen artikkelinsa ”Empirismin kaksi dogmia”, jota on syystä pidetty armoniskuna loogiselle positivismille. Niin loogiselle positivismille kuin erittäin suurelle osalle muutakin filosofiaa on ollut aivan keskeinen Kantilta peräisin oleva ajatus, jonka mukaan totuudet voidaan jakaa tyhjentävästi ja selkeästi analyyttisiin – puhtaasti merkityksen nojalla tosiin – ja synteettisiin – todellisuuteen vastaavuuden perusteella tosiinQuine on esittänyt monia kriittisiä argumentteja koko tätä jakoa vastaan.

Quine esitti täysin vaihtoehtoisen kuvan asioista. Hän lähti liikkeelle ranskalaisen tieteenfilosofin Pierre Duhemin (1861–1916) (1906) esittämästä holistisesta oikeutuksen teoriasta. Sen mukaan yksittäiset lauseet eivät ole alttiita epäsuotuisille tai suotuisille havainnoille, koska niistä seuraa havaittavia seurauksia vain yhdessä – teoriana. Yksittäisellä lauseella ei ole yleensä mitään omaa erotettavaa empiiristen seurausten joukkoa. Tätä käsitystä kutsutaan nykyisin Duhem–Quine-teesiksi. Oikeutusholismista seuraa, ettei ole mielekästä puhua missään ehdottomassa mielessä yksittäisen lauseen empiirisestä sisällöstä. Jos edelleen hyväksytään – kuten esimerkiksi positivistit tekevät – jonkinlainen merkityksen oikeutukseen yhdistävä merkityksen todennettavuusteoria, ajaudutaan oikeutusholismista jyrkkään merkitys­holismiin, ja koko ajatus yksittäisen lauseen merkityssisällöstä tulee ongelmalliseksi, samoin ajatus analyyttisuudesta eli yksittäisen lauseen totuudesta merkityksen nojalla.

Quine itse päätyi radikaaliin merkitysskeptisismiin ts. epäilemään koko (perinteisesti ymmärretyn) merkityksen käsitteen mielekkyyttä. Teoksessaan Word and Object (1960) Quine esitti kuuluisan ja kiistellyn teesinsä käännöksen epämääräisyydestä. Sen mukaan on mahdollista laatia useita vaihtoehtoisia, kaiken havaintomateriaalin kanssa sopusoinnussa olevia mutta samalla keskenään ristiriitaisia kielten välisiä käännöksiä ilman, että olisi olemassa mitään ”tosiasioita”, jotka ratkaisisivat asian suuntaan tai toiseen: ne ovat kaikki yhtä ”tosia”. Kyse ei Quinen mukaan ole vain siitä, ettemme voi tietää oikeaa merkitystä: merkitykset itse eivät hänen mukaansa ole täysin määrättyjä, ja oikeastaan merkityksiä niin kuin ne on perinteisesti ymmärretty – määrättyinä olioina – ei ole olemassakaan.

Quine on edelleen jatkanut tätä ajatusta ja esittänyt, että viittaussuhde ja lopulta ontologia – ”todellinen” – ovat suhteellisia. On mieletöntä kysyä, mihin sana varsinaisesti viittaa; tätä voidaan kysyä mielekkäästi vain suhteessa johonkin taustakieleen. Samoin ei ole mielekästä sanoa, mitkä teorian oliot todella ovat, vaan ainoastaan, kuinka teoria voidaan tulkita toisessa teoriassa. Nämä ovat Quinen teesit viittauksen tutkimattomuudesta sekä ontologisesta suhteellisuudesta. (Quine 1969, 1981.)

Vaikka Quinen teesit koko jyrkkyydessään perustuvatkin joihinkin kiistettävissä oleviin filosofisiin oletuksiin, niiden haaste koko nykyfilosofialle on ohittamaton. Quinen tärkeä anti filosofialle on ollut hänen tinkimätön pyrkimyksensä seurata filosofista teesiä armottomasti sen äärimmäisiin seurauksiin; tavallaan hän on vain johdonmukainen empiristi, joka katsoo, mitä tästä kannasta todella seuraa.

Quinen yleinen käsitys kielestä on varsin samantapainen kuin Wittgensteinilla tämän myöhäisfilosofiassa. Quine korostaa, että kieli on sosiaalinen taito: kieltä painetaan yksilön mieleen yhteisön opetuksessa. Kielen oikeaa käyttöä oppiessamme meidän on hänen mukaansa luotettava täysin yksilöidenvälisesti tarjolla oleviin vihjeisiin siitä, mitä sanoa ja milloin. Quinen mukaan suurin osa ajattelusta – vaikkei kaikki – on ”puhetta”. Hän sanoo uskovansa mielen ja kielen samankaltaisuuteen mutta haluavansa pitää suhteen oikein päin. Quine uskoo, että mieltä koskeva teoria voi saada selvyyttä kielen toiminnan paremmasta ymmärtämisestä, mutta sen sijaan kielen toimintaa voidaan hänen mukaansa ymmärtää perin vähän mentaalisten käsitteiden avulla.

Kripke, Wittgenstein, säännönseuraaminen ja merkitysskeptisismi

Kirjassaan Wittgenstein on Rules and Private Language (1982) Saul Kripke (1940-) esitti paljon huomiota herättäneen Wittgensteinin säännönseuraamis­pohdiskelujen (ks. edellä) inspiroiman, merkitykseen liittyvän paradoksin. Kripke ei väitä, että tämä olisi ollut välttämättä historiallisen Wittgensteinin kanta; hän toteaa eksplisiittisesti, että ongelma vain nousi hänen mieleensä Wittgensteinia lukiessa. Esitetty ongelma sai joka tapauksessa aikaan vilkkaan filosofisen keskustelun.

Wittgenstein ja Kripke käyttivät alun perin matemaattista yhteenlaskuesimerkkiä, mutta ongelma on yleinen: Oletetaan että henkilö on soveltanut jotain sanaa menneisyydessä tietyllä tavalla – esim. soveltanut sitä tiettyyn olioon tai tietyntyyppisiin olioihin. On kuitenkin lukemattomia vaihtoehtoisia mahdollisia tapoja, joilla hän voisi tulevaisuudessa soveltaa sitä. Miksi yksi näistä on oikea ja kaikki muut vääriä? Skeptinen haaste väittää, että menneisyyden soveltamistapaukset eivät määrää yksikäsitteisesti mitään yhtä oikeaksi. On pelkkä illuusio, että henkilö olisi seurannut jotain määrättyä sääntöä. Tämän seurauksena on myös illuusio, että sanalla olisi menneisyydessäkään ollut jokin määrätty merkitys. Kuten Quinenkin tapauksessa, kyseessä ei ole vain tietoteoreettinen skeptisismi – että emme voisi tietää mikä on oikea merkitys – vaan ontologinen merkitysskeptisismi: mitään tosiasiaa ei ole olemassakaan. Pitääkö meidän siis päätellä, että kieli on todellisuudessa täysin vailla merkityksiä? Kripke toteaa, että tämä johtopäätös on kuitenkin täysin epäuskottava ja jopa itsensä kumoava.

Kripke tarkastelee erilaisia mieleen tulevia reaktioita tähän paradoksiin, esim. vetoamista menneisyyden soveltamisten lisäksi soveltamistaipumuksiin tai kokonaiseen kieliyhteisöön, mutta argumentoi, että ne vain siirtävät ongelmaa mutteivät poista sitä. On epäselvää ja kiistanalaista, mitä Kripke itse asiasta lopulta ajattelee ja mitä hän kaikella tällä halusi sanoa – ja mitä meidän pitäisi asiasta ajatella; kirjallisuus aiheesta on paisunut valtavaksi. )

Davidson, totuusehdot ja tulkinta

Amerikkalainen Donald Davidson kohosi 1960- ja 1970-luvuilla yhdeksi kaikkein vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Davidson on joskus kutsunut itseään ”Quinen uskolliseksi oppilaaksi”. Davidson yhtyykin Quinen merkityksiin kohdistuvaan skeptisismiin: hänen mukaansa ei oikeastaan ole olemassakaan mitään sellaisia olioita kuin merkitykset. Tällainen ajattelu juontuu quinelaisesta holismista ja lausemerkityksen ensisijaisuuden korostamisesta, merkitysten väitetystä mystisestä ja epäselvästä luonteesta sekä erityisesti vakaumuksesta, ettei merkityksiä tarvita mihinkään. Davidsonin mukaan kaikki merkityksen käsitteessä todella säilyttämisen arvoinen nousee esiin tulkintatilanteessa. Davidson siis tavallaan korvaa merkitysten tarkastelun tulkintaa koskevalla tarkastelulla. Hänen tavoitteenaan onkin ollut rakentaa ”merkitysteoria” ilman merkityksiä.

Fregen kompositionaalisuusperiaate on Davidsonin tärkeä lähtökohta ja siihen liittyy läheisesti Chomskyn kysymys kielen oppimisen mahdollisuudesta ja kielen ”luovuudesta” – kysymys, joka on myös Davidsonille keskeinen. Keskeisin teoreettinen apuväline Davidsonille on kuitenkin puolalaisen loogikon Alfred Tarskin (1901–1983) kehittämä formaalinen totuuden teoria. Toisin kuin Tarski, joka ei uskonut että hänen teoriansa soveltuisi millään hedelmällisellä tavalla luonnollisiin kieliin, Davidson ottaa Tarskin totuusteorian oman luonnollisen kielen teoriansa perustaksi mutta tavallaan kääntää sen ylösalaisin. Davidsonin teorian lähtökohtana on jo mm. Fregellä, Wittgensteinilla ja Carnapillakin esiintynyt ajatus, että väitelauseen merkityksen tietäminen on sen totuusehtojen tietämistä – sen tietämistä, missä mahdollisissa asiantiloissa se olisi tosi ja missä epätosi.

Siinä missä Tarski pyrki määrittelemään totuuden, kun sanojen tulkinta on annettu, Davidson on yrittänyt saada tulkinnan teorian olettamalla totuuden käsitteen määrittelemättömänä peruskäsitteenä. Avainasemassa Davidsonin tulkinnan teoriassa ovat Tarskin ”sopimus T:n” erityistapaukset: Tarskihan oli esittänyt, että kelvollisesta totuusteoriasta pitäisi voida johtaa
jokaiselle tarkastelun kohteena olevan kielen (”objektikielen”) lauseelle S yhtäpitävyys muotoa

(T) Lause ”S” on tosi jos ja vain jos P,

missä P on lauseen S käännös kielessä, jossa tarkastelu tapahtuu (”metakieli”). Davidson tulkitsi, että tämän muotoiset lauseet ilmaisevat tarkasteltavan lauseen S totuusehdot.

Tulkinta edellyttää Davidsonin mukaan aina lukuisia oletuksia kohdehenkilön uskomuksista. Hänen tulkinnan teoriassaan onkin keskeinen niin sanottu suopeuden periaate. Tämän kiistanalaisen periaatteen mukaan meidän on tulkintatilanteessa aina oletettava, että toisten ihmisten uskomukset ovat suurimmaksi osaksi tosia ja että ne ovat yleensä rationaalisia. Davidsonin mukaan tulkintatilanteessa pyritään yksimielisyyden ja ristiriidattomuuden maksimoimiseen. Davidson tekee tulkinnan teoriastaan lukuisia filosofisia johtopäätöksiä; erityisesti hän päättelee, että ei ole mahdollista olla olemassa jyrkästi toisistaan poikkeavia käsitteellisiä viitekehyksiä.

Davidsonin ajattelusta on vaikea muodostaa aivan selvää kuvaa. Aluksi, esimerkiksi artikkelissaan ”Totuus ja merkitys” (”Truth and Meaning”, 1967) hän näkyy olettaneen, että Tarskin teoria antaa sekä totuuden että tulkinnan. Vasta myöhemmin hän on havainnut, että hänen on käännettävä Tarskin teorian selittämisen suunta ja oletettava totuuden käsite. Edelleen hän nähtävästi oletti aluksi, että kielen puhujat todella tietävät ymmärtämänsä kielen lauseiden totuusehdot. Myöhemmin hän on sanonut varovaisemmin, että tieto niistä olisi riittävää ymmärtämiselle. Kriitikot ovat kuitenkin kysyneet, kuinka hyödyllinen tällainen teoria on enää todellisen kielenymmärtämisen teoriana.

Dummettin semanttinen antirealismi

Michael Dummett (1925–2011) lienee sotienjälkeisen ajan vaikutukseltaan merkittävin brittiläinen filosofi. Dummettin jossain määrin filosofiakäsitys oli jyrkkä: kielifilosofia ja merkitysteoria olivat hänen mukaansa kaiken filosofian perusta ja lähtökohta. Dummettin mukaan meidän olisi ensiksi ratkaistava merkitystä koskevat filosofiset kysymykset, ja vasta sen jälkeen voimme toivoa lisävalaistusta esimerkiksi – merkitysteoreettisin käsittein uudella tavalla muotoiltuihin – metafysiikan ongelmiin.

Joka tapauksessa Dummett piti erityisesti ontologista peruskiistaa realismin ja idealismin välillä vain kahden epäselvän metaforan rationaalisesti ratkeamattomana vastakohtana. Se olisikin hänen mukaansa korvattava täsmällisellä merkitysteoreettisella kysymyksellä lauseiden totuuden objektiivisuudesta: voidaanko lauseen totuusehdot ja merkitys (tai merkityksen keskeinen komponentti) samastaa ja näin samalla ymmärtää totuus tiedollisista rajoituksistamme riippumatta vastaavuutena (”korrespondenssina”) todellisuuden kanssa. Hieman tosin sanoen on kyse siitä, voidaanko totuus ymmärtää klassisen logiikan ja sen ”kolmannen poissuljetun lain” mukaisesti niin, että jokainen väite on aina joko tosi tai epätosi, vaikka meillä ei ole olisi mitään mahdollisuuksia todentaa, kumpi pitää paikkansa. 

Dummettin ajattelun lähtökohtana oli kielen ymmärtäminen: ”merkityksen teoria on ymmärtämisen teoria.” Henkilö siis ymmärtää kieltä, kun hän tietää sen ilmaisujen merkitykset. Toisaalta hän nojasi wittgensteinilaiseen iskulauseeseen, jonka mukaan ilmaisun merkitys on sen käyttö. Jotta kieltä voisi siis ylipäätään oppia ja ymmärtää, sen merkitysten on ilmettävä julkisessa kielellisessä käyttäytymisessä. Mutta, hänen päättelynsä etenee, monien lauseiden kohdalla on mahdotonta varmentaa, ovatko ne tosia vai epätosia, ja täten niiden totuusehdot eivät ole tiedettävissä. Näin kielen puhujat eivät tietäisi lauseidensa totuusehtoja eivätkä siten niiden merkitystä, eli eivät ymmärtäisi omaa kieltänsä. Tämä ei tietenkään ole järkevä johtopäätös. 

Dummettin ratkaisu tähän dilemmaan on radikaali: toisin kuin filosofit Fregestä Davidsoniin olivat merkityksen ja totuusehdot (enemmän tai vähemmän) samastaessaan ajatelleet, klassinen totuuden käsite ei kelpaa merkitysteorian perustaksi, vaan sen on nojattava johonkin mikä ei mene inhimillisen tiedettävyyden tuolle puolen. Dummettin vaihtoehto on perustellun väitettävyyden tai todennettavuuden käsite. Mutta ratkaisulla on hintansa: perinteinen logiikka ei pidä kaikilta osin paikkaansa. Klassisesta ”kolmannen poissuljetun laista” on luovuttava, ja jotkut mielekkäät lauseet eivät ole sen enempää tosia kuin epätosiakaan. Tämä Dummettin johtopäätöksenä oleva kanta tunnetaan nimellä ”antirealismi” tai joskus täsmällisemmin ”semanttinen antirealismi”.

Dummett ei toki ollut ensimmäinen, joka esitti, että logiikkaa olisi näin korjattava. Samaa ovat pitkään väittäneet niin kutsutut intuitionistisen matematiikanfilosofian kannattajat. Mutta heidän lähestymistapansa perustuu tiettyyn idealistiseen metafyysiseen käsitykseen matemaattisten olioiden olemassaolosta ja rajoittuu matemaattisiin väittämiin. Dummett sen sijaan korosti, että hänen kielen ymmärtämiseen perustuva argumenttinsa ei liity mihinkään erityiseen tiedon alaan tai epämääräisiin metafyysisiin teeseihin vaan on yleispätevä ja soveltuu tietoon matematiikasta fysiikkaan ja historiaan. Dummettin yksi tunnettu teesi onkin, ettei menneisyys ole määrätty: jos meillä ei ole mahdollisuutta enää ratkaista jotain menneisyyttä koskevaa väitettä – esimerkiksi ”1.1.1920 Bertrand Russell aivasti 47 kertaa” – tämä lause ei ole tosi eikä epätosi. Todellisuus on objektiivinen mutta siinä on ”aukkoja”. (Ks. Dummett 1978, 1993).

Dummettin jyrkät johtopäätökset ovat luonnollisesti herättäneet paljon vastalauseita, mutta hän on myös saanut seuraajia, joista tunnetuimpia ovat Crispin Wright ja Neil Tennant. Hänen vaikutuksensa näkyy myös selvästi esimerkiksi John McDowellin ja Simon Blackburnin ajattelussa. Dummettin uudenlaisella lähestymistavalla on ollut valtaisa vaikutus varsinkin Euroopassa, erityisesti kielifilosofiassa mutta myös esimerkiksi teoreettisen etiikan suositussa haarassa, niin kutsutussa meta-etiikassa.

Kielitieteen filosofia – Chomsky ja uusrationalismi

Vielä 1950-luvulle tultaessa kielitiedettä hallitsi klassinen strukturalistinen lähestymistapa, ja kielitieteen tehtävänä nähtiin olevan yksittäisten kielten morfeemien ja foneemien (kielen pienimmät merkityksiä erottavat ja pienimmät merkitystä kantavat yksiköt) kuvailu ja luokittelu. Amerikkalaisen kielitieteilijän Noam Chomskyn (1928-) työ mullisti koko tieteenalan. On jopa sanottu, että vasta Chomsky teki kielitieteestä tieteen. Strukturalismi toimi tyydyttävästi foneemien ja morfeemien tasolla, sillä näitä on kielessä äärellinen määrä. Chomsky sitä vastoin korosti, että kielitieteen olisi kyettävä tekemään selkoa myös lauserakenteista tai syntaksista. Kieliopillisesti oikeinmuodostettuja lauseita on kuitenkin olemassa periaatteessa ääretön määrä. Teoria ei siis voi kuvata niitä kaikkia, vaan olisi kyettävä antamaan kielen säännöt, jotka tuottavat kaikki kielen oikeinmuodostetut lauseet ja vain ne. Perinteinen strukturalistinen lähestymistapa ei kyennyt tähän, ja lisäongelmia sille tuottivat myös lauserakenteesta aiheutuvat monimielisyydet.

Chomskyn työn myötä mullistuivat paitsi kielitieteen menetelmät ja teoria, myös koko käsitys kielitieteen tehtävästä. Kielitiedettä ei enää nähty luokittelevana tiedonkeruuna, vaan aitona teoreettisena tieteenä, joka muodostaa hypoteettisia teorioita kieliopeista ja testaa niitä aineistoa vasten. Chomskyn 1950-luvulta lähtien kehittämä niin sanottu generatiivinen transformaatiokielioppi ja sen johdannaiset ovat sittemmin hallinneet alan keskustelua.

Vielä väitöskirjassaan (1955) ja sen julkaistussa tiivistelmässä Syntactic Structures (1957) Chomsky pysyteli tiukasti lauseopin eli syntaksin alueella. Nämä työt loivat teoreettisen pohjan kielitieteen uudelle paradigmalle. Vuonna 1959 Chomsky julkaisi arvostelunsa B. F. Skinnerin teoksesta Verbal Behaviour. Tätä kirjoitusta pidetään yleisesti armoniskuna perinteiselle behavioristiselle psykologialle, joka hallitsi psykologiaa pitkään 1900-luvun alkupuoliskolla. Behaviorismin mukaan psykologia tutkii ainoastaan ihmisten ulkoista käyttäytymistä, heidän reaktioitaan erilaisiin ärsykkeisiin; epätieteellisiksi koetuista sisäisistä mielentiloista (esim. uskomukset ja toiveet) haluttiin päästä kokonaan eroon. Skinner oli behaviorismin voimahahmo, joka pyrki edellä mainitussa teoksessa soveltamaan behavioristista selitysmallia inhimilliseen kielelliseen käyttäytymiseen. Skinner-arviosta lähtien Chomskyn työssä alkoi yhä voimakkaammin näkyä myös tämän yleinen filosofinen asenne: Chomskyn ajattelussa kieliopin tutkimus ja hänen omaperäiset näkemyksensä kielen ja ajattelun suhteesta ovat liki erottamattomasti yhteenkietoutuneita. Itse asiassa kielitieteen varsinaisena tutkimuskohteena on se, mitä kielen puhuja-kuulija tietää, eli niin sanottu kielellinen kyky tai kompetenssi. Kielitiede on Chomskylle rationalistista psykologiaa, eli kielenkäyttäjän sisäisellä itsehavainnoinnilla on siinä keskeinen asema.

Chomskyn mukaan kielikykymme on rajaton: kykenemme tuottamaan ja ymmärtämään lauseita, joita ei ole ennen kuultu. Tähän ilmiöön hän viittaa käsitteillään ”ääretön kyky” ja ”kielen luovuus”. Näin kielitieteellisen teorian on olemassa olevien kieltä koskevien näytteiden selittämisen lisäksi selitettävä myös kaikki ne rajattoman monet mahdolliset lauseet, jotka kielen puhuja voisi tuottaa ja ymmärtää. Chomsky näkee tässä vakavan ongelman jyrkän behavioristiselle lähestymistavalle. Chomskyn mukaan tieto kieliopin säännöistä kertoo puhujalle, mitkä merkkijonot ovat kieliopillisia lauseita ja mitä ne merkitsevät. Monet tällaiset säännöt ovat Chomskyn mukaan synnynnäisiä: synnymme ikään kuin esiohjelmoituina, varustettuina informaatiolla siitä, millaisia sääntöjä meidän on opittava oppiaksemme kieltä. Näin kielioppi ei siis ole Chomskylle vain lauserakenteiden kuvausta, vaan se on jopa enemmän kielenkäyttäjien sisäistämien sääntöjen eli näiden kielellisen kyvyn kuvausta.

Chomsky väittää myös, että olisi mahdotonta selittää, kuinka lapset pystyvät oppimaan kielen säännöt siitä suppeasta ja vääristyneestä puheen otoksesta, jonka kanssa he ovat tekemisissä, ellei heillä oleteta olevan synnynnäistä valmiutta etsiä tietynlaisia kielen piirteitä. Ja jos lapsi on näin ”ohjelmoitu” etsimään tiettyjä kielen piirteitä, niin näiden piirteiden on oltava yhteisiä kaikille kielille – pidetäänhän selvänä, että vastasyntynyt lapsi voi oppia minkä kielen tahansa. Chomsky päättelee, että meillä on synnynnäistä ”piilevää” tietoa universaalikieliopista.

Chomsky on mielellään tulkinnut työnsä osoittavan perinteisen kartesiolaisen – ts. Descartesin filosofiaa jossain mielessä seuraavan – tai yleisemmin rationalistisen filosofian perimmäisen oikeellisuuden. Chomsky siis olettaa, että on olemassa kaikille kielille yhteisiä kieliopillisia sääntöjä, ”universaalikielioppi”, jonka kielenkäyttäjät tietävät synnynnäisesti. Tämä tuntuisi kuitenkin edellyttävän, että kielenkäyttäjällä on jokin tapa esittää nämä säännöt itselleen, esitysjärjestelmä tai ”ajattelun kieli”. Jää kuitenkin epäselväksi, missä määrin ja kuinka ilmaisukykyiseen mentaaliseen kieleen Chomsky sitoutuu. Tämä johtopäätös tulee selkeästi esille Chomskyn seuraajan, mielenfilosofiassa ja kognitiotieteessä tärkeäksi vaikuttajaksi kohonneen Jerry Fodorin (1935-) ajattelussa.

Teoksessaan The Language of Thought (1975) Fodor pyrki osoittamaan, että selitettäessä tieteellisesti inhimillistä toimintaa on välttämättä oletettava esitysjärjestelmän, ajattelun kielen, olemassaolo. Tämä ei voi Fodorin mukaan kuitenkaan olla julkinen luonnollinen kieli. Fodor väittää, että henkilö ei voi oppia kieltä, ellei hän jo tunne toista kieltä. Tästä hän päättelee, että yksi ihmisen osaamista kielistä ei voi olla opittu, vaan se on synnynnäinen, ja Fodorin mukaan tämä synnynnäinen ajattelun kieli on vähintään yhtä vahva ja ilmaisukykyinen kuin luonnollinen kieli. Fodor päätyy myös väittämään, että emme voi oppia uusia käsitteitä, jolloin hän näkyy siis väittävän, että ihmiset syntyvät – ja ovat kautta aikojen syntyneet – esimerkiksi geenin ja avaruussukkulan käsitteet päässään. Fodorin radikaalit johtopäätökset ovat herättäneet paljon keskustelua. Mitenkään varauksettomasti niitä ei ole hyväksytty. Monien mielestä ne osoittavat, että Fodorin (ja Chomskyn) lähtöoletuksissa täytyy olla jotain vikaa.

Uusi viittaamisen teoria – Kripke ja Putnam

Amerikkalaiset Saul Kripke ja Hilary Putnam (1926-) sekä jossain määrin myös Keith Donnellan (1935-) alkoivat 1960-luvulla osittain toisistaan riippumatta kehittää perinteisistä käsityksistä jyrkästi poikkeavaa lähestymistapaa merkitykseen, viittaamiseen ja ymmärtämiseen. Teoriaa on kutsuttu eri nimillä: kausaalinen viittaamisen teoria, historiallinen viittaamisen teoria ja uusi viittaamisen teoria. Lyhyesti sanottuna teoria väittää, ettei normaali kielenkäyttäjä välttämättä tiedä käyttämiensä sanojen merkityksiä (mikäli oletetaan – niin kuin tuntuu luontevalta – että kahdella sanalla ei voi olla täysin sama merkitys, mutta silti eri viittauksen kohde). Näin kielen hallitseminen, ”ymmärtäminen”, ei myöskään voi olla merkitysten tietämistä, kuten perinteisesti on ollut tapana sanoa, vaan se on jotain paljon vaatimattomampaa: sanojen tavanomaisen käytön hallitsemista.

Kripke (1972) esittää, että puhujan käyttämä nimi viittaa menestyksekkäästi oikeaan viittauksen kohteeseensa eräänlaisen historiallis-kausaalisen ketjun kautta, vaikkei puhuja tietäisikään kyseisen viittauksen kohteen yksilöimiseen riittäviä ehtoja. Puhujan ei siis tarvitse liittää sanaan mitään yksiselitteisen viittauksen kohteen määrittävää kuvausta tai fregeläistä ”mieltä” (ainakaan perinteisesti tulkitussa mielessä). Hänellä voi olla jopa lukuisia epätosia uskomuksia nimen kantajasta. Uuden viittaamisen teorian perusoivallus onkin, etteivät perinteiset lähestymistavat salli peri-inhimillistä erehtymistä ja tietämättömyyttä.

Putnam korostaa erityisesti ”kielellisen työnjaon” sekä ympäristön osuutta merkityksen määräytymisessä. Edellisellä hän tarkoittaa sitä, että useiden sanojen kohdalla vain tieteelliset asiantuntijat – jos nämäkään – pystyvät todella määräämään näiden sanojen viittauksen kohteen (esim. aidot ja väärennetyt taideteokset, aito kulta). Silti muutkin osaavat käyttää näitä sanoja ja – sanan normaalissa mielessä – ymmärtävät ne. Putnam argumentoi edelleen ajatuskokeiden (tunnetut Kaksoismaa-kuvitelmat) avulla, että kahdella henkilöllä voi olla sisäisesti sama mentaalinen tila, mutta sama sana heidän käyttämänään (tai ajattelemanaan) voi ympäristön tai käyttöyhteyden vuoksi viitata eri olioihin tai ominaisuuksiin. Erityisesti monien tieteessä käytettyjen sanojen tarkka merkitys on sanan käyttäjille osin tuntematon; niiden merkitys on avoin jatkuvasti uusille tieteellisille löydöille. Putnam tiivistää johtopäätöksensä tunnettuun iskulauseeseensa: ”Merkitykset eivät vain ole päässä.” (Putnam 1975.)

Uuden viittaamisen teorian mukaan nimet viittaavat tiettyyn olioon, johon ne ovat tietynlaisessa historiallis-kausaalisessa suhteessa, eikä puhujalla tarvitse olla mitään tätä oliota yksilöivää tietoa. Viittauksen kohteen määrää tyypillisesti jokin historiallinen nimeämistapahtuma, ”kaste”, eikä nimeämisessä ole merkittävää, kuinka oikeaan osuvia tai harhaisia uskomuksia nimen ensimmäisellä käyttäjällä tarkoitetusta oliosta on. Tämän jälkeen kieliyhteisö ottaa nimen omakseen ja viittaa sillä tuohon tietyssä historiallisessa tilanteessa nimettyyn olioon, uskoivat he siitä muuten mitä hyvänsä. Merkitys välittyy meille tietyn kieliyhteisön kautta: on olemassa tietty nimen ensimmäisestä käyttäjästä meihin ulottuva historiallinen ketju – itse asiassa monia vaihtoehtoisia ketjuja, jotka ovat tavallaan Fregen ”mielien” vähemmän mystisiä vastineita, erilaisia tapoja, joilla viittauksen kohde on meille annettu.

Kielifilosofia Suomessa

Vaikka kielifilosofialla on ollut keskeinen asema nykyajan filosofiassa, suomalaiset filosofit eivät ole perinteisesti juurikaan erikoistuneet siihen. Formaalisen semantiikan ja siihen liittyvän filosofian osalta voidaan kuitenkin mainita erityisesti Jaakko Hintikan (1929-) nk. mahdollisten maailmojen semantiikkaan liittyvät työt (ks. esim. Hintikka 1962, 1969, 1975). Myös jotkut Hintikan oppilaat ja seuraajat kuten Esa Saarinen, Ilkka Niiniluoto ja Tuomo Aho ovat tehneet tutkimusta tällä alueella. (Saarinen 1979, 1982, 1983, 1987; Niiniluoto 1979, 1982, 1986; Aho 1987, 1994a, 199b, 2003; Aho & Niiniluoto 1990.)

Formaalista semantiikkaa filosofisemman valtavirtakielifilosofian parissa suomalaisista filosofeista on tehnyt tutkimusta erityisesti Jussi Haukioja. Hänen tutkimuksensa on keskittynyt mm. Kripken säännönseuraamisongelmaan sekä uuden viittaamisen teorian kehittämiseen (ks. esim. Haukioja 2005a, 2005b, 2005c, 2006b, 2009, 2012, ilmestyy; Cohnitz & Haukioja 2013). Myös Panu Raatikainen on tehnyt muun ohessa kielifilosofiaan liittyvää tutkimusta mm. totuusteorioihin, Quinen ja Dummettin kielifilosofiaan ja uuteen viittaamisen teoriaan liittyen (ks. esim. Raatikainen 2004, 2005, 2006, 2009, 2010a, 2010b, 2013, 2014).

Suositeltavaa jatkolukemista

Raatikainen, Panu (toim.) (1997). Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, Helsinki.
- Teokseen on koottu suomennettuna monia kielifilosofian klassisia kirjoituksia.

Haukioja, Jussi (2006). ”Mitä erisnimet merkitsevät?”, teoksessa Siipi, Helena & Räikkä, Juha (toim.): Ajattele, filosofoi, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki, 28–40.
- Hyvä suomenkielinen johdatus erityisesti uuteen viittaamisen teoriaan.

Lycan, William (1999). Philosophy of Language: A Contemporary Introduction. Routledge, London.
- Mahdollisesti paras ensimmäinen johdatus kielifilosofiaan.

Myös hyviä ja hyödyllisiä, erilaisia painotuksia sisältäviä johdantoteoksia

Devitt, Michael & Sterelny, Kim (1999). Language and Reality, 2nd Edition: An Introduction to the Philosophy of Language. Blackwell, Oxford.

Miller, Alex (1998). Philosophy of Language. Routledge, London.

Blackburn, Simon (1984) Spreading the Word: Groundings in the Philosophy of Language. Clarendon Press, Oxford.
- Vanhempi, tekijänsä näköinen johdatus aiheeseen.

Useiden kirjoittajien artikkeleista koostuvia johdantoja

Devitt, Michael & Hanley, Richard (toim.) (2006). The Blackwell Guide to the Philosophy of Language, Wiley-Blackwell, Malden & Oxford.
- Erinomainen kokoelma kielifilosofian eri osa-alueista.

Lepore, Ernest & Smith, Barry C. (toim.) (2008). The Oxford Handbook of Philosophy of Language. Oxford University Press, Oxford.
- Erinomainen, laajempi kokoelma.

Hale, Bob & Wright, Crispin (toim.) (1997). A Companion to the Philosophy of Language. Blackwell, Oxford.
- Vähän vanhempi ja hieman epätasainen, mutta parhailta osiltaan hyödyllinen kokoelma.

Russell, Gillian & Graff Fara, Delia (toim.) (2012). The Routledge Companion to Philosophy of Language, Routledge, New York & Oxon.
- Hyvä, erittäin kattava ja ajantasainen kokoelma.

Hyödyllisiä katsausartikkeleita

Miller, Alex (2013). “The Development of Theories of Meaning: From Frege to McDowell and

Beyond”, teoksessa Beaney, Michael (toim.)  The Oxford Handbook of the History of Analytic Philosophy, Oxford University Press, Oxford, 656–688.

Stanley, Jason (2008). “Philosophy of Language in the 20th Century”, teoksessa Moran, Dermot (toim). The Routledge Companion to Twentieth Century Philosophy. Routledge, London, 382–437.

Yksittäiset filosofit ja teoriat

Kielen asemaa eri aikakausilla filosofian historiassa valottavat esim. Ebbsen 1998, Hacking 1992, Modrak 2006, Shields 1998, Szabó 1998.

Fregen keskeiset filosofiset kirjoitukset on koottu englanniksi käännettynä teokseen: Beaney, Michael (toim.) (1997). The Frege Reader Blackwell, Oxford.

Russellin kielifilosofian kannalta keskeisimmät kirjoitukset ovat Russell 1905, 1912, luku V, 1918, 1919.

Quinen keskeisiä artikkeleita on koottu teoksiin Quine 1969, 1975, 1981.

Kripken oma esitys säännönseuraamisen paradoksista on hyvin luettava: Kripke, Saul (1982). Wittgenstein on Rules and Private Language. Harvard University Press, Cambridge, MA.

Kattava ja ajantasainen katsaus Kripken säännönseuraamisparadoksia käsitelevään laajaan keskusteluun on Kusch, Martin (toim.) (2006). A Sceptical Guide to Meaning and Rules: Defending Kripke’s Wittgenstein. McGill-Queen’s University Press, Montreal & Kingston.

Davidsonin alun perin hyvin hajallaan ja moninaisilla foorumeilla ilmestyneet keskeiset kielifilosofiset artikkelit on koottu teokseen Davidson, Donald (1984) Inquiries Into Truth and Interpretation. Oxford University Press, Oxford. Dummettin tärkeimmät kirjoitukset löytyvät kokoelmista Dummett 1978, 1993. Artikkeli Dummett 1992 on selkeä esitys Dummettin lähestymistavasta. Hyvä johdatus Dummettin ajatteluun on Weiss 2002. Pataut 2000 on laaja suomenkielinen Dummetin haastattelu. Eri tavoin kriittisistä huomioista Dummettin ajattelusta, ks. esim. Devitt 1983, Miller 2003, Raatikainen 2004, 2010a, 2010b.

Hyvä suomenkielinen katsaus tavallisen kielen filosofiaan on Järvenkylä, Joose & Kortelainen, Ilmari (toim.) (2013) Tavallisen kielen filosofia. Gaudeamus, Helsinki. Austinin pääteos on How to Do Things With Words. Oxford University Press, Oxford, 1962. Puheaktiteoriasta ks. myös Searle 1969; Bach & Harnish 1979. Gricen keskeiset kirjoitukset on koottu teokseen Studies in the Way of Words, Harvard University Press, Cambridge MA., 1989.

Uuden viittaamisen teorian keskeiset kirjoitukset ovat Kripke 1972/1980, Putnam 1973, 1975a, 1975b, sekä Donnellan 1970. Hyviä yleisesityksiä ovat esim. Braun 2006; Devitt & Sterelny 1999.

Kirjallisuus

Austin, John (1962). How to Do Things with Words. Oxford University Press, Oxford.

Aho, Tuomo (2003). “Propositional Attitudes”, teoksessa Haaparanta, Leila & Niiniluoto, Ilkka (toim.), Analytic Philosophy in Finland, Poznan Studies in the Philosophy of the Sciences and the Humanities, Vol. 80, 201–221.

Aho, Tuomo (1994a). “On the Interpretation of Attitude Logics”, teoksessa Prawitz, Dag & Westerståhl, Dag, Logic and Philosophy of Science in Uppsala. Synthese Library, Vol. 236, Reidel, Dordrecht, 1–11.

Aho, Tuomo (1994b). On the Possibility of Attitude Logic. Acta Philosophica Fennica 57, The Philosophical Society of Finland, Helsinki.

Aho, Tuomo (1987). Kuvittelemisesta ja sen logiikasta, lisensiaatintutkimus, Filosofian laitos, Helsingin yliopisto.Aho, Tuomo & Niiniluoto, Ilkka (1990). “On the Logic of Memory”, Acta Philosophica Fennica 49, The Philosophical Society of Finland, Helsinki, 408–429.

Bach, Kent & Harnish, Robert (1979). Linguistic Communication and Speech Acts. The MIT Press, Cambridge, MA.

Braun, David (2006). “Names and Natural Kind Terms”, teoksessa Lepore, Ernest & Smith, Barry (toim.) The Oxford Handbook of Philosophy of Language. Oxford University Press, Oxford, 490–515.

Cohnitz, Daniel & Haukioja, Jussi (2013). “Meta-Externalism vs. Meta-Internalism in the Study of Reference”. Australasian Journal of Philosophy, Vol. 91, No. 3, 475–500.

Chomsky, Noam (1957). Syntactic Structures. Mouton & Co., The Hague.

Chomsky, Noam (1965). Aspects of the Theory of Syntax. The MIT Press, Cambridge, Mass..

Chomsky, Noam (1969a). "Linguistics and Philosophy", teoksessa Hook, Sidney (toim.) Language and Philosophy: A Symposium. New York University Press, New York, 51–94.

Chomsky, Noam (1969b). "Comments on Harman's Reply", teoksessa Hook, Sidney (toim.) Language and Philosophy: A Symposium. New York University Press, New York, 152–159.

Chomsky, Noam (1975a). “Knowledge of Language”, teoksessa Gunderson, Keith (toim.) Minnesota Studies in the Philosophy of Science, Vol. VII: Language, Mind, and Knowledge. University of Minnesota Press, Minneapolis, 299–320.

Chomsky, Noam (1975b). Reflections on Language. Pantheon Books, New York.

Davidson, Donald (1984). Inquiries into Truth and Interpretation. Oxford University Press, Oxford.

Devitt, Michael (1983). “Dummett’s Anti-Realism”, Journal of Philosophy, Vol. 80, No. 2, 73–99.

Devitt, Michael & Sterelny, Kim (1999). Language and Reality, 2nd Edition: An Introduction to the Philosophy of Language. Blackwell, Oxford.

Donnellan, Keith (1970). “Proper Names and Identifying Descriptions”, Synthese Vol. 21, No. 3/4, 335–358.

Dummett, Michael (1978). Truth and Other Enigmas. Duckworth, London.

Dummett, Michael (1992). “Realism and Anti-Realism”, teoksessa Dummett 1993,62–478.

Dummett, Michael (1993). The Seas of Language. Oxford University Press, Oxford.

Ebbsen, S. (1998). “Language, Medieval Theories of”. Craig, Edward (toim.), Routledge Encyclopedia of Philosophy. Routledge, New York & London.

Fodor, Jerry (1975). The Language of Thought. Harvard University Press, Cambridge, MA.

Grice, Paul (1957). “Meaning”, Philosophical Review, Vol. 66, No. 3, 377–88. Suomeksi teoksessa Raatikainen, Panu (toim.) 1997, 269–278.

Grice, Paul (1968). “Utterer's Meaning, Sentence Meaning and Word Meaning”, Foundations of Language, Vol. 4, No. 3, 225–242.

Grice, Paul (1969). “Utterer's Meaning and Intention”, The Philosophical Review, Vol. 78, No. 2, 147–77.

Grice, Paul (1975). “Logic and conversation”. Julkaistu uudelleen teoksessa Studies in the Way of Words. Cambridge, Harvard University Press, Cambridge MA., 1989, 22–40.

Hacking, Ian (1992). “How, Why, When, and Where Did Language Go Public?”, Common Knowledge, vol. 1, 17–91. Julkaistu uudelleen teoksessa Hacking, Ian (2002). Historical Ontology. Harvard University Press, Cambridge, Mass..

Haukioja, Jussi (ilmestyy). “On Deriving Essentialism from the Theory of Reference”,
Philosophical Studies.

Haukioja, Jussi (2012). “Rigidity and Actuality-Dependence”, Philosophical Studies, Vol. 157, No. 3, 399–410.

Haukioja, Jussi (2009). “Intuitions, Externalism, and Conceptual Analysis”, Studia Philosophica Estonica, Vol. 2, No. 2, 81–93.

Haukioja, Jussi (2006a). ”Mitä erisnimet merkitsevät?”, teoksessa Siipi, Helena & Räikkä, Juha (toim.): Ajattele, filosofoi, Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki, 28–40.

Haukioja, Jussi (2006b). ”Proto-Rigidity”, Synthese, Vol. 150, No. 2, 155–169.

Haukioja, Jussi (2005a). ”A Middle Position Between Meaning Finitism and Meaning Platonism”, International Journal of Philosophical Studies Vol. 13, No. 1, 35–51.

Haukioja, Jussi (2005b). “Normativity and Mental Content”, teoksessa Forrai, Gábor & Kampis, George (toim.) Intentionality: Past and Future (Value Inquiry Book Series, Vol. 173). Rodopi, New York.

Haukioja, Jussi (2005c). “Is Solitary Rule-Following Possible?”, Philosophia, Vol. 32, No. 1–4, 131–154.

Hintikka, J. (1962). Knowledge and belief: An introduction to the logic of the two notions. Cornell University Press, Cornell.

Hintikka, J. (1969). Models for Modalities: Selected Essays. Reidel, Dordrecht.

Hintikka, J. (1975). Intentions of Intentionality and Other New Models for Modalities. Reidel, Dordrecht.

Järvenkylä, J. & I. Kortelainen (toim.) (2013). Tavallisen kielen filosofia. Gaudeamus, Helsinki.

Kripke, S. (1972/1980). Naming and Necessity. Blackwell, Oxford.

Kripke, S. (1982). Wittgenstein on Rules and Private Language.:Harvard University Press, Cambridge, MA.

Miller, A. (2003). “The Significance of Semantic Realism”. Synthese 136, 191–217.

Modrak, D. (2006). “Philosophy of Language”, teoksessa M.L. Gill & P. Pellegrin (toim.) A Companion to Ancient Philosophy. Blackwell, Oxford.

Niiniluoto, l. (1979). “Knowing that One Sees”, teoksessa Saarinen et al. (toim.) Essays in Honour of Jaakko Hintikka, Reidel, Dordrecht.

Niiniluoto, l. (1982). “Remarks on the logic of perception”, teoksessa I. Niiniluoto & E. Saarinen (toim.) Intensional logic: theory and applications. Acta Philosophica Fennica. The Philosophical Society of Finland, Helsinki.

Niiniluoto, l. (1986). “Imagination and fiction”. Journal of Semantics 4, 209-222.

Pataut, F. (2000). ”Antirealistinen lähestymistapa kieleen, ajatukseen, logiikkaan ja analyyttisen filosofian historiaan – Michael Dummetin haastattelu”. niin & näin 1/00, 4–15.

Putnam, H. (1973): “Explanation and Reference”, teoksessaG. Pearce & P. Maynard (toim.) Conceptual Change. Reidel, Dordrecht, 199-221. Julkaistu uudelleen Putnam 1975c, 196-214.

Putnam (1975a): The Meaning of ‘Meaning’, teoksessa K. Gunderson (toim.) Language, Mind and Knowledge. Minnesota Studies in the Philosophy of Science, vol. 7. University of Minnesota Press, Minnesota, 131–193. Julkaistu uudelleen: Putnam 1975c, 215-271. Julkaistu suomeksi: Raatikainen 1997, 359–414.

Putnam, H. (1975b). ”Language and Reality”, teoksessa Putnam 1975c, 272-290.

Putnam, H. (1975c). Mind, Language and Reality. Cambridge University Press, Cambridge.

Quine, W.V. (1951). Two Dogmas of Empiricism. Julkaistu uudelleen teoksessa W.V.

Quine: From a Logical Point of View. Harvard University Press, Cambridge, MA, 1953, 20–47. Suomeksi teoksessa Raatikainen 1997, 133–153.

Quine, W.V. (1969). Ontological Relativity and Other Essays. Columbia University Press, New York.

Quine, W.V. (1975). The Ways of Paradox Harvard University Press, Cambridge MA.

Quine, W.V. (1981). Theories and Things. Harvard University Press, Cambridge MA.

Raatikainen, P. (2014). “Realism: metaphysical, semantic, and scientific”, teoksessa K. Westphal (toim.) Realism, Science & Pragmatism, Routledge, New York & London, 139–158.

Raatikainen, P. (2013). ”Analyyttisen filosofian ’kova linja’”, teoksessa J. Järvenkylä & I. Kortelainen (toim.) Tavallisen kielen filosofia, Gaudeamus, Helsinki, 178–202

Raatikainen, P. (2010a). “The Semantic Realism/Anti-Realism Dispute and Knowledge of Meanings”. The Baltic International yearbook of Cognition, Logic and Communication 5, 2010a, 1–13.

Raatikainen, P. (2010b). ”Merkitys, totuus ja oikeuttaminen”, teoksessa Oikeus. Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 33. Toim. Kristian Klockars, Ilkka Niiniluoto & Kristian Rolin. Helsingin yliopisto, Helsinki.

Raatikainen, P. (2009). ”Filosofiset teoriat viittaamisesta – mikä oli kysymys?”, Ajatus 66, 127–139.

Raatikainen, P (2006). “Against causal descriptivism”, Mind and Society Vol. 5, No 1, 78–84.

Raatikainen, P. (2005): “On How to Avoid the Indeterminacy of Translation”. Southern Journal of Philosophy 43, 395–414.

Raatikainen, P. (2004). “Conceptions of Truth in Intuitionism”. History and Philosophy of Logic. Vol. 25, No. 2, 2004, 131–145.

Raatikainen, P. (toim.) (1997). Ajattelu, kieli, merkitys. Gaudeamus, Helsinki.

Russell, B. (1905). “On Denoting”. Mind 56, 479–493. Suomeksi teoksessa Raatikainen 1997, 57-69.

Russell, B. (1912). The Problems of Philosophy. Williams and Norgate, Lontoo. Suomeksi: Filosofian ongelmat. Otava, Helsinki, 1969.

Russell, B. (1918). “The Philosophy of Logical Atomism”. Julkaistu uudelleen teoksessa R.C. Marsh (toim.) Logic and Knowledge. Allen & Unwin, Lontoo, 1956, 177–281.

Russell, B. (1919). “Descriptions”. Introduction to Mathematical Philosophy, 167-180. George Allen and Unwin Ltd., Lontoo.

Saarinen, E. (1987). “Hintikka on Quantifying and Trans-world Identity”, teoksessa R. Bogdan (toim.), Jaakko Hintikka. Reidel, Dordrecht, 91–122.

Saarinen, E. (1983). “On the Logic of Perception Sentences”. Synthese 54, 115–128.

Saarinen, E. (1982). “How to Frege a Russell-Kaplan”. Nous 16, 253–276.

Saarinen, E. (1979). “Continuity and Similarity in Cross-Identification”, teoksessa Saarinen et al. (toim.), Essays in Honour of Jaakko Hintikka. Reidel, Dordrecht, 189–215.

Searle, J. (1969). Speech Acts. Cambridge University Press, Cambridge.

Shields, C. (1998). “Language, ancient philosophy of”, teoksessa E. Craig (toim.), Routledge Encyclopedia of Philosophy. Routledge, Lontoo.

Szabó, Z. G. (1998). “Language, early modern philosophy of”, teoksessa E. Craig (toim.), Routledge Encyclopedia of Philosophy. Routledge, Lontoo.

Szabó, Z. (2008). “Compositionality”. E. Zalta (ed.) The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Winter 2008 Edition), URL = <http://plato.stanford.edu/archives/win2008/entries/compositionality/>.

Weiss, B. (2002). Michael Dummett. Acumen, Chesham.

Wittgenstein, L. (1921). “Logisch-Philosophische Abhandlung", Wilhelm Ostwald (ed.), Annalen der Naturphilosophie, 14 (1921). Julkaistu uudelleen nimellä Tractatus Logico-Philosophicus (1922). Suomeksi: Tractatus logico-philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. WSOY, Helsinki, 1971.

Wittgenstein, L. (1953). Philosophische Untersuchungen. Suomeksi: Filosofisia tutkimuksia, WSOY, Helsinki, 1981.